Agatha Christie käyttää teoksissaan harvoin yliluonnollisia elementtejä selittämään tapahtumia. Vaikka jotkut Christien hahmot uskovat yliluonnolliseen ja ovat innokkaita spiritistejä ja meedioiden uskollisia asiakkaita, selitys tapahtumiin on aina luonnollinen. Yliluonnollista, parapsykologista, pidetään naurettavana ja hassahtaneiden ihmisten asiana.
Christien teoksessa Kuolema lähettää viestin (The Sittaford Mystery, 1931) pelataan pöydän pyöritystä (kyse lienee jonkinlaisesta spiristismistä), mutta sitä pidetään ehdottomasti hölynpölynä. Kirjassa Totuus Hallavan hevosen majatalosta (The Pale Horse, 1961) ihmisten uskoa yliluonnolliseen käytetään hyväksi monin tavoin.
Poikkeus Christien tuotannossa suhteessa yliluonnolliseen on Kuoleman koira ja muita kertomuksia (The Hound of Death, 1933). Vain yhdessä kertomuksessa tapahtumille annetaan luonnollinen selitys, muissa kertomuksissa mysteeriä ei edes pyritä selittämään muulla kuin yliluonnollisella. Kuolleet haluavat kertoa eläville kuolemastaan, talon ilmapiiri muuttaa sen asukkaat, ennakkoaavistukset varoittavat oikeasti ja ikivanhoja mystisiä yhteisöjä on olemassa. Tarinoiden kertoja on usein ulkopuolinen tarkkailija, järjen edustaja, joka vastentahtoisesti päätyy selittämään juuri kyseisen mysteerin yliluonnollisen avulla.
Kuoleman koiran niminovellissa ei ole kyse koirasta. Tässä kirjassa ei ole viisaita eläimiä, jotka varoittavat omistajaansa hämmästyttävällä vaistollaan. Yksi kissamysteeri on kuitenkin mukana. Se olisi ollut luonteva lisä teokseen Mystisiä kissatarinoita, mutta Christieltä ei sellaista kai osattu hakea.
Kuoleman koiran 12 kertomusta ovat nautittavaa luettavaa, Christien taiturimainen teksti pitää otteessaan jokaisen tarinan ajan. Pelottavia tarinoita, joita ei lueta yksin mökissä keskellä metsää, ne eivät ole, mutta mukavan pelon väristyksen niistä saa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yliluonnollisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yliluonnollisuus. Näytä kaikki tekstit
10. toukokuuta 2014
13. heinäkuuta 2009
Rakastu väärin
Kuunnellessani Finnconissa esitystä paranormaaleista romansseista ihmettelin, miksi esityksen pitäjä ei analysoinut syitä paranormaalien romanssien suosioon. Suuresta suosiosta hän kertoi esimerkkinä, että Tukholman Science Fiction Bokhandelnista ei muuta scifiä juuri löydy. Mielenkiintoista oli myös keskittyminen kirjallisuuteen, kun nimenomaan elokuvat ja tv-sarjat ovat tehneet paranormaaleista romansseista tunnettuja ja suosittuja (Buffy, Twilight).

Kirjallisuudessa paranormaali romantiikka tarkoittaa romanttista kirjallisuutta, jossa on yliluonnollisia elementtejä. Muistaakseni 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun romanttisen kirjallisuuden ja taiteen yksi tärkeimmistä elementeistä oli yliluonnollisuus, jolloin sillä yleensä tarkoitettiin toteutuvia unia (painajaisunia), aaveita ja erilaisia myyttisiä hahmoja. Paranormaalissa romantiikassa yliluonnollisuus tarkoittaa eri lajien välisiä rakkaussuhteita, esim. ihmisen ja vampyyrin välillä.
