Kaunis sydän

 Noran ja Alician myötä Cecilia Samartinista tuli uusi suosikkikirjailijani. Hänen ensimmäiseksi suomennettu romaaninsa Senor Peregrino oli minulla jo kesken, mutta uusin kirja Kaunis sydän vaikutti Peregrinoa kiinnostavammalta, joten Peregrino sai väistyä tämän tieltä.

Cecilia Samartinin uusimmassa romaanissa Kaunis sydän liikutaan aiemmista kirjoista tutuksi tulleissa ympäristöissä: Etelä-Amerikassa, tällä kertaa El Salvadorissa, sekä Yhdysvalloissa. Kirjan päähenkilö on El Salvadorista sodan vuoksi pakoon lähtenyt ja viimein Kaliforniaan päätynyt Ana. Kirjassa liikutaan kolmessa eri ajassa: Anan lapsuudessa El Salvadorissa, varhaisissa Kalifornian vuosissa jolloin Ana työskenteli rikkaan perheen lapsenhoitajana sekä nykyisyydessä, jolloin Ana valvoo öitä kuolemansairaan rakastettunsa vierellä ja muistelee elämäänsä. Kaikkein eniten kirjassa kerrotaan tapahtumista amerikkalaisen perheen luona, jonne Ana päätyy luostarista. Perheessä ei ole kaikki kohdallaan ja varsinkin perheen rouvalla vanhemmuus ja monet muutkin asiat ovat pahasti hakusessa. Kovia kokenut Ana onnistuu kuitenkin voittamaan lasten rakkauden ja tuomaan perheeseen sellaista iloa ja valoa, jota perhe ei ole muuten kokenut.

On vaikea sanoa kummastako kirjasta pidän enemmän: Kauniista sydämestä vai Norasta ja Aliciasta. Vaikka molemmat kirjat kuvaavatkin Etelä-Amerikasta lähteneiden ja kovia kokeneiden naisten elämää uudessa maassa, ovat kirjat aika erilaisia. Minusta Kaunis sydän vaikuttaa paljon enemmän aikuiskirjalta kuin Nora ja Alicia, sillä tässä päähenkilö on vanhempi. Kauniin sydämen tarina oli jälleen kerran omaa luokkaansa, sillä se oli toisaalta julma kuvaus sodasta ja lapsuuden loppumisesta, toisaalta myös hyvin toiveikas, sillä siinä ei sorruttu turhia märehtimään kurjuutta. Tässä on myös Samartinin kirjojen paras puoli, positiivisuus. Kauniin sydämen henkilöt olivat kiinnostavia, varsinkin Anan palveluspaikan rouva oli hurjan kiinnostava henkilö, jolla tuntuu olevan pasmat hukassa ja vaikeuksia rakastaa lapsiaan. Samartinin psykoterapeutin ammatista on varmasti hyötyä, kun hän luonut kiinnostavia henkilöhahmoja.

Kaunis sydän on yksi parhaimmista kirjoista ja kiinnostavimmista selviytymistarinoista, joita olen lukenut. Sujuvaa ja tapahtumarikasta, elävää tekstiä oli ilo lukea. Tämä kirja vain vahvistaa Samartinin paikkaa suosikkikirjailijoideni joukossa.

4½ / 5

Alkup. nimi: Vigil

Suom. Tiina Sjlevgren

Bazar 2012

400 sivua.

Kirottu Istanbul

Elif Shafakin vastikään ilmestynyt Kirottu Istanbul on ensikosketukseni naisen tuotantoon, muttei suinkaan viimeinen. Sen verran tämä kirja nimittäin vakuutti Shafakin kertojankyvyistä. 

Kirottu Istanbul tarjoilee henkilöitä ja tapahtumia moneen lähtöön, ehkä jopa vähän liikaakin, sillä aluksi olin ihan pää pyörällä ihmisistä, että kukakohan tämäkin oli. Vaikka loppua kohti pääsinkin hyvin henkilöistä kiinni, olen edelleen vakuuttunut, että muutamia ulkopuoliseksi jääneitä henkilöitä olisi voinut karsia, kuten erään henkilön verkkoystävät. 

