Kuukauden kuva: syyskuu

Helmikuusta lähtien olen joka kuukausi valinnut Päiväkävelylle yhden kuvan kuvaamaan koko kuukautta ja nimennyt sen kuukauden kuvaksi. Tosin aina ei ole yksi kuva riittänyt. Niin syyskuussakin.

Uuden syyskuun kuvan otin Lapinlahden sairaalan puistossa sunnuntaina. Käveleminen, kauneuden löytäminen ja kuvaaminen lisäävät iloa ja mielihyvää elämässäni.

Viipurissa, Monrepos'n puistossa, otettu syksyinen kuva ei tuntunutkaan enää sopivan lämpimään ja kauniiseen syyskuuhun.

Kova tuuli, harmaa taivas ja yksinäisyys voivat liittyä syksyyn, mutta ei nyt,

Kirkko ja kaupunki -lehdestä luin tänään, että yksinäisyys johtuu puutteellisista sosiaalisista taidoista. Minusta tuo kuulostaa hyvin epäreilulta. Ohjeena yksinäisyydestä eroonpääsemiseksi oli mennä mukaan samanmielisten ryhmään. Kun siinä sitten opettelee sosiaalisia taitoja, onkin paljon helpompaa lähestyä erilaisia ihmisiä!

Tekisi mieli kirota tällaisia ohjeita!

Tietenkin sosiaaliset taidot karttuvat elämän aikana. Yksinäisyydesta eroon pääseminen ei tosin ole niin yksinkertaista, kuin lehden juttu vakuuttaa!

Pitäisi siivota, mutta ahdistaa

Minulla on mukavan ihmisen kriisi. Minua ei lannistaisi, ahdistaisi ja masentaisi se, että yksi ihminen pitäisi minua niin ikävänä, ettei halua minua pilaamaan yhteistä hauskanpitoa. Sellaisen voisin ohittaa ja varmaan olisin sen jo unohtanut. Ehkä niin hyvin että unohtaisin karttaa sitä ihmistä.

Mutta kyse on joidenkin yhteisestä päätöksestä, että Päiviä ei kutsuta, koska se ei ole mukava. Onko tällaiseen päätökseen osallistunut sellaisia ihmisiä, joita olen pitänyt työkavereina? Sellaisia, jotka ovat minulle myös Facebook-kavereina?

En ymmärrä, minkälainen epämukava ihminen olen. Omasta mielestäni olen ollut ystävällinen, kohtelias ja hymyilevä. Puhun järkeviä ja viisaitakin joskus. Otan kantaa asioihin, sanon mielipiteeni julkisesti enkä suljettujen ovien takana supatellen. Mutta tästä asiasta en ole pystynyt keskustelemaan kenenkään kanssa.

Outo toki olen. Ujous on persoonallisuuteni taustalla vaikuttava ominaisuus, joka ilmenee siten, että usein valitsen mieluummin yksinolon kuin seuran. Tykkään omituisista asioista. Pukeudun omituisesti. Tykkään työpaikallani ihmisistä, jotka vaalivat mielensä vapautta.

Haluaisin lähteä työpaikaltani, lopettaa sen työsuhteen. Haluaisin luovuttaa taistelutta. En osaa taistella näkymätöntä vihollista vastaan. En osaa imarrella enkä nuoleskella.

Olen yksinäinen ihminen ja aina välillä kuvittelen olevani sen asian kanssa sujut. Kuvittelen, että minusta kuitenkin pidetään vaikka sydänystäviä ei oltaisikaan. Ja sitten tulee tällainen juttu. Tunnen itseni yksinäiseksi, josta kukaan ei tykkää eikä kukaan rakasta.

Mitä mieltä asioissa, elämässä, silloin on?

Yksinäisyydestä elokuvissa ja elämässä

Yllättäen kävi niin, että katsoin tänään kolmannen kerran Ystävät hämärän jälkeen. Tätä vauhtia opin sen ulkoa ja sitä en halua. Aikoinaan katsoin Blade Runnerin niin monta kertaa, että opin sen ulkoa. Sääli, yhtä parhaista leffoista ikinä en oikein pysty katsomaan enää. Joten lupaan, etten katso Ystäviä hämärän jälkeen vähään aikaan, ainakaan vuoteen, vaikka se hieno elokuva onkin. Tajusin elokuvasta uusia asioita, joten annettavaa sillä on edelleen.

