17/100: Kamera

Ostin tämän kameran itselleni joulukuussa 2012. Sen jälkeen se on ollut aina mukanani.

Canon Powershot  SX240 HS

Digipokkariksi yllättävän hyvä kamera. Pinkin värin valitsin, koska halusin sillä osoittaa, että olen täysi amatööri. Minä vain otan valokuvia, koska nautin siitä.

14/100: Maaliskuu

Alkanut maaliskuu on taas uusi mahdollisuus nähdä asiat toisella tavalla,

Maaliskuu voi näyttää helmikuulta, kuten seinäkalenterini kuvassa. Yksi asia kuvassa on taattua maaliskuuta: valon määrä kasvaa huikeasti ja 21.3. on kevätpäiväntasaus. Sen kunniaksi!

11/100: Ilmapiiri

Jokaisena työpäivänä tunnen iloa ja onnea ainakin yhdestä asiasta.

Työhuoneeni on taideylipiston tiloissa. Jokainen päivä kuulen upeaa musiikkia, iloitsen opiskelijoiden innosta ja energiasta ja nautin sivistyksen, kulttuurin ja taiteen ilmapiiristä.

10/100: Varovaista toivoa

Joinakin päivinä on vaikeampaa löytää syitä onnellisuuteen.

Silloin selaan vuosien varrella kesästä, kukista ja ruusuista ottamiani valokuvia. Joskus joudun selaamaan talvi-, syys- ja kevätkuvat myös. Yleensä kuvien katsominen auttaa. Muistan kesän lämmön ja auringon, meren ja kauneuden kukissa, ruusuissa, luonnossa. Saatan tuntea itseni, jos ei nyt onnelliseksi, niin ainakin toiveikkaammaksi.

Onnellisuus 8/100: Laukku

Hyvä laukku on arjen onnea.

Tarkoitukseensa sopiva, kestävä, oikean kokoinen, turvallinen. Puhelimet, rahapussit, bussiliput ym. löytyvät helposti. Tyylikäs, ainakin uutena :)

Onnellisuus 7/100: Tutut ja moneen kertaan luetut kirjat

Lukulampun blogissa Jennu kysyi Miksi kirja kannattaa lukea uudelleen. Lukuisista syistä palata jo luettuihin kirjoihin tunnistin kaikki omikseni.

Kuvassa joitakin niistä kirjoista, jotka luen yhä uudelleen. Koska minua kiehtoo kirjan

- ilmapiiri (Bertramin hotellissa)
- viisaus (Noidan veli)
- mielikuvitus ja mieltäni kutukuttaa Narnian luominen leijonan karjunnalla ja Valkea velho Lontoossa (Taikurin sisarenpoika)
- kaunis kieli ja toistuvat ilmaisut ihastuttavat "jumalainen Odysseia" "huomenna kohta kun aamun rusko tuli taivaan rantaan" (Saarikosken suomentama Odysseia)
- selvitymistarina vailla vertaa (Ugudibuu)
- tarinat, joihin palaan yhä uudestaan ja joihin vetoan keskusteluissa (Kädettömät kuninkaat)
- alun lumous, jotka jatkuu (Johannes Angelos)
- komisario Adamsbergin murharyhmä ja Kerä niminen kissa (Ikimetsän sydän)
- kirjarutto, mielikuvitus, tarina (Lumikko ja yhdeksän muuta)
- Kun haluan nähdä, toivoa ja muistaa (Shikasta)

Jo luetun kirjan lukeminen on kuin kotiin tulisi. Huokaus ja lepohetki ennen lukemattomien kirjojen välissä. Ja aivan ihanaa!

Onnellisuus 6/100: Gullfoss

Joissakin paikoissa on taikaa. Gullfossin vesiputouksen taika on riemu.

Niitä tilanteita kun valokuva on vain kalpea heijastus todellisuudesta.

Tunne oli uskomaton ja odottamaton. Riemu ja onnellisuus valtasivat minut heti kun näin Gullfossin vesiputouksen. Vesi ryöppysi ja kuohui valtavalla voimalla höyrystäen ilman - ilmeisesti riemuhiukkasilla.

Onnellisuus 5/100: Hyvä kirja

Onnea on lukea hyvä kirja.

Martha Questin elämästä haluan lukea lisää. Onnea on sekin, että Väkivallan lapset -kirjasarjasta on jäljellä vielä neljä osaa.

Onnellisuus 4/100: Kesätyöt

Päivän paras uutinen: tytär sai kesätöitä. Onnea!

