Tervetuloa Seurasaareen

Ensimmäinen lomapäivä!

Viitisen kilometria kävellen Seurasaareen loman alkajaisiksi tuntui oikein hyvältä idealta. Matkaa Seurasaareen oli Reittioppaan mukaan 5,7 km, mutta alun ratikkamatka Töölöön lyhensi jalkaisin kuljettua matkaa kilometrin verran. Seurasaarentien kiemuraisia mutkia kävellessäni aloin uskoa olleeni liian optimisti: jalkapohjaani hiertynyt rakko vähensi matkan nautittavuutta.

Muistin Seurasaaren ärhäköiden oravien paratiisina. Seurasaaren vastaanottokomitea koostui naurulokeista, jotka paistattelivat päivää sillalla. Naurulokit näyttivät olevan vallitseva eläinlaji Seurasaaressa varisten ohella. Lisäksi puluja, harmaalokkeja ja hanhia oli runsaasti. Oravia näin vain pari.

En yleensä viihdy Seurasaaren kaltaisissa paikoissa. Perinnekylät ym. ahdistavat minua. Onneksi Seurasaaressa riittää muutakin ihmeteltävää kuin harmaat aidat, vanhat pappilat ja kirkot. Majesteettiset, ikivanhat puut tavoittelevat siellä taivasta.

Kahvila Liiteripuhvetti Café oli viihtyisä.

Liiteripuhvetti Caféssa nautimme kahvit juuri uunista otetun korvapuustin kanssa.  

Kahvilaan tuli asiakkaita tasaisena virtana eikä kahvilassa töissä olleella nuorella naisella ollut juuri aikaa levähtää. Mieleeni tuli viime kesän juttu Linnanmäen työolosuhteista. Siksi toivon, että tämän nuoren naisen työnantaja on järjestänyt niin, että hän voi pitää kunnollisen ruokatauon ja että hän voi myös käydä vessassa työpäivän aikana. Palkkaa en usko hänelle kovinkaan paljon maksettavan. No, suoraan sanottuna työ näytti niin kutsutulta paskaduunilta. Vaikutelmani voi toki olla väärä ja toivottavasti se on sitä.

Kotiin palasimme bussilla ja ratikalla. Seurasaaren bussia odotellessa katselin merenlahden vastarannalla olevaa maisemaa. Se näytti kovin tutulta. Linnumatkaa Seurasaaren näytti olevan vain muutema siivenisku.

Pariisilainen murharyhmä

Jos olisin poliisi, mieluisin työpaikkani olisi komisario Adamsbergin johtama murharyhmä Pariisissa. Ja vaikka olen informaatikko, edelleen valitsisin työyhteisökseni komisario Adamsbergin johtaman murharyhmän Pariisissa.

Ymmärrän toki, että Fred Vargasin Adamsberg-romaanit ovat fiktiota. Silti Vargasin kuvaama työkulttuuri nostattaa kaihoisan huokauksen.

Adamsbergin johtama pariisilainen murharyhmä on merkillinen työpaikka. Apulaiskomisario Danglardia ei kannata vaivata asioilla enää kolmen jälkeen, sillä siinä vaiheessa hän on jo juonut pullollisen valkoviiniä (tai punaviiniä lopetettuaan valkoviinin juonnin). Häntä ei myöskään lähetetä ensimmäisten joukossa murhapaikalle, sillä Danglard voi herkästi pahoin nähdessään verta ja ruumiita. Murharyhmä ei kuitenkaan pystyisi ratkaisemaan ongelmallisia kysymyksiä ilman Danglardia, sillä kuten Adamsberg opettaa alle vuoden vanhaa poikaansa:

”Miten kannattaa menetellä silloin, kun ei ymmärrä. Katsopas nyt tarkkaan.

Adamsberg otti esiin matkapuhelimen ja valitsi hitaasti numeron lapsen seuratessa hänen puuhiaan harhailevin katsein.

- Silloin soitetaan Danglardille, Adamsberg selitti.

- Niin yksinkertaista se on. Paina tämä asia mieleesi ja pidä Danglardin puhelinnumero aina mukana. Danglard selvittää käden käänteissä kaikki tämän kaltaiset pulmat.”

Fred Vargas: Ikimetsän sydän. ss. 84-85.

Ylikonstaapeli Mercadet tarvitsee runsaasti unta. Siksi hän on tuonut murharyhmän tiloihin patjoja ja tyynyjä. Ollessaan hereillä ja pirteä Mercadet osoitti ylenpalttista intoa ja aktiivisuutta. Hänen erinomaisille aivoilleen ja erinomaiselle taidolleen käsitellä numeroita ja luetteloita on murharyhmälle paljon hyötyä.

Jokainen murharyhmän jäsen on oma kummallinen itsensä. Yksi varastoi ruokaa kaikkiin mahdollisiin paikkoihin ja yhdestä toivotaan, että se joskus viisastuisi. Tyhmien kysymysten esittäjää ja totuuden laukojaa tarvitaan silti. Vaikka Danglardin juomista ei aina hyväksytä, häntä arvostetaan. Myös Adamsbergia arvostetaan, vaikka murharyhmä jakautuukin tosiasioihin nojautuviin ja pilvien lapioijiin juuri Adamsbergin vuoksi.

Itse komisario Adamsberg ei saavu sovittuun tapaamiseen, koska hänellä on tapaaminen kevätpäiväntasauksen kanssa. Epämääräinen Adamsberg ei oman käsityksensä mukaan ajattele. Saadakseen selville ajatuksensa hän lähtee ulos kävelylle katselemaan lokkien lentoa ja lapioimaan pilviä tai uittamaan varpaitaan joessa. Silti tai ehkä juuri siksi Adamsbergilla on uskomaton kyky yhdistellä asioita, tarkastella asioita epätavallisista näkökulmista rohkeasti ja intuitiivisesti. Mutta ei Adamsberg ilman murharyhmäänsä saisi rikoksia ratkottua.

Näyttäisi siltä, että murharyhmässä voi tehdä mitä vaan ja työt tehdään kun huvittaa ja itse kullekin sopii. Näin ei kuitenkaan ole:

” Adamsberg soitti Hélène Froissylle ennen kuin ambulanssit lähtivät liikkeelle.

