Yöjuttu

Uusi vuosi alkoi ja olen ehtinyt olla yhtä paljon töissä kuin poissa sieltä. Flunssa, kuume ja kurkkukipu ovat vieneet voimani. Välillä kuvittelen voivani paremmin, mutta kuume ja kurkkukipu palaavat luokseni kuin bumerangi. Luulen, että paranisin kunnolla, jos saisin nukuttua.

Luen ennen nukkumaan menoa rentoutuakseni. Sammutan valon kun silmät painuvat väkisin kiinni enkä väsymykseltäni näe enää tekstiä. Ja heti valojen sammuttua iskee ahdistus. Työasiat, tehtävät ja tekemättömät, tietenkin. Sydän hakkaa ja rintaa puristaa. Lähes paniikissa sytytän lampun ja aloitan unettoman yön.

Päätän nukkua valot päällä, jospa ahdistus ei sitten iskisi. Otan kirjan uudestaan käteeni ja aloitan lukemisen. Juuri kun olen nukahtanut kissa päättää aloittaa miukumisen. Oskusta on vanhetessaan tullut erittäin vaativa kissa. Ruokaa ja vettä on saatava heti, Ulos on päästävä. En raasski jättää vanhaa kissaa parvekkeelle yöksi. Menen sänkyyn, tunnen valtavaa väsymystä, ja alan kuulostella Oskun miukumista. Nousen ylös, päästän kissan sisälle ja palaan sänkyyn. Ja aloitan alusta. Kirjan lukeminen, torkahtaminen, valojen sammuttaminen ja ahdistava säpsähdys täysin hereille.

Pelkästään työasiat eivät minua valvota. Olen ollut kyllästynyt itseeni jo jonkin aikaa. En haluaisi enää olla minä. En halua olla tuttu, turvallinen ja luotettava Päivi. Haluan olla toisenlainen. Haluan olla se Päivi, jonka unelmat toetutuvat!

Kuume nousee - taas. Huomenna pirteänä töihin!

Yöeläjän kirous ja helpotus

Lomapäivä keskellä viikkoa on yöeläjälle sekä kirous että helpotus. Nautin yöllä valvomisesta tietäessäni, että aamulla ei tarvitse herätä klo 6.30, vaan voin nukkua niin pitkään kuin on tarpeen.

Lomapäivä keskellä viikkoa saa kuitenkin aikaiseksi sen, että alkuviikon valvon myös myöhään. Saanhan nukkua torstaiaamuna. Ja arvatkaa, olenko pirteä ja levännyt huomenna töihin mennessäni! En tietenkään, koska yksikin pitempi yö piristää minua niin paljon, että valvon entistä myöhempään.

Ehkä minun pitäisi olla aina lomalla. Tai aina töissä. Ehkä minun pitäisi tehdä työtä, jota voin tehdä omaan tahtiini, oman luontaisen rytmini mukaisesti. Virastoaikaan sidottu vuorokausirytmi on minulle vieras. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vieraampi se on.

Vaihtoehdot toisenlaiselle työrytmille ovat vähissä. Ensimmäiseksi tulee mieleeni, että minun tulisi palkata itse itseni. Ehkä olisin itselleni ymmärtäväinen pomo. Antaisin itseni tehdä töitä silloin, kun vireyteni on huipussaan. Olisin tehokas, luova ja innovatiivinen, oikein unelmatyöntekijä. Pitää vielä keksiä, mitä työtä tekemään itseni palkkaisin.

Protestanttinen työmoraalini ahdistaa minua. Varsinkin niinä päivinä, jolloin olen liian väsynyt pystyäkseni keskittymään tai ylipäätään tekemään mitään muuta kuin rutiinitöitä. Joita työtehtävissäni on vähän. Tunnen syyllisyyttä väsymyksestäni. Jos liukuma sallii, lähden kotiin. Miksi haaskaisin omaani ja työnantajani aikaa siihen, että yritän vain pysyä hereillä? Ei liene ihme, että työaikasaldoni on sallitun miinussaldon maksimissa ja sen ylikin.

Yö on minun aikaani

Maksoin laskut. Sitä varten palkkapäivä on ja sitä varten käyn töissä. Nyt kuitenkin nautin sairaslomasta. Saako niin sanoa? Nautin kotona olemisesta ja aikatauluttomuudesta. Nautin myös ihmisten tapaamisesta, mutta olen huono ottamaan yhteyttä. Osa ystävistäni on yhtä saamattomia yhteydenotossa – emme tapaa kovin usein toisiamme. Jos ystävä soittaa minulle ja ehdottaa tapaamista, olen valmis. Harvoin käy niin, että minulla on muuta menoa, jota ei voi siirtää.