Kirjassa linkittyvät yhteen sekä sukutarina että Turkin lähihistoria. Kirjan päähenkilö on istanbulilainen Asya, joka asuu naisten kesken; samaa huushollia asuttavat äiti, isoäiti, isoisoäiti ja Asyan täti. Miehiä ei näy mailla eikä halmein, sillä heitä vaivaa sukukirous. Ainoa elossa oleva miespuolinen sukulainen, Mustafa, asustaa varmuuden vuoksi Yhdysvalloissa, kaukana kirouksesta. Yhdysvalloissa asuu myös Mustafan armenialais-amerikkalainen tytärpuoli Amy, joka on kovasti kiinnostunut armenialaisista sukujuuristaan. Hän haluaa lähteä Turkkiin selvittämään Turkin ja Armenian välillä tapahtunutta kansanmurhaa, jota Turkki ei halua tunnustaa. Amy ja Asya kohtaavat, kun Amy muuttaa vierailun ajaksi asumaan Asyan perheen luokse. Vierailun aikana selviää monia asioista, kuten Asyan isän henkilöllisyys, joka on tarkoin varjeltu.

Hurja henkilömäärä olikin se ainoa miinus, jonka tälle kirjalle annan. Kirja oli kiinnostava kuvaus turkkilaisten elämästä, sillä en ole aiemmin lukenut turkkilaisista. Ei tämä ehkä ihan vastannut sitä kuvaa, joka minulla oli turkkilaisista; kirjassa naiset ryyppäävät ja harrastavat huolettomia irtosuhteita. Turkin ja Armenian välisestä konfliktista oli mielenkiintoista lukea; mielenkiintoiseksi asian teki se, että kirjailija sai tuomion kirjansa vuoksi - Turkissa kansanmurha on suuri tabu eikä siitä saa kirjoittaa. Elif Shafakin saama tuomio kuitenkin kumottiin myöhemmin. Kiinnostavan aiheen lisäksi tarinaa myös kuljetettiin hyvin eteenpäin, kieli oli helppolukuista ja kirjan luki myös mielenkiintoisen aiheen vuoksi nopeasti. Nautin lukiessani siitä, miten monipuolinen kirja on: mukana on sekä perheen historiaa että yleisemmin Turkin historiaa. Pakko muuten mainita vielä loppuun, että olipa kiva lukea tiiliskiveä, joka on kirjoitettu tarpeeksi isolla fontilla. Yleensä vierastan paksujen (tai ohuempienkin) kirjojen lukemista, koska niissä on niin pientä pränttiä.

***Ikkunat auki Eurooppaan: Turkki***

4½ / 5

Alkup. nimi: The Bastard of Istanbul

Suom. Maria Erämaja

Gummerus 2012

498 sivua.

Nora & Alicia

Tutkiskelin äsken paperista lukupäiväkirjaani ja huomasin, että Cecilia Samartinin ihana Nora & Alicia on jäänyt kokonaan postaamatta! Aikamoinen moka, kun ottaa huomioon sen, että kyseinen kirja on ehdolla koko kirjavuoteni parhaimmaksi kirjaksi.

Nora ja Alicia ovat varakkaan suvun nuoret tytöt, jotka elävät Havannassa 1950-luvun Kuubassa. Noran ja Alician päivät ovat huoletonta päivän paistetta, oleilua rannalla  ja opiskelua nunnien koulussa. Sen päivän jälkeen, kun Fidel Castro astuu valtaan, mikään ei ole ennallaan. Tulee sisällissota, jonka seurauksena monet perheet, joukossa Noran perhe, pakenevat Yhdysvaltoihin. Alicia jää Kuubaan, mutta välimatkasta huolimatta nuoret naiset pitävät tiiviisti yhteyttä. Vuodet kuluvat, Nora on kotiutunut Yhdysvaltoihin, mutta siitä huolimatta mieli palaa vielä takaisin Kuuban lämpöön, valkoisille hiekkarannoille Alician luo. Kirja jakautuu kolmeen osaan: Kuubaan, Yhdysvaltoihin ja Havannaan.

