Korvakoruidentiteetti

Tyttäreni rakastaa korvakoruja. Vuosien ajan hän on pyytänyt lahjaksi tai tuliaisiksi korvakorut. Ystävät ja sukulaiset ovat tuoneet hänelle niitä ja lahjaksi antaneet mm. Kap-kaupungista, Berliinistä, Ateenasta, Pietarista, Krakovasta, Lontoosta, Trondheimista, New Yorkista ja Thaimaasta. Hän on myös ostanut niitä itse. Hänen korvakorukokoelmansa on saanut myös minut haaveilemaan. Jospa joskus laittaisin minäkin reiät korviini.

Ilahduin siitä, että tyttäreni antoi minulle synttärilahjaksi reiät korviin ja harjoituskorvakorut. Tänään tuli kolme viikkoa korvieni rei’ittämisestä ja sain ottaa ne pois. Ne olivat niin tiukassa, että tarvitsin tyttäreni apua niiden poisottamiseen. Otti kipeää. Äiti sanoi aikoinaan harjatessaan hiuksiamme, että naisen täytyy kärsiä kauneuden takia. Kärsin vielä toisenkin kerran laittaessani uudet korvakoruni.

Lauantaina kävin korvakoruostoksilla tai oikeastaan vasta kiertelin ja katselin. Mietin, minkälaisen korvakoruidentiteetin haluan. Miellynkö raskaisiin näyttäviin koruihin vai pidänkö enemmän ohuista renkaista tai nauhakoruista? Päätin, että korvakoruidentiteettini saa kehittyä rauhassa. Ostan sellaiset, jotka sillä hetkellä miellyttävät. Ensimmäiset ostamani ovat ohuet renkaat, joissa on violetti pyramidin muotoinen lasipala. Seuraavat ovat sitten jotain muuta.

Pidän tästä naisellisesta lisästä minussa. Näytän kuulemma huolitellummalta. Se lienee tarpeen, koska huoliteltu ulkonäkö ja minä olemme melko etäisessä suhteessa toisiimme. Hiukseni ovat aina haluamallaan tavalla. Ja vaatteet repsottavat miten sattuu. Sopii minulle, kunhan värit toimivat hyvin yhdessä.

Minä vasta opettelen

Sisareni soitti viime tiistaiaamuna ja kertoi menevänsä töiden jälkeen Painonvartijoihin. Olin matkalla töihin juuri ajatellut, että haluan olla hoikempi. Niinpä lupasin mennä hänen kanssaan. Painonvartijoiden punnituksessa sain lähtöpainon, tavoitepainoa en ole vielä miettinyt.

Kuluneen viikon ajan olen katsellut valokuvia itsestäni. Näytän niissä lihavalta. On kummallista, että peili ei minulle sellaista kerro. Peilin mukaan näytän ihan kivalta enkä ollenkaan niin lihavalta kuin kuvissa. Miksi edelleenkin ajattelen kuten ihmiset valokuvauksen alkuaikoina, että valokuva kertoo totuuden? Valokuvaa voi photoshopata mielin määrin. Entä jos photoshoppaisin kaikki itseäni esittävät valokuvat niin, että näytän niissä nuorelta, kauniilta ja hoikalta? Uskoisinko edelleen, että valokuva on totta?

Olin nuorena lukiolaisena hoikka tyttö, sen näen valokuvista. Silti mielikuva itsestäni väittää toista. Vaikka painoin normaalipainon alarajoilla, uskoin olevani lihava. Jos olisin silloin ollut luonteeltani perfektionisti, olisin todennäköisesti sairastunut anoreksiaan. Osasin silloin ottaa asiat rennommin kuin nyt. Silti vietin esim. yhden talven syöden vain näkkileipää ja appelsiineja.

Nyt pitäisi laihtua terveellisemmin keinoin. Oikeastaan Painonvartijoissa on kyse toisenlaisten ruokailutapojen oppimisesta. Paljon vihanneksia ja hedelmiä ja vain hiukan terveellisiä rasvoja. Kaikkea saa syödä. Sisareni sanoi, että hän aikoo olla Painonvartijoissa viisi vuotta. Niin kauan hän uskoi menevän terveellisempien ruokailutottumusten oppimiseen. Minua hänen sanansa lohduttivat. Minulla ei olekaan kiire. Minun ei tarvitse olla jouluun mennessä hoikka kuin oljenkorsi. Minä vasta opettelen.

Kauneudesta

Kissa oli pudottanut hyllystä valokuva-albumeja ja ennen paikoilleen palautusta selasin ne läpi. Huomio kiinnittyi etenkin kuviin itsestäni ja toisaalta niiden vähälukuisuuteen. Muistan jossain vaiheessa päättäneeni, etten ota juhliin mukaan kameraani, koska se tarkoittaa sitä, ettei minusta ole yhtään kuvaa. Niinpä niistä juhlista ei ole kuvia lainkaan.

Kun erosin miehestäni ja muutin tyttäreni kanssa tähän nykyiseen asuntoon, kameran ostaminen oli ensimmäisiä tekojani. Oman elämän dokumentointi tuntui tarpeelliselta. Näyn valokuvissa, olen siis olemassa. Jos olette nähneet Jan Troellin Il Capitanon, tiedätte kuinka tärkeää se on. Aina se ei johda murhaajan uraan, mutta pahalta se tuntuu, kun ei löydä itseään ryhmäkuvisst, ei iloisista perhekuvista, ei kaverikuvista, ei mistään - paitsi työpaikan henkilökuntamatrikkelista.

Selaamani valokuva-albumit ovat ajalta ennen digikameroita, uusimmatkin kuvat viiden vuoden takaa. Kuvia katsellessani näin itseni uudella tavalla: minähän olen ollut kaunis ja säteilevä! Miksi kukaan ei sanonut sitä minulle? Kauniiksi minua ovat aikuisiällä kehuneet vain äitini ja sisareni – heidän kehuja on vaikea uskoa. Tuntuu kuin he tekisivät sen viran puolesta.

Eipä minua lapsenakaan kehuttu kauniiksi. Perheessämme oli vain yksi kaunis lapsi. Ainakin vain yhtä kehuttiin kauniiksi. Me muut taisimme sitten olla rumia tai jotain siltä väliltä. Kun ei mainittu kauniiksi, ainakin minä aloin uskoa olevani lähempänä rumaa kuin kaunista. Tällaista omakuvaa ei muuta mikään, vaikka esim. minua pyydettiin mainoskuviin (kyllä, olen mainostanut keittiökalustoa noin 11-vuotiaana), ei muita.

Vaikka nyt näytän mielestäni kauniilta vanhoissa kuvissa (myös lapsuuden aikaisissa), muistan etten pitänyt niitä ”hyvinä” ne ensi kertaa nähdessäni. Voihan olla että kymmenen vuoden päästä pidän itseäni kauniina myös viime viikolla otetuissa valokuvissa. Haluaisin silti pitää itseäni kauniina nyt, en jälkikäteen asiaa valokuvista päätellen.

Käsitykseni omasta ulkonäöstäni ei toki perustu valokuviin. Ihminen on toki niin kaunis, kuin miltä itsestä tuntuu. Kauneus on myös katsojan silmissä. Aina silloin tällöin peiliin katsoessani totean olevani kaunis tai ainakin oikein kivannäköinen.