Matkustan junalla

Minulla on painajaisissa toistuva teema. Matkustan junalla, yleensä Niinimaalle tai Alavudelle, ja yhtäkkiä olen hirvittävässä vaarassa. Olen jäänyt junasta pois ja seison raiteiden välissä noustakseni toiseen junaan tai päästäkseni asemalle. Raiteet ovat hyvin lähellä toisiaan ja molemmista suunnista tulee juna kiitäen kovaa vauhtia. Junat ohittavat toisensa kohdallani enkä välttämättä selviä siitä hengissä.

Toinen versio junateemasta on, että olen jumissa muiden matkustajien kanssa aivan väärällä asemalla junan hypättyä raiteiltaan. Poispääsyä tuntemattomalta asemalta ei tunnu olevan, sillä sitä ei oikeasti ole olemassa.

Kolmas versio junateemasta on myöhästyminen. Risteysasemalla en ehdi seuraavaan junaan tai en löydä sitä raidetta, jolta juna lähtee. Joskus rautatieasema on vieras, sokkeloinen tai täynnä ihmisiä, että en pääse ostamaan junalippua.

Kaikista junapainajaisista huolimatta matkustan hyvin mielelläni junalla. Junassa on tilaa liikkua ja olla eikä kahvilla käynti pysäytä matkaa. Tosin matka Pohjanmaalta Helsinkiin tapaninpäivänä on tuskaa täynnä enkä sellaista matkaa ole vähään aikaan tehnyt.

Pelottavat painajaiset junien välissä olemisesta juontavat lapsuuden leikeistä. Niinimaan läpi kulki rautatie ja Niinimaan asema oli tavarajunien lastausasema. Pitkät ja tyhjät tavarajunat tukkivat kesäpäivisin lyhyimmän reitin matkalla lammelle uimaan. Ja mitä lapset tekevät tällaisessa tilanteessa? Juoksevat tietenkin junan alitse. Se oli hyvin pelottavaa, mutta uimaan piti päästä.

Äiti aina varoitteli lammessa uimisesta sen syvyyden takia. Hän ei tiennyt, että suurempi vaara oli matka lammelle.

Kuumina kesäpäivinä junaraiteisiin ilmestyi hellekäyriä, jotka suistivat junia raiteiltaan. Muistan kaksi tällaista junaonnettomuutta lapsuudestani, ihan kotini lähellä. En muista kenenkään kuolleen, mutta lapsen mieleen ne lisäsivät ajatuksen maailmasta arvaamattomana paikkana, jossa mitä vain voi sattua.

Juna oli silti se väline, jolla Niinimaalta lähdettiin ja sinne palattiin. Pikajunat eivät Niinimaalla pysähtyneet vaan kiisivät hurjaa vauhtia oho. Sen sijaan lättähatulla pääsi Alavudelle tai Seinäjoelle, joista saattoi matkustaa minne mieli teki.

Suklaata ostamassa

Olin Oslossa hoitamassa jotain tyttäreni asiaa. Kaikki oli kunnossa, jäljellä oli enää matka lentokentälle ja paluu kotiin. Rautatieasemalla huomasin aikaa junan lähtöön olevan vielä viitisentoista minuuttia. Silloin tajusin, että eihän minulla ole tuliaisia.

Syöksyin rautatieasemalta takakautta ulos ja löysin itseni Tampereen Itsenäisyydenkadulta. Oslossa olin silti kaiken aikaa, vaikka syöksyin Tammelantorille asti kioskia tai kauppaa etsiessäni. Freia-suklaata oli saatava. Löysin pienen kioskin (7 elevenin), jossa ei näyttänyt olevan mitään.

Kysyin myyjältä suklaata ja hän toi takahuoneesta Freian erilaisia suklaalevyjä. Pinnistelin muistaakseni, mikä olikaan tyttäreni suosikki useista eri mauista ja päädyin maitosuklaaseen. Päätin ostaa myös kalenterin, vaikka aikaa oli kulunut jo tuhottoman paljon. Hoputin myyjää pakkaamaan tuotteet nopeasti, mutta se kävi tuskastuttavan hitaasti.

Ostosten kylkiäisenä sain ison pinkin pyykkikorin, jonka kanssa lähdin juoksemaan Itsenäisyydenkatua pitkin rautatieasemalle. Olin myöhässä, junan lähtöaika oli jo mennyt. Kuvittelin, että jos vain pääsen rautatieasemalla, sieltä varmasti lähtee jokin bussi tai juna, jolla pääsen lentokentälle. Suunnittelin taksin ottamista, vaikka aikaisemmat kokemukseni norjalaisesta taksista olivat huonot. Muistelin, että jos myöhästyn tästä lennosta, pääsen kuitenkin jollain konstilla Helsinkiin. Vain tajutakseni, että kyse oli päivän viimeisestä lennosta. Rahattoman epätoivolla kauhistelin kallista hotellia ja toivoin, että tyttärelläni silti olisi vielä asunto Oslossa. Että pitikin ne avaimet just palauttaa.

Epätoivoi painoi juoksemistani. Juoksin niin lujaa kuin pääsin, mutta jäljellä oleva matka rautatieasemalle pysyi samana. Kuin vastassani olisi ollut paksu ilmamuuri, joka esti eteenpäin pääsyn. Käännyin ympäri juostakseni takaperin, mutta ei se auttanut.

Heräsin hengästyneenä. En tiennyt olevani niin huonossa kunnossa, että unessa juokseminen hengästyttää.

I feel good

Olen onnellinen. Tuntuu todella hyvältä. Kuristava tunne on poissa. Pimeys on poissa. Näen unia pitkästä aikaa. Ne ovat valoisia, värikkäitä ja iloisia unia, joissa on paljon ihmisiä.

Elämä on ihanaa!

Sen kunniaksi James Brown ja I feel good.

Poikkeavia unia

En ole tupakoinut. Mieli on tehnyt kovasti – niin alkoholin kera kuin ilman. Kovassa tupakanhimossa olen onnistunut olemaan ilman, koska yksikin tupakka veisi pohjan tupakoinnin lopettamiselle.

Champixin sivuoireena olevat poikkeavat unet ovat olleet hyvin erilaisia kuin kesällä 2007. Silloin näin vain hauskoja unia. Nyt näen enimmäkseen painajaisia. Kumma kyllä, jo kaksi unta hämähäkeistä. Jälkimmäisessä hämähäkit muistuttivat enemmänkin hämähäkinkaltaisia robotteja Minority Reportin tyyliin.

Viime yön unessa oli kesä ja kaikkien puolueiden poliittinen tilaisuus puistossa. Puolueiden tarkoitus oli kehua itseään, olikohan EU-vaalit tulossa? Tilaisuuden varsinaisena tavoitteena oli kuitenkin olla perussuomalaisten voimannäytös. Olin ilman seuraa puistossa, kiertelin ja katselin alueella. Näin hyvin rakkaan ihmisen, menin hänen luokseen ja yhdessä kuuntelimme puhujia. Puheet eivät olleet inspiroivia, sen sijaan huomasimme toisemme hyvin inspiroiviksi. Suutelimme autuaina pitkään. Perussuomalaisten edustaja puhui viimeisenä. Hän kuitenkin epäonnistui täydellisesti ja tilaisuudesta tulikin farssi perussuomalaisten osalta. Näytti siltä, että tilaisuuden saama käänne miellytti kaikkia muita paitsi perussuomalaisia.

Ilman Champixia en politiikasta uneksisi. Tässä unessa oli kuitenkin voimakas onnen ja rakkauden tunne ja siitä jäi hyvä fiilis.