Joskus on vaikea perustella sitä, miksi pitää jostain kirjasta - se vain on niin hyvä ettei sanotuksi saa. Nora ja Alicia on juuri sellainen teos. Minulle kirja oli täydellinen lukukokemus. Se oli hyvin kirjoitettu, sisällöltään kiinnostava ja kirjan henkilöt olivat mielenkiintoisia. Lukiessa tuli tunnelma, kuin olisin kävellyt Havannan aurinkoisilla ja lämpimillä kaduilla, niin aidosti Samartin kuvaa ympäristöä. Erityisesti tykkäsin kirjan valoisasta tunnelmasta, sillä vaikka siinä käsiteltiinkin synkkiä asioita, kuten sotaa ja kurjuutta, tarina ei missään vaiheessa mennyt kurjuudella mässäämiseksi. Lainasin kirjan alun perin siksi, että Kuuba tapahtumapaikkana oli kiinnostava; tiedot Castron aikaisesta Kuubasta perustuvat lähinnä koulun historiantunteihin, joten oli kiva lukea Kuubasta lisää. Cecilia Samartinista tuli tämän kirjan myötä yksi suosikkikirjailijoistani ja onneksi pääsen tutustumaan hänen tuotantoonsa pian lisää, sillä hyllyssäni odottaa Senor Peregrino ja keväällä Bazar julkaisee myös uuden Samartinin.

4½/5
Alkup. nimi: Broken Paradise ja Ghost Heart.

Suom. Tiina Sjelvgren.

Bazar 2011.

390 sivua.

Metsäjätti

Miika Nousiainen näyttää siirtyvän kirjoissaan aina vain vakavampaan suuntaan: ruotsalaisten ihailusta urheiluhulluuteen ja nyt viimeisimmässä kirjassaan Metsäjätissä viime aikojen ikävään ilmiöön eli tehtaiden lakkauttamiseen. Olen tykännyt kauheasti Nousiaisen Vadelmavenepakolaisesta ja Maaninkavaarasta, joten odotin Metsäjätiltäkin paljon.  Varsinkin Hannan ja Minnan postaukset saivat minut odottamaan kirjalta paljon enkä todellakaan pettynyt.

Metsäjätin aihe on minulle valitettavan läheinen, sillä olen kotoisin Kaakkois-Suomesta, jonne on viime vuosina saapunut useita raskaita uutisia, kun metsäjätit ovat kilvan lakkauttaneet tahtaitaan. Lapsuudessani paperimiehen työtä pidettiin tavoiteltavana: puhuttiin että kun paperitehtaalle pääsee töihin, on siinä hommaa eläkeikään asti. Muistan monen luokkakaverini pettyneen pahasti, kun eivät päässeet yhteishaussa sisään huippusuositulle paperiprosessinhoitaja-linjalle. Muutamassa vuodessa tilanne on muuttunut vähän toiseksi...