Nykyään kun kaikkialla leikataan ja työpaikkoja vähennetään, työpaikan saaminen on erinomainen juttu.

Onnellisuus 3/100: Osku-kissamme

Osku, melkein 18-vuotias kissamme.

Kiitos, mulle riitti tällä kertaa.

Tammikuussa lääkäri kehotti antamaan Oskulle juotavaa kaikkialla, mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa. Nyt Osku on oppinut, että sille tarjotaan maitoa sänkyyn :)

Onnellisuus 2/100: Monipuolisuus

Onnea tunnen kirjahyllyjeni monipuolisesta sisällöstä. Kirjallisuutta, valokuva-albumeja ja kissanmallasta. Elämän tärkeät asiat välillisesti läsnä.

Tietokirjoja, romaaneja, aforismeja ja runoja. Scifiä, dekkareita, fantasiaa ja klassikoita. Kotimaista ja ulkomaista. Luettuja ja lukemattomia kirjoja. Vai voiko Nykysuomen sivistyssanakirjasta sanoa, että "olen lukenut sen" tai "en ole lukenut sitä"?

Onnellisuus 1/100: Rauha

Luin jostain haasteen: ota sadan päivän ajan kuva juuri siitä asiasta, joka teki sinut onnelliseksi sinä päivänä. Haasteeseen vastaaminen ja sen toteuttaminen tekee kuulemma onnelliseksi!

Vastaan haasteeseen. Voi olla, etten joka päivä ota kuvaa. Jonakin toisena päivänä kuvaan sitten enemmän. Tänään otin kuvia vähän varastoon, sillä en ehkä jaksa ottaa kuvaa joka päivä. Tai mistäs sitä tietää.

Tänään minut teki onnelliseksi sunnuntaiaamun rauha. Kun ei ole kiire minnekään. Kun saan rauhassa tehdä asioita, joista nautin.

Still life on Sunday morning

Aurinko paistoi. Valo riitti hienosti kuvien ottamiseen. Innostuin niin, että melkein unohdin aamukahvin.

Tammikuun kuva

Tammikuun 2015 kuvaksi valitsin vuoden 2014 viimeisenä päivänä kauppareissulla ottamani kuvan. Kameraa ei tietenkään ollut mukana, joten otin kuvan kännykällä.

Halusin kuukauden kuvalla tuoda esiin toiveikkuutta, jota alkavaan vuoteen liitetään. Kaikki ei ole pimeää, auringon lasku valaisee taivasta heijastuen vedestä. Syntyy vaikutelma valon voitosta. Pimeys väistyy!

Tänään tammikuun kuva vaihtui helmikuun kuvaksi. Siitä kerron myöhemmin lisää.

Kuukauden kuva: syyskuu

Helmikuusta lähtien olen joka kuukausi valinnut Päiväkävelylle yhden kuvan kuvaamaan koko kuukautta ja nimennyt sen kuukauden kuvaksi. Tosin aina ei ole yksi kuva riittänyt. Niin syyskuussakin.

Uuden syyskuun kuvan otin Lapinlahden sairaalan puistossa sunnuntaina. Käveleminen, kauneuden löytäminen ja kuvaaminen lisäävät iloa ja mielihyvää elämässäni.

Viipurissa, Monrepos'n puistossa, otettu syksyinen kuva ei tuntunutkaan enää sopivan lämpimään ja kauniiseen syyskuuhun.

Kova tuuli, harmaa taivas ja yksinäisyys voivat liittyä syksyyn, mutta ei nyt,

Kirkko ja kaupunki -lehdestä luin tänään, että yksinäisyys johtuu puutteellisista sosiaalisista taidoista. Minusta tuo kuulostaa hyvin epäreilulta. Ohjeena yksinäisyydestä eroonpääsemiseksi oli mennä mukaan samanmielisten ryhmään. Kun siinä sitten opettelee sosiaalisia taitoja, onkin paljon helpompaa lähestyä erilaisia ihmisiä!

Tekisi mieli kirota tällaisia ohjeita!

Tietenkin sosiaaliset taidot karttuvat elämän aikana. Yksinäisyydesta eroon pääseminen ei tosin ole niin yksinkertaista, kuin lehden juttu vakuuttaa!

Tempoileva maaliskuu

Maaliskuun kirkkaat päivät antoivat varman lupauksen: kevät tulee! Lämpötila nousi lähelle kymmentä astetta päivisin.

12.3.2014

Säätiedotukset uhkailivat lumella ja pakkasilla, mutta ei sitä voinut uskoa. Kunnes maaliskuun iduksena töihinlähtijää odotti yöllä satanut lumi.

