Kunnes toisin todistetaan

Näky aukeni jo liukuportaissa kohti metroasemaa. Kymmenkunta lipuntarkastajaa ja lähes saman verran vartijoita. Ensimmäisellä kerralla en ollut uskoa silmiäni. Toisella kerralla en voinut olla kysymättä: ”Oletteko jossain terroristijahdissa?” Eivät olleet.

Liputta matkustavien kiinni saamiseksi operaatio vaikuttaa liialliselta. Liioittelulta vaikuttaa sekin, että tarkastajat eivät päästä matkustajia pois metrosta tai ratikasta ennen kuin lippu on tarkistettu. Taustalla on ajatus siitä, että juuri pummilla matkustavat haluavat pois nähtyään lipuntarkastajien tulevan. Veikkaan silti, että suurimmalla osalla pysäkillä pois jäävistä on hyvä syy jäädä pois juuri sillä pysäkillä ja että heillä on se matkalippu.

Kymmenkunta lipuntarkistajaa ja vartijaa odottamassa matkustajia vaatimuksineen nähdä matkalippu pelottaa minua. Lippu minulla on, ei siksi. Se pelottaa minua, koska mieleeni nousee lukuisia synkkiä tulevaisuudenkuvia yhteiskunnasta, jossa viranomaisten kontrolli on kaikki kaikessa. Yhteiskunnasta, jossa ilman henkilöllisyystodistusta ei voi liikkua. Yhteiskunnasta, jossa ihmiset ovat syyllisiä (liputta matkustamiseen tai muuhun), kunnes toisin todistetaan.

Kenen joukoissa seisot?

Väsymystä. Ahmimista.

Velttouden kompensoimiseksi olen tehnyt tilastoja omistamistani elokuvista. Palasin myös kirjanpitoni pariin, vaikka päätin luopua siitä. Miksi minun pitäisi kirjata kaikki menoni ja tuloni ylös luokitettuina ne eri kriteerien mukaan? Koska saan sitä kautta paljon tietoa elämästäni jälkikäteen. Rahankäytön seuranta on yksi keino pitää päiväkirjaa. Tiedän, koska olen mitkäkin vaatteet, elokuvat, kodinkoneet ostanut. Tiedän, koska olen ollut ystävien kanssa ulkona, tiedän myös keiden kanssa.

Silti ajattelin, että vien vain nämä nykyiset kuitit kirjanpitooni. Sitten lopetan. Kirjanpito vie aikaa tuhottomasti, eikä minulla ole siihen aikaan. Kyse on valinnasta. Mieluummin luen, kirjoitan, katson elokuvaa tai tv-sarjaa. Ja joskus on koti siivottava.

Tarkoitukseni oli kuitenkin toivottaa blogiystävilleni Hauskaa Vappua!

Yhteiskunnan jännitteet tuntuvat lisääntyvän. Työelämän muutoksiin liittyvät kiristyvät saavat aikaan yllätyslakkoja ja vastakkainasettelua: me vastaan ne. Työntekijät vastaan pomot. Lakkoilijat vastaan työnantajat. Lakkoilijat vastaan bussia turhaan odotelleet. Lakkoilijat vastaan tyhjentyneet leipähyllyt.

Kevään lakot ovat ärsyttäneet monia. Se on lakon tarkoitus. Olen törmännyt lukuisia kertoja hyvin kielteiseen suhtautumiseen lakkoihin. "Ne pitäisi kieltää. Kyse on vain rahanahneudesta. Lakkoilijat horjuttavat hyvinvointia ja pilaavat Suomen maineen."

En ajattele noin. Ihmettelen itsekkyyttä, jossa kielletään toiselta omien oikeuksien ajaminen. Ihmettelen sitä, että solidaarisuuden tunteminen on vaikeaa.

Etsin tänään vappumusiikkia. Tänne valitsin Agit-Propin Kenen joukoissa seisot?. Pidän sen vastakkainasettelusta – jonka aika ei todellakaan ole ohi – ja yhteisöllisyydestä. Aivan samaa mieltä en laulun sanomasta ole, mm. väite puolueettomista humanisteista on aina loukannut minua. Siitä huolimatta, olkaa hyvät!



