Paljon sanottavaa ei mistään

"[K]irjallisuudentutkijat voisivat [...] kieltäytyä pelkistämästä pelkistyksen jälkeen absurdeilta vaikuttavia ongelmiaan."
- Tommi Kakko: Paljon sanottavaa ei mistään (Avain, 1/2014)

Tämä on herkullisinta mitä olen aikoihin maistanut.

Ruoskinta IV: Toinen ja muita monimutkaisuuksia

(johdanto)

Monimutkaisuuksia, useamerkityksisiä tai mitääntarkoittamattomuuksia (haittaa usein ymmärtämistä, mutta muuten pieni ongelma)

Bahtinin termi dialogismi seemisenä monisäikeisenä kokonaisuutena merkitsee siis kaksinkertaistumista, kieltä ja toista logiikkaa.

Erotellaanpa. ”Dialogismi merkitsee kaksinkertaistumista.” Mikä kaksinkertaistuu? ”Dialogismi merkitsee kieltä”. Jassoo. Paremminkin dialogismi ilmenee kielessä. ”Dialogismi merkitsee toista logiikkaa.” Hmm.

Ruoskinta III: Ristiriidat

(johdanto)

Bahtin, joka oli ensimmäisiä poeettisen sanan logiikan tutkijoita, etsi sen juuria karnevaalista. Karnevalistinen diskurssi murtaa kieliopin ja semantiikan sensuroiman kielen lait, ja tällä nimenomaisella liikkeellä siitä tulee sosiaalinen ja poliittinen vastaväite. Kyse ei ole yhdenvertaisuudesta vaan pikemminkin identiteetistä virallisen kielellisen koodin ja virallisen lain kyseenalaistamisen välillä.

Minkä yhdenvertaisuudesta? Onko siis karnevalistinen diskurssi virallisen ja kyseenalaistamisen välillä? Myöhemmin tulee ilmi, että karnevalistinen diskurssi tarkoittaa virallisen kulttuurin kyseenalaistamista, mutta tästä saa sellaisen vaikutelman kuin se sijaitsisi virallisen ja kyseenalaistavuuden välillä.

Ruoskinta II: Sekavuus

Sekavia ilmaisuja ja käsitteitä joita ei määritellä (vakava ongelma)

(johdanto)
Edellinen: Käsitesotku

Käsite ambivalenssi soveltuu täydellisesti eurooppalaisen kirjallisuuden nykyiseen siirtymätilaan: rinnakkaiseloon (ambivalenssiin), joka on samanaikaisesti ”kaksinkertaisesti elettyä” (realismi, epiikka) ja ”elettyä” itseään (lingvistinen tutkimus, menippeia).

Ruoskinta I: Käsitesotku

Käsitteitä joiden merkitystä ei olla ymmärretty tai käytetään sekavassa merkityksessä (vakava ongelma) 

(johdanto)

Menippolainen satiiri muodostuu kontrasteista: hyveellinen hetaira, jalomielinen ryöväri, viisas, joka on samanaikaisesti vapaa ja orja jne. Se käyttää jyrkkiä siirtymiä ja muutoksia, ylhäistä ja alhaista, nousemista ja putoamista, kaikenlaatuisia yhteensopimattomuuksia. Sen kieli näyttää innoittuneelta omasta ”kaksoismerkityksestään” (omasta toiminnastaan ”ulkopuolen” kahdentavana graafisena jälkenä)

Kristevan ruoskintaa: johdanto

Julia Kristeva on yksi kirjallisuudentutkimuksen kivijaloista, suuresti kunnioitettu postmodernistien ja tiederelativistien keskuudessa. Kristevan teksti Sana, dialogi ja romaani, joka käsittelee Bahtinin kirjallisuusteorioita, oli romaanin teorian kurssilla perusaineistona. Seuraavassa tekstisarjassa tarkastelen tiivistetysti tekstin suomenkielisen version joitakin ongelmia.

Ei, ei se ole vieläkään parantunut.

Kirjallisuudentutkimuksen johtava (ja ainoa) aikakauslehti Avain, vuoden 2014 ensimmäisen numeron pääkirjoitus:

Aiheiltaan artikkelit edustavat siis perinteistä tutkimuksen formaattia, jossa kohteena on yksi kirjailija ja hänen teoksensa. Henkilökeskeisyys ikään kuin perustelee itse itsensä tutkimuksen rajauksena. Tämä on pitkään ollut myös populaaria humanistista tiedettä hallitseva lähestymistapa. Yksilöt ja heidän suorituksensa kiinnostavat, ja elämänvaiheet tai tuotannon kaaret tarjoavat tekstille valmiin muodon.

Vaikka Nyqvist ja Polvinen huomauttavatkin myöhemmin, ettei kirjailijan tarkastelu riitä vaan on tarkasteltava myös laajempia teemoja, se ei riitä parantamaan tekstin uskottavuutta. Kirjallisuudentutkimus on syvällä ja poikittain. Biografismi on niin perustava osa tutkimuksen lähtökohtia, että sitä ei tarvitse kirjallisuuden ammattilaisille edes perustella.

