25/100: Se on ohi

Tänään auringonpimennyksen päivänä tunnen suurta helpotusta siitä, että vuosi 2014 on ohi. Tiedän, nyt on jo maaliskuun loppupuoli.

Minulle vuosi 2014 kesti helmikuuhun saakka. Eräänä päivänä olo ei ollutkaan niin raskas enkä ollut niin väsynyt. Ihmettelin asiaa ja mietin varovaisesti, kestääkö tämä elämän keveys. On se kestänyt. 

Mutta vasta tänään tajuan sen, että olen päässyt vuoden 2014 teemoista eroon. Ei enää pakolla puurtamista (hirveää), lopenuupunutta oloa ja totaalista väsymystä. Ei enää piittamattomuutta henkilökohtaisesta hyvinvoinnista.

Välillä jopa nauran.

Onneksi jouluna saa levätä

Olen aivan poikki. Töissä olen kuulostellut ihmisten fiiliksiä, enkä ole ainut väsynyt. Kiireen ja pakkotahtisuuden aiheuttamia vuoden loppupuolen fiiliksiä eräs kuvasi sanoilla: ”Olen aivan rikki, niin rikki. Aamuisin en millään jaksa nousta ylös”.

Jos joulua ei olisi, se olisi pakko keksiä, totesi joku. Väitän, että joulun pitkiä pyhiä ja joululomaa odotetaan enemmän kuin kesälomaa. Joulupyhiin liittyy tekemättömyys, nautiskelu, kiireettömyys. Voi lukea lukemattomat kirjat – tai olla lukematta. Perinteisesti (joulu)ruokaa on valmistettu niin paljon, ettei juhlapyhinä tarvitse edes ruoanlaittoon ryhtyä.

Tänä vuonna en matkusta jouluksi Alavudelle. Vanhempani tulevat Helsinkiin ja se on suuri helpotus. Olen koti-ihminen ja siksi oma koti on minulle paras paikka rentoutumiseen, rauhoittumiseen.

Jouluaaton vietämme sisareni luona vanhempieni ja muiden sisarteni perheiden kanssa. Siitä on useita vuosia, kun olemme viimeksi viettäneet yhdessä jouluaattoa. Ei siitä kuitenkaan viittäkymmentä vuotta ole, kuten äitini epäili eilen puhelimessa. Huomautin hänelle: ”Äiti, minä olen 50-vuotias ja minulla on kolme nuorempaa sisarta”. Nauroimme pitkään äidin viidellekymmenelle vuodelle ja se tuntui oikein hyvältä. Toivon yhteisestä joulustamme samanlaista hyvää ja sydämellistä rauhaa.

Huominen on vielä jaksettava töissä ja sitten alkaa joululomani.

Työelämän tunteet

Osallistuin työhyvinvointikyselyn palauteilaisuuteen. Kolmen tunnin tilaisuus oli toteutettu piristävästi poikkeavalla tavalla, kyse ei ollutkaan pelkästä power pointin ja puhujien tuijottelusta. Asiaa tuli paljon, mutta eniten ajatuksia herätti väite asiantuntijatyöstä työnä, jota tehdään tunteella.

Ymmärsin sillä tarkoitettavan sitä, että asiantuntija tekee työtään koko persoonallisuudellaan. Työ ei olekaan pelkkää työtä, jota ihmiset toteuttavat itsestään ulkopuolisina, koulutuksen harjaannuttamina robotteina. Kokonaisvaltainen työnteko tehdään tiedon, taidon ja osaamisen lisäksi tunteella. Tällöin työhön sitoutumisen aste saattaa vaihdella ääripäästä toiseen herkästi.

Polttoaineekseen asiantuntija tarvitsee arvostusta, kiitosta ja palautetta työstään. Negatiivinen palaute tai palautteen puuttuminen voi muuttaa työn tekemisen puurastukseksi, josta innostus ja luovuus on kaukana. Valitettavasti työhönsä tunteella sitoutuneelta asiantuntijalta vaaditaan usein yhä enemmän, joka usein on ainut palautemuoto, jonka hän työstään saa.

Palautteen puuttuminen tai työntekijän mielestä vääriin asioihin keskittyvä negatiivinen palaute tekee tunteella töitä tekevän ihmisen kyyniseksi. Hän väittää, että työtähän tämä vain on. Hän joko jatkaa työn tekemistä pakkopullana tai aloittaa töiden välttelyn. Kummassakin tapauksessa on kyse suurista tunteista, katkeruudesta ja petetyksi tulemisen tunteesta. Työntekijästä tuntuu, että työnantaja/esimies ei noudata psykologista työsopimusta.