Metsäjätin päähenkilö on Kaupin Pasi. Hän on kotoisin pikkupaikkakunnalta Törmälästä, jonka keskipiste on Tehdas. Koulukavereidensa tavoin Pasi ei ole jäänyt vaneritehtaalle, vaan on lähtenyt suuren maailman kauppakouluun. Suuresta maailmasta hänen täytyy palata hetkiseksi takaisin kotikonnuille valmistelemaan tehtaan saneerauksia. Törmälä, jossa kiskotaan keppanaa lähipubissa, on hyvin erilainen maailma verrattuna Helsinkiin, missä Pasi valmistautuu vaimonsa Emilian kanssa perheen esikoisen syntymään. Siihen maailmaan Pasi kuitenkin palaa muistelemaan nuoruusvuosia, jolloin pelailtiin huolettomana jalkapalloa, kuunneltiin puhki Metallican ja Iron Maidenin levyjä ja tienattiin pientä taskurahaa kantamalla juopuneita isiä baareista. Kirjassa tapahtumat liikkuvatkin kahdessa aikatasossa, Pasin nuoruudessa ja nykyhetkessä. Kertojina vuorottelevat välillä Pasi ja välillä Janne, joka on Pasin lapsuudenystävä, törmälään jäänyt nelikymppinen isoisä, jonka mielestä elämässä ei kannata yritään oikein mitään.

Lyhyesti: Minä pidin tästä kirjasta. Pidin tästä ehkä eniten Nousiaisen tuotannossa. Kirjassa on vakavia sävyjä, mutta se on silti helppolukuinen ja kirjoitettu Nousiaisen kevyellä otteella. Luin tätä kirjaa koulussa lukutunnilla ja oppilaita kiinnosti kovasti, että mitä kirjaa opettaja oikein lukee, kun se hymyilee jatkuvasti. Pasi oli minusta ihana henkilö, sellainen välillä vähän pihalla oleva tyyppi, mutta pohjimmiltaan kelpo ja reilu kaveri. Pasin pomoa Turoa inhosin, tietysti, koska hänestä oli tehty kovin häikäilemätön tyyppi, oikea rahanahne paskiainen, joka on helppo kuvitella  päättämään lakkautuksista. Sanna veikkasi Metsäjättiä Finlandia-ehdokkaaksi ja samaa ounastelin minäkin, mutta eipä vaan päässyt Nousiainen mukaan. Metsäjätti tulee kuitenkin taatusti sijoittumaan korkealle tämän vuoden suosikit -listallani.

Luin muuten taannoin Me Naisista Miika Nousiaisen haastattelun. Siinä Nousiainen kertoi uutisia, jotka saivat sydämeni pamppailemaan pelosta. Hän kertoi, että hänellä on muhinut vuosien aikana kolme kirjaideaa ja nyt kaikki kirjaideat on käytetty. Metsäjätti ei saa Nousiaisen viimeiseksi kirjaksi, minä ainakin haluan tätä lisää enkä usko olevani ainoa.

4½ / 5
Otava 2011.

286 sivua.

Netti ei vaan toimi!

Netti ei vaan toimi! Parhaat Facebook-mokat -kirjaan on koottu iso läjä facebook-mokia suoraan Feissarimokat.com -sivustolta (olen nyt laiska enkä jaksa tehdä linkkiä). Aika monet mokat olivat ennestään tuttuja, joihin olen törmännyt kyseisellä sivustolla tai muualla netissä, mutta uusiakin mokia kirjassa oli. Ja mikäpä siinä, vaikka osa mokista olikin tuttuja, ne olivat nimittäin niitä, jotka kirvoittivat parhaimmat naurat.

Mokia löytyy laidasta laitaan: osa on sellaisia, että ihminen on kirjoittanut jotain naamakirjassa ja unohtanut, että päivitys näkyy koko kansalle. Esim. X oli kirjoittanut Y:lle, että A oli pettänyt B:tä ja sitten koko kuvion saivatkin tietää kaikki, B mukaan lukien... Sitten on näitä juttuja, joissa on kerrottu julkisesti jostain omasta hölmöilystä tai joissa hassut väärinymmärrykset aiheuttavat lumipalloefektin. Mokat on koottu harkiten: esipuheessa kerrotaan, miten kirjaa varten oli tarvittu lähes 10 000 lähetetyn jutun läpikäynti, 15 000 mielipiteen lukeminen, 400 000 yleisöäänen huomioiminen sekä 2 miljoonaa suomalaista Facebook-käyttäjää. 

