Neiti Marple Nemesiksenä

Pidän Neiti Marplesta. Hänen hassahtaneesta olemuksestaan ja terävästä, loogisesta älystään. Pidän siitä ulkoisen ja sisäisen olemuksen välisestä ristiriidasta, jota neiti Marple taitavasti hyödyntää selvittäessään murhia.

Usein ajattelen, että Agatha Christien neiti Marple-dekkarit ovat parasta, mitä hän on kirjoittanut. Näistä Lomahotellin murhat (Caribbean Mystery, 1964) on yksi suosikeistani. Syy sihen on mm. tämä kohtaus:

"Minä tässä vain olen", neiti Marple virkkoi. "Tai ehkä minun pitäisi käyttää hieman voimakkaampaa sanaa. Ellen erehdy, kreikkalaiset nimittivät sellaista henkilöä Nemesikseksi, oikeutta valvovaksi jumalattareksi."

Nemesiksellä oli yllään yöasu ja aamutakki, jalassaan tohvelit ja päässään vaaleanpunainen villahuivi.

Yövaatteissaan herra Rafielia herätellyt neiti Marple teki herra Rafieliin suuren vaikutuksen, "Jospa tietäisitte, miltä te näytitte tuona yönä päässänne tuo pörröinen vaaleanpunainen villahuivi, kun seisoitte siinä ja sanoitte olevanne Nemesis."

Agatha Christie jatkoi Nemesis-teemalla kirjassa Neiti Marple koston jumalalttarena (Nemesis, 1971). Siinä herra Rafiel määrää testamentissaan neiti Marplelle 20 000 puntaa sillä edellytyksellä, että neiti Marple vielä kerran toimisi Nemesiksenä.

Tosin herra Rafiel ei sano suoraan, mitä haluaa neiti Marplen tekevän. Rikos on toki ratkaistava, mutta mikä rikos? Herra Rafielin luottamus neiti Marplen kykyihin oli ollut niin suuri, että hän oli ennen kuolemaansa varannut neiti Marplelle paikan Ison-Britannian Kuuluisia Taloja ja Puutarhoja -kiertomatkalle.

Hämmentyneenä neiti Marple tarttuu tehtävään. Hän havainnoi, keskustelee ja tekee muistiinpanoja. Silti kirjaa pitkään kuvaava virke löytyy sivulta 62: "Surullisesti hänelle valkeni ettei mikään ollut ratkennut."

Kirjan nimi johtaa harhaan, sillä neiti Marple ei ole kirjassa koston jumalatar eikä hän hae kostoa. Neiti Marplen tehtävänä on toimia samanlaisena oikeutta valvovana jumalattarena kuin Lomahotellin murhissa, Hän ratkaisee vanhat ja uudet rikokset. Oikeus toteutuu ja vääryys korjataan.

Kirjan lopussa asiaa seuranneet henkilöt luonnehtivat neiti Marplea seuraavasti:
"Niin lempeä - ja niin häikäilemätön,"
"Pelottavin nainen mitä olen tavannut."

Sellaisia jumalattaret saattavat olla.

Salaperäiset rukiinjyvät ja Viiden pennin laulu

Agatha Christie upotti kirjoihinsa lastenloruja ja sitaatteja mm. Shakespearen näytelmistä. Hänen teostensa nimetkin ovat toisinaan lastenloruista, kuten esim. Viisi pientä possua (Five little pigs) tai kirjallisuussitaatista, kuten esim. Tuijottava katse  (The mirror crack'd from side to side).

Agatha Christien dekkarissa Salaperäiset rukiinjyvät murhataan kolme ihmistä lyhyen ajan sisällä. Herra Rex Fortescue toimistossaan, vaimonsa Adele Fortescue kello viiden teellä olohuoneessaan ja heidän nuorempi sisäkkönsä Gladys Martin ripustaessaan pyykkiä.

Tarkastaja Neeleä hämmentävät tapaukseen liittyvät omituiset yksityiskohdat. Herra Fortescuen takin tasku oli täynnä rukiinjyviä. Gladysin nenä oli puristettu pyykkipojalla. Piirakan täyte oli vaihdettu kuolleisiin rastaisiin.

Neiti Marplen mieleen murhat tuovat lastenlorun ja hän huomauttaa olevansa Hanhiemon kasvattama. "Ajattelin tietysti lastenlorua. Kuningas konttorissaan, kuningatar vierashuoneessa ja tyttö vaatteita levittämässä," toteaa neit Marple.

Salaperäisissä rukiinjyvissä loru menee näin: 

Viidestä pennistä laulun laulan, taskuntäydestä ruista.

Viisitoista rastasta piirakkaan pantiin linnanpihan puista.

Syömään kun sitten ryhdyttiin, ne alkoivat lauleskella.

Eikös ollut sukkela herkku kuninkaan lautasella?

Konttorissaan kuningas rahojaan laski ja huoli.

Vierashuoneessa kuningatar hunajaa leivälle vuoli.

Pikkupiika se tarhaan meni vaatteita levittelemään.

Silloin tuli se pikkuinen lintu ja nokkasi häntä nenään.

Olin utelias ja hain hyllystäni Hanhiemon iloisen lippaan. Siinä Kirsi Kunnas riimittelee Killingin laulun näin:

Tää laulu maksaa killingin

                ja kapallisen ruista.

Kaksikymmentäneljä rastasta

                linnanpihan puista

kuninkaan kaakkuun leivottiin.

                Ne lauloi herkkusuista,

ne mustat linnut lauloi niin,

                kun kakku avattiin.

Ja kuningas laski rahojaan

                ja oli huolissaan.

Ja kuningatar hunajaa

                maisteli nojatuolissaan.

Ja piika takapihalla

                pyykkinsä koriin koppasi,

ja silloin rastas viimeinen

                häneltä nenän noppasi.

Todella absurdia. Ei ihme, että loru jää lapsen mieleen pyörimään niin, että se muistuu neiti Marplen mieleen vuosikymmenien jälkeen.

Murhat eivät ratkea lorun avulla, mutta se auttaa neiti Marplea jäsentämään tehtyjä murhia. Ja murhaajalle - loru on vain kiva kulissi.

Salaperäiset rukiinjyvät (A pocket full of rye, 1953). Suomentanut Eila Pennanen.

Melkein kaikki Christiet

Syyskuu on ollut Agatha Christie -kokoelmalleni ihanaa aikaa.

Lomalta töihin palattauani kollegani - Christie-hovihankkijani - kertoi saaneensa minulle Kirstun arvoituksen. Jopa niin, että sain valita kovakantisen ja pokkarin välillä. Päätin ostaa ne molemmat.

Kun iloitsin Kirstun arvoituksesta Facebookissa, toinen kollegani ilmoitti, että häneltä liikenisi minulle Poirotin varhaiset jutut. Ihana Jaana!

Ja tänään sain syntymäpäivälahjaksi Salomonin tuomion. Sopivasti, sillä Kirstun arvoituksen olen jo lukenut ja viime yönä luin loppuun Poirotin varhaiset jutut.

Näiden kolmen jälkeen Agatha Christie kokolemastani puuttuvat enää nämä kolme kirjaa:

Herra Quin esittäytyy : 12 rikoskertomusta

Puolustuksella on puheenvuoro

Toinen kutsu : seitsemän kertomusta

Joulukalenterin 2. luukku: Neiti Marple, ikuisesti!

Agatha Christien neiti Jane Marple on minusta suurenmoinen salapoliisi sanan varsinaisessa merkityksessä. Kuka uskoo taitavaksi salapoliisiksi valkotukkaista vanhaa neitiä, joka neuloo vauvalle nuttua ja hoitaa intohimoisesti puutarhaansa?

Neiti Marplen ensiesiintyminen on teoksessa Murha maalaiskylässä (1930). Ensimmäiset kommentit Neiti Marplesta eivät ole kovin mairittelevia:

" - Ruova Price Ridley, neiti Wetherby, neiti Hartnell ja tuo kaamea neiti Marple.
- Minä oikeastaan pidän neiti Marplesta, sanoin minä. - Hänellä on huumorintajua.
- Hän on kylän pahin kissa, sanoi Griselda. - Ja hän tietää aina kaiken mitä tapahtuu - ja tekee siitä pahimmat mahdolliset johtopäätökset."