Yksinäisistä ihmisistä kertovat elokuvat ovat minulle erityisen tärkeitä. Oskar on yksinäinen lapsi ja Robert Neville on ainut elossa oleva ihminen New Yorkissa elokuvassa I am Legend. Yksinäisyys, yksin oleminen ja vieraus ovat tuttuja asioita. Taidan olla sinkkuluonne, sillä tarvitsen yksin oloa ja viihdyn yksinäisyydessä, mutta en aina.

Tiedeuutisissa oli jokunen viikko sitten artikkeli yksinäisyyden periytymisestä eli siirtymisestä vanhemmilta lapsille.

"Siirtymä tapahtunee suurimmaksi osaksi opittujen ja koettujen sosiaalisten tapojen ja käyttäytymissääntöjen, esimerkiksi kodin sisäisten vuorovaikutussuhteiden kautta, mutta myös perityillä ominaisuuksilla, kuten ujoudella ja alttiudella sosiaaliseen ahdistuneisuuteen lienee merkitystä koetun yksinäisyyden siirtymässä."

Artikkelissa puhutaan kahdenlaisesta yksinäisyydestä. Sosiaalisesti yksinäinen kokee itsensä kaveriporukassa ulkopuoliseksi. Emotionaalisesti yksinäiselle läheisen luotettavan ystävyyssuhteen puuttuminen aiheuttaa ahdistavaa tunnetta.

Näistä minulle tutumpi on sosiaalinen yksinäisyys. Ja mahdollisesti se on siirtymä vanhemmiltani. Isä oli alien kotikylässään, koska hän hyppäsi pois tilallisten maanviljelijöiden pitkästä ketjusta ja opiskeli opettajaksi. Eikä siinä kaikki: hän palasi opettajaksi kotikylälleen eikä sitä katsottu hyvällä.

Äiti oli suurperheen kolmanneksi nuorin. Tila oli pieni ja köyhä ja isänsä oli alkoholisti. Hänkään ei pysynyt lestissä vaan matkusti jo lapsena kirjallisuuden avulla muihin maailmoihin, opiskeli kodinhoitajaksi ja nai ison talon pojan. Vaikka asuimme pienessä kylässä, naapurit eivät olleet ystäviämme eivätkä he koskaan käyneet meillä kylässä.

Lapsesta lähtien olen kokenut vierauden tunnetta muiden ihmisten seurassa. Monesti olen toivonut tietyn ihmisen tai yhteisön poistavan vierauden tunteeni, mutta niin ei ole käynyt. Tänä talvena opin, ettei se ole merkityksellistä, mikä erottaa minut toisista ihmisistä. Merkityksellistä on se, mikä yhdistää minut toisiin ihmisiin.

Parisuhde vs. yksin eläminen

Olisi kiva tietää, kuinka moni bloggaaja on sinkku, yksineläjä. Hesarissa on muutaman viikon ajan käyty keskustelua parisuhteen ja yksin elämisen yhteydestä mahdollisuuteen sairastua dementiaan. Kaikki alkoi Hesarin uutisesta, jossa tutkimustuloksia tulkittiin siten, että parisuhde suojaa dementialta. Sen sijaan yksinasuminen keski-iässä lisää riskiä sairastua dementiaan moninkertaiseksi.

Tällaisia uutisiahan saa lukea jatkuvasti. Juttu vaikutti asialliselta, enkä pohtinut sitä sen enempää. Seuraavana päivänä yksinäisyystutkija kommentoi Hesarin uutista. Hän oli nähnyt uutisoinnin harhaanjohtavana, koska siinä ei ollut eritelty yksinelämistä enempää. Kyse olisikin hänen mukaansa siitä, minkälaiset elämänhallintavalmiudet ihmisellä on. Pitkään parisuhteessa eläneellä saattaisi olla parisuhteen päätyttyä olla elämänhallinta heikkoa, joka näkyy kyvyttömyytenä tehdä päätöksiä ja ottaa vastuuta elämästään.