Kirja oli kyllä hauska lukukokemus, sillä ainahan se naurattaa, jos pääsee nauramaan muiden mokailuille. Lukiessa tuli kyllä välillä hirveä myötähäpeän tunne: oikeastiko ihmiset on niin tyhmiä, ettei tajua, miten julkinen paikka Facebook ja sen seinä on. Suosittelen lukemaan tätä kirjaa varsinkin sellaisina päivinä, jolloin mikään ei ole naurattanut - tämä kyllä takaa naurut.

4½ /5
Atena 2011

128 suvua

Se on moro, hullu luokka

Kun puhun lapsuuteni suosikkikirjoista, ei niistä voi puhua ilman Kaisa Ikolan kirjoittamaa Hullu luokka -sarjaa. Hullu luokka -kirjat olivat suursuosikkejani joskus ala-asteella ja kirjat kuluivatkin käsissäni monta kertaa. Olin erityisen iloinen, kun sain houkuteltua kaksi kaveriani näiden kirjojen ystäväksi ja kolmestaan siteerasimme välkillä parhaimpia juttuja näistä kirjoista.

Hullu luokka on kymmenosainen sarja (kaksi ekaa osaa ovat Kaisa Ikolan ja Minna Kulmalan käsialaa), joka ilmestyi 90-luvulla. Sarja kertoo 8B-luokasta (myöhemmin 9B), joka on koko koulun villein. Eivät oppilaat ole pahoja, mutta kun he ovat idearikkaita, ehtiväisiä ja aktiivisia on selvää, että kaikenlaista sattuu. Kirjan keskushenkilöitä ovat Miina, Anna ja Emilia sekä pojat Loiva ja Herbert, mutta kirjoissa nähdään myös muita luokan oppilaita ja suuri joukko opettajia, joilla on hauskoja lempinimiä kuten Lentävä komeetta, Sputnik ja Napsu.

Sarjan kirjat noudattavat kaikki samaa kaavaa sen suhteen, että niissä kuvataan luokan älyttömiä tempauksia, kuten kadonneen opettajan arvoituksen ratkaisemista. Riemastuttavaa antia ovat myös erilaiset epätoivoiset lunttausviritykset, joita varsinkin Loiva harrastaa. Hän menee jopa niin pitkälle, että lahjoo paikallisradion juontajan lukemaan radiossa bilsankirjaa kokeen aikana ja Loiva kuuntelee lähetystä pienestä radiosta. Lisäksi kirjat ovat täynnä huvittavia ruotsin käännöksiä, sillä Loiva ei viitsi paneutua ruotsin (tai mkinkään muunkaan aineen opiskeluun) vaan käyttää aikansa mieluummin uusien lunttaussysteemien kehittelyyn ja keksii tunnilla luovia vastauksia omasta päästään. Loivan takia koko luokka istuukin usein jälki-istunnossa. 

Suurimmassa osassa sarjan kirjoista aiheena on kuitenkin erilaiset rahankeruutavat luokkaretkeä varten. Luokka nimittäin päättää ysin alussa, että retkelle on keväällä päästävä, ja koska opettajat eivät edellisen kevään epäonnisen Helsinginreissun jälkeen halua auttaa 9B:tä rahankeruussa tai retkijärjestelyissä, on luokan otetava ohjat omiin käsiinsä. Niinpä 9B mm. järjestää huutokaupan, jossa melkein huutokaupataan reksin rouva, näyttelee Romeota ja Juliaa ilman parveketta, tuuraa paikallisradion juontajaa hiihtolomalla, pyörittää kahvilaa, tekee elokuvan ja terrorisoi kaupunkia ennennäkemättömien vessapaperimyyjäisten vuoksi. Lapsuuden suosikit -haastetta varten lukemani Se on moro, hullu luokka on sarjan viimeinen osa ja siinä 9B pääsee viimeinkin kauan odotetulle luokkaretkelle. Rahojen puutteessa luokka pääsee vain Tampereelle ja sielläkin ainoastaan ilmaiskohteisiin, mutta onnistuu saamaan koko mansen ja valvojan sekaisin.

