Michael, Haruki ja kultahattu taikavuorella

Joskus tuntuu, että kaikki liittyy kaikkeen. Lokakuussa luin F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsbyn eli Kultahatun. Tammikuussa kuuntelin Joel Haahtelan haastattelun, jossa hän mainitsi Thomas Mannin Taikavuoren erääksi Traumbachia inspiroineista teoksista (ilmeisesti lähinnä alkuasetelman suhteen). Ja helmi–maaliskuussa luin melkein peräkkäin kaksi kirjaa, joissa molemmissa puhuttiin sekä Kultahatusta että Taikavuoresta! Ensimmäisen kirjan viittaukset kuittasin hauskana yhteensattumana, mutta kun törmäsin samoihin nimiin toisessakin kirjassa, aloin jo epäillä jonkinlaista salaliittoa (kuka ohjailee lukuvalintojani?).



Michael Cunninghamin By Nightfall (Illan tullen) ja Haruki Murakamin Norwegian Wood ovat molemmat upeita kirjoja, haikean kauniita kuin kesän muisto viimeisenä kuulaana syyspäivänä, ensilumen jo roikkuessa ilmassa. Varsinkin surumielinen Norwegian Wood oli minulle hyvin lähellä täydellistä lukuelämystä.

Cunninghamin päähenkilö on keski-ikäinen newyorkilainen taidekauppias 2000-luvulla, Murakami kertoo 1960-luvun lopun japanilaisopiskelijasta. Kaksi varsin erilaista miestä, joita kuitenkin yhdistää tietynlainen melankolia, vieraantuneisuus ja ulkopuolisuuden tunne. Taikavuorta en ole vielä lukenut, mutta Kultahattuhan on kuin tehty näihin tunnelmiin. Cunninghamin Peterille tulee Gatsby mieleen asiakaskäynnillä maaseudulla, Murakamin Toru puolestaan lukee Kultahattua yhä uudelleen ja saa sen ansiosta uuden ystävänkin.

By Nightfallista ja Norwegian Woodista voi varsin hyvin nauttia, vaikkei olisi ikinä Kultahatusta kuullutkaan. Fitzgeraldin kirjan tuntemus antaa kuitenkin lukukokemukseen mukavan pienen lisämausteen – jokin tällaisessa intertekstuaalisuudessa viehättää. Ehkä yhteiset lukukokemukset tuovat kirjailijan entistä lähemmäksi lukijaa tai tutun tarinan siirtäminen uuteen kontekstiin aiheuttaa ahaa-elämyksiä. Toki lukija voi myös tuntea itsensä sivistyneeksi, kun ymmärtää tämänkin viittauksen... Joskus pelkkä toisen kirjailijan nimen mainitseminen riittää (kuinka ilahduinkaan esimerkiksi silloin, kun Carol Shieldsin kirjassa vilahti yllättäen Iris Murdoch).

Kultahattu tuntuu olevan suosittu viittauskohde. Jokke kertoo teoksen esiintyneen parissakin John Irvingin kirjassa (jotka olen lukenut niin kauan sitten, että silloin en tosiaan välttämättä ollut kuullut koko Fitzgeraldista) ja yhdessä Joyce Carol Oatesin teoksessa. Eivätkä nämä varmasti ole ainoita tapauksia.

Koska en keksi mitään nasevaa lopetusta, jätän teidät Gatsbyn juhlien tunnelmiin:
Newyorkilaiset autot seisovat viidessä rivissä ajotiellä, ja halleissa, salongeissa ja rannoilla näkyy iloisia värejä, ajan outoja uusia tukkalaitteita ja iltaviittoja, kuin unelmia. Baaritarjoilu on täydessä vauhdissa, ja ulkona puistossa kiidätetään cocktailtarjotinta toisensa jälkeen, kunnes ilma kaikuu rupatusta ja naurua, huolettomia vihjailuja ja hetkessä unohdettuja esittelyjä, ja naiset jotka eivät koskaan ole saaneet selvää toistensa nimestä tervehtivät riemukkaasti toisiaan.