Hauskaa Vappua!

Verotuksesta

Kuluvan vuoden verokortissa veroprosenttini päätoimesta on yhtä prosenttia pienempi kuin viime vuonna. On toki mukavaa saada enemmän rahaa käteen. Mutta en oikein ymmärrä, miten verotuksen kevennykseen on varaa. Samaan aikaan, kun yhteiskunnan rahat eivät riitä vanhusten hoitoon ja koulujen, sivukirjastojen ja päiväkotien aukipitämiseen, kevennetään verotusta. Onko siinä jokin järki takana?

Yhteiskunnalla ei ole ollut pitkään aikaan varaa huolehtia vähäosaisistaan niin, että takaisi heille nöyryytysten sijaan toimeentulon, jolla voisi tuntea itsensä arvokkaaksi ihmiseksi. Silti perustuslaissa sanotaan: "Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon." Ihmisarvo on tärkeä lain tasolla, kunpa se näkyisi myös silloin, kun säästöistä päätetään.

Politiikka näkyy nimenomaan siinä, kuinka valmiita yhteiskunnan varoja ollaan jakamaan kullekin taholle ja mihin tarkoituksiin varoja jaetaan. Tämän vuoksi on tärkeää äänestää. Siten on mahdollisuus vaikuttaa hallitusohjelmaan, budjettikehyksiin ja yhteiskunnan hyvinvointiin.

Verotuskeskustelussa tuntuu olevan vallalla ajatus siitä, että palkansaajien verotus on liian korkea. Toinen yhtä keskeinen ajatus on, että yhä useammat haluaisivat itse päättää verorahojensa käytöstä. Ei verorahoja maahanmuuttajien tukemiseen, ei verorahoja lihavuustutkimukseen, ei verorahoja itseaiheutettujen sairauksien hoitoon jne.

Syntyy vaikutelma siitä, että nämä ihmiset haluavat Suomeen USA:n verotusmallin. En tarkkaan tiedä, millainen se on, mutta käsittääkseni palkkatulojen verotus on alhainen, koska yhteiskunta ei siellä vastaa pienimmistään. Huonoa omaatuntoaan – tai sosiaalisen paineen vuoksi – rikkaat julkkikset rahoittelevat varoja hyväntekeväisyyteen.

Kun Suomeen rakennettiin hyvinvointivaltiota, tavoitteena oli jakaa yhteistä hyvää, taata yhteiskunnan heikompien toimeentulo ja ihmisarvo. Katsottiin, että hyväntekeväisyys on liian hatara ja oikullinen keino siihen. Hyvinvointivaltion pohjaksi luotiin progressiivinen verotus ja verovaroin ylläpidettiin mm. koulut, sairaalat, yhteiskunnan infrastruktuuri, yliopisto ja kirjastot.

Tällaisen järjestelmän toimiminen perustuu siihen, että kansalaiset luottavat poliitikkoihin ja heidän kykyynsä jakaa rahat oikeudenmukaisesti. Toinen peruspilari on solidaarisuus, sen ymmärtäminen, että toinen ihminen on yhtä tärkeä kuin minä.

Kumpaakaan näistä ei enää ole. Oma napa on lähimpänä, niin kansalaisilla kuin poliitikoillakin. Maailma on muuttunut, yhteiskunnan tehtävä on muuttunut. Yhteiskunnan tehtäväksi on tullut huolehtia isommistaan, koska he vallitsevan ajattelun mukaan pitävät yhteiskuntaa pystyssä.

Kenelle? Itselleen.

Intialainen kadunlakaisija

Hakkerietiikka kirjassa mieleenpainuvinta oli juttu intialaisista kadunlakaisijoista. Kadunlakaisijoita oli joka kadunkulmassa, mutta kadut eivät olleet siistejä ja puhtaita. Pekka Himanen kysyi kadunlakaisijalta, miksei työn tuloksia näy. Vastaus oli: ”tehtävänä on vain näytellä kadunlakaisijaa”. Työllä sinänsä ja sen tuloksilla ei ollut merkitystä. Vain sillä, että näyttää tekevän jotain, olevansa ahkera. Protestanttisen etiikan henki Intiassa selittynee Englannin siirtomaaherruudella.