"Neiti Marple on valkotukkainen vanha neiti jolla on lempeä vetoava käytös - neiti Wetherby on sekoitus happamuutta ja tunteenpurkauksia. Heistä kahdesta neiti Marple on paljon vaarallisempi."

Terävä-älyinen neiti Marple näkee kaiken. Lörpöttelemällä ja juoruilemalla hän myös kuulee suurimman osan ihmisten asioista. Hän vertailee intuitiivisesti kuulemansa ja näkemänsä pitkän elämnsä aikana kuulemaansa ja näkemäänsä - ja selvittää rikoksen!

Neiti Marple viihtyy hyvin kodissaan St. Mary Meadin kylässä. Hän ei ole kovin rikas eikä hän matkustele kovin laajsti. Hänen veljenpoikansa, menestyvä kirjailija Raymond West, antaa Jane-tädilleen mahdollisuuden nähdä muutakin kuin St. Mary Meadin. Raymond tarjoaa neiti Marplelle mm. matkan Karibian merelle (Lomahotellin murhat, 1965) ja mahdollisuuden palata laspsuuden muistoihin (Bertramin hotellissa, 1967). Ympäri Englantia on joku tuttu, jonka luokse voi mennä tutkimaan murhaa. Sillä neiti Marplella on tylsää ilman ratkottavaa rikosta!

Viimeinen teos, jossa neiti Marple esiintyy, on Neiti Marplen viimeinen juttu (1977). Siinä neiti Marple esittely on huomattavan ystävällinen.

"Neiti Marple oli viehättävä vanhus. Hän oli pitkä ja laiha; hänellä oli punertavat posket, siniset silmät ja ystävällinen, hieman touhukas käytös. Hänen sinisissä silmissään oli usein pieni iloinen pilke."

Neiti Marple jatkaa vanhan neidin elämäänsä myös viimeisen juttunsa jälkeen. Tarinaa hänen kuolemastaan ei ole. Kuolematon neiti Marple!

Joulukalenterin 1. luukku: Hercule Poirot

Minua houkuttelee ajatus joulukalenterista, jossa on vain Agatha Christie -sitaatteja. Agatha Christien laajassa tuotannossa riittäisi kyllä siteerattavaa vaikka jokaiselle joulukalenterin päivälle ja vähän enempäänkin. En sellaista kuitenkaan lupaa, sillä kirjojen maailmaan mahtuu niin paljon muutakin.

Joulukalenterimateriaalia

Päivän sitaatti on Agtaha Christien ensimmäisestä julkaistusta kirjasta Stylesin tapaus (1920). Siinä Christie esittelee Hercule Poirotin. Sitaatti on pitkä.

"Poirot oli merkillisen näköinen pikku mies. Hän ei ollut juuri sataakuuttakymmentä senttiä pitempi, mutta hän oli varsin ryhdikäs ja esiintymiseltään arvokas. Hänen päänsä oli täsmälleen munan mutoinen ja se oli aina hieman kallellaan. Hänen viiksensä olivat hyvin jäykät ja sotilaalliset. Hänen asunsa oli miltei uskomattoman huoliteltu; tomuhiukkanen olisi varmaan tuottanut hänelle suurempaa tuskaa kuin luodinreikä. Ikäväkseni huomasin että hän ontui nyt melko pahasti. Tämä merkillinen, keikarimainen pikku mies oli aikanaan ollut Belgian poliisivoimian suurimpia ylpeyksiä. Hänen salapoliisinvainunsa oli ainutlaatuinen, ja hän oli saavuttanut useita suurvoittoja selvittäessään aikansa ongelmallisimpia rikostapauksia."

Myöhemmin Agatha Christien tapa kuvata Hercule Poirotia muuttuu. Poirotin turhamaisuus, itserakkaus ja halu esiintyä esitetään liioitellen, kuten esim. kirjassa Rouva McGinty on kuollut (1951).

"Minä olen Hercule Poirot. Minä olen suuri, ainutlaatuinen Hercule Poirot. Ja minä, Hercule Poirot, en ole tyytyväinen McGinty-jutun tuomioon. Minulla, Hercule Poirotilla, on hyvin terävä aavistus siitä mitä todella tapahtui."

Teoksessa Rouva McGinty on kuollut Christie kohtelee Poirotia suorastaan julmasti. Poirot joutuu asumaan matkustajakodissa, jossa siisteys ja järjestys loistavat poissaolollaan eikä ruokakaan vastaa Poirotin makumieltymyksiä. Myös talon vetoisuus ja mutaiset kadut saavat Poirotin epätoivoon ja hän alkaa jopa epäillä itseään.


Christie kyllästyi Poirotiin ja kirjoitti 1940-luvun alussa Esiripun, joka on Poirotin viimeinen tapaus. Käsikirjoitus laitettiin kuitenkin kassakaappiin ja Esirippu julkaistiin vasta vuonna 1975.

------------------
Tänä vuonna joulukalenterissa tuttuun tapaan hyviä kirjoja ja sitaatteja. Julkaisen joulukalenteria lähes päivittäin jouluaattoon asti.

Ei enää tuplaniteitä eikä kirjakerhopainoksia!

Kokoelmastani puuttuvat kuusi Agatha Christie -suomennosta eivät vain tule vastaan kohtuuhintaisina. En niitä aktiivisesti etsi, tulevat vastaan jos tulevat.

Epätäydellinen kokoelma lienee kuitenkin ihannetila, sillä täydellisyys on pysähtyneisyyttä. Käytän aikaa Agatha Christie -kokoelmani valokuvaamiseen ja huoltoon. Järjestän kirjat yhä uudelleen eri logiikan mukaan. Hankin kirjakerhopainosten tilalle toiset painokset ja kahden kirjan tuplaniteiden tilalle erilliset kirjat.

Kierrätykseen!

Löydettyäni mielestäni paremmat painokset vien kirjakerhopainokset ja kahden kirjan tuplaniteet kierratykseen. Onnellisena taputtelen, itselleni uudet, kirjat hyllyyni. Sitä ennen ne pitää kuitenkin kuvata, yhdessä ja erikseen.

Yhdestä kaksi

Yllättävän monta löysin Helsingin kirjamessuilta. Bertramin hotellista olin kuvitellut, etten koskaan löydä siitä muuna kuin tuplanidekirjakerhopainoksena. Hyvää onnea oli löytää Vuoksi ja luode samantien.

Löytöjä Helsingin kirjasmessuilla

Hercule Poirotin viimeisestä jutusta kertovaa Esirippua ei vaan löydy muuna kuin kirjakerhopainoksena.

Agatha Christie: Esirippu

Parasta tässä painosten vaihtamisessa toisiin on se, että voin jatkaa sitä lähes loputtomiin. Seuraava tavoitteeni voisi olla kerätä kaikki Riksin sarjassa ilmestyneet Christiet muina painoksina ilmestyneiden tilalle.

Ensimmäiset ja vanhimmat

Agatha Christie -kokoelmassani on kaksi ensimmäistä teosta ja kolme vanhinta teosta - näkökulmasta riippuen.

Ensimmäisen Agatha Christieni hankin kesällä 1988. Muistan ihmetelleeni kirjaa ostaessani: "Ostanko todella Christietä? Eihän kukaan itseään kunnioittava lukija lue aikuisena Christietä!" Silti tuntui hyvin tärkeältä saada kirja omaksi ja lukea se mahdollisimman pian.

Neiti Marplen viimeinen juttu oli parikymmentä vuotta kirjahyllyni ainut Christie.

Neiti Marplen viimeinen juttu (Sleeping Murder, 1976)

Kun sitten aloin kerätä tosissani Christien dekkareita, ostin mitä vastaan tuli. Kirppareilta, antikvaareista, kirjamessuilta. Enimmäkseen käytettyjä, vanhoja kirjoja.