Ylipersoonallinen viisaus

Kirjallisuustieteessä on käsite ylipersoonallinen viisaus, bahtinilaisittain ”Jumalan nauru”. Konventionaalisemmassa merkityksessä (siis jumalia asiaan sotkematta) sillä tarkoitetaan, että kirjailija saavuttaa tekstillään ”vahingossa” jotain, mitä hän ei tietoisesti hakenut. Tämä on sukua ”luoville vahingoille”, vahingossa keksimisille joista on muilla aloilla lukuisia esimerkkejä: penisilliini keksittiin pilaamalla bakteeriviljelmä, kumin vulkanisointi keksittiin kun hra Goodyear jätti kamojaan lojumaan ympäriinsä. Tällaisenaan idea on OK, mutta kirjallisuuden tulkinnanvaraisuus kuitenkin aiheuttaa erinäisiä probleemia.

Narrasin!

Bayardin hengessä kirjoitin Linnasta analyysin lukematta sitä. Oikeastaan se oli aika tylsää eikä paljon poikennut normaalin kirja-analyysin teosta, mutta halusin testata. Te jotka olette lukeneet sekä Linnan että bloggaukseni, vaikuttiko teksti uskottavalta?

Huvittavasti huomasin jälkeenpäin, että teksti ei ollut ollenkaan minun tyyliäni, omituiset sanavalinnat puuttuvat kokonaan, samoin sarkastiset kommentit. Ilmeisesti eläydyin tyypilliseen kirjaesittelyyn yrittämällä vaikuttaa tosissaan-olevalta ja viattomalta, niin että tyylistäkin tuli kilttiä. Mikäli olisin oikeasti lukenut kirjan ennen esittelyä, olisin lytännyt sen modernistisen paskuuden sekä jotenkin verrannut luultavasti Joyceen.

Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut

Luin Pierre Bayardin teoksen Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut. Bayard on kirjallisuudenopettaja, joka analysoi ja kommentoi kirjoja joita ei ole koskaan edes avannut. [Harkitsin hetken, että analysoisin Bayardin kirjaa lukematta sitä, mutta päädyin kuitenkin lukemaan.] Kirjallisuusinstituutiot nojautuvat keskeisesti siihen, että kirjoja ei lueta. Sen sijaan luetaan niiden arvioita ja analyyseja. Kirjallisuudentutkimus ei tutki kirjaa, vaan kirjallisuusinstituution käsitystä kirjoista.

Genrejaot pois! + Kingin korkeakirjallisuus

Viihdekirjallisuus on yhtä kuin scifi, kauhu, fantasia, rikos, rakkaus. ”Vakavalle” proosalle on ominaista, että se kertoo normaalista maailmasta, poikkeamat luonnonlaeista sallitaan sikäli kuin ne pystytään tulkitsemaan vaikkapa aistiharhoiksi, kuten tehdään Hessen Arosudessa. Mikäli luonnonlakimaailmasta kertovaa teosta ei voi luokitella viihteeseen rikos- tai rakkausromaaniksi, se luokitellaan ”vakavan” proosan joukkoon riippumatta sen kirjallisista ansioista.

Analyyttinen vs. mannermainen filosofia

Analyyttisen ja mannermaisen filosofian perusteiden pitäisi kuulua joka ikisen tieteilijän oppimäärään. Mannermainen filosofia korostaa että totuus rakentuu sen kuvaamisesta, ei ole objektiivista totuutta. Strategiana sillä on painottaa suuria (ts. kuolleita) ajattelijoita, diskurssi on perinteisesti ollut rönsyilevää, mikä usein johtaa hölynpölyyn. Analyyttinen filosofia taas korostaa argumentatiivisuutta ja yksiselitteisyyttä ja on luonnontieteisiin kallistuva. Eroja on selvitetty tarkemmin tässä artikkelissa.

Kirjallisuuden tutkijat!

Toisten runoudella ratsastajat!

Kirjallisuus korostaa monitulkintaista luonnettaan, mutta silti on olemassa vain yksi klassikoiden kaanon, jonka allekirjoittavat niin tutkijat, arvostelijat, palkintoraadit, harrastajat kuin harrastamattomatkin. Vaihtoehtoisia kirjallisuushistorioita ei ole. Kirja on arvokas, koska se kuuluu kaanoniin, kirja kuuluu kaanoniin, koska se on arvokas.

Vuonna 1900 määriteltiin vuosisadan vaihteen hyvät kirjailijat, eikä tämä käsitys ole sen jälkeen muuttunut. 1900-luvun alussa kirjoitetut kirjallisuuden yleisesitykset (esim. B.F. Godenhjelm: Suomalaisen kirjallisuuden historia, 1906) esittelevät samat kirjailijat kuin 2000-luvun julkaisut. En väitä, että edellisen sukupolven klassikot pitäisi aina heittää kaivoon, mutta en tue varauksettomasti sitä ajatusta että klassikot ovat klassikoita, koska ne on määritelty klassikoiksi. Kaikilla muilla aloilla tieteestä taiteeseen on keskenään kiisteleviä suuntauksia, jotka painottavat eri henkilöitä suuntauksen perustajien taustojen, arvojärjestelmien ja mielipiteiden mukaan. Eikö tuollainen kaanonin jähmeys sodi kirjallisuuden luonnetta vastaan?