Eri lajien väliset rakkaudet ovat väärin rakastumista. Huikea esimerkki tästä on Jorge Amadon ihastuttava Kirjava Kissa ja Tytti Pääskynen. Saalistaja rakastuu saaliiseen, saalis vihamieheensä. Onnellista loppua tarinalla ei ole. Onnellinen loppu puuttuu myös Pienen merenneidon tarinasta, jossa merenneito rakastuu ihmiseen.
Paranormaalit romanssit ovat mielestäni eri kulttuureihin kuuluvien ihmisten rakkauden allegorioita. Globaalin muuttoliikkeen aikana yhä useampi rakastuu toisesta maasta, toisesta kulttuurista tulevaan ihmiseen. Eikä se ole helppoa. Kulttuurit voivat olla keskenään vihamielisiä ja kilpailevia, mutta rakkaus kaiken voittaa? Vihan keskellä syntyneen rakkauden kuuluisin esimerkki kirjallisuudessa on Romeo ja Julia. Romeo ja Julia kuolevat, mutta paranormaaleissa romansseissa rakkaus voittaa. Tai häviää mahdottomuuteensa.
Viime EU-vaaleissa eräs ehdokas kampanjoi vaalilauseella ”Äänestä väärin!”. RKP:lla puolestaan oli pari vuotta sitten kampanja ”Rakastu suomenruotsalaiseen!” Mielessäni nämä kaksi lausetta yhdistyvät lauseeksi Rakastu väärin. Toivomukseksi eri kulttuurien välisen kanssakäymisen lisääntymiseksi. Paranormaali romantiikka käsittelee kysymyksiä eri kulttuurien yhteensovittamisesta ja siksi se on niin suosittua.
Kirjallisuudessa paranormaali romantiikka tarkoittaa romanttista kirjallisuutta, jossa on yliluonnollisia elementtejä. Muistaakseni 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun romanttisen kirjallisuuden ja taiteen yksi tärkeimmistä elementeistä oli yliluonnollisuus, jolloin sillä yleensä tarkoitettiin toteutuvia unia (painajaisunia), aaveita ja erilaisia myyttisiä hahmoja. Paranormaalissa romantiikassa yliluonnollisuus tarkoittaa eri lajien välisiä rakkaussuhteita, esim. ihmisen ja vampyyrin välillä.
Eri lajien väliset rakkaudet ovat väärin rakastumista. Huikea esimerkki tästä on Jorge Amadon ihastuttava Kirjava Kissa ja Tytti Pääskynen. Saalistaja rakastuu saaliiseen, saalis vihamieheensä. Onnellista loppua tarinalla ei ole. Onnellinen loppu puuttuu myös Pienen merenneidon tarinasta, jossa merenneito rakastuu ihmiseen.
Paranormaalit romanssit ovat mielestäni eri kulttuureihin kuuluvien ihmisten rakkauden allegorioita. Globaalin muuttoliikkeen aikana yhä useampi rakastuu toisesta maasta, toisesta kulttuurista tulevaan ihmiseen. Eikä se ole helppoa. Kulttuurit voivat olla keskenään vihamielisiä ja kilpailevia, mutta rakkaus kaiken voittaa? Vihan keskellä syntyneen rakkauden kuuluisin esimerkki kirjallisuudessa on Romeo ja Julia. Romeo ja Julia kuolevat, mutta paranormaaleissa romansseissa rakkaus voittaa. Tai häviää mahdottomuuteensa.
Viime EU-vaaleissa eräs ehdokas kampanjoi vaalilauseella ”Äänestä väärin!”. RKP:lla puolestaan oli pari vuotta sitten kampanja ”Rakastu suomenruotsalaiseen!” Mielessäni nämä kaksi lausetta yhdistyvät lauseeksi Rakastu väärin. Toivomukseksi eri kulttuurien välisen kanssakäymisen lisääntymiseksi. Paranormaali romantiikka käsittelee kysymyksiä eri kulttuurien yhteensovittamisesta ja siksi se on niin suosittua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)