– Froissy, anteeksi vain, että kiskon sinut sängystä. Mene heti purkamaan kaikki laitteet [salakuuntelulaitteet], ensin murharyhmän tiloista, sitten minun kotoani. Aja sen jälkeen suoraan Saint-Denisiin rue des Ecrouellesille. Veyrencin auto on siellä. Poista siitäkin laitteet.

-  Eikö se voisi odottaa pari tuntia?

- En soittaisi sinulle kahtakymmentä yli kolme yöllä, jos asia voisi odottaa yhdenkin minuutin. Hoida kaikki jäljettömiin.”

Fred Vargas: Ikimetsän sydän, s. 396

Komisario Adamsbergin murharyhmästä kaipaan etenkin arvostusta ja kunnioitusta kunkin henkilökohtaisia taipumuksia, osaamista ja kokemusta kohtaan. Tiedetään, missä Danglard on hyvä ja annetaan hänen olla sitä. Tiedetään, ettei häntä kannata lähettää ensimmäisten joukossa murhapaikalle, joten ei tehdä sitä. Joku toinen on siihen hommaan paljon parempi.

Haaveilua tämä vain on. Suomalainen työkulttuuri on kova ja ankara. Arvostusta ja kunnioitusta näkee harvoin, vielä harvemmin niitä saa osakseen.

Koiran kuolema ja muita hyviä syitä

”Koiran kuolema ei ole sairaus”, kirjoittaa Jari Sarasvuo tämän päivän Helsingin Sanomissa kolumnissaan ”Saikuttelu syö oikeuksiasi”. Sairaslomia pidetään Sarasvuon mukaan turhista syistä ja niitä myönnetään liian herkästi. Ja se tulee kalliiksi. Se kai lienee pahinta, mitä Sarasvuo ja moni muu asiasta keksii.

Viime aikoina on useasti keskusteltu eri medioissa ja työpaikoilla sairauslomista. Eniten tuntuvat hiertävän lyhyet, enintään kolmen päivän poissaolot, sillä niihin ei työnantaja aina vaadi lääkärintodistusta.

Myös työpaikkani taustaorganisaation Varhaisen puuttumisen mallia esiteltäessä mainittiin turhat poissaolot etenkin perjantaisin ja maanantaisin, joiden suoraan sanottiin viittaavan liian pitkään iloluonteiseen viikonloppuun. En ollut silloin uskoa korviani, sillä työpaikkani ja sen taustaorganisaation keski-ikä lienee yli viidenkymmenen. Kyse on siis keski-ikäisistä ihmisistä, joita hieman kärjistäen ei saa pysymään töistä pois vaikka olisivat kuinka sairaita.

Osaatko ajoittaa sairastumisesi tiistaista torstaihin? STM:n julkaisun ”Sairauspoissaolokäytäntö työpaikan ja työterveyshuollon yhteistyönä” mukaan lyhyissä poissaoloissa hälytysrajana on esim. kolme viikonloppuun rajautuvaa poissaoloa puolen vuoden aikana. Kun hälytysraja ylitetään, tulisi poissaoloista keskustella työterveyden, työnantajan ja tämän poissaolijan kesken.

Samaisesta STM:n julkaisusta on seuraava määritelmä: ”Sairaus- ja tapaturmaperusteisella työkyvyttömyydellä tarkoitetaan tilannetta, jossa sairauden tai tapaturman aiheuttama työkyvyn heikkeneminen on siinä määrin työkykyä rajoittavaa, että ns. jäljellä olevalla työkyvyllä ei selviä työstään.”

Ja lisää: ”Poissaolo on lääketieteellisesti arvioiden tarpeen seuraavissa tilanteissa:

sairausoireiden selvittämiseksi,  sairaus estää työnteon, sairauden hoidon onnistumiseksi, sairaus pahentuisi työssä, sairauden paraneminen hidastuisi työssä, sairauden aiheuttama työkyvyn alentuma lisäisi  tapaturmariskiä,  työssäolo aiheuttaisi muille selvän sairastumisvaaran (mm. tartuntavaaran).”

Ehkä yleisin lyhyen poissaolon syy on flunssa. Koska viimeksi sairastit 3 päivää kestäneen flunssan? Itselläni flunssa alkoi 16.2. ja jatkuu edelleen ja töistä olin pois yhden perjantain flunssan takia. Kuinkahan monta olen ehtinyt tartuttaa ja tartutan edelleen flunssan jatkuessa?

Totta, koiran kuolema ei ole sairaus. Suru ei ole sairaus. Näyttäkää minulle silti ihminen, joka pystyy tekemään töitä itkultaan ja surultaan. Ainakin minä olisin työkyvytön, jos niin ikävästi kävisi, että kissani kuolisi. Tai jos sattuisi jotain vielä ikävämpää. Kai kaikki tunnolliset ihmiset käyttävät lemmikin kuolemasta aiheutuneeseen työkyvyttömyyteen lomapäiviään? Ei vai? Ainakin minulla menee hieman sekaisin käsitteet sairaudesta aiheutuva työkyvyttömyys ja työkyvyttömyys. Näin työntekijän näkökulmasta lopputulos on sama: töitä ei pysty tekemään.

Sairauspoissaoloihin liittyvässä keskustelussa on minua ihmetyttänyt myös se, että sairauksia ovat etupäässä fyysiset sairaudet. Entä mielen flunssa, lyhytaikainen depressio, käsittämätön alakulo tai väsymys, josta nukkumalla ei pääse eroon? Mainitsemani STM:n julkaisu mainitsee psyykkisistä sairauksista vain depression kaikkine luokituksineen.

Entä jos töissä ahdistaa niin ettei pysty tekemään töitä? Kävelläänkö silloin esimiehen juttusille, kuten nykyisten ohjeiden mukaan pitäisi tehdä? No, kuinka moni haluaa ehdoin tahdoin kertoa esimiehelleen, ettei nyt jaksa tai pysty ja alentaa siten palkkaansa? Epäilen useimpien kävelevän tällaisessa tapauksessa työterveyshuoltoon ja saavan ehkä muutaman päivän tai tapauksesta riippuen pidemmän sairausloman. Sairausloman kun ei pitäisi vaikuttaa suoritusarviointiin.