Hyvän kirjan tunnistaa siitä, että se jaksaa naurattaa aina uudestaan ja uudestaan - jopa vuosien tauon jälkeen. Se on moro, hullu luokka on juuri sellainen kirja. Kirjat ovat humoristisia, kevyitä ja ohuita, ja vaikka kirjan henkilöt ovatkin yläkoululaisia, niissä ei läträtä viinalla tai kiroilla vaan ne sopivat juuri siksi hyvin alakoululaisille. Lukiessa kiinnitin huomiota kuitenkin siihen ikävää tosiseikkaan, etteivät kirjat kestä kovin hyvin aikaa - tämä seikka on ollut aiemmin esillä myös blogini kommenttiosiossa. 2000-luvun vaihteessa syntyneet nuoret ovat tuskin ikinä kuulleet esimerkiksi Kuurankukka-kappaletta, josta on mahtava mukaelma kirjassa Hullu luokka eetterissä, tai jos ovat, eivät ymmärrä sitä suurta suosiota, joka kappaleella takavuosina oli. Meille 90-luvulla Hullu luokka -kirjoja lukeneille tämä oli kuitenkin mahtava nostalgiapläjäys. Ja kyllä, kirjan luettua haluan edelleenkin opettajaksi=)

4½ /5

Hyvästi Hiekkala

Kaivelin vanhempieni luona kaappeja ja löysin pinon vanhoja kirjoja, joten pääsin samalla edistämään Lapsuuden suosikit -haastetta. Vuokka Niskasen Hiekkala-kirjat on tarkoitettu juuri lukemaan oppineille lapsille ja ne kertovat Hiekkalan perheen lasten elämästä 30- ja 40-luvulla ensin kotona Karjalassa ja sitten evakkopaikoissa ympäri Suomea. Sarjan alkuosan kirjat käsittelevät tavallisia arkipäivän asioita, kuten leikkejä, mummolavierailuja ja lukemaan oppimisen vaikeutta. Sarjan myöhemmät osat kertovat sodasta lasten näkökulmasta, evakkotaipaleesta ja siitä pelosta ja hämmennyksestä, jota uudet asiat aiheuttavat.

Itseltäni löytyy kirja Hyvästi Hiekkala, joka kertoo talvisodasta. Aluksi lapset elävät kotona Käkisalmessa tavallista elämää: odotetaan koulun alkua, mutta päivät kuluvat vielä leikeissä ja sotilaiden harjoituksia seuratessa. Syksyn kuluessa elämä muuttuu kummalliseksi; eräänä päivänä isä sanoo, että Olavin, Inkerin ja pikkusisko-Annikin on lähdettävä äidin kanssa mummolaan Tulolan saarelle turvaan siltä varalta, että sota syttyy. Aluksi lapset ovat innoissaan lähdössä mummolaan, mutta oleskelu mummon luona meneekin odotettua pidemmäksi ja eräänä päivänä radiossa kerrotaan, että on syttynyt sota. Tulee desanttien pelko, radiouutiset, joissa kerrotaan "ei mitään uutta rintamalta", pommikoneet, joiden vuoksi juostaan lumipuvut niskassa kellariin ja aikuisten kummalliset puheet, joita kutsutaan "sotasalaisuuksiksi". Kirjan lopussa lapset joutuvat lähtemään kohti tuntematonta, evakkomatkalle.

