Meidän Marikki

Astrid Lindgrenin kirjoja luettiin meille paljon silloin kun olin pieni. Siitä huolimatta Kesäkummun Marikki on jäänyt minulle vieraaksi, vaikka äitini vahvistikin, että kyllä Marikkia on meillä luettu. Ehkä se on vain jäänyt kivempien kavereiden, Vaahteranmäen Eemelin, Melukylän lasten ja Pukarikadun Lotan alle. Bongasin sattumalta kirjaston jouluhyllystä kirjan Meidän Marikki ja ajattelin ottaa sen mukaan verestämään hieman lapsuusmuistoja. Meidän Marikki sisältää kirjat Marikki ja Marikki ja Kesäkummun tuikku.

Marikki on pieni tyttö, joka asuu Kesäkumpu-nimisessä talossa. Marikilla on pikkusisko Liisa, joka ihailee etevää isosiskoaan kaikessa. Sitten on vielä äiti ja isä ja perheen kotiapulainen Alva. Naapurissa asuu Abbe Nilsson, poika jonka perhe on kovin erilainen kuin Marikin, sillä Abben isä juo eikä perheellä ole rahaa. Marikin päivät täyttyvät kaikesta hauskasta, kuten leikeistä Liisan ja muiden kanssa, vappukokolla käynnistä ja huviretkestä, joka sitten keskeytyy vihaisten sonnien takia. Hauskaa on, kun koko perhe pääsee pormestarinnan tanssiaisiin tai he saavat mennä Liisan kanssa Omenakummun maataloon. Liisa ja Marikki ovat erottamaton parivaljakko ja vielä ihanampaa on, kun Marikissa ja Kesäkummun tuikussa heille syntyy uusi pikkusisko, Kaisa. Ikävyyksiäkin sattuu välillä, kun koulussa Miia kiusaa, mutta Marikki kyllä keksii keinon Miian taltuttamiseksi.

Marikki-kirjat on helppo tunnistaa Lindgrenin kirjoista, sillä päähenkilö on tomera ja päättäväinen tyttö, joka on pohjimmiltaan herttainen ja hyväätarkoittava mutta onnistuu välillä sähläämään. Muistelen, että lapsena oli hauska kuunnella Lindgrenin kirjoja juuri siksi, että vaikka ensin sählättiin, kääntyivät asiat kuitenkin lopulta parhain päin. Marikin perheen kotielämä näytti aika vanholliselta, sillä isä oli töissä ja kotona oli äidin lisäksi kotiapulainenkin ja pyykkipäivinä avustamassa kävi vielä erillinen pyykkäri. Olisi hauska tietää, millaista ajankuvaa tässä eletään. Ei tämä kirja itselleni antanut mitään nostalgiapuuskaa isompaa, vaikka herttainen kirja tämä oli ja Ilon Wiklandin kuvitus oli hienoa, vaikka kirja mustavalkoinen olikin. Marikin ja Liisan keskinäistä touhuamista oli hauska seurata enkä voinut taas olla ajattelematta, että olisipa ollut lapsena kova juttu, jos minulla olisi ollut pikkusisko.

***Luin kirjat osana Lapsuuden suosikit- ja siskoshaasteita***

3/5
Alkup. nimi: Madicken / Madicken och Junibackens Pims

Suom. Laila Järvinen / Kristiina Rikman

WSOY 2002. 6. painos.

372 sivua.

Jouluisia romaaneja

Joulun seutuvilla on mukava virittäytyä tulevaan juhlaan lukemalla jouluun liityviä romaaneja. Tässä pikapostauksessa esittelen kaksi viimeksi lukemaani.

Regina Rask julkaisi tänä syksynä kirjan Jouluihminen. Olen lukenut joskus vuosia sitten monia Raskin romaaneja ja tykännytkin niistä. Jouluihminen valikoitui lukulistalle ihan sen vuoksi, että sen tapahtumat sijoittuvat jouluun. 