Kirjojen ilmestymisjärjestys alkoi kiinnostaa siinä vaiheessa kun huomasin viittauksia aikaisempinn teoksiin. Laadin perusteellisen luettelon Christien suomennetuista kirjoista eri nimivaihtoehtoineen unohtamatta alkuperäisiä nimiä ja julkaisuvuotta.

Ensimmäisenä listassa komeili Stylesin tapaus. Odotin jännityksellä hetkeä, jolloin se tulisi minua vastaan ja voisin sen ostaa. Merkittävä teos muutenkin tämä Stylesin tapaus, sillä jo siinä tulevat tutuiksi Hercule Poirot ja kapteeni Hastings.

Stylesin tapaus (The Mysterious Affair at Styles, 1920) kirjamessuilta vuonna 2009

Lapsena ihailin kovasti naapurin kirjahyllyä, jossa Riksin sarjassa ilmestyneet Agatha Christiet komeilivat. Niinpä luulin, että painovuodeltaan vanhin Christieni on Riksin sarjassa ilmestynyt Lentävä kuolema, Riksin sarja kun taitaa olla vanhempi sarja kuin SAPO. Harmi vain, hyllyssäni oleva Lentävä kuolema on toinen painos vuodelta 1959.

Lentävä kuolema (Death in the Clouds, 1935)

Kokoelmani painovuodeltaan vanhin on kuitenkin Mykkä todistaja vuodelta 1953. Sen ostin vuoden 2011 kirjamessuilta.

Mykkä todistaja (Dumb witness, 1937)

Olen loman aikana kuvannut Christie-kokoelmani. Sen innoittamna saattaa tulla muutama Christie-juttu lisää. Muun muassa kirjoista, joita en muista edes lukeneeni!

Kuoleman koira

Agatha Christie käyttää teoksissaan harvoin yliluonnollisia elementtejä selittämään tapahtumia. Vaikka jotkut Christien hahmot uskovat yliluonnolliseen ja ovat innokkaita spiritistejä ja meedioiden uskollisia asiakkaita, selitys tapahtumiin on aina luonnollinen. Yliluonnollista, parapsykologista, pidetään naurettavana ja hassahtaneiden ihmisten asiana.

Christien teoksessa Kuolema lähettää viestin (The Sittaford Mystery, 1931) pelataan pöydän pyöritystä (kyse lienee jonkinlaisesta spiristismistä), mutta sitä pidetään ehdottomasti hölynpölynä. Kirjassa Totuus Hallavan hevosen majatalosta (The Pale Horse, 1961) ihmisten uskoa yliluonnolliseen käytetään hyväksi monin tavoin.

Poikkeus Christien tuotannossa suhteessa yliluonnolliseen on Kuoleman koira ja muita kertomuksia (The Hound of Death, 1933). Vain yhdessä kertomuksessa tapahtumille annetaan luonnollinen selitys, muissa kertomuksissa mysteeriä ei edes pyritä selittämään muulla kuin yliluonnollisella. Kuolleet haluavat kertoa eläville kuolemastaan, talon ilmapiiri muuttaa sen asukkaat, ennakkoaavistukset varoittavat oikeasti ja ikivanhoja mystisiä yhteisöjä on olemassa. Tarinoiden kertoja on usein ulkopuolinen tarkkailija, järjen edustaja, joka vastentahtoisesti päätyy selittämään juuri kyseisen mysteerin yliluonnollisen avulla.

Kuoleman koiran niminovellissa ei ole kyse koirasta. Tässä kirjassa ei ole viisaita eläimiä, jotka varoittavat omistajaansa hämmästyttävällä vaistollaan. Yksi kissamysteeri on kuitenkin mukana. Se olisi ollut luonteva lisä teokseen Mystisiä kissatarinoita, mutta Christieltä ei sellaista kai osattu hakea.

Kuoleman koiran 12 kertomusta ovat nautittavaa luettavaa, Christien taiturimainen teksti pitää otteessaan jokaisen tarinan ajan. Pelottavia tarinoita, joita ei lueta yksin mökissä keskellä metsää, ne eivät ole, mutta mukavan pelon väristyksen niistä saa.

Huhtikuussa luetut

Kummallista, miten vaikeaa on muistaa, mitä huhtikuussa luin. Joskus päätin, että otan kuvan jokaisesta lukemastani kirjasta, jotta muistaisin, mutta enpä ole sitä viime aikoina tehnyt.

Mika Waltari: Mikael Karvajalka

Muistan kuitenkin, että sain huhtikuun alkupuolella luettua Mika Waltarin Mikael Karvajalan. Tämä oli kolmas kerta, kun olin Mikael Karvajalan matkassa. Edellisestä lukukerrasta on lähes 24 vuotta. Muistin kirjasta jotain ja senkin enimmäkseen väärin. Yllätyin, kuinka synkkä, raaka ja julma vuonna 1948 ilmestynyt Mikael Karvajalka on. Tukholman verilöyly marraskuussa 1520, noitaoikeudenkäynti, talonpoikaissodat Saksassa ja Rooman hävitys osoittivat vääjämättömästi, kuinka pettynyt Waltari oli ihmisen kykyyn olla hyvä.

Itse Mikael Karvajalka ajelehti tilanteesta toiseen ajopuun lailla kokemattomuuttaan, nuoruuttaan ja hölmöyttään. Anttia Mikael pitää tyhmänä ja yksinkertaisena ja kohtelee siksi tätä yliolkaisesti ja välinpitämättömästi. Barbaraa Mikael rakastaa, mutta tajuaa myöhemmin olleensa lumouksen vallassa. (Mikä typerys, rakkaus on lumousta, ei sen ymmärtämiseksi tarvita noitaoikeudenkäyntiä). Vilpittömimmin Mikael rakastaa koiraansa.

En mennyt kirjastoon lainaamaan jatko-osaa Mikael Hakim, jonka olen lukenut ainakin kerran aikaisemmin. Minulla oli kiire lukea kirjahyllyni uudet Agatha Christiet.

Agatha Christie ja salaliitot

Salaperäisestä matkustajasta kirjoitin aikasemmin. Sen lisäksi luin Kohtalon portin, Määränpää tuntemattoman ja Poirotin lyhyet jutut. Minulla ei ole tapana lukea kirjoista etukäteen mitään. Haluan yllättyä, ottaa kirjan vastaan suoraan ilman ennakkokäsityksiä.

Salaperäinen matkustaja (1970, suom. 1989), Määränpää tuntematon (1954, suom. 1986) ja Kohtalon portti (1973, suom. 1983) eivät oikeastaan ole dekkareita vaan thrillereitä, joissa pahuutta edustaa maailmanvaltaan pyrkivä ja tapahtumia ohjaileva salaliitto. Kohtalon portti on lähimpänä dekkaria ja näistä kevyin. Siinä Tommy ja Tuppence ratkovat tyylillään, mitä tapahtui kauan sitten talossa, jonka he olivat ostaneet eläkepäivinään.

Kohtalon portissa on joitakin samoja henkilöitä kuin Salaperäisessä matkustajassa. Tämä hämmensi minua. Tuntui kuin Christie olisi halunnut vakuuttaa lukijansa pahojen salaliittojen olemassaolosta. Ei vakuuttanut minua.

Poirotin lyhyet jutut (1945, suom. 1995) olivat liian lyhyitä .Nopeasti kerrottuja tarinoita, jotka eivät jääneet mieleen. Sitäpaitsi, minulla oli taas kiire tarttua seuraavaan kirjaan.

Olin lukenut Ruusun nimi -blogista innostavan jutun Anna Gavaldan kirjasta Kimpassa. Viimeiset sivut ja sanat luin vappaupäivänä, mutta kai sen voi laskea huhtikuussa luetuksi. Kimpassa on lämminhenkinen kirja Philibertistä, Camillesta, Franckistä ja Paulettesta, jotka asuvat Philibertin aristokraattisuvun omistamassa asunnossa.