Protestanttinen etiikka nosti työnteon keskeiseksi ihmisarvon mittariksi. Ahkeruus on hyveistä paras. Se rukoileminen ’ora et labore’ -kehotuksesta on unohdettu aikoja sitten. Työnteon ja ahkeruuden vaade jyllää edelleen työpaikoilla. Ihmiset kulkevat kiireisinä paperit kainalossa ja esittävät ahkeraa. Osa ei vain esitä vaan on työteliäs, suorastaan vaarassa hukkua töihinsä.

Aika on kuitenkin muuttunut. Työnteko ei voi olla arvo sinänsä pätkätöiden ja työttömyyden yhteiskunnissa. Lisäksi työn luonne on muuttunut pitkälti mm. automaation vuoksi. Tehdastyöläisten määrä suhteessa muihin työllisiin vähenee koko ajan. Maataloudessa työskentelevien osuus on laskenut jyrkästi. Nykyään työt tehdään toimistoissa ja konttoreissa, jopa palveluammatit.

Osallistuin kesällä Finnconissa Tulevaisuuden työ –tilaisuuteen. Lyhyen alustuksen jälkeen jakauduimme ryhmiin, joissa pohdimme, millaista työ on vuonna 2030. Ryhmämme oli hyvin pessimistinen. Kaikille ei riitä töitä. Ongelmaksi nousee kysymys siitä, mitä näillä kaikilla ihmisillä tehdään. Ratkaisuksi näimme kansalaispalkan. Tosin kansalaispalkasta puhuttaessa joku aina muistaa työt, jotka jonkun pitäisi tehdä. Teidenvarret pitäisi niittää jne. Kysynpä vaan, miksi niitä ei tehdä jo nyt? En usko, että näillä ’pitäisi’ töillä saataisiin kaikille työ. Ja eräs poliitikko muistuttaa aina, kuinka demoralisoivaa on, jos työtä tekemättä saa yhtä paljon kuin työtä tekemällä. Minusta demoralisoivampaa on työn ja ahkeruuden korostaminen, vaikka perusteet niihin ovat kadonneet jo aikoja sitten.

Osalla ei ole töitä ja osa näyttelee työntekoa. Nämä kumpikin osoittavat sen, että työn arvostus hiipuu. Se ei voi olla ihmisarvon mittari. En tiedä, mitä tulee tilalle, jos tulee. Vahvana trendinä on itsensä toteuttamisen arvostuksen nousu, on ollut jo pitkään. On tärkeää tehdä jotain itse, itselleen ja itsensä vuoksi. Minä, minä, minä. Yksilöllisyyden korostaminen, privatisoituminen, on looginen antiteesi yhteiskunnalliselle työn korostamiselle. Synteesiä odotellessa.

Vadelmavenepakolaiseksi

Lähden tänään tyttäreni kanssa Tukholmaan Siljan kyydissä. Menemme vain katselemaan ja ehkä shoppailemme jotain, mitään erityistä ei listallamme ole. Huomenna pitäisi Tukholmassa olla runsas 20 astetta lämmintä ja poutaa. Matkaoppaaksi otan Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen.

Olen pari vuotta katsellut Ruotsin tv-kanavia Welhon Norra-paketin avulla. SVT1, SVT2, Barnkanalen/Kunskapskanalen, TV3 ja TV4 sekä Ztv, joka on nuorisokanava. Paljon näiltä kanavilta tulee roskaa niin kuin telkkarista aina, mutta myös hyvää. Olen katsellut loistavia dokumentteja rasisimin historiasta ja kiinnostavia teemailtoja mm. vampyyreista. Eniten katson kuitenkin elokuvia ja tv-sarjoja.

Kesäkuun lopussa TV4:lla alkoi Harper’s Island, jota Suomen TV4 alkaa näyttää syksyllä nimellä 25 vierasta. Olen aivan koukussa sarjaan, vaikka se on pelottavin ja jännittävin katsomani tv-sarja ikinä! Tai ehkä juuri siksi. Matkamme vuoksi minulta jää näkemättä sarjan kolmanneksi viimeinen ja toiseksi viimeinen jakso ja se harmittaa syvästi. En toki matkaa varatessani tiennyt Harper’s Islandista mitään.