Tykkäsin näistä kirjoista lapsena aivan valtavasti. Olin aika vanha, kun löysin nämä kirjat, varmaan melkein kymmenen, mutta siitä huolimatta ahmin kirjat suurella innolla. Olin todella pettynyt, kun sarja loppui ja muistaakseni sepitin itse näille jatkoakin. Hyvästi Hiekkala tuntui edelleen oikein toimivalta kirjalta, sillä se kertoi sodasta realistisesti, mutta kuitenkin lapsen tasolle sopivasti. Kirja sopii hyvin myös juuri lukemaan oppineelle lapselle, sillä kappaleet ovat lyhyitä, kirja sisältää kuvia ja pitkät sanat on vielä tavutettu. Aikuista lukijaa huvitti kovasti se, miten salamyhkäistä lapsen saaminen on ennen ollut: Olavi ja Inkeri ihmettelevät kovasti, kun naapurin tädit varoittelevat äitiä nostelemasta mitään raskasta ja sitä, miksi äiti sulkeutuu toiseen huoneeseen puhumaan isän kanssa kummallisia puheluita. Yllätys onkin melkoinen, kun he evakkojunassa herätessään huomaavat uuden pikkuveljen nukkuvan äidin vieressä. Nämä ovat hyviä kirjoja edelleen.

4½ /5

Kauimpana kuolemasta

Luin Elina Hirvosen kirjan Kauimpana kuolemasta jo aikoja sitten, mutta postaaminen tänne on jäänyt. Heti lukemisen jälkeen tuntui niin vaikealta sanoa kirjasta mitään, koska tapahtumat vain pyörivät päässä enkä olisi saanut kirjoitettua mitään järkevää. En tiedä saanko nytkään ulos mitään järkevää, koska lukukokemus oli niin väkevä, mutta yritetään.

Kauimpana kuolemasta kertoo kahden ihmisen, Paulin ja Estherin tarinan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan, oletettavasti Sambiaan, jossa Hirvonen itsekin on asunut. Paul on murtunut mies, sillä hän on menettänyt vaimonsa ja poikansa. Nyt hän palaa takaisin lapsuutensa maisemiin, jotta voisi kuolla siellä. Esther taas on afrikkalainen nainen, jota elämä on myös koulinut kovalla kädellä: hänen rakas lapsuudenystävänsä Bessy on kadonnut ja poikaystävä makaa koomassa. Paul ja Esther alkavat sitten vuorotelleen kertoa tarinaansa minämuodossa.

Kirja oli todella vaikuttava. Vaihteleviin kertojiin totutteleminen vei jonkin verran aikaa, mutta kun pääsin sisälle tarinaan, en olisi malttanut lopettaa sitä millään. Tein ehkä virheen siinä, että luin kirjan nopeasti; tätä olisi pitänyt saada kypsytellä rauhassa. Onneksi kirjaan voi kuitenkin palata uudestaan.

Hirvosen ansioiksi on ehdottomasti luettava hänen tapansa viedä tarinaa eteenpäin niin, että siihen jää koukkuun. Tykkäsin kirjassa myös siitä, että se kertoi enemmän kahden ihmisen muistoista ja menneisyydestä kuin varsinaisesti Afrikasta. Afrikka oli läsnä Paulin ja Estherin, erityisesti Estherin, hirvittävissä muistoissa. Vaikka kirjassa käsitelläänkin vaikeita asioita, mm. naisen asemaa, ja se on paikkapaikoin surullinen, lukukokemus ei silti ollut ahdistava, vaan kirjan tunnelma on pikemminkin haikea. Hirvoselle on pakko antaa kehuja myös kauniista kielestä. Valitettavasti minulla ei kuitenkaan ole kirjaa käden ulottuvilla, joten en voi antaa näytettä kielestä. Voin kuitenkin suositella tähän kirjaan tarttumista oikein lämpimästi; kun avaat sen, et tahdo laskea sitä käsistäsi. Kauimpana kuolemasta on yksi parhaimpia tänä vuonna lukemiani kirjoja.