Anna Gavalda: Kimpassa

Toukokuussa on tarkoitus lukea lisää Christietä. Fred Vargasin Ei takkaa, ei tupaa on myös listalla. Lisäksi aion tutustua itselleni uuteen kirjailijaan Peter Straubiin.

Salaperäinen matkustaja

Agatha Christien Passenger to Frankfurt julkaistiin vuonna 1970. Se oli 80-vuotiaan kirjailijan 80. teos. Suomennettuna teos sai nimen Salaperäinen matkustaja (suom. Anna-Liisa Laine).

Kuvittelin kirjan olevan dekkari. Mutta ei Salaperäinen matkustaja ole dekkari. Jostain luin että se on fantasiaromaani, mutta en sitä siksikään lukisi.

Christie on siirtänyt kirjoittamisajankohdan levottomuudet teokseen liioitellen ja luoden rinnakkaistodellisuuden. Nuorison mellakat ja mielenosoitukset ovat välkivaltaisia, aseiden käyttö on sumeilematonta. Euroopan lentokentät on tuhottu. Vallanpitäjät suunnittelevat jopa ydinaseiden käyttöä nuorisoa vastaan. Eikä Hitler kuollut bunkkerissa vaan Etelä-Amerikassa.

Salaperäinen matkustaja alkaa hyvin. Frankfurtin lentokentällä diplomaatti Sir Stafford Nyen viereen istahtaa nuori nainen, joka sanoo: "Haluan lainata viittanne, haluan passinne. Henkeni on vaarassa".

Kokonaisuus on kuitenkin hyvin sekava. Salaperäisessä matkustajassa on salaliitto, Wagnerin musiikki, nuori Siegfried ja nokkahuilu, ylenpalttiset, suunnattomat rikkaudet ja rikkaiden seurapiirit. Henkilöt jäävät vieraiksi. Vain yksi henkilö nousee ylitse muiden, sir Staffordin Matilda-täti. Hän toteaa kirjan alkupuolella poliitikoista näin:

"Poliitikoilla ei ole aikaa katsella sitä maailmaa, jossa he elävät. He näkevät sen maan jossa he asuvat ja näkevät sen yhtena suunnattoman suurena vaalipuhujankorokkeena. Se riittää nykyisin innostamaan heitä pukeutumaan sotisopaan. He tekevät sellaista  minkä he vilpittömästi uskovat parantavan tilannetta ja yllättyvät kun asiat eivät paranekaan koska he ovat puuttuneet vääriin asioihin. Eikä voi olla tulematta siihen lopputulokseen että poliitikot luulevat että heillä on jonkinlainen jumalallinen oikeus kertoa valheita hyvässä tarkoituksessa."

Terävä huomio!

En saanut otetta kirjaan. Se ei vastannut odotuksiani, en tunnistanut siitä Agatha Christien maagista taituruutta.Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö joskus lukisi kirjaa uudestaan.

70-1+2

Järjestän Agatha Christie -kokoelmaani hyllyssä yhä uudelleen. Olen järjestänyt kirjat mm. nimen mukaan, alkuperäisen ilmestymisajan mukaan, ostamisjärjestykseen jne. Kirjat levittäytyivät kolmelle hyllylle, sillä pidän tämän kirjahyllyn kirjat  aakkosjärjestyksessä tekijän mukaan.

Aikani pohdiskelin, kuinka saisin kaikki Agatha Christieni mahtumaan samaan hyllyyn. Katselin kirjahyllyä, katselin kirjoja, kunnes sain oivalluksen: kirjahyllyssäni on korkea hyllyväli, kirjoja mahtuu myös päällekkäin!

Hyllyssä on 70 nidosta. Kissa kyyhkyslakassa on kahtena kappaleena. Bertramin hotellissa on nidottu yhteen Vuoksi ja luode teoksen kanssa. Lomahotellin murhat on Murha Mesopotamiassa -kirjan kanssa sidottu yhteen. Herkuleen urotyöt on merkillisenä Poirot parhaimmillaan julkaisuna, jossa urotöiden lisäksi on novelli Metsästysmajan arvoitus kokoelmasta Poirot investigates (1924).

Kokoelman ensimmäisen kirjan Neiti Marplen viimeinen juttu ostin vuosia sitten ennen kuin aloitin määrätietoisen suomennettujen Agatha Christien kirjojen keräämisen kesällä 2008. Ostin kirjan silloin, toisen tällöin, joskus jopa uusia painoksia kirjakaupoista. Kirppareilla näin myynnissä täydellisiä Christie-kokoelmia, mutta ei sellaisen ostaminen ole kivaa. Iloitsen mieluummin jokaisesta yksittäisestä kirjasta, jonka kokoelmaani liitän!

Olen saanut apua kirjojen hankkimisessa. Sisareni ovat ansiokkaasti löytäneet muutaman Christien. Työkaverini kuuli kerran minun kertovan Christie-kokoelmastani. Hän lupasi etsiä minulle puuttuvia kierrellessään kirppareita ja antikvariaatteja. Hänen ansiostaan kokoelmassani on mm. Ruskeapukuinen mies ja huomattavsti edullisemmalla hinnalla kuin mitä esim. kirjamessuilla siitä viimeksi pyydettiin.

Minulta puuttuu vielä 14 suomennettua Christietä. Pävitettyä listaa puuttuvista kirjoista ylläpidän Facebook-sivullani muistiinpanoissa.

Näiden hankkimiseen menee luultavasti vuosia, sillä näistä kirjoista on otettu melko pienet painokset. Kirjoja ei liikene antikvariaatteihin ja jos niin käy, hinta lienee huikea.

Niinpä suunnittelen kaksoisniteiden ostamista erillisinä kirjoina. Haaveenani on myös päästä eroon kirjakerhopainoksista eli hankkia niiden tilalle toiset kappaleet. Agatha Christie -kirjojen keräilyni kestää ilmeisesti vielä kauan ja se on hyvä juttu.

Listerdalen arvoitus

Luin Agatha Christien novellikokoelmaa Listerdalen arvoitus: kaksitoista kertomusta (Listerdale Mystery, 1934) hymy huulillani. Tarinat haaveista ja niiden toteutumisesta ovat lempeitä. Novellien henkilöt unelmoivat mm. hyvästä asunnosta, tyttöystävän huomiosta, kostosta, rahasta ja työpaikasta. Hyvän onnen osuessa kohdalle unelmat käyvät toteen vaikkakin unelman eläminen on useimmissa novelleissa lyhytaikaista.

Arkeen palaa kuitenkin muuttunut mies/nainen. Tyttöystävältään salaa kalliin auton ostanut Edward Robinson ei seikkailunsa jälkeen enää tee kuten tyttöystävä käskee. Hetken suuri omaisuus antaa omanarvontunteen, jota ei voi olla huomaamatta. Onnellisia tarinoita, joissa käy hyvin, vaikka hyvä onni olisikin ollut vain harhaa.

Mutta eivät kaikki novellit ole onnellisia. Satakielimaja on tunnelmaltaan hitchcockmainen ja huikea tarina pikaisesti solmitun avioliiton luottamuspulasta. Onnettomuus on ennalta-arvattava kertomus eläkkeellä olevan komisario Evansin nokkelasta huomiosta. Kokoelman päättävässä Joutsenlaulussa kuuluisa oopperadiiva toteuttaa vuosikymmenten haaveensa. Nämä kolme ovat enemmän rikoksen kuningattarelle ominaisia ja ehkä siksi mukana kokoelmassa.

Yllätyin kovasti aloittaessani Ruhtinaan smaragdi –novellin lukemisen. Päähenkilön nimi on James Bond. Hän on nössö nuorimies, joka ei osaa pitää tyttöystävän kiinnostusta yllä. Wikipedia kertoo Ian Flemingin nimenneen päähenkilönsä lintutieteilijä James Bondin mukaan. Mutta kuka tietää.

Listerdalen arvoitus on hauskasti kirjoitettua kevyttä iltaluettavaa. 

Vimeinenkin kirjamessuostos on nyt luettu.