Tv-kanavien ohjelmatarjonnan ja mainosten perusteella arvioiden Ruotsi on ihmisläheisempi yhteiskunta kuin Suomi. Esimerkiksi mainosten vanhukset ovat aktiivisia ja rakastavaisia. Vai oletteko nähneet Suomessa mainoksia, joissa vanha pariskunta suutelee ja nauttii toistensa seurasta? Keskusteluohjelmia tulee lukematon määrä ja Riksdagenin istunnot tulevat suorana aina.

Ehkä minustakin tulee vadelmavenepakolainen.

Kuva on edelliseltä Tukholman reissultamme. Levähdimme pitkään Kaarle XII:n puistossa ihastellen kukkivia kirsikkapuita.

Merenneito pysyköön merenneitona

Pieni merenneito ei jätä minua rauhaan, koska hänen uhrautuva rakkautensa oli turhaa ja koska hänen rangaistuksensa oli epäoikeudenmukaisen kohtuuton. Mitä H. C. Andersen halusi Pienen merenneidon tarinalla sanoa?

Useissa saduissa rakkauden eteen uhrataan paljon. Norjalaisessa kansansadussa Auringosta itään, kuusta länteen nainen uhraa hiuksensa, silmänsä ja nuoruutensa. Hän saa ne kuitenkin takaisin ja hän saa myös prinssin. Muissakin saduissa uhraukset kannattavat. Onko niiden tarkoitus opettaa tytöille oikea käyttäytymismalli: uhraa itsesi, identiteettisi ja saat rakkauden? Näinkö tytöt pidetään kiltteinä ja opetetaan naiset kestämään mitä vain? Palkkiona mitä? Onko rakkaus kaikkien näiden uhrausten arvoista?

Pieni merenneito ei saanut prinssiä uhrauksistaan huolimatta, koska hän ei pysynyt merenneitona. Paradoksaalista on, että merenneitona hän ei ainakaan olisi prinssiä saanut. Rangaistuksen Pieni merenneito sai siitä, että ei tyytynyt kohtaloonsa. Merenneito pysyköön merenneitona.

Jos Pieni merenneito olisi onnistunut, jos hän olisi saanut prinssinsä, olisi hänen tarinansa esimerkkinä pyrkimyksestä yhä enempään, yhä korkeammalle. Silloin hän olisi faustilaisen eli länsimaisen ihmiskuvan ikoni. Thomas Mannin kirjassa Tohtori Faustus paholainen antaa Adrian Leverkühnille ”leluksi” Pienen merenneidon. Ymmärsikö Adrian Leverkühn varoittavan esimerkin? En muista, koska luin Tohtori Faustuksen kovassa kuumeessa – vain siten pystyin kestämään pitkien virkkeiden raskauden.

Ainakin Thomas Mann oli tajunnut, ettei Pieni merenneito pääse koskaan jumalan valtakuntaan. Mistään ei löydy niin paljon kilttejä lapsia, aina on tottelemattomia lapsia enemmän. Ja jokainen heistä lisäsi päivällä aikaa, jonka Pienen merenneidon oli oltava ilman impenä.

Pienen merenneidon tarinaa voi pitää poliittisena. Se on varoittava esimerkki siitä, miten käy, jos suutari ei pysy lestissään. Yhteiskuntaluokkien rajoja ei saa ylittää – mistään syystä. Senkö H. C. Andersen halusi tarinallaan sanoa? Miksi hän kirjoitti tällaisen epäsadun? Hän kirjoitti tarinan vuonna 1836, kymmeniä vuosia Ranskan vallankumouksen jälkeen. Vallankumoukset uhkasivat vakiintunutta yhteiskuntajärjestelmää. 1830 oli ollut Ranskassa ns. heinäkuun vallankumous ja vuonna 1848 oli tuleva ns. helmikuun vallankumous. Aika oli poliittisesti levotonta ja kansalle piti antaa varoittava esimerkki.