Romaanin päähenkilö on keski-ikäinen somistaja Eeva, joka on henkeen ja vereen jouluihminen. Eevalle juhlatunnelma syntyy siitä, että jouluna kaikki on tiptop, koristeet ja ruuat itse perinteiseen tapaan tehty jne. Perheen miesväki - teini-ikäiset pojat ja aviomies - viittaavat kintaalla Eevan jouluhössötykselle, mutta Eevan päässä elää sitkeä päähänpinttymä valmistaa perheelle Joulujen Joulu, sellainen kuin lapsuudessa. Joulu uhkaa kuitenkin mennä pipariksi, kun aviomiehelle ilmestyy selittämättömiä menoja ja pojatkin luuhaavat teillä tietämättömillä.

Rask kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja sen takia kirjaa oli mukava lukea, vaikka ei tämä kyllä mitenkään ihmeellinen ollut. Eeva oli aika tavallinen keski-ikäinen nainen, sellainen jollaisia törmää lukuisissa kirjoissa. Joulu vaan toi uudenlaiset puitteet Eevan kriiseilylle. Plussaa kirja sai sujuvan kielen lisäksi lopusta, joka tietyiltä osin oli ehkä turhan ennalta-arvattava ja kliseinen, vaikka ihan kaikkia käänteitä en arvannut. Suosittelen kirjaa kaikille jouluihmisille sekä niille jouluhörhöille, jotka stressaavat joulua hiki hatussa: kyllä se sieltä tulee, vaikkei kaikkia nurkkia kuuraisikaan.

Toinen joulukirja on sitten astetta enemmän hömppää, nimittäin Jaana Taposen Lalalandia. Lalalandia kertoo kahden kolmekymppisen ystävyksen elämästä, jotka joutuvat joulun kynnyksellä elämänsä soppaan. Emma on kahden pienen lapsen äiti, joka herää eräänä yönä kännykän pirinään. Puhelimesta kuuluu, kuinka Emman aviomies muhinoi jonkun naisen kanssa. Mies on ennenkin vilkuillut liian pitkään vieraisiin pöytiin, joten Emmalla kuluu koko joulunalusaika siihen, että miettii heivatako mies yli laidan vain ei. Mieshän on kyllä häntäheikki, mutta mistäpä nelkyt miinus -ikäinen nainen saisi töitä tai asunnon tai miten sitä edes pärjäisi kahden pienen lapsen kanssa... Leni on Emma ystävä, joka yrittää tukea häntä vaikeana aikana. Leni itsekin on naimisissa, ei tosin kovin onnellisesti, ja joutuu lopulta pohtimaan ihmissuhdeasioita ja pettämistä oikein käytännössä ja omakohtaisesti, kun hän törmää sattumalta nuoreen ja komeaan Anttiin.

Kirja oli kevyttä hömppää ja toimi hyvin junalukemisena, kun matkustaessa ei pystynyt keskittymään mihinkään kovin vaativaan lukemiseen. Tarina oli aika kaavamainen ja välillä sekavakin, mutta aina välillä hymyilin naisten jutuille. Jos tykäät lukea hömppää ja kaipaat jotain joululukemista glögin kaveriksi, tässä on passeli valinta. Jos taas et tykkää yhtään viihteestä, ei tähän kannata tarttua, sillä mitään syvällistä sanomaa tässä ei ole.

3/5
Regina Rask: Jouluihminen.

Otava 2011.

222 sivua.

3/5

Jaana Taponen: Lalalandia.

Karisto 2009.

327 sivua.

Siskoni on Madonna

Olin joskus nuorempana aika kova Madonna-fani. Tykkäsin kuunnella hänen musiikkiaan ja ihailinkin häntä. Vähän vanhempana tuo fanitukseni on hiipunut osittain siksi, että julkisuudessa Madonnasta on tullut esiin monia sellaisia puolia, joita en ihmisissä hyväksy. Tästä huolimatta rouvan vanhempi tuotanto on edelleen suosikkilenkkimusaani. 

