Onnellisuus 1/100: Rauha

Luin jostain haasteen: ota sadan päivän ajan kuva juuri siitä asiasta, joka teki sinut onnelliseksi sinä päivänä. Haasteeseen vastaaminen ja sen toteuttaminen tekee kuulemma onnelliseksi!

Vastaan haasteeseen. Voi olla, etten joka päivä ota kuvaa. Jonakin toisena päivänä kuvaan sitten enemmän. Tänään otin kuvia vähän varastoon, sillä en ehkä jaksa ottaa kuvaa joka päivä. Tai mistäs sitä tietää.

Tänään minut teki onnelliseksi sunnuntaiaamun rauha. Kun ei ole kiire minnekään. Kun saan rauhassa tehdä asioita, joista nautin.

Still life on Sunday morning

Aurinko paistoi. Valo riitti hienosti kuvien ottamiseen. Innostuin niin, että melkein unohdin aamukahvin.

Kauneus voi iskeä koska tahansa

En ole lopettanut kirjoittamista. Siihen vain ei ole ollut aikaa.

Olen taistellut (vähän dramatisointia) itseni arvokkaaksi koettuani itseni pitkään täysin arvottomaksi. Etenkin työelämässä. Arvottomuuden tunne on jumiuttanut minua, blokannut parhaansa mukaan minua olemasta minä. En ole siitä vieläkään täysin vapaa, työelämä jaksaa muistuttaa arvottomuudestani vähän väliä.

Jotta en alkaisi väheksyä myös itseäni kyvyttömäksi elämään, menin sisarelleni NLP-hoitoon. Niin kiireistä on elämämme ollut, että olemme ehtineet tavata vain kahdesti. Ensimmäisellä kerralla kartoitimme, mikä elämässäni on parasta, ihanaa ja mistä nautin eniten. Toisella kerralla asetimme minulle ankkurit, joiden avulla torjua kolmea ihmisen hyvinvoinnin pahinta vihollista. Avuttomuutta/keinottomuutta vastaan taistelen rohkeudella, arvottomuutta vastaan rakkaudella ja en edes muista mikä se kolmas oli, mutta siihen auttaa luottamus.

Ankkurit ovat toimineet erinomaisesti. Aloin luottaa itseeni, suhtautua itseeni rennommin, nähdä asiat toisella tavalla. 

Ankkurit eivät kuitenkaan ole vieneet aikaani. Valokuvat ja valokuvaus ovat sen tehneet. Olen digitoinut suuren määrän valokuvia valokuvaamalla vanhoja kuvia. Sitä ei voi tehdä koska tahansa, sillä tarvitaan juuri tietynlainen valaistus, koska salamaa ei voi käyttää. Valaistuksen ollessa otollinen otan kerralla vajaa sata kuvaa. Toki skannaaminen olisi helpompaa, mutta minulla ei ole skanneria.

Vanhoihin valokuviini liittyy toisinaan merkintä tilanteesta ja ajankohdasta, jolloin kuva on otettu. Usein se puuttuu. Vertailemalla kuvia toisiinsa päättelen ajankohdan, mutta silloinkin se on vain arvaus. Ja lopputulos voi olla kummallinen. Kuten havainto siitä, että tyttäreni olisi käyttänyt samaa mekkoa kahtena eri jouluna: ollessaan viisi ja seitsemän.

Kuvien nimeämiseen olen kehittänyt oman järjestelmän, jonka avulla saan kuvat kronologiseen järjestykseen. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei asia minulle heti auennut. Sain nimetä sadat kuvat uudestaan kehittäessäni nimeämisjärjestelmää.

En muokkaa valokuvista ottamiani kuvia juuri lainkaan. Joskus teen rajauksia, mutta en muuta kuvissa mitään. Jotkut kuvat ovat luokattoman huonoja. Joskus koko kuvaussessio on epäonnistunut. Useimmin olen hyvin tyytyväinen kuviin, jotka jaan sisarilleni Picasan ja Facebookin kautta. Aikaa vanhojen kuvien digitoimiseen menee tuhottomasti, mutta yleensä teen sitä vimmaisen innostuneena enkä tajua ajankulua.

Kuvaan myös muuttuvaa maailmaa ympärilläni. Vastapäätä kotiani rakennetaan uutta kaupunginosaa. Otan kuvia eri vaiheista. Kuvien avulla toivon ymmärtäväni muutoksen paremmin. Joskus kuvat ovat niin rumia (koska kohde on ruma), että poistan ne.