Olen ihmetellyt näitä asioita pitkään ja kirjoittanut täällä Päiväkävelyllä sairastamisen ja työelämän suhteesta. Juuri tämän päivän aiheeksi asia nousi Sarasvuon kolumnin vuoksi. Se raivostutti ylimielisen asenteensa vuoksi. Se raivostutti niputtaessaan kaikki työntekijät saikuttelijoiksi. Myös kolumnin tapa käsitellä monimutkaista asiaa suoraviivaisesti ja yksinkertaisesti raivostutti. Onneksi, sillä muuten en olisi tutustunut asiaan liittyvään lainsäädäntöön tai kirjallisuuteen.

Jatkan silti edelleen ihmettelyä: saako sairaana olla pois töistä? Ja toinen puoli: pitääkö sairaana olla pois töistä?

Tulevaisuuden historiankirjoittajille

Käyn papereitani (ja muistojani) läpi silloin tällöin. Joskus käy niin, että jokin asia on menettänyt merkityksensä kokonaan. Silloin heitän paperin, kirjoituksen, keikkalipun, valokuvan, lehtileikkeen pois. Sanoudun irti siitä kokemuksesta, elämyksestä tai ideasta. Sitä ei ole enää olemassa minulle.

Tätä ei tapahdu usein. Näen aina mielessäni tulevaisuuden historiankirjoittajat, jotka eivät voi ymmärtää jotain asiaa minusta, tästä ajasta tai paikasta ja maailmanmenosta, koska olen heittänyt juuri sen tekstini pois.

Työelämässä olen suhtautunut tulevaisuuden historiankirjoittajiin vielä vakavammin. Olen joskus säilyttänyt esim. jokaisen sähköpostin, joka jollain selittäisi sitä, mitä kaikkea olen työurallani tehnyt. Työtehtävieni muuttuessa tai jostain muusta syystä olen heittänyt papereitani pois, paljonkin.

Työpaikkani muuttaa keväällä. Olemme saaneet kehotuksen ottaa mukaamme mahdollisimman vähän työhuonekirjallisuutta. Ymmärsin myös, että papereita ei juurikaan kannata muuttaa.

Olen yrittänyt, olen käynyt työhistoriaani (tammikuusta 1987 alkaen) läpi. Aivan alkuajoilta minulla ei ole tallessa mitään. Silti 25 vuoden aikana ehtii kertyä paljon mm. kirjoittamiani tekstejä ja pitämiäni koulutuksia erilaisissa tehtävissä ja rooleissa. Jonkin verran on myös virallisempaa materiaalia kuten sijaisuuksia, jäsenyyksiä ja kehityskeskusteluita. On myös kutsuja näyttelyihin, kiitoksia hyvin hoidetusta työstä ja valokuvia.

Nämä kaikkiko minun pitäisi heittää pois? Jotta en rasittaisi muuttofirmaa tai täyttäisi tulevaa työhuonettani enemmällä kuin mitä sinne mahtuu? Jostain voin varmasti luopua.

En paljosta, sillä olen vakuuttunut yhdestä asiasta. Ainoastaan minulla on työhistoriaani liittyvä aineisto. Virallinen dokumentti voi kertoa työtehtäväni. Minulla oleva aineisto kertoo, mitä näissä työtehtävissäni olen tehnyt. Ei kattavasti, mutta aika paljon enemmän.

Minua ahdistaa ajatus, että kollegani heittävät surutta työhistoriansa menemään. Millainen on organisaatio, josta on olemassa vain virallisten dokumenttien kertoma tarina? Historiaa voi toki kirjoittaa niiden pohjalta, mutta se olisi hengetöntä ja tuntuisi epätodelliselta. Ei sellainen voittaisi Tieto-Finlandiaa.

Pitäisi siivota, mutta ahdistaa

Minulla on mukavan ihmisen kriisi. Minua ei lannistaisi, ahdistaisi ja masentaisi se, että yksi ihminen pitäisi minua niin ikävänä, ettei halua minua pilaamaan yhteistä hauskanpitoa. Sellaisen voisin ohittaa ja varmaan olisin sen jo unohtanut. Ehkä niin hyvin että unohtaisin karttaa sitä ihmistä.

Mutta kyse on joidenkin yhteisestä päätöksestä, että Päiviä ei kutsuta, koska se ei ole mukava. Onko tällaiseen päätökseen osallistunut sellaisia ihmisiä, joita olen pitänyt työkavereina? Sellaisia, jotka ovat minulle myös Facebook-kavereina?

En ymmärrä, minkälainen epämukava ihminen olen. Omasta mielestäni olen ollut ystävällinen, kohtelias ja hymyilevä. Puhun järkeviä ja viisaitakin joskus. Otan kantaa asioihin, sanon mielipiteeni julkisesti enkä suljettujen ovien takana supatellen. Mutta tästä asiasta en ole pystynyt keskustelemaan kenenkään kanssa.

Outo toki olen. Ujous on persoonallisuuteni taustalla vaikuttava ominaisuus, joka ilmenee siten, että usein valitsen mieluummin yksinolon kuin seuran. Tykkään omituisista asioista. Pukeudun omituisesti. Tykkään työpaikallani ihmisistä, jotka vaalivat mielensä vapautta.

Haluaisin lähteä työpaikaltani, lopettaa sen työsuhteen. Haluaisin luovuttaa taistelutta. En osaa taistella näkymätöntä vihollista vastaan. En osaa imarrella enkä nuoleskella.

Olen yksinäinen ihminen ja aina välillä kuvittelen olevani sen asian kanssa sujut. Kuvittelen, että minusta kuitenkin pidetään vaikka sydänystäviä ei oltaisikaan. Ja sitten tulee tällainen juttu. Tunnen itseni yksinäiseksi, josta kukaan ei tykkää eikä kukaan rakasta.

Mitä mieltä asioissa, elämässä, silloin on?

Mukava ihminen?

Aamupäivällä kollega tuli samaan hissiin. Kävimme seuraavan keskustelun.

- Saitko kutsun sen tilaisuuden jatkoille?
- En.
- Hyvä.
- ???
- Kuten tiedät, tarkoitus on kutsua vain mukavia ihmisiä, ei kaikkia.
- Niinpä tietenkin.

Olen kuvitellut olevani mukava ihminen, myös työpaikalla. Ilmeisesti niin ei ole asia, koska tämä oli jo toinen kerta, kun minua ei kutsuta yhteisiin rientoihin. Mielelläni tietäisin, millä tavalla olisin mukavampi.