Helsinki-kirjat julkaisi tänä syksynä Christopher Cicconen kirjan Siskoni on Madonna, joka oli aika paljon esillä ainakin iltapäivälehdissä. Mietin pitkään, että haluanko edes lukea kirjaa, joka vaikutti lähinnä katkeran veljen yrityksellä rahastaa kuuluisalla siskollaan, mutta uskaltauduin lopulta tarttumaan kirjaan. Christopher kertoo kirjassa lyhyesti hänen ja Madonnan lapsuudesta, mutta pääpaino on niissä tapahtumissa, jotka tapahtuivat sen jälkeen kun Madonnasta tulee koko maailman tuntema superjulkkis. Christopher kertoo sisäpiiritietoa Madonnasta paitsi veljenä, myös työkaverina, sillä Madonna palkkasi veljensä usein pukijakseen (Christopher oli aluksi ainoa, jonka edessä Madonna saattoi kuvitella itsensä alastomana) ja myöhemmin velipoika sai kunnian sisustaa sisarensa talot. Madonnan piheys tosin paljastui siinä, että hän ei ollut valmis maksamaan veljelleen kunnon palkkaa tehdystä työstä.

Kirja siis paljastaa Madonnasta kaikki negatiiviset piirteet: piheyden, ilkeyden ja itsekeskeisyyden. Veljen mukaan ilkeyttä on jatkunut ihan lapsuudesta saakka, mutta kirja paljastaa muutakin, sillä Cristopher esimerkiksi kertoi homoudestaan ensimmäisenä Madonnalle, mitä voidaan aika isona luottamuksenosoituksena. Madonna tekikin uransa alkualkuina paljon hyväntekeväisyyttä AIDS-kampanjoissa ja vietti muutenkin aikaa homoporukoissa. Mennessään naimisiin nyt jo entisen miehensä Guy Richien kanssa Madonnan mieli taisi hieman muuttua, sillä ainakin häissä homoläppä lensi. (Jos Christopher ei puhu lämpimästi Madonnasta, vielä kylmemmän kohtelun saa juuri Guy, jota moitittiin mm. homofobiseksi). Madonnan ja Christopherin suhde oli kyllä kiinnostava, sillä toisaalta toinen pompotti toista mutta toisaalta heidän yhteistyötään kesti vuosikausia. Olisi ollut kiinnostava tietää millainen suhde Madonnalla on muihin sisaruksiin ja verrata sitä Madonnan ja Christopherin väleihin.

Siskoni on Madonna oli nopealukuinen kirja, vaikka hieman ikävältä tuntui lukea kirjaa, jossa on niin kovin ilkeä päähenkilö. Christopherin ruikutus alkoi myös tuntua vähän ärsyttävältä esimerkiksi siinä kohtaa, jossa hän valitti Madonnan maksavan vain mumminsa ruokakulut ja antavan siihen lisäksi hieman taskurahaa, kun samaan aikaan työntää miljoonia kabbala-liikkeelle. Chrisu hei, paljonko itse annat mummillesi? Suosittelen kirjaa niille, joita kiinnostaa Madonnan elämä ja/tai hyvät juorut. Kirjassa raotetaan kivasti myös jetset-elämää, joten sopii hyvin myös tirkistyskirjaksi siihen maailmaan.

Kurkkaa myös Sannan  arvio.

3/5
Alkup. nimi: Life with my sister Madonna

Suom. Jere Hänninen

Helsinki-kirjat 2011.

338 sivua.

Isänmaan tähden

Jenni Linturin Isänmaan tähden kiinnostaa aiheensa puolesta: ei ole kovin tavallista, että nuori nainen kirjoittaa sodasta tai että hän valitsee aiheen vieläpä esikoiskirjakseen. Isänmaan tähden on nostettu myös Finlandia-ehdokkaaksi (ainoa ehdokas muuten, jota minä osasin odottaa). Siinäpä on syitä minkä vuoksi minä tähän kirjaan tartuin.