Asuinalueeni on hyvin kaunis. Kuljen kameran kanssa (yleensä kevyt pokkari) ja otan kuvan kaikesta kauniista. Katselen ottamiani kuvia yhä uudestaan, olen niistä ylpeä. Olen kuvannut ympäristöäni pian vuoden verran ja kuvia on satoja.

Sen verran arvottomuus nostaa päätään, että huomaan ajattelevani kaunista kuvaa katsellessani, että kuka tahansa olisi voinut ottaa yhtä kauniin kuvan. Ja sitten tajuan: tämän erityisen kuvan olen ottanut minä. Minä olen nähnyt ja tajunnut tämän kauneuden. Tämän vuoksi kuljen kameran kanssa. Kauneus voi iskeä koska tahansa!

Kyse on mittasuhteista

Joskus minäkään en ymmärrä ajattelutapaani. Yksinkertaisen asian esittämiseksi tarvitsen monimutkaisen todistusaineiston. 

Lauttasaaren vesitorni sunnuntaina.

Tämän kuvan takia selvitin täydellisen auringonpimennyksen dynamiikaa sekä auringon, maan ja kuun etäisyyksiä toisistaan ja niiden keskinäisiä mittasuhteita. 

Ehkä vain ymmärtääkseni, että pienempi on suurempi. Luulin muuten, että kyse on matematiikasta, mutta se onkin fysiikkaa. 

Mittasuhteista selvisi mm. tämä: "Kuun halkaisijan suhde Auringon halkaisijaan on 1:400. Auringon halkaisija on siis 400kertaa suurempi kuin Kuun. Maan ja Kuun etäisyys toisistaan on 1:400 verrattuna Kuun etäisyyteen Auringosta. Siis 1:400. Vain tämän takia Auringonpimennys on mahdollinen."

Talvikuvia

Palellessani ja kärsiessäni lisääntyvistä nivelkivuista käsissäni en millään voi ymmärtää esi-isiäni, jotka tulivat näin kylmään maahan.

Auringonlaskun aikaan asuinalueellani ymmärrän esi-isiäni täysin. Talven kauneus on huikea. Se saa minut ryntäämään kotiin hakemaan kameraa, ottamaan kuvia ja unohtamaan pakkasen.

Kun hurma on ohi auringon laskettua, nauran itselleni ja kohmeisille sormilleni.

Eniten vihaan rahaa

Eniten minä vihaan rahaa. Sen puutetta. Sitä, että raha on kaiken mitta. Vihaan saituutta, joka minussakin ottaa vallan – aina väärässä tilanteessa. Vihaan sitä, että rahanpuutteen takia olen menettänyt mahdollisuuksia tehdä elämästäni paremman ja mielekkäämmän.

Minä ja rahat, me emme vain sovi yhteen. Koko elämäni aikana (51 ja puoli vuotta) olen vain kahden vuoden ajan kokenut, että rahani riittävät. Muuten rahaa on aina ollut liian vähän. Ennen palkkapäivää rahani ovat olleet loppu jo vähintään viikon verran. Ostan ruoan velaksi, jonka vuoksi seuraavassa kuussa kulutusluottojen lyhennyksiin menee taas enemmän rahaa. Kolmannes nettopalkastani menee tällä hetkellä niihin.

Jo lapsena opin, että rahaa ei saa käyttää mihinkään turhaan. Turhuuksia olivat etenkin lapsen omat tarpeet ja halut. Enkä niihin ikinä uskaltanut rahaa pyytääkään.

Sen sijaan varastin isän lompakosta rahaa. Aamuisin, kun kukaan ei ollut vielä hereillä, hiivin keittiöön, otin tuolin, nousin sille ulottuakseni ottamaan isän lompakon lääkekaapin päältä. Pari kolikkoa kerralla, jotta isä ei vain huomaisi. Tällä tavalla myös sisareni hankkivat ”taskurahaa”.

Peltosen kaupassa oli myynnissä kamera, jonka kovasti halusin. Tiesin, että sellaiseen on turha pyytää rahaa, joten varastin koko summan, noin 10 markkaa kerralla. En tajunnut, että kamera oli lelu. En tajunnut myöskään sitä, että minulta kysytään, mistä olen kameran saanut.