Toisaalta osa minusta pitää pihlajanmarjoja happamina ja on ylpeä siitä, että kuuluu työpaikan outcasteihin. Pohdin myös, missä vaiheessa tälläinen "sua ei kutsuta" -ilmoittelu on työpaikkakiusaamista.

Pinnaat, senkin laiskuri!

Joka kerta sairastaessani poden syyllisyyttä. Olenko riittävän sairas voidakseni jäädä kotiin? Sairaana töissä tartuttaisin kaikki muutkin enkä pystyisi keskittymään työhöni. Jossain vaanii silti demoni, joka kotiin sairastamaan jäädessäni kuiskuttaa korvaani: ”Pinnaat, senkin laiskuri!” Eikä tätä kuiskuttelua hillitse korkea kuume, yskä, nuha tai kivusta halkeava pää.

Laiskurin ja pinnaajan maine vaikuttaa olevan kamalinta mitä tiedän. Lapsuudessani kaikki, mikä ei ollut työntekoa, oli laiskottelua: lukeminen, sairastaminen, lepääminen, jopa leikki, jota lapsen työksi jo silloin kutsuttiin. Varsinkin kirjan lukeminen sängyllä maaten oli jotain, joka aiheutti aina lähes raivoisan käskyn ryhtyä poimimaan marjoja, siivoamaan tai tekemään jotain muuta kunnollista. Inhoan edelleen siivoamista ja marjojen, etenkin viinimarjojen, poimimista.

Yksinhuoltajana opin syrjäyttämään kipuni ja sairauteni. Lapsi oli vietävä hoitoon tai laitettava kouluun. Kuumeisena harhailin kaupassa ruokaostoksilla ja laitoin ruokaa. Luin iltasadut, kuuntelin lapsen murheet, olin läsnä, vaikka monesti tunsin kaatuvani siihen paikkaan silkasta väsymyksestä ja kivusta.

Tiukka velvollisuudentunto ja laiskurin maineen pelko ovat ajaneet minua ahdistukseen, väsymykseen ja syyllisyydentuntoon.

Nyt opettelen vähemmän velvollisuudentuntoiseksi kotitöiden suhteen siinä välillä onnistuen. Aikuisen tyttären äitinä velvollisuuteni ovat erilaiset.

Palkkatyöstä poissaolo sairauden vuoksi ei stressaa silloin, kun olen poissa lääkärintodistuksella. Aina ei kivuiltaan jaksa tai pysty menemään lääkäriin ja sen vuoksi meillä saa olla töistä pois sairaana kolme päivää ilman lääkärintodistusta. Ne päivät ovat täynnä helvetillistä pohdintaa. Jos raahaudun lääkäriin, sairaana olo kestänee pitempään. Jos en mene lääkäriin, pelkään, ettei kukaan usko minun olevan sairas. Siinä vaiheessa kun kykenen sitten menemään lääkäriin, sairauden pahin vaihe on mahdollisesti ohitettu. Ja pelko laiskurin maineesta pysyy.

Ällöttävää. Ei pitäisi sairaana joutua pohtimaan tällaisia asioita.

Scifiä vai totta?

Selvittyäni Lovecraftistä luin heti perään Orwellin Eläinten vallankumouksen, jonka myös ostin Stockan hulluilta päiviltä. Olin lukenut Eläinten vallankumouksen joskus nuoruudessani, joten minulla oli kirjasta vain mielikuva. Muistin toki kirjan motoksi nousevan virkkeen: ”Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”.

Onnittelen jokaista ihmistä, joka ei ole nähnyt tai joutunut kokemaan sitä. Tosin epäilen, että sellaisia ihmisiä on hyvin vähän. Työpaikallani on kovasti keskusteltu arvoista, kuinka kaiken tulisi olla avointa, oikeudenmukaista ja hyvästä ammattitaidosta kertovaa. Pelkkä keskustelu ei tosin auta silloin kun toiset todellakin ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Yhteiset säännöt ja ohjeet koskevat vain meitä tavallisia työntekijöitä. Tämä tosin taitaa olla faktaa useimmilla työpaikoilla.

Suosittelen Eläinten vallankumousta jokaiselle, joka haluaa tietää, mitä todella tapahtuu. Myös täällä Suomessa ja nyt, vaikka Orwellin kritiikin kohde olikin Neuvostoliitto.

Eläinten vallankumouksen synnyttämää ahdistusta pakenin Ursula K. Le Guinin Kahdesti haarautuvaan puuhun. Harmi vain, että Kahdesti haarautuva puu ei ole parasta Le Guinia. Kirja oli pitkäveteinen, vaikka ajatus maailman rakentamisesta ja rakentumisesta tarinoilla on aina ajankohtainen.

Olen halunnut lukea Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan siitä lähtien, kun Hesari julkaisi kirjasta hyvin myönteisen arvion. Kun vielä työkaveri kehaisi kirjaa, olin innoissani saatuani sen pikalainaksi torstaina. Kvanttivaras on kunnon scifiä, jossa on huikeata tekniikkaa ja asuttuja planeettoja.

Mars-planeetalla on yksityisyyden suojaksi kehitetty gevolut-tekniikka, jonka tukena on kaikenkattava yhteismuisti. Gevolut-tekniikan ansiosta ihmiset voivat suojautua yksityisyyden usvaan. Sosiaalisissa tilanteissa ihmiset sopivat gevolut-tekniikan avulla, kuinka paljon itsestään toiselle paljastavat. Samaten voidaan sopia, meneekö keskustelu yhteismustiin vai jääkö se vain osallistujien muistiin vai pyyhkiytyykö se kokonaan muistista pois.

Teeman torstaisin näyttämän Virtuaalivallankumouksen perusteella Google ja moni muukin rakentaa parhaillaan kaikenkattavaa yhteismuistia. Siihen yhteismuistiin ei kaikilla taida olla pääsyä.

Kvanttivarkaasta on vielä yli puolet jäljellä. Paljon on siis vielä ymmärrettävää ja ihmeteltävää jäljellä. Niinkuin tässä elämässä.

Tupakkapaikka ja ba

Työpaikastani aiotaan tehdä kokonaan savuton. Perustelut ovat terveydelliset, mutta myös esimerkkiin vedotaan.

On muitakin syitä. Kauan on tiedetty, että tupakkapaikalla kuulee parhaat jutut ja siellä on kovimmat jätkät ja gimmat. No, ainakin parhaat työpaikkaani liittyvät jutut olen kuullut tupakalla, noista jätkistä ja gimmoista en ole niin varma.