Neiti Marple, Abner-setä ja Boccaccio

Luettuani Agatha Christien kirjaa Kolmetoista (The Thirteen Problems, 1932) muutaman sivun alkoi mielessäni väikkyä Boccaccion Decamerone. Kummassakin yhteen kerääntyneet ihmiset kertovat toisilleen tarinoita ja kummankin teoksen nimi perustuu numeroon.

Siihen ne yhteneväisyydet loppuivatkin.

Christien kirjassa yhteen kerääntynyt seurue perustaa Tiistaikerhon. Joka tiistai seurueen yksi jäsen kertoo arvoituksen tai ongelman, mutta jättää ratkaisun kertomatta. Muut yrittävät kerrotun tarinan ja tekemiensä kysymysten perusteella ratkaista ongelman. Lopuksi arvoituksen esittäjä kertoo ratkaisun. Yllättäen neiti Marple onnistuu ratkaisemaan jokaisen arvoituksen, vaikka aluksi häntä ei edes laskettu Tiistaikerhoon mukaan.

Arvoitukset ovat oivallisia ja älyä kiehtovia. Monen arvoituksen kohdalla tunsin lukevani lähes parasta Christietä. Silti luettuani kirjan olin vähän että höh. Neiti Marplen hämmästyttävä kyky ratkaista ongelmat alkoi tuntua liioittelulta ja tulipa mieleeni myös deus ex machina -ilmiö. Pidän paljon neiti Marplesta, hän on ihastuttava hahmo. Silti ratkaisun löytäminen aina jostain irralliselta vaikuttavasta asiasta alkoi tuntua uskomattomalta.

Tiistaikerhossa oli vain kuusi jäsentä. Kuuden tarinan jälkeen vaihtuu seurue. Heitä on kuusi ja he kertovat arvoitukset yhden illan aikana. Ja viimeinen arvoitus on irrallinen, ratkaisijoina neiti Marple ja sir Henry. Rakenteen rikkoutuminen häiritsi minua teosta lukiessani, koska olin rinnastanut Kolmetoista mielessäni Decameroneen.

Vertailu on Chriestietä kohtaan epäreilu. Kolmetoista on mainio novellikokoelma, mutta ei se Decameronen veroinen ole.

Reilumpi vertailukohde on Melville Davisson Postin kokoelma Oli synkkä ja syksyinen yö (Uncle Abner, Master of Mysteries, 1918). Siinä arvoituksellisia rikoksia ratkaisee suvereeni Abner-setä. Tämä novellikokoelma kannattaa lukea jo nimensä vuoksi!

Kirjamessuilu on extremelaji

Työpaikkani osallistui ensimmäistä kertaa Helsingin kirjamessuille. Minun tehtäväni oli kertoa tarinoita kirjaston avoimuudesta ja samalla esitellä tekemääni avoimuuden aikajanaa. Spesiaalitehtäväni vuoksi sain itse valita ajat, jolloin olin töissä.

Tutustuin tarkasti messuohjelmaan ja laadin aikatauluni siten, että pääsen kuuntelemaan suosikkikirjailijoideni esiintymisiä. Näin sain buukattua itseni töihin kolmena päivänä, torstaista lauantaihin. Myöhemmin selvisi, että saan kirjamessuille kulkukortin, jolla pääsee messuilemaan kaikkina päivinä ihan vapaasti.

Torstai
Torstain suosikkikirjailijani oli Hannu Rajaniemi. Ihastuin aikoinaan suuresti Kvanttivarkaaseen. Kesällä luin Fraktaaliruhtinaan aluksi yrittäen ymmärtää kaiken lukemani kunnes tajusin, ettei se ole edes tarkoitus. Pidin Fraktaaliruhtinaasta vähintään yhtä paljon kuin Kvanttivarkaasta.

Hannu Rajaniemi

Hannu Rajaniemeä on ilo katsella ja kuunnella. Hän kertoi lukeneensa Tuhannen ja yhden yön tarinat uudestaan Fraktaaliruhtinasta varten. Tärkeintä Fraktaaliruhtinaassa ovatkin sisäkkäin kulkevat tarinat ja tarinoiden voima. Tarinat muuttavat ihmisen ja sen mukana maailman!

Perjantai
Perjantain suosikkikirjailijani Johanna Sinisalon esiintymisestä myöhästyin jonkin verran. Luulin hänen olevan Katri Vala -lavalla, vaikka hän itse asiassa olikin toisella puolella olevassa Mika Waltari -salissa. Sääli, olisin mielelläni kuunnellut kaiken, mitä hän kertoi uudesta kirjastaan Auringon ydin.

Johanna Sinisaloa haastatteli Anu Silfverberg

Kirjassa on Suomesta on tullut Euroopan Pohjois-Korea. Ajassamme olevaa diktatuurin vaaraa Sinisalo tuntui pitävän hyvin todellisena, sillä hän vielä esiintymisensä lopuksi varoitti siitä. Aion ehdottomasti lukea Auringon ydin -kirjan, heti kun saan sen käsiini. Sinisalo olisi esiintyntyt heti perään Kirjakallion ohjelmassa Mikä meitä odottaa -tulevaisuuden dystopiat. 

Jätin sen kuitenkin väliin kiiruhtaessani Katri Vala -lavalle seuraamaan Jane Austen -keskustelua. Siinä Laura Kolbe ja Leena Parkkinen ja kolmas, jonka nimeä en tiedä, keskustelivat mm Jane Austenin kirjopjen vastaanotosta, aikakauden sovinnaisuussäännöistä ja puheen eroottisuudesta. Aikana, jolloin tunteita ei saanut tuoda esiin, oli tärkeää osata puhua, olla sanomatta mitään ja silti kaiken! Nokkela piti tietenkin olla.

Jane Austen -keskustelu

Keskustelussa korostettiin Jane Austenin asemaa kirjallisuuden kaanonissa Englannissa, hänen sanottiin olevan viiden eniten arvostetun kirjailijan joukossa Shakespearen rinnalla. (Olisi kiva tietää ketkä ne muut ovat. Dickens varmaankin, entä muut?) Kaanonissa Jane Austen on romaanin uudistajana (mm. nainen pääosassa), taitavana yhteiskunnan kuvaajana, henkilökuvauksensa ja taiturimaisen sarkasminsa vuoksi. Romanttisen hömpän kirjoittajana Jane Austenia ei Englannissa tunneta. En minäkään. Jos lukisin Austenia romanttisena hömppänä, pettyisin pahasti.

Lauantai

Pasi Ilmari Jääskeläinen

Lauantainen kirjailijasuosikkini Pasi Ilmari Jääskeläinen esiintyi YLE:n lavalla kirjailijapaneelissa yhdessä Anne Leinosen, Riikka Pelon ja Marisha Rasi-Koskisen lisäksi. Tästäkin myöhästyin alusta. Sen siitä saa, kun laatii itsellensä tiukat aikataulut yhdistäen työn ja huvin. Paneelikeskustelu oli kiinnostava, mutta olin vähällä nukahtaa silkkaa messu-uupumistani.

Olin lukenut vain Jääskeläisen kirjan Sielut kulkevat sateessa. Tuntematta muita kirjoja minulta taisi mennä osa keskustelusta osittain ohi. Jokaisen panelistin kirja vaikutti hyvin kiinnostavalta. Siksi ihmettelenkin, että näin upeat kirjat ja kirjailijat niputettiin yhteen, vaikka jokainen olisi ansainnut oman aikansa ja tilansa. Ehkä paneelin tarkoitus oli sivistää kaltaistani lukijaa, joka lukee kaikenlaista ja yleensä suunnittelemattomasti ja ennakoimattomasti.

Keskustelussa nostettiin esiin kirjoissa esiintyviä yhteisiä piirteitä. Muistan ainakin sateen, fundamentalismin uskonnollisena ja poliittisena ilmiönä ja onnekkaiden sattumusten nousseen esiin. Kekustelussa selvisi, että onnekkaat sattumukset ovat aina jotain muuta ja totuus on tuolla jossain, toisaalla joka tapauksessa. Paneelin lopuksi kirjailijoilta kysyttiin vielä toivosta, sen merkityksestä. Kun keskustelussa pohdittiin lisäksi uskontoa, oltiinkin perimmäisten kysymysten äärellä.