Jos tarkkoja ollaan, Isänmaan tähden ei ole puhdas sotakirja. Kirja ei nimittäin kerro itse sodasta, vaan tapahtumat käynnistyvät siitä kun 79-vuotias sotaveteraani Antti putoaa katolta ja joutuu sairaalaan. Sairasvuoteella maatessaan Antti sotkee menneisyyden ja nykyisyyden ja palaa muistoisaan menneisyyteen, toiseen maailmansotaan, jolloin Antti ja muut miehet palvelivat SS-joukoissa. Tuo aika, taistelut, kuolema, pelko, raiskaukset ja toisaalta myös rakkaus polttelevat Antin mieltä eikä menneisyyden haamuista pääse irti vaikka kuinka haluaisi.

Isänmaan tähden on taidokkaasti kirjoitettu kirja. Linturi kykenee hyvin tuomaan esille Antin, ja aika monen muunkin kokemuksia, tuntemuksia sodasta ja sen jälkeen. Henkilökuvaus on myös onnistunutta, kuvattiinpa sitten vanhoja elämän haurastuttamia miehiä tai elämää täynnä olevia nuorukaisia. Kaikesta hyvyydestä huolimatta kirja jäi minulle jokseenkin ulkopuoliseksi, se ei koskettanut, ei saanut kauhistelemaan tai aiheuttanut muitakaan voimakkaita tunteita. Koko ajan lukiessani mietin, mikä vika minussa on kun kirja ei kosketa. Olen kyllä kiinnostunut sotakirjoista, mutta enemmän tykkään lukea siviilien tai lottien kokemuksia, en itse sotilaista taistelutilanteessa. Myös Lumiomena on kiinnittänyt huomiota samaan asiaan, siihen että tarina ei tule lähelle.

Isänmaan tähden on ehottomasti kiinnostava kirja tärkeästä aiheesta. En yhtään ihmettele, että se oli valittu Finlandia-ehdokkaaksi, vaikkei kirja muodostunutkaan minulle niin merkittäväksi kuin olisin toivonut.

Kurkkaa myös Morren ja Noran arviot.

3/5
Teos 2011.

233 sivua.

Prinsessa Madeleine

En ole erityisen kiinnostunut kuninkaallisista, en ole katsonut yksiäkään kuninkaallisia häitä enkä lue lehtien viihdepalstoja kuninkaallisten juorujen toivossa. Ruotsin kuningasperhe tekee tässä kyllä poikkeuksen; heistä kertoviin juttuihin törmää lehdissä väkisinkin. Kuningasperheestä Victoria on todella kiinnostava henkilö, sillä hän vaikuttaa täyspäiseltä, fiksulta ja mukavalta ihmiseltä. Arvostan myös kovasti kuningasperheen jäsenten, erityisesti kuningatar Silvian, avustustyötä. Prinsessa Madeleinesta tehty elämäkerta tarttui mukaani sattumalta kirjaston hyllystä. Madeleine kiinnostaa henkilönä, sillä hän ei ole kovin tunnettu, tietysti siksi että hän on jäänyt siskonsa varjoon. Lisäksi kirjan tekijä on hieman erikoinen, nimittäin suomalainen toimittaja Laura Ala, joka kylläkin asuu Tukholmassa ja kirjoittaa sieltä käsin kuninkaallisista kertovia juttuja Iltalehteen.

Prinsessa Madeleine on kurkkaus kuningasperheen kuopuksen elämään lapsesta aikuisuuteen. Mitään erityisen uutta kirjassa ei kerrota, sillä kaikki asiat ovat käyneet ilmi jo muista lehtijutuista. Paljon tilaa annetaan Madeleinen miesseikkailuille ja erityisesti erolle Jonas Bergströmistä. Lukijan mielenkiintoa pitää yllä se, että ääneen pääsevät myös mm. historioitsija Herman Lindqvist, kuningasperheen ystävä, sekä hovitoimittaja Daniel Nyhlén. En ole koskaan kadehtinut kuninkaallisten elämää, sillä ymmärrän hyvin, miten rankkaa on olla koko ajan ihmisten silmätikkuna, miten kaveripiiriä ja puolisokandidaatteja seulotaan raskaalla kädellä eikä yksityisyydestä ole tietoakaan. Kirjan luettua olin entistä vakuuttuneempi siitä, että kuninkaallisten elämässä ole mitään kadehdittavaa: juoruja revitään mitättömistä asioista ja kuvaajat seuraavat kintereillä jatkuvasti. Liian läheisistä kuvista vastakkaisen sukupuolven edustajan kanssa seuraa vanhempien ankara puhuttelu jne.