” Psykologisen sopimuksen käsitteellä tarkoitetaan työntekijöiden itselleen omaksumien ja heidän aikaisempiin kokemuksiinsa perustuvien uskomusten muodostamaa kokonaisuutta siitä, millaisia velvollisuuksia heillä on työnantajaansa kohtaan ja mitä heillä on oikeus saada vastineeksi näiden velvollisuuksien täyttämisestä ja hoitamisesta. Psykologinen sopimus on yksilöllinen ja subjektiivinen, ja sen sisältämät uskomukset ovat suurelta osin kirjoittamattomia ja julkilausumattomia.” (Kriisit ja työyhteisöt : kriisijohtaminen työyhteisöjen tukena / Hannele Seeck).

Kehityskeskustelut lienevät keino avata psykologisen työsopimuksen sisältöjä. Siinä onnistuminen vaihtelee mm. sen mukaan, millainen on organisaation työkulttuuri, toimivatko henkilökemiat ja kuinka suureen rehellisyyteen ja avoimuuteen niissä pystytään. Toisinaan kehityskeskustelut eivät toimi toivotulla tavalla. Ristiriidat odotusten ja velvollisuuksien välillä jäävät selvittämättä. Pitkäkestoinen ristiriitatilanne voi johtaa työntekijän uupumiseen eli burnoutiin.

Merkillistä, että nyt vasta aletaan puhua työn tekemisestä tunteella. Tähän asti vallitsevana paradigmana on ollut, että tunteet eivät työhön kuulu. Tämä ilmenee etenkin usein toistetusta sanonnasta: ”Asiat riitelevät, eivät ihmiset”. En tiedä, miksi tällainen sanonta on otettu työn tekemisen motoksi. Näyttäkää minulle se ihminen, joka pystyy erottamaan tunteensa siitä, mitä tekee ja mitä puhuu! Ainakaan minä en haluaisi tehdä töitä sellaisen psykopaatin kanssa.

Voi olla, että puhuja mainitsi asiantuntijatyötä tehtävän tunteella, koska hän puhui asiantuntijaorganisaatiossa työskenteleville ihmisille. En silti jättäisi tunteilla työskentelyä asiantuntijoiden yksinoikeudeksi. Väitän, että kaikkia töitä tehdään tunteella.

Lihavuudesta eroon

Masennuksen oireita ovat mm. ruokahaluttomuus ja unettomuus. Soili Lehdon väitöskirjassa Biological Findings in Major Depressive Disorder with Special Reference to the Atypical Features Subtype (Vakavaan masennustilaan ja sen epätyypilliseen oirekuvaan liittyviä biologisia löydöksiä) todetaan myös epätyypillinen masennus, jonka oireita ovat jatkuva uupumus ja kyltymätön ruokahalu. Tällainen epätyypillinen masennus jää usein diagnosoimatta masennukseksi ja siten hoitamatta.

Ja niin epätyypillisesti masentunut ihminen syö lisää pysyäkseen hereillä ja paino nousee. Olen tunnistanut uupumuksen ja ruokahalun masennuksen oireiksi siitä lähtien, kun aloin pohtia lihavuuden syitä. Olen jo kauan ollut vakuuttunut siitä, että lihavuushoito tulisi aloittaa syväterapialla. Jokaisella ylipainoisella on hyviä syitä siihen, että syövät liikaa, mutta joita ei kuitenkaan välttämättä tiedosteta.

Väitän, että useimmiten lihavuuden syinä ovat masennus ja menneisyyden traumat. Herkät ja haavoittuvat ihmiset rakentavat läskistä ympärilleen suojamuuria pahaa maailmaa vastaan. Sitten onkin hyvä kysellä "Miksi kukaan ei rakasta minua", kun ei itsekään pysty rakastamaan lihavaa itseään. Masennus vain syvenee ja taas syödään. Kierre, josta on vaikea päästä eroon.

Kaikki lihavuus ei toki johdu masennuksesta. Onhan erilaisia sairauksia ja perintötekijätkin saattavat altistaa lihomiselle. Siinä vaiheessa, kun ihminen väittää itselleen, että olen ihana näin lihavana, parasta mitä minä voin olla, hän on kieltänyt lihavuuden ongelmana ja tehnyt siitä hyveen itselleen. En usko, että hän on onnellinen. On kovin rankkaa olla koko ajan niin näkyvästi yhteiskunnan normien ja ihanteiden vastainen. Eikä itsensä hyväksyminen ole silloin helppoa.

Väitän, että lihavien ihmisten syyllistäminen (esim. "itseaiheutetut sairaudet", joiden hoitokustannukset potilas maksaisi kokonaan itse ilman Kelan-koravuksia) ei auta yhtään. Kukaan lihava ei siitä ala laihduttaa. Ei auta myöskään terveyshöpinät. "Kun syöt terveellisesti ja muutat elintapasi, elämäsi laatu paranee". Niin varmaan, mutta ensin pitäisi hoitaa pois lihavuuden aiheuttaneet henkiset vammat. Ja siihen tarvitaan terapiaa.

Aivan eri asia on se, että lihavuus on niin vakava ulkonäöllinen virhe tässä ajassa. Siitä kirjoitan ehkä joskus toiste.