Toivelista

Muistan, kuinka vanhempani järkyttyivät tavatessaan ensimmäistä kertaa ekan poikakaverini. Pitkätukkainen nuorukainen, joka oli juro ja suhtautui torjuvasti vanhempieni kysymyksiin. Hän kun oli sitä mieltä, ettei voisi vähempää kiinnostaa Päivin vanhemmat.

Tai sitten luulen muistavani. Sen sijaan kyse taitaa olla siitä, että nyt ymmärrän vanhempiani. Tyttärien poikakaverit eivät tainneet aina vastata odotuksia. En tiedä, mitä he odottivat, koska sitä he eivät suoraan sanoneet. Sen sijaan he sanoivat, ettei mustaa miestä saa tuoda. Lisäksi he sanoivat, että ensin koulutus, sitten työ ja sitten lapset. Meitä tyttäriä jälkimmäinen ohje huvitti, koska siinä ei sanottu mitään miehistä. Ensimmäinen ohje tuntui eteläisellä Pohjanmaalla suorastaan absurdilta.

Minä en ole antanut tyttärelleni ohjeita lainkaan. En ole kertonut toiveitani enkä odotuksiani. Olen ottanut kotiini saapuneet nuoret miehet ystävällisen uteliaana vastaan. Kysellyt ja yrittänyt pitää keskustelua yllä. Ei heitäkään ole äiti kiinnostanut, ei tietenkään, mutta enimmäkseen he ovat kohteliaasti vastanneet uteluihini ja keskusteluyrityksiini. Kuvittelen, että minun äitinä on vain hyväksyttävä tyttäreni valinnat.

Siksi en ole laatinut toivelistaa ominaisuuksista, joita toivoisin tyttären poikaystävällä olevan. Toinen syy on siinä, että epäilen laativani toivelistan oman miesmakuni mukaiseksi. Vai onko olemassa yleismaailmallisia toiveominaisuuksia liittyen parinvalintaan?

Luotettavuus ja rehellisyys voisivat olla sellaisia. Jos lisäisin toivelistaan älykkyyden ja yleisen kiinnostuksen asioihin kuten politiikkaan ja kulttuuriin, lista alkaisikin muistuttaa omia toiveitani. Enkä oikein usko tällaisiin listoihin. Rakkaus yllättää kuitenkin.

Sanoista tekoihin

Ajattelin, että tiskaamalla ja siivoamalla saan elämäni ja ajatukseni järjestykseen. Tai oikeastaan sellaiselle tolalle, että voin olla ylpeä itsestäni. Että minun ei tarvitse selitellä, että kun minulla on tämä ja tämä ja tämä, joiden takia en voi, en pysty tai en halua juuri nyt toteuttaa itseäni tai tehdä sitä, mitä todella haluan tehdä. Huomasin, että tiskaaminen ja siivoaminen ei riitä, minun on puettava asia myös sanoiksi.

Vakiotekosyyni on tyttäreni. Hänen takiaan olen jättänyt tekemättä useita asioita. Olen kokenut, että hänen tarpeensa menevät omien tarpeideni edelle. Ja niin minä saan näivettyä yksin kotona ja elää vain päässäni.

En tiedä, mitä näillä oman elämän syrjäyttävillä päätöksillä ja teoilla olen menettänyt tai saavuttanut. Todennäköisesti se ei ole tehnyt minusta hyvää äitiä. Että minua inhottaa äitiyden eteen laitetut adjektiivit hyvä tai huono, mutta niistä on vaikea päästä eroon.

Ilmaisen asian toisin: vanhemmuuden tehtävänä on varustaa lapsi maailmaa ja omaa elämäänsä varten. Vielä en tiedä, kuinka olen tässä tehtävässä onnistunut, mutta äkkiä katsoen voisi sanoa, että en kovin hyvin. Aikuinen tyttäreni ei ole lentänyt pesästä, ei ole aloittanut opiskeluja eikä ole hakeutunut työelämään eikä hän ole hakenut työttömyystukia. Onhan se kivaa asua kotona, kun äiti tekee kaikki kotityöt ja maksaa kaiken.

Miten linnunpoikanen työnnetään pesästä pois?