Tupakkapaikka on ba-tila, jolla tarkoitetaan tilannetta, jossa ihmiset kohtaavat hierarkioista ja luokitteluista vapaana. Tämän vuoksi ba-tiloja pidetään luovuutta, innovatiivisuutta ja luottamusta edistävinä. Tietojen vaihto on luontevaa. Muita ba-tiloja tupakkapaikan lisäksi voivat olla mm. sauna, kahvihuone tai virtuaalinen tila (esim. Facebook). Joskus ennen muinoin ba-tilaa pidettiin työpaikoilla tärkeänä, koska niissä uskottiin hiljaisen tiedon siirtyvän työntekijältä toiselle.

Kuva ba-tilasta on Metodixin sivulta.

Työpaikkani tupakkapaikat ovat olleet erinomaisia ba-tiloja, sillä saunan ja kuntosalin lisäksi niissä tapahtuu sosiaalista verkostoitumista. Ihmiset, jotka muuten eivät työn puitteissa ole tekemisissä toistensa kanssa, tutustuvat toisiinsa ja saavat siten tärkeää tietoa organisaationsa muista yksiköistä ja osastoista. Kumma kyllä, työpaikan tupakkapaikalla puhutaan työasioita. Tupakointi liittää ihmisiä yhteen voimakkaasti, sillä kyse on tavasta, jonka muut tuomitsevat.

Voihan olla, että tällainen tiedonjakaminen ja leviäminen, joka ei ole työnantajan hallittavissa, on vaarallista. Silloinkin kun avoimuus on organisaation keskeisiä arvoja. Jos työpaikastani tulee tupakoimaton, uskon sen koituvan työpaikkani tappioksi.

Torchwood, Burana ja Felden

Olen sairaslomalla loppuviikon. Vasen nilkkani kieltäytyi yhteistyöstä ja kaksi päivä nilkutin töissä. Pitkittäinen kipu jomotti ja välillä kipu syöksähti niin, että jalka meni alta. Kysyin lääkäriltä, mikä raajojani oikein vaivaa (edellisellä kerralla sormet) ja lääkäri vastasi jotain epämääräistä viitaten fibromyalgiaan. Se kuulemma altistaa kaikelle tällaiselle.

Lääkkeeksi sain Burana 600:sta ja Felden-geeliä. Toipumiseen uskon auttavan myös Torchwoodin kolme kautta, jotka posti toi maanantaina.

Töissä on niin kiire, että minulla ei olisi aikaa olla sieltä poissa.Ehkä juuri siksi töihin meno tuntuu usein hyvin raskaalta ja ahdistavaltakin. Samanlainen suhde minulla on kotitöihin. Siivoamiseen, tiskaamiseen, ruoanlaittoon, paitsi pyykinpesuun. Minä kun haluaisin vain olla.

Yöeläjän kirous ja helpotus

Lomapäivä keskellä viikkoa on yöeläjälle sekä kirous että helpotus. Nautin yöllä valvomisesta tietäessäni, että aamulla ei tarvitse herätä klo 6.30, vaan voin nukkua niin pitkään kuin on tarpeen.

Lomapäivä keskellä viikkoa saa kuitenkin aikaiseksi sen, että alkuviikon valvon myös myöhään. Saanhan nukkua torstaiaamuna. Ja arvatkaa, olenko pirteä ja levännyt huomenna töihin mennessäni! En tietenkään, koska yksikin pitempi yö piristää minua niin paljon, että valvon entistä myöhempään.

Ehkä minun pitäisi olla aina lomalla. Tai aina töissä. Ehkä minun pitäisi tehdä työtä, jota voin tehdä omaan tahtiini, oman luontaisen rytmini mukaisesti. Virastoaikaan sidottu vuorokausirytmi on minulle vieras. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vieraampi se on.

Vaihtoehdot toisenlaiselle työrytmille ovat vähissä. Ensimmäiseksi tulee mieleeni, että minun tulisi palkata itse itseni. Ehkä olisin itselleni ymmärtäväinen pomo. Antaisin itseni tehdä töitä silloin, kun vireyteni on huipussaan. Olisin tehokas, luova ja innovatiivinen, oikein unelmatyöntekijä. Pitää vielä keksiä, mitä työtä tekemään itseni palkkaisin.

Protestanttinen työmoraalini ahdistaa minua. Varsinkin niinä päivinä, jolloin olen liian väsynyt pystyäkseni keskittymään tai ylipäätään tekemään mitään muuta kuin rutiinitöitä. Joita työtehtävissäni on vähän. Tunnen syyllisyyttä väsymyksestäni. Jos liukuma sallii, lähden kotiin. Miksi haaskaisin omaani ja työnantajani aikaa siihen, että yritän vain pysyä hereillä? Ei liene ihme, että työaikasaldoni on sallitun miinussaldon maksimissa ja sen ylikin.

Kenen joukoissa seisot?

Väsymystä. Ahmimista.

Velttouden kompensoimiseksi olen tehnyt tilastoja omistamistani elokuvista. Palasin myös kirjanpitoni pariin, vaikka päätin luopua siitä. Miksi minun pitäisi kirjata kaikki menoni ja tuloni ylös luokitettuina ne eri kriteerien mukaan? Koska saan sitä kautta paljon tietoa elämästäni jälkikäteen. Rahankäytön seuranta on yksi keino pitää päiväkirjaa. Tiedän, koska olen mitkäkin vaatteet, elokuvat, kodinkoneet ostanut. Tiedän, koska olen ollut ystävien kanssa ulkona, tiedän myös keiden kanssa.

Silti ajattelin, että vien vain nämä nykyiset kuitit kirjanpitooni. Sitten lopetan. Kirjanpito vie aikaa tuhottomasti, eikä minulla ole siihen aikaan. Kyse on valinnasta. Mieluummin luen, kirjoitan, katson elokuvaa tai tv-sarjaa. Ja joskus on koti siivottava.

Tarkoitukseni oli kuitenkin toivottaa blogiystävilleni Hauskaa Vappua!

Yhteiskunnan jännitteet tuntuvat lisääntyvän. Työelämän muutoksiin liittyvät kiristyvät saavat aikaan yllätyslakkoja ja vastakkainasettelua: me vastaan ne. Työntekijät vastaan pomot. Lakkoilijat vastaan työnantajat. Lakkoilijat vastaan bussia turhaan odotelleet. Lakkoilijat vastaan tyhjentyneet leipähyllyt.