Yksinäisyystutkijan mielipidekirjoituksen pohjalta aloin nähdä uutisen parisuhteen suojaavalta vaikutukselta dementiaa vastaan toisella tavalla. Uskon edelleen, että parisuhde suojaa dementialta tai ainakin hidastaa sen kehittymistä. Tämän näen omissa vanhemmissani, jotka ovat olleet naimisissa jo 52 vuotta.

Kuitenkin nimenomaan yksin eläminen antaisi sellaisia valmiuksia, jotka suojaisivat dementialta. Yksinelävän on oltava aktiivinen, harrastettava jotain, mentävä aktiivisesti ihmisten pariin. Muuten käy yksinäisyys liian ahdistavaksi. Tänään Hesarin mielipideosastolla Kimmo Hämäläinen kommentoi keskustelua otsikolla Yksinolo pakottaa kehittymään. Hän mainitsi mm. bloggaamisen olevan hänelle yksi keino täyttää yksineläjän aika. Aikaahan yksineläjällä on, koska ei ole perhettä eikä kumppania vaatimassa huomioita. Ei myöskään osoittamassa huomiota. Bloggaaminen on keino torjua yksinäisyyttä. Uskon näin olevan monella muulla bloggaajalla. Niin minullakin.

On mielenkiintoista, että aikana, jolloin yksineläjien määrä kasvaa parisuhteessa eläviin nähden, uutisoidaan yhä uudelleen, kuinka vaarallista yksin eläminen on. Onko tarkoitus saada yksineläjät tuntemaan syyllisyyttä omasta elämäntilanteestaan? Pelottelullako yksin elämisen vaaroista saadaan ihmiset pysymään parisuhteissaan tai solmimaan parisuhteita?

Olen kiitollinen tälle yksinäisyystutkijalle siitä, että hän toi keskusteluun yksin elämisen myönteisenä asiana.

Ehkä minä saan viettää kesäloman

Tänään on viimeinen työpäivä ja sitten alkaa neljän viikon loma. Toivottavasti edessä oleva loma on parempi kuin viime kesäloma. Oli siinäkin hyvät puolensa kuten kirpparilla käynnit ja Agatha Christien lukeminen. Minä muka yksinäinen?

Viime kesän katastrofeja en osannut aavistaa. Tällä hetkellä katastrofin enteet ovat voimakkaat. Tyttären suhde poikakaveriin vaikuttaa olevan viimeisillään. Siitä olen tyytyväinen, mutta olen huolissani tyttärestäni. Hän on omistanut koko elämänsä poikaystävälleen luopumalla toiveistaan ja laiminlyömällä itsensä. Todennäköinen suhteen päättyminen pudottaa hänet tyhjän päälle.

Viime kesänä hän turvautui minuun ja minä puolestani luovuin toiveistani ja laiminlöin itseni ja oman elämäni. Kuluneen vuoden aikana tyttäreni on kasvanut henkisesti voimakkaammaksi. Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin. Ehkä tuleva katastrofi ei ole niin suuri kuin viime kesänä. Ehkä hän selviää siitä nopeammin ja paremmin. Ehkä minä saan viettää kesäloman.

Kesälomalta odotan ennen kaikkea vapautta. Sitä, etten ole sidottu aikatauluihin enkä aikaiseen herätykseen. Että voin mennä minne haluan ja silloin kun haluttaa. Finnconiin haluan mennä, onhan se pitkästä aikaa Helsingissä. Alavudelle haluan matkustaa vanhempieni luokse ja viettää siellä aikaa kauniissa, ison puutarhan ympäröimässä talossa. Aion ottaa aurinkoa Hietsussa.

Kesä on yksinäistä aikaa. Rakkaat, ystävät ja sukulaiset ovat jossain muualla. Siksi kesä ei ole lempivuodenaikani, vaikka nautin auringosta, lämmöstä ja vapaudesta. Vaikka alkaisin kiertää kahviloita ja kapakoita, taidenäyttelyjä ja museoita, ei vastaan välttämättä tule ihmistä, jonka kanssa haluaisin jakaa kesän ihanuudet. Saatan silti yrittää.