Rakastan tytärtäni. Mutta olen huolissani hänen haluttomuudestaan aikuistua, ottaa vastuuta omasta elämästään. Haaveita hänellä on, opiskelu ulkomailla ensisijaisena. Toiminta haaveiden toteuttamiseksi on niin vaikeaa, kuin hän ei luottaisi siipiensä kantavuuteen.

Helmikuussa kotiini tulee taas kymmeneksi päiväksi tyttären poikakaveri. Englantilainen tämäkin. Luulisi hänen saaneen tarpeekseen englantilaisesta arroganssista. Annoin tähän luvan ajattelematta asiaa kunnolla. Enää en lupaani voi perua.

Ehkä muutan pois kotoa siksi ajaksi. En ala heidän piiakseen. Eikä äitiä todellakaan tarvita paikalle parisuhdetta rakennettaessa.

Ehkä ei ole kysymys pelkästään tyttären aikuistumisesta. Myös minun täytyy päästää irti. Se ei ole sanoja vaan tekoja.

Äidin rooli

Viisaita neuvoja haluan kuulla, mutta mistä tiedän, että neuvo on viisas? Viisaalta tuntuu neuvo: Älä murehdi. Voiko olla murehtimatta, kun toinen toistaan hurjemmat kauhukuvat nousevat päähän? Mitä hyötyä murehtimisestani on? Ei asiat sillä paremmaksi muutu, varsinkin kun ei ole minun elämästäni kyse. Viisasta neuvoa on vaikea noudattaa. Murehtiminen pitää minut hereillä, valvottaa yöt. Sydän on raskas.

Torjuakseni murehtimista kuuntelen musiikkia, luen ja katson tv-sarjoja ja elokuvia. Puuhastelen kaikenlaista, järjestelen papereita ja elämääni. Eskapismia ja kaaoksen torjuntaa. Murehtiminen on kaaoksen pelkoa. Pelkoa siitä, että asiat karkaavat käsistä niin, ettei niille mitään enää mahda. Tosin en minä nytkään niille mitään voi. Toivon voivani olla edes avuksi ja tueksi tarvittaessa, siinä äidin rooli.

Äiti ja tytär

Nukuin viime yönä noin kolme tuntia, sen lyhyissä pätkissä. Tuntuu kuin minut olisi hakattu. En tajua mitään. Ahdistaa. Sydän tykyttä vimmatusti. Epäilen, että parasta mitä voisin tehdä, on häippästä jälkiä jättämättä. Onhan mulla Master Card ja Visa. Ei, en minä ole tehnyt mitään. Muuta kuin elänyt toisen elämää. Vaikka omaa olisi pitänyt elää.

En tajua, miten ja koska tein väärin. Vai onko se minun vikani lainkaan? Jo jonkin aikaa olen aamusivuissa pohtinut syyllisyyttä. Olenko minä syyllinen tyttäreni kummalliseen elämään? Minunko vika se on, että hän ei osaa elää elämäänsä muuta kuin virtuaalisesti?

Olenko ollut huono äiti, kun olen antanut hänelle kaikkeni ja enemmänkin? Eikö niin olisi saanut tehdä? Mitä muuta olisin voinut tehdä silloin kun jäin yksinhuoltajaksi eikä lapsen isältä apua herennyt – ei taloudellista ei lapsen kasvatukseen liittyen? Mistä olisin voinut saada apua ylenpalttiseen kiltteyteen? Kyllä minulle siitä joskus sanottiin, mutta miten muutetaan lapsuudesta asti opittuja selviytymismalleja?

Yritän kovasti ottaa elämääni haltuuni. Kirjoitan aamusivuja ja blogia, puhun ihmisille - ja tyttärelleni. Vartioin painoani, että olisin viehättävämpi omien ja muiden silmissä. Eikä näistä ole mitään hyötyä. En minä tällä tavalla pääse kiltteydestäni eroon.

Syytän itseäni, vaikka kaikki ei voi olla minun syytäni. Ja tunnen syyllisyyttä syyllisyyden tuntemisesta. En voi olla ajattelematta, että tyttäreni oli timantti, joka minun vaikutuksestani muuttui lasihelyksi. Ainakin kaikki aina laittavat minut vastuuseen. Lapsen isä ensimmäisenä. Hän soittelee, mikä sillä tyttärellä oikein on. Miksei se ole opiskelemassa, miksei se ole töissä? Ja mikä ihme se Sean-juttu oikein on? Jos olisin ollut parempi äiti, tyttäreni olisi kuten muutkin, niinkö? Ketä ne muut ovat?