Kevään lakot ovat ärsyttäneet monia. Se on lakon tarkoitus. Olen törmännyt lukuisia kertoja hyvin kielteiseen suhtautumiseen lakkoihin. "Ne pitäisi kieltää. Kyse on vain rahanahneudesta. Lakkoilijat horjuttavat hyvinvointia ja pilaavat Suomen maineen."

En ajattele noin. Ihmettelen itsekkyyttä, jossa kielletään toiselta omien oikeuksien ajaminen. Ihmettelen sitä, että solidaarisuuden tunteminen on vaikeaa.

Etsin tänään vappumusiikkia. Tänne valitsin Agit-Propin Kenen joukoissa seisot?. Pidän sen vastakkainasettelusta – jonka aika ei todellakaan ole ohi – ja yhteisöllisyydestä. Aivan samaa mieltä en laulun sanomasta ole, mm. väite puolueettomista humanisteista on aina loukannut minua. Siitä huolimatta, olkaa hyvät!



Hauskaa Vappua!

Hitaasti ja nauttien

Mihin nämä päivät oikein katoavat? Vastahan oli aamukahvin aika! Miten päivässä ehtii tehdä mitään, kun aika kuluu niin nopeasti?

Kun olin lapsi, äiti ja isä veivät meidät lapset marjoja poimimaan, mustikoita ja puolukoita. Pidin puolukoiden poimimisesta, sillä marjat olivat kiinteinä helppoja poimia, toisin kuin mustikat. Usein istahdin mättään viereen ja poimin marjat yksitellen. Nautin siitä, miltä kukin marja tuntui sormenpäissä. Kovin montaa marjaa ei sillä tavalla poimittu. Vanhempani alkoivat laskea leikkiä siitä, että minä olin mukana vain yhdessäolon vuoksi – tehokkaaksi marjanpoimijaksi minusta ei ollut.

Edelleenkin teen mieluiten asioita hitaasti. Keskittyen, paneutuen, nauttien, rauhassa. Luottaen siihen, että niin syntyy hyvää jälkeä.

Mutta ei sellainen ole nykyaikaa. Kaikki pitää tehdä nopeasti, mahdollisimman vähällä vaivalla, tuskin edes huomaten, että jotain tuli tehtyä. Niin saadaan tulosta.

Ei ihme, että ihmiset – minä mukaan lukien – haaveilevat asioiden kunnolla tekemisestä, työn pakkotahdista ja aikatauluista vapautumisesta. Omaan tahtiin tekemisestä, joko sitten työelämässä tai sen ulkopuolella.

Kiitokset Sisyfos Kivi työelämässä –blogille ajatuksista!

Kuvassa Self-portrait with grey hat / Vincent van Gogh

Työelämän tunteet

Osallistuin työhyvinvointikyselyn palauteilaisuuteen. Kolmen tunnin tilaisuus oli toteutettu piristävästi poikkeavalla tavalla, kyse ei ollutkaan pelkästä power pointin ja puhujien tuijottelusta. Asiaa tuli paljon, mutta eniten ajatuksia herätti väite asiantuntijatyöstä työnä, jota tehdään tunteella.

Ymmärsin sillä tarkoitettavan sitä, että asiantuntija tekee työtään koko persoonallisuudellaan. Työ ei olekaan pelkkää työtä, jota ihmiset toteuttavat itsestään ulkopuolisina, koulutuksen harjaannuttamina robotteina. Kokonaisvaltainen työnteko tehdään tiedon, taidon ja osaamisen lisäksi tunteella. Tällöin työhön sitoutumisen aste saattaa vaihdella ääripäästä toiseen herkästi.

Polttoaineekseen asiantuntija tarvitsee arvostusta, kiitosta ja palautetta työstään. Negatiivinen palaute tai palautteen puuttuminen voi muuttaa työn tekemisen puurastukseksi, josta innostus ja luovuus on kaukana. Valitettavasti työhönsä tunteella sitoutuneelta asiantuntijalta vaaditaan usein yhä enemmän, joka usein on ainut palautemuoto, jonka hän työstään saa.

Palautteen puuttuminen tai työntekijän mielestä vääriin asioihin keskittyvä negatiivinen palaute tekee tunteella töitä tekevän ihmisen kyyniseksi. Hän väittää, että työtähän tämä vain on. Hän joko jatkaa työn tekemistä pakkopullana tai aloittaa töiden välttelyn. Kummassakin tapauksessa on kyse suurista tunteista, katkeruudesta ja petetyksi tulemisen tunteesta. Työntekijästä tuntuu, että työnantaja/esimies ei noudata psykologista työsopimusta.

” Psykologisen sopimuksen käsitteellä tarkoitetaan työntekijöiden itselleen omaksumien ja heidän aikaisempiin kokemuksiinsa perustuvien uskomusten muodostamaa kokonaisuutta siitä, millaisia velvollisuuksia heillä on työnantajaansa kohtaan ja mitä heillä on oikeus saada vastineeksi näiden velvollisuuksien täyttämisestä ja hoitamisesta. Psykologinen sopimus on yksilöllinen ja subjektiivinen, ja sen sisältämät uskomukset ovat suurelta osin kirjoittamattomia ja julkilausumattomia.” (Kriisit ja työyhteisöt : kriisijohtaminen työyhteisöjen tukena / Hannele Seeck).

Kehityskeskustelut lienevät keino avata psykologisen työsopimuksen sisältöjä. Siinä onnistuminen vaihtelee mm. sen mukaan, millainen on organisaation työkulttuuri, toimivatko henkilökemiat ja kuinka suureen rehellisyyteen ja avoimuuteen niissä pystytään. Toisinaan kehityskeskustelut eivät toimi toivotulla tavalla. Ristiriidat odotusten ja velvollisuuksien välillä jäävät selvittämättä. Pitkäkestoinen ristiriitatilanne voi johtaa työntekijän uupumiseen eli burnoutiin.