Aamun kirja esittää: Seppo Puttonen, Anne Leinonen, Pasi Ilmari Jääskeläinen, Riikka Pelo, Marisha Rasi-Koskinen ja Nadja Nowak.

Myöhemmin Jääskeläinen signeerasi teoksiaan Atenan osastolla. Minäkin hain omistuskirjoitukset Sielut kulkevat sateessa -teokseen. Ehdimme jutella muutaman sanan, mutta muutkin halusivat Pasin nimmarin kirjaansa.

Vaikka olin lopen uupunut kirjamessuihin, en silti osannut vielä lähteä kotiin. Sisaren kanssa vietetyn kahvi- ja rupattelutuokion jälkeen huomasin kuuntelevani Hesarin lavalla käytyä keskustelua Näitä kirjoja kansanedustajat lukevat. Lavalla olivat karismaattiset poliitikot Pekka Haavisto ja Jörn Donner sekä Maria Guzenina-Richardson. Ei-poliitikkoja edustivat keskustelussa Timo Turja ja Jukka Petäjä.

Näitä kirjoja kansanedustajat lukevat

Jokaisella heistä oli sana hallussaan, mutta aiheessa he eivät pysyneet. Jörn Donner huomautti pari kertaa, että kirjoistahan meidän piti puhua, mutta muut halusivat puhua eduskunnan täysistunnoissa käytetyistä puheenvuoroista ja muuttuneesta keskustelukulttuurista. Guzenina-Richardson kiteytti asian viitaten tilanteeseen 1970-luvulla: "Ennen oli aikaa puhua vaikka kuinka kauan, mutta ei saanut sanoa mitään. Nyt saa sanoa vaikka mitä, mutta aikaa sanomiseen ei ole".

Keskustelun lopuksi palattiin kirjoihin. Jokainen sai suositella yhtä kirjaa. Donner kieltäytyi kunniasta, sillä lukee niin paljon, ettei halua nostaa yhtä teosta muiden yläpuolelle, Haavisto susoitteli Baltasar Gracián Viisauden käsikirjaa ja Guzenina-Richarson filosofisia kirjoja. Jokaisen pitäisi tuntea Platonin luolateoria jo peruskouluaikana! Turja ehdotti Soininvaaran kirjaa SATA-komiteasta vallankäytön oppikirjana.

Agatha Christie
Työvuoroni olivat onneksi lyhyitä. Seisominen ja intensiivinen puhuminen veivät kuitenkin sen verran voimia, että messutarjontaan tutustuminen kirjailijaesiintymisten lisäksi tuntui kummallisen raskaalta. Päätavoitteeni on aina kirjamessuilla antikvariaatit ja Agatha Christie -kokoelmani täydentäminen. Jos hyvin käy, mukaan tarttu jotain muutakin ihanaa.

Iloitsin huomatessani, että myynnissä oli useita minulta vielä puuttuvia Christie-dekkareita: Määränpää tuntematon, Kohtalon portti, Kuoleman koira, Toinen kutsu jne. Tosin näiden hinnat järkyttivät, jopa masensivat. Toisen kutsun olisin saanut omaksenui 126 eurolla, muut maksoivat 20-40 euroa kappale. Ensin ajattelin, että tämä on nyt sitä messuhinnoittelua. Käsitykseni korjasi Punaisen planeetan ystävällinen myyjä: kyse on kirjoista, joista on otettu hyvin pieni painos ja jotka eivät liiku antikvariaateissa.

Onneksi kokoelmastani puuttui myös muutama tavallisempi Christie. Ostin kolme melko kohtuullisella hinnalla: Kolmetoista, Listerdalen arvoitus ja Kissa kyyhkyslakassa. Kissaa kyyhkyslakassa oli tarjolla myös kovakantisena ja parempikuntoisena, mutta pidän vanhoista ja paljon luetuista kirjoista. Kansikuvatkin näissä vanhoissa pokkareissa puhuttelevat minua enemmän.

Tiedän, mitä luen seuraavaksi

Extremelaji
Paljon enemmän olisin halunnut tehdä. Messujen ohjelmaan olin merkinnyt kelteisella korostustussilla useita esiintymisiä ja keskusteluja. En jaksanut enkä ehtinyt nähdä ja kokea kaikkea. Työn ja huvin yhdistäminen ei ollut niin sujuvaa kuin olin luullut. Perjantaina en päässyt runsaan seitsemän tunnin aikana istumaan kuin kahvin ja ruokailun ajaksi. 

Työvuorossa jatkuva puhuminen - asioiden innostava ja innostunut esittely - ei niin kevyttä työtä olekaan. Jatkuva huolehtiminen siitä, että kaikkea on tarjolla, on stressaavaa. Lisäksi otin valokuvia myös työpaikkaani varten. Valokuvaaminen on toki ihanaa, mutta valaistusolot olivat hankalat. Valokuvaaminen tarkoitti myös sitä, ettei päivä päättynyt kotiin palaamiseen. Sen jälkeen oli käytävä kuvat läpi, hyvät muokattava vielä paremmiksi ja huonoista oli yritettävä saada hyviä.

Perjantai-iltana olin jo ihan loppu. Lauantaina jaksoin tehdä työvuoroni, mutta sen jälkeen voimavarani olikin käytetty.

Onneksi kirjamessut ovat vain kerran vuodessa ja kestävät vain neljä päivää.

Kirjamessuostokset: Agatha Christie

Agatha Christietä oli runsaasti tarjolla kirjamessujen antikvariaattiosastolla. En kuitenkaan halunnut kertaheitolla ostaa kaikkia minulta puuttuvia kirjoja. Mitä kivaa siinä olisi ollut? Hitaasti Agatha Christie -kokoelmaa kartuttamalla saan nauttia vielä pitkään tästä antikvariaattien, kirpputorien ja kirjakauppojen kiertämisestä.

Valinta oli vaikea. Otanko Rakkauskirjeiden salaisuuden, Lentävän kuoleman vai Poirotin lyhyet jutut, joita en muista koskaan lukeneeni enkä nähneeni niistä tv- tai elokuvasovitusta? Vai olisiko sittenkin parempi liittää kokoelmiin sellainen, jota en ole lukenut, mutta olen nähnyt sen elokuvana?

En osaa selittää, miksi juuri nämä neljä tuntuivat hyviltä.

Hyvä näin.

Aikaisempiin kirjamessuihin verrattuna antikvariaattien hinnat tuntuivat tänä vuonna kohtuullisilta.

Kirjamessuilla

Vietin sunnuntaipäivän kirjamessuilla eksyksissä. Kuljin kirjamessujen kartan kanssa ja silti minun oli todella vaikeaa hahmottaa sitä, missä olin ja kuinka pääsen haluamaani paikkaan. Olin varautunut eksymiseen ja merkinnyt karttaan muutamia kustantamojen ja kirjakauppojen messupaikkoja. Mutta ei se auttanut. Kohtalontovereiden tapaaminen lohdutti minua kovasti.

Mukana minulla oli kaksi kirjaa: Rajaniemen Kvanttivaras ja Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta. Olin juuri ajoissa paikalla kuullakseni Esko Valtaojan haastattelevan Hannu Rajaniemeä. Älykästä keskustelua, jonka kuuntelemisesta nautin. Rajaniemi piti scifiä tähän huikean teknologisen kehityksen aikaan hyvin sopivana kirjallisuuden genrenä. Hän valaisi Kvanttivarkaan alussa olevaa sitaattia Maurice Leblancin kirjasta ”Arsene Lupin karkaa” niin, että minäkin ymmärsin itsensä kadottamisen teeman. Kvanttivarkaassa elämän kuvitteellisuus, identiteettien, muistojen, jopa kehojen, vaihtaminen kuvaa osittain jo tätä aikaa.