Tästä kirjasta on kirjoitettu monissa blogeissa, mutta nämä löysin ensin googlaamalla:
Kirjamielellä
Järjellä ja tunteella
Kirsin kirjanurkka

4½ /5

Tyttöministeri

Annakaisa Iivarin toinen teos Tyttöministeri kiinnosti minua kahdesta syystä: ensiksikin Iivarin esikoinen Juhannus italialaiseen tapaan oli mielettömän hauska lukukokemus ja toiseksi Tyttöministeri kertoo nimensä mukaisesti politiikasta, joka ei ehkä ole niin yleinen aihe viihdekirjallisuudessa. Ja sopihan kirja tietysti hyvin luettavaksi ennen ja jälkeen vaaleja.

Tyttöministerin pääosassa on tuiki tavallinen ruotsinmaikka Iiris Luoto, joka on tavallisen miehen vaimo ja kahden murrosikäisen pojanjullikan äiti. Alku etenee hieman hitaasti, kun valotetaan Iiriksen tylsää perhe-elämää, jossa päivän riittää pelastamaan uusi vadelmanpunainen toppatakki. Käänne tapahtuu kuitenkin, kun Iiris joutuu onnettomuuteen. Onnettomuuden jälkimainingeissa ja julkisuusryöryssä Perinteiset arvot -puolue nappaa Iiriksen eduskuntavaaliehdokkaaks,i ja sen jälkeen alkaa tapahtua hengästyttävällä vauhdilla: Simsalabim ja Iiris pääsee 11 000 äänen jättipotilla Arkadianmäelle, jossa hänestä leivotaan uusi itsepalveluministeri. Iiriksen elämä Helsingissä tuntuu aluksi jännittävältä, onhan siellä paremmat kahvilat ja leivokset kuin kotona Lietossalmella, ja uuden virtuaalikouluhankkeen kehittely tuntuu mielekkäältä. Pian Iiris saa huomata myös ministerintyön kääntöpuolet: mokia kyttäävät törkytoimittajat ja uudistuksia vastustavat puolueen vanhat jarrut. Kotielämäkään ei suju kovin hyvin, kun perheen moottori on satojen kilometrien päässä. Mutta toisaalta, eipä siinä kotihuolet paljon paina, kun salaperäinen liikemies Vladimir ilmaantuu kuvioihin.

Kirjan juoni etene varsinkin hitaan alun jälkeen reippaasti. Kerronta on hersyvän hauskaa, sillä Iiriksen elämästä löytyy vaikka millä mitalla hauskoja käänteitä. Erityisesti Iiriksen aviomies Paavo oli hauska tyyppi (vain kirjan sivuilla, en tosielämässä voisi kuvitellakaan olevani naimisissa hänen kaltaisensa kanssa:)), joka säätää siellä ja täällä. Kerronnassa en oikein pitänyt siitä, että siitä oli turhaan tehty moniäänistä; kertojana vaihtelivat Iiriksen lisäksi mm. mies, poika, anoppi ja sisko. Tämä on vähän turhaa, koska esim. poika ja anoppi saavat vain yhden puheenvuoron.

Takakansi lupaa kirjan olevan "poliittinen satiiri", mutta minä en tätä ihan poliittisena satiirina pitänyt, ainakin jos tätä vetaa esim. Tervon Koljattiin. Hauskasti tässäkin kuitenkin pilailtiin politiikalla. Esimerkiksi virtuaalikoulu, jota Iiris on pontevasti lanseeraamassa, vähentää yhteisöllisyyttä, kun oppilaat eivät turvallisuussyistä edes uskalla kirjautua kurseille omilla nimillään. Lisäksi hankkeen takia potkitaan pellolle useita opettajia. Hauska kirja tämä kuitenkin oli, ja nopeasti luettava. Iivarin esikoinenkin oli hyvä, mutta Tyttöministeristä tykkäsin enemmän varsinkin aiheen vuoksi. Bileet naapureiden kanssa ja keski-ikäisten kriisit on niin käsitelty juttu, että on mukavaa kun Iivari tarttuu uuteen aiheeseen. Toivottavasti Iivari jatkaisi edelleen kirjailijana, koska kyllähän näitä lukisi lisääkin.

4½ / 5