15.3.2014

Räntää satoi useanakin päivänä. 

18.3.2014

Yöpakkasista huolimatta aurinko teki tehtävänsä. Herätti ihmiset talviunilta. Kuiskasi korvaan: "Nyt on aika lähteä liikkeelle, ihmisten pariin, nauttia auringosta ja keväästä".

28.3.2014

Yksi asia pysyi vakiona koko maaliskuun ajan. Osku lopetti syömisen ja juomisen helmikuussa ja sitä piti pakkosyöttää. Pikkuhiljaa Osku alkoi syödä itse, aluksi vain muutaman nuolaisun. Ja minä kiersin kaupat ostaen Oskulle ruokaa, jos se vaikka jotain söisi. Söihän se jotain, mutta selvästi alle 100 grammaa päivässä. Jonakin päivänä kelvannut ruoka ei toisena päivänä maistunut lainkaan. 

Näitäkö mun pitäisi syödä? Älä unta näe!

Voi mun pientä laihaa ja nirsoa kissaa. 

12 kuvaa

Olen kuulemma tosi huono ottamaan valokuvia ihmisistä. Ehkä juuri siksi kuvaan mieluummin kaikkea muuta, mitä ympärilläni näen. Mennyt vuosi oli luonnonilmiöiltään outo. Talvi jatkui huhtikuuhun asti, kevättä ei ollut lainkaan, lämmin ja pitkä kesä vaihtui syksyksi hitaasti ja lempeästi. Eikä syksy luovuttanut asemaansa loppuvuoden vuodenaikana talvelle.

Tammikuussa valon määrä kasvoi ja lumi pysyi maassa.

5.1.2013

Helmikuussa lunta tuli lisää.

26.2.2013

Maaliskuussa auringolla oli paljon töitä.

25.3.2013

Rohkeus ja huimapäisyys kuuluivat huhtikuuhun.

6.4.2013

Toukokuussa tulppaanit koristavat risteyksiä, ainakin Hakaniemessä.

23.5.2013

Kesäkuussa ruusuja riitti leikkiin asti.

27.6.2013

Heinäkuussa kukkaistutukset olivat runsaita - Kontulassa.

13.7.2013

Kasviteteellisen puutarhan heinäkuista kukkaloistoa kuvasin videolle. Käväisin myös Talvipuutarhan ruusutarhassa kuvaamassa.

Elokuussa kesä jatkui ihanana, mutta ilmassa oli outoa syksyn tunnelmaa.

24.8.2013

Silti syksy unohti tulla syyskuussa.

22.9.2013

Lokakuun syksy oli kaunis ja leikkisä.

13.10.2013

Marraskuu oli ilmastotutkimuksen lämpimin.

11.11.2013

Joulukuussa taivas oli harmaa. Pakkasta? Lunta? Ei.

23.12.2013

Juhlia ja valokuvia

Sukuni sai uuden ylioppilaan torstaina.
Juhlimme perjantaina.
Lauantaina olin töissä.

Ylioppilasjuhlissa tyttäreni ja minä otimme noin 700 valokuvaa. Kuvien läpikäyminen, poistaminen, muokkaaminen ja järjestäminen vie aikaa. Viimeksi kun suvullani oli isot juhlat kävin läpi kolmella kameralla otetut kuvat. Nyt kuvasimme vain kahdella kameralla, joten urakka on siinä mielessä helpompi ja helpottuu koko ajan. Käsiteltäviä kuvia on tällä hetkellä 313.

Kuvien käsittely on välillä uuvuttavaa, mutta enimmäkseen se tuottaa suurta iloa.

Ps. Seuraava joulukalenteri ilmestyy, kun on sen aika.

Kauneus voi iskeä koska tahansa

En ole lopettanut kirjoittamista. Siihen vain ei ole ollut aikaa.

Olen taistellut (vähän dramatisointia) itseni arvokkaaksi koettuani itseni pitkään täysin arvottomaksi. Etenkin työelämässä. Arvottomuuden tunne on jumiuttanut minua, blokannut parhaansa mukaan minua olemasta minä. En ole siitä vieläkään täysin vapaa, työelämä jaksaa muistuttaa arvottomuudestani vähän väliä.

Jotta en alkaisi väheksyä myös itseäni kyvyttömäksi elämään, menin sisarelleni NLP-hoitoon. Niin kiireistä on elämämme ollut, että olemme ehtineet tavata vain kahdesti. Ensimmäisellä kerralla kartoitimme, mikä elämässäni on parasta, ihanaa ja mistä nautin eniten. Toisella kerralla asetimme minulle ankkurit, joiden avulla torjua kolmea ihmisen hyvinvoinnin pahinta vihollista. Avuttomuutta/keinottomuutta vastaan taistelen rohkeudella, arvottomuutta vastaan rakkaudella ja en edes muista mikä se kolmas oli, mutta siihen auttaa luottamus.