Olen kokenut tyttäreni kanssa rankkoja aikoja. Murrosikä oli todella vaikea, hän kohdisti kaiken vihansa minuun. Viime syksy oli kauhistuttava. Aina olemme selvinneet.

Niin varmaan nytkin.

Tyttäreni pääsee eroon Sadisti-Seanista, pääsee töihin ja opiskelemaan. Tapaa ihanan suomalaisen pojan, joka pitää häntä hyvänä. Ja muuttaa pois kotoa.

Minustakin tuli äiti

En koskaan haaveillut äitiydestä. Tsernobylin onnettomuuden jälkeen allekirjoitin addressin, jossa sitouduttiin synnytyslakkoon. Se oli helppo allekirjoittaa, en uskonut tekeväni lapsia.

Noin kuukautta vaille kolmekymppisenä pillerireseptini loppui. Olin lukenut, että kolmekymppisten on vaikeampaa tulla raskaaksi enkä siksi pitänyt kiirettä uuden reseptin hankinnassa. Puolisoni kanssa meni oikein hyvin, rakastimme toisiamme syvästi ja nukuimme käsi kädessä. Marraskuun lopulla tajusin odottavani lasta. Se oli jännittävää ja ihanaa, totta kai halusin lapsen. Rakastimme tulevaa lastamme. Kutsuimme häntä Jukutä-nimellä Pauli Heikkilän mainion pakinan perusteella. Siinä hän analysoi, mistä suomenkielinen sana vauva on saanut alkunsa.

En tiennyt mitään lapsista enkä vauvoista.

Saimme ihanan tyttären, jolla oli Kätilöopiston yöhoitajan mukaan ”pirun kova ääni”. Syy runsaaseen ja kovaääniseen itkuun ei ollut koliikki, vaan hänellä oli osittainen mahaportin tukkeuma. Tyttäreni ei oppinut imemään rinnasta enkä minä oppinut imettämään. Kolmen viikon päästä luovutin ja siirryin äidinmaidonvastikkeeseen. Syöminen sattui tyttäreen ja hän oksensi miltei kaiken syötyään. Neuvolassa eivät pitäneet tätä huolestuttavana, sillä hän kasvoi hyvää vauhtia.

Vatsakipua kesti vuoden verran. Sen ajan hän itki. Kun hän oli vatsallaan reisieni ja polvieni päällä, hänen olonsa oli helpompi. Vietin vuoden istuen niin. Katsoin Twin Peaksit, Salaiset kansiot, mitä vain televisiosta tuli. Luin tyttärelle ääneen satuja, Hesaria, mitä vain.

Päätin, että toista lasta en tee. Suurin syy siihen oli mieheni babyblues. Lapsen syntymän jälkeen hän masentui syvästi ja palasi traagiseen ja onnettomaan lapsuuteensa. Hän myös koki tulleensa syrjäytetyksi ja se oli varmaan totta. Voimani eivät riittäneet muuhun kuin lapsen ympärivuorokautiseen hoitoon.

Palasin töihin. Vein tyttären päiväkotiin matkalla töihin ja hain hänet sieltä matkalla kotiin. Laitoin ruoan, siivosin kodin, hoidin lapsen. Ja luin mieheni itsemurhaviestejä. Lähes päivittäin kotiin palatessani keittiön pöydällä oli häneltä viesti: ”En jaksa enää, parasta että tapan itseni”.

Hän sai sairaslomaa ja kävi psykologin juttusilla pari kertaa. Psykologi ehdotti hänelle kotoa poismuuttoa. Viikkoa ennen vappua hän muutti. En tajunnut sitä lainkaan, vaikka olimme sitä ennen hyvissä ajoin sopineet lapsen elatuksen järjestämisestä.

Olimme asuneet mieheni työsuhdeasunnossa. Minut häädettiin asunnosta hänen lähtönsä jälkeen. Sain kaupungilta nykyisen vuokra-asunnon. Aloitin elämän yksinhuoltajana.