Aikatauluttomuuteen liittyy myöhään nukkumaan meneminen. Pidän yöstä, tunnen olevani parhaimmillani silloin. Lääkäri kehotti minua menemään sairasloman aikana nukkumaan jo yhdeltätoista. Miten sellainen tehdään? Miten voi keskeyttää mielekkään tekemisen? Kysyin asiaa ja lääkäri kehotti ottamaan unilääkettä. Kaikki keinot on sallittuja, jotta vain pääsisin siihen rytmiin, jota yhteiskunta pitää suotavimpana. En vielä kärsi univelasta. En vielä koe tarpeelliseksi ryhtyä minulle outoon rytmiin – aikaisin nukkumaan ja aikaisin ylös. Nousen aikaisin ylös kun on pakko, mutta mikään ei pakota minua luopumaan yöstä.

Pilkkosen pimeää

Päivän kirkkaudessa on vaikea ymmärtää yön pimeyttä. Vielä vaikeampaa on ymmärtää pimeydessä syntyneitä pelkoja.

Pelkään pimeää ja pimeässä. Valoisia kesäöitä en pimennä tummin paksuin verhoin. Kotonani yöllä noustessani juomaan minun ei tarvitse sytyttää valoja, koska katuvalot ja isot teollisuuslamput valaisevat kotiani.

Mutta laivan hytissä on pilkkosen pimeää. Viime yönä heräsin naapurihytin asukkaiden kovaääniseen, mutta hyväntuuliseen keskusteluun. Pimeässä hapuilin kännykkääni katsoakseni kelloa. En nähnyt kellonaikaa, koska jäin tuijottamaan päiväystä: la 18.7.2009. Mitä on tapahtunut? Olenko nukkunut yhden päivän yli, mistä on kyse? Mieleeni tuli Johanna Sinisalon novelli Tango merellä, jonka alussa päähenkilö herää muutamaa kuukautta myöhemmin kuin luuli. Tajusin nopeasti, että eilinen kellonaikojen siirtäminen oli jotenkin erehdyttänyt kännykkääni ja tyynesti asetin oikean päivänmäärän.

Levollista unta en enää pystynyt nukkumaan. Säpsähtelin pimeässä outoja ääniä. Laiva piti merkillistä ääntä. Onko varmasti kaikki hyvin? Olimme toisella kannella, joka onnettomuuden sattuessa joutuisi veden valtaan varmasti. Hukkuisinko tyttären kanssa tällä matkalla? Eikä hytistä edes pääsisi nopeasti pois, koska kehotuksen mukaisesti ovessa oli varmuusketju päällä!

En ollut illalla löytänyt kolikkopussiani. Olin varma, että olin hukannut myös kotiavaimeni. Ei olisi ikinä pitänyt lähteä minnekään, tänne me jäädään eikä päästä elävinä pois.

Aamun koitto ei tuonut lisää valoa hyttiin. Pimeys vain jatkui ja jatkui. Lopulta kello oli niin paljon, että sai nousta ylös. Vihdoinkin valoa ja aurinkokannen auringonpaistetta.

Yövieraita

Eilen oli vaikeaa saada unen päästä kiinni. Tämänpäiväinen kehityskeskustelu stressasi. Mietin, mitä kaikkea esinaiseni on keksinyt varalleni. Pelkäsin, että hän pohtiessaan uusia työtehtäviäni ei ota huomioon kiinnostuksenkohteitani eikä sitä, että olen tottunut vastaamaan paljosta. Ja etten vieläkään pääsisi eroon kirjaston sähköpostin lukemisesta.

Kaipaus ja halu pitivät minua myös hereillä. Olisin niin kovin mielelläni ottanut miehen vierelleni enkä pelkästään vierelleni. Nukahdettuani näin levottomia unia, joista heräilin yhtenään.

Heräsin myös siihen, että tyttäreni tuli viereeni nukkumaan. Sanoin hänelle, että toivoin viereeni aivan toista ihmistä, mutta että hän on kuitenkin paras. Tyttäreni elää tulevaisuutta niin voimakkaasti, että kaipaa minua jo nyt, vaikka ei ole vielä kotoa pois muuttanutkaan. Jonkin ajan päästä hän palasi omaan sänkyynsä.

Levottoman yön jälkeen tuntuu vielä levottomammalta.