Ankkurit ovat toimineet erinomaisesti. Aloin luottaa itseeni, suhtautua itseeni rennommin, nähdä asiat toisella tavalla. 

Ankkurit eivät kuitenkaan ole vieneet aikaani. Valokuvat ja valokuvaus ovat sen tehneet. Olen digitoinut suuren määrän valokuvia valokuvaamalla vanhoja kuvia. Sitä ei voi tehdä koska tahansa, sillä tarvitaan juuri tietynlainen valaistus, koska salamaa ei voi käyttää. Valaistuksen ollessa otollinen otan kerralla vajaa sata kuvaa. Toki skannaaminen olisi helpompaa, mutta minulla ei ole skanneria.

Vanhoihin valokuviini liittyy toisinaan merkintä tilanteesta ja ajankohdasta, jolloin kuva on otettu. Usein se puuttuu. Vertailemalla kuvia toisiinsa päättelen ajankohdan, mutta silloinkin se on vain arvaus. Ja lopputulos voi olla kummallinen. Kuten havainto siitä, että tyttäreni olisi käyttänyt samaa mekkoa kahtena eri jouluna: ollessaan viisi ja seitsemän.

Kuvien nimeämiseen olen kehittänyt oman järjestelmän, jonka avulla saan kuvat kronologiseen järjestykseen. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei asia minulle heti auennut. Sain nimetä sadat kuvat uudestaan kehittäessäni nimeämisjärjestelmää.

En muokkaa valokuvista ottamiani kuvia juuri lainkaan. Joskus teen rajauksia, mutta en muuta kuvissa mitään. Jotkut kuvat ovat luokattoman huonoja. Joskus koko kuvaussessio on epäonnistunut. Useimmin olen hyvin tyytyväinen kuviin, jotka jaan sisarilleni Picasan ja Facebookin kautta. Aikaa vanhojen kuvien digitoimiseen menee tuhottomasti, mutta yleensä teen sitä vimmaisen innostuneena enkä tajua ajankulua.

Kuvaan myös muuttuvaa maailmaa ympärilläni. Vastapäätä kotiani rakennetaan uutta kaupunginosaa. Otan kuvia eri vaiheista. Kuvien avulla toivon ymmärtäväni muutoksen paremmin. Joskus kuvat ovat niin rumia (koska kohde on ruma), että poistan ne.

Asuinalueeni on hyvin kaunis. Kuljen kameran kanssa (yleensä kevyt pokkari) ja otan kuvan kaikesta kauniista. Katselen ottamiani kuvia yhä uudestaan, olen niistä ylpeä. Olen kuvannut ympäristöäni pian vuoden verran ja kuvia on satoja.

Sen verran arvottomuus nostaa päätään, että huomaan ajattelevani kaunista kuvaa katsellessani, että kuka tahansa olisi voinut ottaa yhtä kauniin kuvan. Ja sitten tajuan: tämän erityisen kuvan olen ottanut minä. Minä olen nähnyt ja tajunnut tämän kauneuden. Tämän vuoksi kuljen kameran kanssa. Kauneus voi iskeä koska tahansa!

Valokuvamatkoja elämään

Voi olla, että en odota tulevaisuudelta mitään ihmeellistä. Elämä jatkuu entiseen malliin, lottovoitto (se 7 oikein) antaa odotuttaa itseään, työpaikka, osoite ja perhetilanne pysyvät samana. Ilman tulevaisuusodotuksia katseeni on kääntynyt menneisyyteen.

En muistele menneitä suuruudenaikoja, paitsi tietenkin kevättä -77, jolloin painoin 54 kiloa.

Haluan muistaa asioita lapsuudestani ja elämästäni. Tarvitsen tähän välineitä ja viime viikot olen lukemiselta, kotitöiltä, nukkumiselta ja televisionkatsomiselta liikenevän ajan käyttänyt valokuvien katsomiseen.

Harmi vain, että minulla on hyvin vähän valokuvia lapsuudestani. Isäni ja äitini ovat olleet innokkaita valokuvaajia, mutta kuvat ovat heillä – ja varhaisimmat kuvat dioina. Vain muutaman olen pihistänyt itselleni. Lapsena ostamallani kameralla olen ottanut ilmeisesti hyvin vähän kuvia.