Merkillistä, että nyt vasta aletaan puhua työn tekemisestä tunteella. Tähän asti vallitsevana paradigmana on ollut, että tunteet eivät työhön kuulu. Tämä ilmenee etenkin usein toistetusta sanonnasta: ”Asiat riitelevät, eivät ihmiset”. En tiedä, miksi tällainen sanonta on otettu työn tekemisen motoksi. Näyttäkää minulle se ihminen, joka pystyy erottamaan tunteensa siitä, mitä tekee ja mitä puhuu! Ainakaan minä en haluaisi tehdä töitä sellaisen psykopaatin kanssa.

Voi olla, että puhuja mainitsi asiantuntijatyötä tehtävän tunteella, koska hän puhui asiantuntijaorganisaatiossa työskenteleville ihmisille. En silti jättäisi tunteilla työskentelyä asiantuntijoiden yksinoikeudeksi. Väitän, että kaikkia töitä tehdään tunteella.

Syyskuu 1994

Väsyttää, niin paljon, että voisin mennä nukkumaan. Normaalisti menisin nukkumaan vasta pari tuntia myöhemmin, mutta ensimmäinen työpäivä puolentoista viikon sairasloman jälkeen väsyttää. Päivä meni siinä, että ihmettelin, mitä olin tekemässä silloin kun jäin viikon lomalle. Yhteensä kaksi ja puoli viikkoa poissa töistä ja olin tänään aivan pihalla. Orientoituakseni listasin työni. En tiedä, oliko se järkevää. Tiedän nyt, mitä minun täytyy tietää ja tiedän myös sen, että luppoaikaa ei töissä tule olemaan. En aio työn määrästä ahdistua.

Kotiin päästyäni olen muistellut syyskuuta 1994. Sairastin silloin ankaran ja pitkäkestoisen flunssan. Kuumetta minulla oli useana päivänä yli 39 astetta. Olin varma, että kuolen siihen. Olin vielä naimisissa ja voimieni uuvuttua mieheni auttoi minua. Hän mm. kantoi minut vessaan. Omin voimin en sinne olisi päässyt. Seuraavana aamuna mieheni oli lähdössä normaalisti töihin. Hän aikoi jättää minut yksin lapsen kanssa. Miten minä lapsesta olisin pystynyt huolehtimaan, kun en pystynyt edes vessaan menemään? Olisiko minun siinä kunnossa pitänyt viedä tytär päiväkotiin?

Rukoilin miestäni ilmoittamaan töihin, että hän myöhästyy, koska vie ensin lapsen hoitoon. Itkin ja anelin, koska pyyntö oli mieheni mielestä kohtuuton. Hänenkö pitäisi joustaa, hänen työnantajansako pitäisi joustaa? Lopulta hän hyvin vihaisena suostui.

En tiedä, miten selvisin sen päivän. Muistelen, että olin niin voimaton, että silmälasien pitäminen päässä oli liian raskasta.

Kun ensimmäistä kertaa sairauden jälkeen pystyin viemään tyttären päiväkotiin, oli 28.9.1994. Matkalla bussipysäkille naapuri kauhisteli jotain Estoniaa ja hukkuneiden määrää. En ymmärtänyt mistä hän puhui. Palasin päiväkodista kotiin – olin vielä sairaslomalla - ja avasin telkkarin. Itkin koko päivän.

Sairaana töihin

Maanantaiaamuna en tuntenut itseäni sairaaksi. Koska metrot eivät kulkeneet, lähdin kävellen töihin. Se oli virhe. Yli viikon sairastelun jälkeen minulla ei olisi ollut voimia siihen. Silti kävelin töihin asti. Olin lopen uupunut perille päästyäni eivätkä jalkani olisi kantaneet minua yhtään pidemmälle.

Peruin päivän tapahtumat. Näytin kuulemma siltä, että pyörryn siihen paikkaan. Silti minusta tuntuikin. Ruokailun jälkeen soitin lääkärille ja hän pyysi käymään. Määräsi lisää sairaslomaa, vasta torstaina töihin. Lisäksi hän antoi lähetteen röntgeniin, koska antibiootti ei tunnu tehonneen.

Röntgenissä meni aikaa, sillä minun käskettiin odottaa tuloksia mukaani. Vastasin, että eikös ne lähetetä työterveysasemalle, mutta he halusivat antaa ne mukaani. Odottaessani luin jutun Michael Jacksonin lapsuudesta. Oloni oli huono ja minua heikotti. Lopulta kävin sanomassa etten jaksa odottaa enää. Kovasti anteeksipyydelleen minulle sanottiin, että oli tapahtunut erehdys ja että voin lähteä.

Kotiin saavuttunani olen nukkunut.

Aamulla töissä ehdin tavata joitakin työtovereita. Lähes jokainen yski tai niiskutta tai valitti muuten huonoa oloa. Ihmettelen, miksi he olivat töissä. Ihmettelen myös sitä, mikä sai minut lähtemään aamulla töihin, vaikka lääkäri oli sanonut torstaina, että jos olen sairas vielä maanantaina, voin vain soittaa hänelle. Jo kävellessäni töihin kaduin päätöstä. Mutta olen sitkeä ja sisukas. Menen vaikka sairaana kävellen töihin, jos sille päälle satun. Sekö on muidenkin selitys? Halu osoittaa omaa urheuttaan ja kunnioitettavaa sitoutumista töihin?

Mitä järkeä siinä on?

Miellyttävä epäjärjestys

Tein jokin aika sitten Facebookissa testin, jonka tuloksen mukaan olen perfektionisti. Tunnistan täydellisyyden kaipuun itsessäni joissakin asioissa. Jos olen vastuussa jossakin asiassa, haluan sen olevan täydellistä. Tämä tosin näkyy vain pienissä asioissa ja usein on kyse vimmaisesta tarpeestani laittaa asiat/tavarat järjestykseen. Astiat ovat kuivauskaapissa tarkassa järjestyksessä, jota tosin muutan ajoittain. Pyykin laitan kuivumaan tietyssä järjestyksessä ja jopa pyykkipojat ovat värin mukaan rivissä. Vaatteeni ovat henkareissa väreittäin.

Mutta tulkaapa katsomaan työpöytääni, kotona tai töissä. Järjestyksestä ei ole tietoakaan. Silti olen pyrkinyt työssäni täydellisyyteen ja näännyttänyt siten itseni. Tämän syksyn urakka, tietokannan siivous, johon osallistuu viitisentoista ihmistä, on minun vastuullani. Jos muut ovat slarvanneet työssään, olen korjannut heidän työnsä niin että tulos varmasti näyttää hyvältä. Sellainen vie kovasti aikaa ja työ on edistynyt hitaasti. Aloin miettiä, miksi ihmeessä korjaan minua huomattavasti parempaa palkkaa saavien työtä. Päätin lopettaa sellaiset korjailut. Vastatkoon itse työnsä jäljistä.