Haastattelun jälkeen löysin Gummeruksen messupaikan, vaikka olin välillä joutua paniikkiin. Pelkäsin kirjailijan ehtivän poistua ja minä en saakaan omistuskirjoitusta. Onneksi niin ei käynyt. Yhtä tärkeää kuin omistuskirjoituksen saaminen oli kysyä Rajaniemen sukujuurista, sillä Niinimaalla asui Rajaniemen perhe. Mutta ei, Hannu Rajaniemi ei ole lapsuudessani tuntemieni nuorten miesten jälkeläinen.

Tämän jälkeen halusin tupakkaa ja kahvia. Edellisiltä kirjamessuilta muistin hatarasti, missä tupakkapaikka on. Sinne löytäminen oli puhdasta harhailua, epätoivoa ja eksymisen tunnetta, vaikka kysyin tietä. Löysinpä antikvariaattiosaston ja osasin sinne jopa palata saatuani kahvia ja tupakkaa.

Tapasin toisen eksyneen, kirjailija Jääskeläisen. Juttelimme jonkin aikaa ja sanoin hakevani omistuskirjoituksen myöhemmin Ateenan messuosastolta.

Sitä odotellessani käväisin kuuntelemassa Kauko Röyhkää. En jaksanut keskittyä ja toisaalta, olin eilen hänen keikallaan. Eilisillan hyväntuulinen ja säkenöivä muusikko oli tänään hiukan väsynyt kirjailija. Kiersin antikvariaattiosaston ja kartutin kirjahyllyäni neljällä Agatha Christiellä ja yhdellä Robert van Gulikilla. Agatha Christie –kokoelmastani puuttuu enää 37 suomennettua teosta!

Kuvastaja-palkinto myönnettiin Pasi Ilmari Jääskeläiselle vuoden 2010 parhaasta kotimaisesta fantasiateoksesta Harjukaupungin salakäytävät. Onnea! Jääskeläisen haastattelua en ehtinyt kuunnella kuin alusta, sillä ystäväni tulivat hakemaan minua kahville.

Kirjaan Lumikko ja yhdeksän muuta sain omistuskirjoituksen: ”Päiville 30.10.11 kirjamessuilla” ja nimikirjoitus, jossa ehkä lukee Pasi Ilmari Jääskeläinen tai sitten vain Pasi Jääskeläinen. Keskustelimme Lumikosta ja Harjukäytävistä, palkintojen merkityksestä ja siitä, kuinka täältä pääsee pois. Olisin jatkanut keskustelua pitempään, mutta aloin ajatella, että en voi omia kirjailijaa. Vaikka olisin kyllä halunnut.

Onneksi elämässäni on muutakin kuin työ.

Agatha Christien koodi

Löysin jo menetetyiksi luulemani Päiväkävelyllä-jutut. Voi olla, että julkaisen muitakin uusiksi, mutta tähän tulen varmasti viittaamaan vielä useamman kerran.

PERJANTAINA 30. TOUKOKUUTA 2008

Agatha Christien koodi

Teemalta tuli ohjelma Agatha Christien koodi. Sen mukaan Agatha Christien kirjat vapauttavat ihmisessä serotoniinia, koska teosten lopuissa sidotaan kaikki langat yhteen. Mitään ei jää epävarmaksi eikä epäselväksi. Voisi kuvitella, että tällaisen vaikutuksen ansiosta "maailman toiseksi tunnetuin kirjailija" pysyy edelleenkin asemassaan. Minä, monen muun tavoin, luin Agatha Christien dekkarit murrosikäisenä. Onko sitten niin, että murrosiästä selviää järjissään Agatha Christien ansiosta. Tai tulisiko masentuneelle määrätä mielialalääkkeiden lisäksi tai sijaan Agatha Christien dekkareita?

Epävarmuus tulevasta ja nykyisestäkin on osa ajan henkeä. Epävarmuuden tila aiheuttaa useille ihmisille ahdistusta ja masennusta. Kun sitten saa käteensä kirjan, jossa kaikki asiat selvitetään, on se helpottavaa. Agatha Christie ei liene ainut kirjailija, jonka teokset saavat tällaisen helpotuksen tunteen aikaiseksi.

Kirjallisuutta luokitetaan, usein luokittajan arvomaailman mukaisesti, hyvää kirjallisuuteen ja viihdekirjallisuuteen. Minulle ei ole vielä selvinnyt, mitä vikaa viihtymisessä on. Eikö se ole suuri taito saada toinen viihtymään lukemansa kirjan kanssa? Luulisin kuitenkin, että yksi erottava tekijä ns. hyvän kirjallisuuden ja viihdekirjallisuuden välillä on nimenomaan siinä, onko teoksen loppu avoin vai solmitaanko kaikki langat. Avoimen lopun sanotaan aktivoivan lukijaa ajattelemaan itse. Tällöin kirjailija tavallaan lahjoittaa teoksen henkilöt, teemat, juonenkehityksen ym. lukijan edelleen kehitettäväksi. Fanifiktio on yksi ilmentymä tästä ja sitähän kirjoitetaan myös tv-sarjoista. Hyvät tarinat jäävät elämään lukijoiden mieliin, mutta avoin loppu suorastaan vaatii jatkoa.

Agatha Christie on käsittääkseni luokiteltu viihdekirjailijaksi. Sitähän oli myös maailman tunnetuin kirjailija William Shakespeare aikanaan. Ja sitä lienee myös maailman toiseksi tunnetuimman kirjailijan tittelistä kisaava J. K. Rowling. Harry Pottereissa ei tosin ollut ainuttakaan serotoniinia vapauttavaa loppua. Jokainen teos viimeistä lukuun ottamatta päättyy tyytymättömyyden tilaan: Harry joutuu palaamaan kesäksi ikävien Dursleyien luokse. Sitä ennen on kyllä selitetty paljonkin, mutta koska on kyse kirjasarjasta, lopuissa nostetaan uusia kysymyksiä tai muuten vaan jätetään asioita epäselviksi. Sarjan viimeisen osan loppu ei useine kuolemineen tuo helpotuksen tunnetta. Epilogi siitä, kuka on kenenkin kanssa ja minkä nimisiä lapsia kullakin on, suorastaan lässäyttää koko teoksen ja jättää tympeän maun lukijan suuhun. Rowlingin suosio ei johdu teosten lopuista, vaan siitä, mitä tapahtuu sitä ennen. Eikä oikeastaan ole kyse tapahtumistakaan, vaan tunnelmasta, fiiliksestä ja ihmisten välisistä suhteista.

Agatha Christien merkitys kirjailijana ei perustu pelkästään sulkeutuviin loppuihin. Juonen kehittely, harhautukset, henkilöhahmot ja jännityksen luominen ja ylläpito tempaavat mukaansa. Luettavana oleva Agatha Christien teos tulee minulla ainakin uniin. Niin tulevat kyllä monen muunkin kirjailijan teokset.

Torstain iloksi C

Otin hyllyllisestä C-kirjoja kaksi kuvaa.

Ja minähän en sitten ole keräilijä! Enkä minä lue dekkareita! Muuten vain C-kirjoista suurimman osan on kirjoittanut Agatha Christie.

Näin kesällä/syyskesällä 2008 tv:stä ohjelman Agatha Christien koodi. Innostuin ohjelmasta niin, että päätin lukea kaikki Christiet – ja hankkia ne itselleni. Nyt niitä on nelisenkymmentä eli noin puolet. Jotkut ovat olleet loistavaa kirjallisuutta kuten esim. Eikä yksikään pelastunut, Syyttömyyden taakka ja Ikiyö. Floppeja ei juurikaan ole ollut joukossa, tosin Vaarallinen talo ei minua sytyttänyt.

Christiet ovat ilmestymisjärjestyksessä. Ensimmäisenä komeilee Stylesin tapaus, joka on ensimmäinen Agatha Christien julkaisema dekkari ja Hercule Poirotin ensiesiintyminen. Esirippu on viimeinen Poirot ja Neiti Marplen viimeinen juttu on nimensä mukainen.

