Kelanauhuri, musiikki ja hevoset

Uudessa yliökuvassa olen 13-vuotias, tai ainakin melkein, ja vuosi on 1972. Olen kirjoittanut aikaisemmin (tosin en löytänyt sitä) tästä käännevuodesta elämässäni, jolloin kolme suurta rakkautta astui elämääni: David Bowie, astrologia ja yksi poika, josta myöhemmin tuli ensimmäinen poikakaverini.

Kuvassa taustalla oleva hevosjuliste kertoo hevoshulluudesta. Se oli tavatonta maaseudulla, jossa hevoset olivat työtä varten. Me neljä tyttöä taisimme olla Alavuden ensimmäiset hevoshullut. Haaveilimme ratsastamisesta, keräsimme hevoskorttia ja lähetimme ravikuninkaalle onnittelukortin.

Minä olin siinä onnellisessa asemassa, että naapuritalossa oli hevonen, jolla pääsin ratsastamaan. Ilman satulaa ja pitkillä ohjaksilla. Kypärä minulla sentään oli. Oli upeaa olla ison hevosen selässä. Ratsastin vain lyhyitä matkoja ja enimmäkseen käyntiaskelin. Ratsastin naapurin hevosella korkeintaan vuoden ajan, sillä murrosikä iski.

Ratsastusleirillä olin kolmena kesänä. Rahat leirejä varten ansaitsin siivoamalla viikonloppuisin Niinimaan koulun. Sanna-Liisa oli muuttanut Ruotsiin ja äitini oli koulun siivooja-keittäjä-vahtimestari jonkin aikaa. Ratsastusleireillä opin hoitamaan hevosta, satuloimaan sen ja myös ratsastamaan. Mutta ei se minun lajini ollut, vaikka vielä toisinaan näen unta ratsastamisesta ja upeasta tunteesta hevosen selässä.

Isä osti kelanauhurin ehkä vuonna 1970. Ei hän sitä minulle tai muillekaan lapsille ostanut, vaan nauhoittaakseen englanninkielen oppitunteja. Kelanauhuri oli Niinimaan kylässä iso juttu ja naapurin isot tytöt ja pojat yllyttivät nauhoittamaan radiosta päivän hittejä.

Niin alkoi radion kuunteleminen. Eihän radiossa silloin rockia soitettu juuri lainkaan. Onneksi oli Sävellahja, jossa oli aina yksi rock-biisi ja Rock eilen – tänään, joka tuli muistaakseni kahtena päivänä viikossa. Ohjelman juontajan Heikki Harman ansioista tutustuin mm. David Bowieen. Soitti Harma toki muutakin, esim. Beatlesia, Genesistä, Alice Cooperia, T. Rexiä ja Janis Joplinia.

Olen viime aikoina käynyt läpi elämäni rakennusaineksia. Romaani- tai pikemmin kaunokirjallisuushyllyn esitteleminen on ollut sellainen. Voi olla, että sitä projektia en enää jatka. Lapsuuteni ja nuoruuteni vaiheiden ja tapahtumien muistaminen ja muisteleminen tuntuvat nyt tärkeiltä keinoilta päästä eteenpäin elämässäni.

edit:
Ja tässä se kuva

To be played at maximum volume

Vuonna 1972 vanhempani päättivät, että sinä jouluna ei osteta joululahjoja lainkaan. Sen sijaan perheeseen päätettiin jouluksi ostaa stereot eli levysoitin, viritinvahvistin ja kaiuttimet. Lisäksi jokainen saisi valita yhden mieleisensä levyn.

Otimme mukisematta vastaan tämän esityksen, sillä levysoitin eli stereot kuten silloin sanottiin, oli sentään jotain. Ennen levysoitinta olimme kuunnelleet musiikkia radiosta ja Tandbergin kelanauhurista, johon etenkin minä nauhoitin innolla musiikkia Pop eilen tänään –ohjelmasta.

Philips-merkkiset stereot ostettiin Seinäjoelta. Siellä oli useita levykauppoja, mutta valtasimme Fazerin musiikkikaupan levyostoksiamme varten. Minun levyvalintani oli ollut selvä alusta lähtien. Halusin ehdottomasti David Bowien The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars. Omilla rahoillani ostin toisenkin levyn. Sen valinta oli vaikeampaa, koska en tiennyt, minkä Bowien levyn olisin ostanut. Päädyin Hunky Doryyn. Olin niin innoissani omista levyistäni, että en varmuudella muista, mitä levyjä neljä sisartani ja vanhempani valitsivat itselleen. Stereot ja levyt käärittiin lahjapaperiin ja joulunodotus alkoi.

Joulu 1972 tulee mieleeni joka kerta kun kuuntelen David Bowien Five Years –kappaletta, joka aloittaa Ziggy Stardustin. Kuuntelin levyä jännittyneenä, lumoutuneena ja ihmeissäni, sillä suurimman osan sen kappaleista kuulin silloin ensimmäisen kerran. En tiedä, mitä odotin, mutta levy kuulosti erilaiselta kuin radiosta kuulemani kappaleet. Kummalliselta ja ihanalta kuulosti myös Hunky Dory, josta olin aikaisemmin kuullut vain Life on Mars –kappaleen. Käperryin olohuoneen nojatuoliin ja upposin musiikkiin.

Valitettavasti Philips-merkkiset stereot olivat maanantaikappale. Kaiuttimet särisivät, kaikkia ääniä ei kuulunut ja stereovaikutelma oli välillä hukassa. Ehkä kuuntelemani musiikin outous johtui siitä, mutta ei laitteen ongelmat minua haitanneet. Minähän kuuntelin David Bowieta!

Heti joulun jälkeen laite vietiin takaisin liikkeeseen korjattavaksi, josta se haettiin entistä ehompana viikon päästä. Tai niin ainakin kuvittelimme. Kaiuttimet särisivät edelleen, jos volyymia oli riittävästi. Sitähän oli, sillä siihen aikaan lp-levyissä luki melko yleisesti: ”to be played at maximum volume”.

Olen viettänyt elämässäni useita hyviä jouluja, mutta vuoden 1972 joulu oli yksi parhaista.

Five Years vuodelta 1972, David Bowie niin nuorena ja kauniina.