Täydellisyyden ja järjestyksen kaipuuni ovat vain yksi osa minua. Onneksi ne riivaavat minua vain toisinaan. Varmimmin silloin, kun olen ahdistunut ja neuvoton. Kun elämä koettelee niin, että pystyn ainoastaan järjestämään kirjahyllyjä. Toissa kesänä järjestin kirjahyllyt sekä kodissani että vanhempieni kodissa.

Viime aikoina kodissani on ollut miellyttävää epäjärjestystä ja sotkuisuutta.

Maanantai

Raskas päivä. Heräsin väsyneenä, koska illalla en yllättäen saanut nukuttua. Vielä kahden jälkeen pyöriskelin sängyssä ja houkuttelin unta luokseni.

Aamupäivällä kävin työpaikan lääkärillä. Jouduin puhumaan hänen kanssaan asiasta, jonka kanssa en halua olla missään tekemisissä. Oli ahdistavaa jälleen kerran käydä läpi ne asiat, joille turhaan annoin energiani, innostukseni, älyni, tietämykseni, opiskeluni ja työidentiteettini seitsemän vuoden ajan. Kunpa olisin silloin aikanaan tiennyt, mihin olin ryhtymässä.

Puhuin lääkärin kanssa, tai oikeastaan minä puhuin ja hän kuunteli, vajaan tunnin. Sen jälkeen en paljon töihin pystynyt. Lähdin aikaisin kotiin, Anttilan toptenin kautta. Ei mikään auta niin hyvin kuin leffojen osto ja katselu!

Suklaan lisäksi.

Nukuin, luin, katsoin leffaa ja söin. Jos tämä resepti ei toimi, niin ei mikään. Ei toiminut – vielä. Olen hyvin hidas toipumaan syvästi mieltäni liikuttaneista asioista.

Totuttelua

Neljättä päivää töissä. Kadun vastakkaisella puolella tehdään ulkosivuremonttia. Metelistä huolimatta pidän ikkunaa auki, sillä huoneessani on kuuma.

Töissä käynti vaatii totuttelua. Lomalla totuin liikkumaan paljon. Jokainen syy oli riittävän hyvä lähteä kotoa ulos ihmisten ilmoille. Samassa rakennuksessa, miltei koko ajan samassa tuolissa istuminen tuntuu pakkopaidalta. Selkäkin siinä väsyy. Työpaikkaliikuntaa ovat syömässä käynnit ja ulkona piipahtamiset. Suurin osa ihmisistä on vielä lomalla. On hiljaista. Työkavereihin törmään sattumalta ja ruokalassa.

Valvon lähes yhtä myöhään kuin lomallakin. Lyhyet yöunet eivät vielä ole aiheuttaneet loputtoman väsymyksen tunnetta. En vain osaa mennä ajoissa nukkumaan. Eilen ja tänään iski kesken työpäivän väsymys. Miten pysyä hereillä, kun silmät eivät tahdo pysyä auki? Lähden ulos pienelle kävelylle, soitan ystävilleni ja juon kahvia. Tuleeko koskaan aikaa, jolloin meille yöihmisille on rytmiimme sopivat työajat? Sekin riittäisi, että siesta otettaisiin käyttöön työpäivään kuuluvana ja että sen saisi viettää haluamaansa aikaan.

Olen tehnyt melko rutiininomaisia töitä, jotka vastaavat hyvin palkkatasoani. Ei suunnittelua, ei kehittelyä, ei mitään luovaa. Ei kovin innostavaa. Onneksi syksy tuo tullessaan toisenlaisia tehtäviä ja haasteita.

Kuvassa: Sisustukseen sopivaa / Tiina Kirves. Työ oli esillä Ruoholahden metroasemalla ja ihastuin siihen kovasti

Muutoksia

Olen ensimmäistä päivää töissä loman jälkeen. Mieleni on valpas ja aktiivinen, oikeastaan odotan hyvää työvuotta alkavaksi. Töitä, jopa mielekkäitä töitä, pitäisi olla riittävästi. Toivon, että parin hirvittävän työvuoden jälkeen pystyisin keskittymään töihini kunnolla.

Kuitenkin jossain on hahmoton ajatus siitä, että työpaikkani on minulle väärä. Jos en olisi nykyisessä työssäni, tekisin varmaan samaa kuin lomalla. Kirjoittaisin, haistelisin tuulta, etsisin kirjoja ja musiikkia sekä lukisin ja kuuntelisin niitä. Perustaisin tanssikoulun naisille, jotka haluavat liikkua, mutta eivät kehtaa mennä kuntosalille. Vetäisin Keskeneräisten asioiden iltoja. Opettelisin soittamaan, kerrostalossa soitin olisi syntikka. Huilun soiton voisin opetella uudestaan, jos kerrostalossa saisi harrastaa musisointia.

Kirjoittaminen tuntuu oikein hyvältä. Harrastus se ei ole. Se on välttämättömyys. Kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä olevan parhaiten minulle sopiva tapa ilmaista itseäni. Bloggaaminen on oiva keino siihen, samoin aamusivut. Kummassakin on ideana saada teksti valmiiksi. Ilman sitä jäisin pohtimaan ovatko valitsemani sanat ja sanajärjestys parhaat kuvaamaan haluamaani asiaa, eikä valmista tulisi. Tunnen, että pitäisi kirjoittaa paljon enemmän, mutta aika ei tunnu riittävän.

Kotielämäni mullistuu tänään kolmeksi viikoksi. Tyttären poikakaveri Englannista tulee meille. Nuori pari on riidellyt railakkaasti ja ehdin jo toivoa, ettei vierailu toteutuisi. Kaksioni käy ahtaaksi meille kolmelle ja koettelee kärsivällisyyttä. Myös tytärtäni jännittää vierailun sujuminen. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin.

Unelmat ja arki ovat elämässäni kaukana toisistaan. Kaipaan elämääni muutosta, mullistusta, joka toisi mukanaan, no, ainakin rakkautta ja elämän, joka tuntuisi enemmän omalta.