Ceen aloittaa kuitenkin Julia Cameronin Tie luovuuteen. Romaanien joukkoon eksynyt vai tahallaan siihen laitettu? Vaihtoehto C on tässäkin tapauksessa oikea. Kirja on siinä ainoassa paikassa, johon sille on aikoinaan löytynyt tilaa. Tie luovuuteen –kirjasta olen kirjoittanut pari kertaa ja se on suuri vaikuttaja matkalla itseeni.

Coletten Vilja oraalla kertoo nuoren miehen ja ”kypsän” naisen eroottisesta rakkaudesta. Sain sen 15-vuotislahjaksi sisareltani. Luulen, että hän ei ollut lukenut kirjaa etukäteen. Joseph Conradinin Anarkisti on ollut hyllyssä parisen vuotta enkä vieläkään ole löytänyt aikaa sen lukemiseen.

Dinosauruksia olen rakastanut lapsesta lähtien. Michael Chrichtonin Dinosauruspuiston ja Kadonneen maailman aion lukea vielä monta kertaa uudestaan. Kirjat ovat parempia kuin elokuvat, joista pidän myös todella paljon.

Michael Cunninghamin romaaneista jäljellä on enää Samaa sukua. Pidin kovasti Kodista maailman laidalla, joten annoin sen pois. Joskus en itsekään ymmärrä omaa logiikkaani.

Viimeinen C, James Oliver Curwoodin Lumikenttien laki, ei taida olla minun. Omistustekstin mukaan sen on antanut Tuulikki-tädilleni muistoksi Alavudelta vuonna 1957 äitini yhdessä vanhimman, vuonna 1957 syntyneen, tyttärensä kanssa. Erittäin romanttinen seikkailukertomus sijoittuu Kanadan erämaihin turkismetsästäjien aikaan. Kiehtova ja ihana tarina, joka saa kaipaamaan lumisia erämaita ja rakkautta. Kai se on silti palautettava sisarelleni, jolta olen sen lainannut.

Kirjamessuilla

Lauantaina Helsingin kirjamessuilla kävi samoin kuin usein ennenkin: kiersin antikvariaattien osastot tarkkaan ja moneen kertaan. Siellä kuljetin sormiani kirjojen selkiä pitkin, nautin kirjojen tunnusta ihollani ja kyselin kirjatukina toimineiden kivihirviöiden hintoja. Melkoinen urakehitys gargoileilla: Pariisin vartijoista matkamuistoiksi ja kirjatuiksi.

Olen varmaan hyvin vanhanaikainen tai sitten vain hemmetin yksinäinen, mutta ruoka- ja viinipuolella vain käväisin. Maistelin suklaata ja juustoja, viinit jätin muiden juotaviksi. Yksin ei ole kiva juoda. Seuralaiseni, 17-vuotiaan sisarentyttäreni, olin kadottanut jo aikoja sitten eikä hänestä alaikäisenä viiniseuraksi olisi ollutkaan.

Uuden kirjallisuuden osastot, suuret kustantajat, kirjakerhot ja mediat, oikeastaan vain vilkaisin läpi ohi mennessäni. Osallistuin Suomalaisen kirjakaupan Agatha Christie –kisaan, mutta en muista mitä siinä saattoi voittaa.

Messujen tärkein tapahtuma oli heti aamulla, kun Kirjakahvilassa haastateltavan tuolille istahti Pasi Ilmari Jääskeläinen. Ennen haastattelua kävin hakemassa omistuskirjoituksen Harjukaupungin salakäytäviin. ”Oletko sinä se Päivi?” –kysymykseen vastasin vain, että olen. Virtuaalisesti olemme tunteneet jo muutaman vuoden ja tämä oli eka kerta kun tapasimme oikeasti. Ehkä hän on oleskellut salakäytävissä ja minä kirjaston uumenissa ja ehkä juuri siksi tuntui oikein mukavalta nähdä ja tavata toinen kolmiulotteisesti.

Suorastaan harmittelin, etten ollut ottanut mukaani koko hänen tuotantoaan saadakseni niihinkin omistuskirjoituksen. Luonnollisesti olisin aloittanut Portti-lehdestä 4/1999, jossa julkaistiin ”Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa” ensimmäisen kerran. Novellin voi lukea myöhemmin julkaistusta novellikokoelmasta ”Missä junat kääntyvät” ja sen editoidusta painoksesta ”Taivaalta pudonnut eläintarha”. Suosittelen!

Kirjoja ostin vain antikvariaattipuolelta.

• Boris Akunin: Akilleen kuolema
• Agatha Christie: Syyttävä sormi ; Kaikki päättyy kuolemaan ; Kuolleen miehen huvimaja
• J.K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

Akuninin teosten venäläisiin rikosmysteereihin tutustumista suosittelen. Päähenkilö Erast Petrovits Fandorin on hurmaava ja täydellisyydessään lähes Hercule Poirotin veroinen. Viimeisimmän Harry Potterin suomennoksesta päätin aikoinaan, että ostan sen vasta sitten kun sen kohtuullisella hinnalla saan. Mielestäni 8 euroa ei ollut siitä liikaa. Ostamani Agatha Christiet olivat kohtuuhintaisia, mutta näin niitä myynnissä myös noin 30 euron hintaisina.

Korkeista hinnoista ällistyneenä tarkastin muutaman omassa kirjahyllyssäni olevan kirjan hinnan – ja ihmettelin. 35 euroa Besterin Määränpäänä tähdistä, samoin 35 euroa Le Guinin Osattomien planeetasta. Joko käytettyjen kirjojen hinta on ylipäätään noussut vietävästi tai sitten – en tiedä. Kovin harvinaisista kirjoista ei voinut olla kyse, sillä samat kirjat olivat myös muiden antikvariaattien tarjonnassa. Muistaakseni ihmettelin myös vuosi sitten kirjamessujen yhteydessä antikvariaattikirjojen hintoja. Tosin silloin oli kyse huomattavasti alemmista hinnoista.

Lukeminen oli intohimoni

Lukeminen ei ole enää intohimoni. Sen sijaan lukeminen toimii erittäin hyvin unilääkkeenä. Kirja kuin kirja, pari sivua riittää siihen, etteivät silmäni pysy enää auki. Tämän unilukemisen opin opiskeluaikana lukiessani Afrikan historian tenttiin. Kirja oli raskas ja vaikeaa englantia. Vähemmästäkin sellainen alkaa nukuttaa. Pääsin muistaakseni tentistä läpi.

Oi niitä aikoja, kun luin ahmimalla valvoen yöt kirjan kanssa. En usko kirjojen muuttuneen huonommiksi. Minä siinä olen muuttunut. Ajankäyttötapani on muuttunut.

Kirjan lukeminen vaatii pysähtymistä ja keskittymistä. Pelkkä ajatus sellaiseen ryhtymisestä tarkoittaa sitä, että varmistan ensin, ettei tv:stä tule mitään, tsekkaan Facebookin ja Blogilistan ja pelaan ainakin yhden Bubble Shooterin. Sitten kun on aivan varma, että mikään muu ei nyt tuo täytettä tyhjään elämääni, sitten otan kirjan käteeni lukeakseni sitä.

Silti olen lukenut hienoja kirjoja. Anja Snellmanin Parvekejumalia suosittelen lämpimästi kaikille. Sen sijaan Johan Ajvide Lindqvistin kirjaa Ystävät hämärän jälkeen en suosittele kaikille. Kirja on raskas toivottomuuden kuvaus, jossa on mukana vampyyreja, väkivaltaa ja ällöttäviä kohtauksia. Se on myös intensiivinen, lumoava ja aivan toisenlainen kuin elokuva.

Tänään kävin ostamassa Pasi Ilmari Jääskeläisen uuden romaanin Harjukaupungin salakäytävät.

Odotan kirjalta paljon, sillä pidän hänen novelleistaan (Taivaalta pudonnut eläintarha) ja ensimmäisestä romaanista ”Lumikko ja yhdeksän muuta”. Suosikkikirjailijani. Sitä paitsi Harjukaupungin salakäytävissä kuulemma sataa miltei koko ajan.

Myös Agatha Christie on suosikkikirjailijani. Hänen syntymästä tuli tänään 120 vuotta.