Varoitusta ei ehkä tajuttu, sillä Pienen merenneidon tarinaa ei tunneta poliittisesti vaikuttaneena kertomuksena. Pienen merenneidon tarina muistetaan nimenomaan rakkaustarinana – ei muuna.

Sävellahjasta opiskelijakapakkaan

Kävin tänään kuuntelemassa professori Ragnar Audunsonin esityksen The library as a meetingplace for democracy and community building. Audunson on professorina Oslon university collegessa. Minulla esityksen suurin anti oli tavassa, jolla hän peilasi monimuotoisuutta ja eriytyneisyyttä. ”Kultaiselta” 60-luvulta hän palautti mieleemme radion suositun ohjelman Sävellahjan. Kuinka se oli kuunneltava kokonaan kuullakseen ne muutamat pop- tai rockbiisit, jotka ohjelmassa soitettiin. Näin ei enää tehdä. Jos joku asia ei kiinnosta, sitä vältetään, sen yli hypätään eikä sen kanssa olla tekemisissä.

Audunson antoi eriytyneisyydestä esimerkin työmatkansa varrella olevasta kadunpätkästä, jolla on neljä ravintolaa/kahvilaa. Yhdessä käy vain afrikkalaistaustaisia miehiä, toinen on kotiäitien suosima paikka, kolmannessa käyvät opiskelijat ja neljännessä professorit ja opettajat. Kukaan ei vahingossakaan mene väärään paikkaan.

Audunson ei sinänsä pohtinut tätä ilmiötä, hän vain esitti sen, aavistuksen verran negatiivisessa sävyssä. Varsinkin netissä on mahdollista olla tekemisissä vain samanmielisten kanssa. Erilaiset profiloinnit takaavat vielä sen, ettei varmasti saa tietääkään mistään muusta.

Onneksi meillä on vielä sanomalehdet, jotka yleensä selataan kokonaan, vaikka kaikki ei kiinnostaisikaan. Minäkin selaan urheilusivut, vaikka esim. urheilu ei kiinnosta minua.

Audunsonin mukaan kirjastoissa ei voi välttää erilaisuuden kohtaamista. Onneksi meillä on kirjastot, koska minua pelottaa maailma, jossa jokainen on kiinnostunut vain omista ja omanlaistensa asioista.

Kävin tänään Apteekissa, joka selkeäsi oli eritynyt opiskelijakapakaksi. Tunsin olevan väärässä paikassa. Sen sijaan Pankissa asiakaspohja oli laajempi. Se tuntui paljon kotoisammalta.

Hyväosaiset metelöivät

Pääministeri Matti Vanhanen keksi Rukalla hiihdellessään ratkaisun Suomen ongelmiin: nostetaan eläkeikä 65 vuoteen! Tällaisista asioista on ennen ollut tapana keskustella ammattiliittojen kanssa, mutta tällainen vuoropuhelu ei pääministeriä kiinnostanut, koska ne kuitenkin olisivat vastaan.

Asiasta on noussut valtava meteli. Ammattiliitot olivat mielenosoituksellisesti poissa Sata-komitean kokouksesta, oppositio tekee asiasta välikysymyksen, netti täyttyy keskusteluista ja lehtien mielipideosastoilla ihmetellään ratkaisua.

Suomalaisten eliniänodote on noussut hitaasti ja varmasti. Tilastokeskuksen sivuilla tilastot ulottuivat vuoteen 2007 ja silloin 0-vuotiaan miehen eliniänodote oli 75,9 vuotta ja 0-vuotiaan naisen eliniänodote 82,9 vuotta. Näihin lukuihin verrattuna 65-vuotiaana eläkkeelle ei kuulosta mitenkään pahalta. Toinen juttu on sitten se, miten päätös vaikuttaa työpaikkojen ikärakenteisiin. Kuinka ollaan innovatiivisia ja pysytään kehityksessä mukana, kun työpaikalla jyräävät 60-65 -vuotiaat?

Etupäässä meteli eläkeiän nostamisesta inhottaa minua. Inhottaa sen takia, että epäilen kohun peittävän alleen vähempiosaisten ihmisten sosiaaliturvassa tapahtuvia heikennyksiä. Eikä heidän puolestaan nosteta meteliä! Eivätkä he itse sitä useinkaan tee.