Kameran suljin ei toiminut kunnolla. Pelkäsin isääni kovasti, mutta halu ottaa valokuvia oli suurempi. Menin isän luokse kameran kanssa ja pyysin häntä korjaamaan kameran. Jouduin tunnustamaan kameran ostamisen varastetuilla rahoilla. En muista millaisen rangaistuksen sain. Sen muistan, että menin kameran kanssa Peltosen kauppaan ja siellä kamera laitettiin kuntoon.

Rakastin valokuvaamista. Kuvasin etenkin kissaani Pirpanaa, toisinaan sisariani ja joskus pyysin, että minusta otettaisiin kuva kamerallani. Vain muutama kuva on enää jäljellä ja ne olen lujasti liimannut albumiin. Tässä kuvassa olen melkein 11-vuotias ja sylissäni on Pirpana.

Valokuvaajaa minusta ei ole tullut. Se tosin saattaa johtua muista syistä kuin rahan puutteesta tai saituudesta.

Sanotaan, että ihminen katuu kuollessaan tekemättömiä asioita. Tiedän jo nyt, mitä minä kadun kuollessani: jokaista kertaa, jolloin olen rahanpuutteen vuoksi luopunut itselleni tärkeistä asioista. Ja niitä on useita.

Yritän löytää tasapainon itseni toteuttamisen, elämäni paremmaksi tekemisen ja rahanpuutteen välillä. Todennäköisesti tulen vastakin kieltäytymään jostain itselleni hyvin tärkeästä asiasta rahanpuutteen takia. Toivottavasti kuitenkin yhä harvemmin.

Diivaa tapaamassa

Kumman tyhjältä kesäkoti tuntuu ilman Osku-kissaa. Haen sitä katseellani ja olen näkevinäni siitä vilauksen sohvalla, tuolilla, sängyllä ja keittiön pöydällä. Mutta ei ole Osku sulostuttamassa elämäämme kehräämisellään ja turkkinsa pehmoisuudellaan.

Käymme usein katsomassa Oskua sen kesäkodissa. Kunnon diivan tavoin monen tunnin odottelun jälkeen Osku piipahtaa seurassamme muutaman minuutin. Silloin se kehrää äänekkäästi tyttäreni sylissä. Minun syliini se ei ehdikään, on jo kiire. Juoksemaan, makailemaan pensaan alla, väijymään kaikkea pientä liikkuvaa, olemaan harakoiden kiusattavana ja metsästämään!

Eilen saapuessamme Osku oli juuri lähdössä retkilleen. Meidät nähtyään se pysähtyi, epäröi ja tuli luoksemme. Muisti vielä keitä olemme. Innokkaana kaivoin kameran esille, nyt otetaan Oskusta kesäkuvat.

Kuvista tuli oudon valoisia. Tyttäreni ihmetteli, mitä säätöjä olin kameraan laittanut. Minä vannoin, etten ole sattunut mihinkään. Lopulta ilmeni, että olin onnistunut kiinnittämään objektiivin vaillinaisesti. Kyllä se pysyi kameranrungossa kiinni, mutta valo pilkisti välistä.

Onneksi Osku tuli parin tunnin jälkeen takaisin hellittäväksi ja kuvattavaksi.

Kuvausrekvisiittaa

Tyttären valokuvausrekvisiitaksi leivoin marjapiirakan à Eevaà:

ota 1 muna ja 1 dl sokeria

sekoita ne

muista rikkoa muna

ja varmistaa tuoreusaste

sitten ota 100 g voita ja sulata se

laita munasokeriseoksen sekaan

mutt älä ihan tappokuumana

sit 2 dl jauhoja joihin laitetaan 1 tl leivinjauhoa ja 1 tl vanilliinisokeria

mätkästään joukkoon

sekoitetaan hyvin

ja sit 1 dl piimää

ja sit se taikina sekoitetaan tasaseks velliks

ja mätkästään VOIDELLULLE vuoalle

ja siihen taikinan päälle marjoja tai what ever maun mukaan

ja sit uuniin joka on öö

200

ja sit kai puol tuntii

mut kandee tsekkailla sitä sit ;D

ja tadaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa

piirakka à Eevaà on valmis

Toivottavasti valokuvat onnistuvat! Ainakin käytössä oleva kamera on parempi kuin millä tämä kuva on otettu ja kuvaajakin on parempi:)