Minusta nuorena naisena vuosilta 1975-77 on useampi kuva, sillä ensimmäinen poikakaverini rakasti valokuvausta. Opiskeluajaltani Tampereella minulla on ehkä viisi kuvaa. Ei silloin otettu valokuvia, kaikki elämä oli hetkessä.

Aikuisajalta kuvia onkin paljon enemmän. Suuri osa niistäkin on paperisia valokuvia.

Haluan paperiset valokuvat digitaalisiksi. Minulla ei ole skanneria. Työpaikalla on, mutta silloin pitäisi jäädä töiden jälkeen työpaikalle ja se on minulle hyvin vieras ajatus. Kokeilin sitä muutamalla kuvalla ja itse skannaus toimi oikein hyvin.

Lauantaiaamupäivän vietin ottamalla digikuvia vanhoista valokuvista. Kamerani käyttää automaattisesti salamaa, jos sen mielestä valo ei riitä. Salama näkyy kuvissa ikävästi, joten päätin kuvata vain valoisina aamuina.

Kuvaaminen oli niin jännittävää, että käteni tärisivät. Ainuttakaan suoraa kuvaa en valokuvista saanut. Kuvasin Niinimaan koulua, sisaruskuvia, kaverikuvia ja kakkukuvan. Niinimaan koulusta tein tällaisen kollaasin.

Pitäisi olla enemmän aikaa ja - valokuvia.

Torstain iloksi C

Otin hyllyllisestä C-kirjoja kaksi kuvaa.

Ja minähän en sitten ole keräilijä! Enkä minä lue dekkareita! Muuten vain C-kirjoista suurimman osan on kirjoittanut Agatha Christie.

Näin kesällä/syyskesällä 2008 tv:stä ohjelman Agatha Christien koodi. Innostuin ohjelmasta niin, että päätin lukea kaikki Christiet – ja hankkia ne itselleni. Nyt niitä on nelisenkymmentä eli noin puolet. Jotkut ovat olleet loistavaa kirjallisuutta kuten esim. Eikä yksikään pelastunut, Syyttömyyden taakka ja Ikiyö. Floppeja ei juurikaan ole ollut joukossa, tosin Vaarallinen talo ei minua sytyttänyt.

Christiet ovat ilmestymisjärjestyksessä. Ensimmäisenä komeilee Stylesin tapaus, joka on ensimmäinen Agatha Christien julkaisema dekkari ja Hercule Poirotin ensiesiintyminen. Esirippu on viimeinen Poirot ja Neiti Marplen viimeinen juttu on nimensä mukainen.

Ceen aloittaa kuitenkin Julia Cameronin Tie luovuuteen. Romaanien joukkoon eksynyt vai tahallaan siihen laitettu? Vaihtoehto C on tässäkin tapauksessa oikea. Kirja on siinä ainoassa paikassa, johon sille on aikoinaan löytynyt tilaa. Tie luovuuteen –kirjasta olen kirjoittanut pari kertaa ja se on suuri vaikuttaja matkalla itseeni.

Coletten Vilja oraalla kertoo nuoren miehen ja ”kypsän” naisen eroottisesta rakkaudesta. Sain sen 15-vuotislahjaksi sisareltani. Luulen, että hän ei ollut lukenut kirjaa etukäteen. Joseph Conradinin Anarkisti on ollut hyllyssä parisen vuotta enkä vieläkään ole löytänyt aikaa sen lukemiseen.

Dinosauruksia olen rakastanut lapsesta lähtien. Michael Chrichtonin Dinosauruspuiston ja Kadonneen maailman aion lukea vielä monta kertaa uudestaan. Kirjat ovat parempia kuin elokuvat, joista pidän myös todella paljon.

Michael Cunninghamin romaaneista jäljellä on enää Samaa sukua. Pidin kovasti Kodista maailman laidalla, joten annoin sen pois. Joskus en itsekään ymmärrä omaa logiikkaani.

Viimeinen C, James Oliver Curwoodin Lumikenttien laki, ei taida olla minun. Omistustekstin mukaan sen on antanut Tuulikki-tädilleni muistoksi Alavudelta vuonna 1957 äitini yhdessä vanhimman, vuonna 1957 syntyneen, tyttärensä kanssa. Erittäin romanttinen seikkailukertomus sijoittuu Kanadan erämaihin turkismetsästäjien aikaan. Kiehtova ja ihana tarina, joka saa kaipaamaan lumisia erämaita ja rakkautta. Kai se on silti palautettava sisarelleni, jolta olen sen lainannut.