Pualukas

Päivää, pitkäst aikaa!

Me oltii pualukas. Ko oltii lähdös, mää ilmoti Ruskal: "Mei mennää mettää!" Matkei koskelaist. Sit huamasi, et tämä oli selvästi runo: Mei mennää mettää. Ruskaa runo ei tehny vaikutust. Mää lausui Ruskal toisenki (koskelaise) runo: "Hei, ei mei men mettää." Ruska ei korviis lotkauttanu.

Sit me mentii.

Miäs oli etukättee kattonu paika ja vei mu sin. Oliki hyvä paikka, saatii yli toiveitteni.

Mu saaliinani oli melkei ämpärilline. Mää noukei poimuril ja miäs käsi.

Koko loppusuve ja alkusyksy puuhan mul o ollu marjastamine ja sadokorjuu. Ja säilömine. Miäs o auttanu parhaa taitos mukkaa.

Mont kerttaa oltii mustikas ja saatii hyvi, paremmi ko monnee vuatee.

Suvilystipaika pihast ollaa saatu lisäks viinimarjoi ja karviaisii.

Ole pakastanu ja keittäny mehuks, hilloks ja hyytelöks.

Omenii o ollu huanosti, yhde ainoo kerra ole keittäny hiukka hilloo ja yhde maijallise mehhuu.

Talvikurpitsoist ole tehny hilloo. Kevvääl mää istuti talvikurpitsoi kolmee lajiket, ja yhdest ainoost kerkes tulemaa jottai. Muist ei tullu, oli huano kurpitsakesä. No, kesäkurpitsat menesty paremmi. Niist ole tehny hiukka pikkelssii ja muitte kasviste kans monet kerrat sosekeittoo. Ja pannu pakkasee. Talvel voi käyttää soppavihanneksen tai sit tehd kesäkurpitsalasagnee.

Punajuurii mää ole säilöny etikkaliämee. Avomaakurkkui ei tullu, ei sit yhtää. Aikasempin vuasin niit o saatu riasaks astikka, muutama hassu taimi o tuattanu kauheettomat määrät kurkkui. Tänä vuannaki oli kasvattanu itte taimet, mut ne menehty heti ko istuti maahaa. Osti torilt uudet taimet, eikä niistäkä tullu mittää.

Lehtikaalii ollaa saatu suuret määrät, vaik toukkiiki o jouduttu vahtimaa ja viime aikoin joka päivä noukkimaa käsi pois lehtikaalie kimpust. Koko suvi ollaa syäty lehtikaalisalaattii. Miäs tekkee sitä.

Ensti mää aljoi kuivaamaa lehtikaalii kiartoilmauunis. Kuivasinki muutama satsi. Sit miäs perusti oma kuivaamo puuhella pääl.

Suunnitelmisani o viäl tehd punasipuleist hilloo, ko löyty semmone resepti netist.

Tämpäiväsist pualukoist laita varmasti toisest pualest sokeri kans survost ja toiset pualest hilloo.

Monnee vuatee en ol säilöny näi kauheesti ja monipualisesti ko tänä syksyn. Klasipurkitki o alkanu loppumaa keske, niät kerra jo koukittii klasikeräyslaatikost muutama purkki ja viäreisest metallikeräyslaatikost kansii. Kyl niist kiärrätyspurkeist pesemäl hyviä tullee.

Vaik mettäs ollaa kuljettu, ei ol paljo siänii nähty. Muutama kanttarelli ole löytäny. Me varrotaa suppilovahveroit ja ollaa suunniteltu, et varmaa niitäki vois kuivat samas telinees jonka miäs pani hella pääl lehtikaalei varte. Ainaki kaalit kuivuu hyvi, ko polttaa piänii pesällissii. Jos pannee pesä täytee puit, kaalit pallaa. Telinet voi nostaa ja laskee, ja valkeet voi säätää.

Mul ei ollu tänäpänkää mettäs kameraa mukan. Olis ollu tarpeelline olemas. Nähtii iso kyy polvul. Ei se oikeestas nii kauheelt näyttäny ko olsi luullu. Taivaal nähtii pari komiaa kurkiauraa. Oli just sopiva ilma, ei paistanu eikä satanu, mut oli raikast ja suht lämmint. Hirvikärpäset ei kiusannu. Ainoastas yhde ole löytäny hiusrajast.

Kyl tämä vuadeaikoje kiarto ja vaihtelu o hiano asia. Syksys o hohtoo. Hyvvää syksy jatkoo! 

Jäähyväiset suvel

Oli semmone tunnelma, et ny o jätettävä hyvästit suvel ja mee suvipaikalekki. Hiukka haikeel miälel mää lähdi kottiipäi Koskelt viime sunnuntain. Kovi syksyne o maisema ja seuraava kerra tullaa vast joskus lokakuu lopus. Sillo o varmaa aika haravoid maahaa pudonneit lehtii. Kuvas näkkyy iso kukkapenkki, jonka ypäril me kasattii uut kiviaitaa, ei varmaa oikeeoppisesti mut jollakilai kumminki. Periaatteen, et isommat kivet o alempan ja piänemmät pääl. Kiviaitaa joudutaa varmasti viäl korjaamaa. Kiviä o lissääki, niät aitaa varmaa tullaa saamaa lissää korkeut. Ennestäski täsä oli noit kiviä, mut ne oli enämpi hajallas ja kauempan kukkapenkist.

Ruskaki jätti hyvästit suvipaikal, jon hän o kottiintunu niinko ommaa kottoos.

Sin Koskel jäi navettokissat, se pikkunenki, jota mää yriti loukuttaa, et saisi häne lämpimämpii oloihi talveks. Mut pennu loukuttamine ei luanannu, ruuvvaat käytii syämäs loukust mut loukku ei luaennu. Sillai vähä nolosti siin kävi. Kissoil o kumminki oma koto, navetto, ja heil o luvattu sin järjästää lämmitystäki sen lisäks et heit ruakitaa hyvi. Pikkust tummaraitast mää aljoi sanomaa Pyryks, vaik en tiä hän sukupualtas. Hän oli jo sen verra kessyyntyny, et tuli syämää ruakakupil muutama metri päähää minust. Navetos häne kansas o emo Miisu ja lisäks Musta Miina.

Saman viikoloppun oltii miähe kans suppilovahveroit noukkimas. Voi hyvänen aika! En ol koskaa nähny semmost. Koskaa en ol lähteny siänimettäst poijjes sillai, et mettää jää kauheesti noukkimattomii siänii. Ny oli pako lähtee. Ei niist siänist olis tullu loppuu. Ei tarvinnu ko kulkee kyyrys ja noukkii siänii. Niit piilokkait hyppäs silmii yht mittaa.

Koton me pystytettii siänikuivaamo keskel olohuanee laatteet. Paril uunipellillisel, yhden leivinlaudal ja laatteel levitettyje sanomalehtipapereitte pääl mää leviti kaikki siänet. Ja sit lämminilmapuhallin viäree puhaltammaa. Siänet kuivu kahdes päiväs, vaik puhaltaja oli välil pitkät ajat pois päält.