Kirjan ongelma on se, että siinä tulee aika paljon toistoa: puhutaan moneen kertaan siitä, miten Madeleine on bileprinsessa, mutta kuitenkin äiti on hänelle tärkeä ihminen. Toisto on tietysti ihan ymmärrettävää, sillä alle kolmekymppisestä ei vielä saa oikein pitkää elämäkertaa - ei vaikka tämä olisi prinsessa. Parasta kirjassa oli se, että Alan kiinnostus ja ihailu kuninkaallisia kohtaan välittyi selvästi lukijalle, hän oli todella innostunut aiheesta ja paneutunut siihen. Tällaisia kirjoja on aina kiva lukea. Suosittelen kirjaa kuninkaallisista kiinnostuneille, sillä Prinsessa Madeleine oli selkeä ja helppolukuinen, nopeasti luettava kirja ja sopii hyvin luettavaksi sellaisellekin, joka vieroksuu elämäkertoja.

3/5
Helsinki-kirjat 2011.

207 sivua.

Mustikkasoppa

Lueskelen mielelläni kotimaisia chick lit -kirjoja silloin (harvoin) kun niitä ilmestyy. Katariina Romppaisen Mustikkasoppa on uusin tältä saralta ilmestynyt kirja. Mustikkasoppa poikkeaa aiheelta hieman tyypillisestä chick lit -kirjasta, sillä sopivan aviokumppanin sijaan tässä etsitään isää lapselle. Päähenkilö Sini-Marja eli Mustikka taas on hyvin tavallinen hömppäkirjan päähenkilö: kolmeakymppiä lähestyvä gradunsa keskeyttänyt ja hanttihommia painava höppänä, jonka äiti on jo aikaa sitten luopunut haaveesta saada järjestää maisteri-juhlat. Äidin ja höpsähtäneen mummon lisäksi Mustikan elämään sotkeutuu sisar, joka ainakin teoriassa onnistuu kaikessa Sini-Marjaa paremmin.

Ensi alkuun kirja ei tuntunut mitenkään erikoiselta, vaan ihan perinteiseltä hömppäkirjalta. Mitä pitemmälle kuitenkin luin, sitä paremmin pääsin kiinni Romppaisen kieleen, joka oli parasta tässä kirjassa. Romppainen onnistui vangitsemaan lukijan mielenkiinnon humoristisella kerronnalla, joka toki sopi hyvin tähän tyylilajiin ja erottaa Mustikkasopan muista samantyylisistä kirjoista. Siinä missä kieli oli erilaista,  Mustikkasopan henkilöt olivat aika tavanomaisia lukuun ottamatta mummoa, johon ihastuin täysillä. Vanhainkodissa asuva ja rivouksia laukova mummeli muistutti kovin Katri Mannisen kirjojen mummoja. 

Mustikkasopan pahin vika on sen lyhyys: alle 200 sivuinen kirja läähättää hirveällä vauhdilla loppua kohti ja varsinkin ratkaisevan tapahtumat tapahtuvat tosi nopeasti. Olisihan tätä pitempäänkin lukenut. Hyvä ja nopealukuinen välipalakirja.

3/5
Karisto 2011.

178 sivua.

Salaisuuksien kylä

Pertti Koskisen esikoisdekkarissa Salaisuuksien kylä on kerrankin erilainen naisyksityisetsivä: Maija Miilunkorpi, joka on syvästi uskovainen himokuntoilija. Hän käyttää nuuskaa ja rentoutuu hyvän oluen parissa. Vartijanakin työskennellyt Maija keksi oivan tulonlähteen aviorikoksia ratkovana yksityisetsivänä, mutta saatuaan enemmän nimeä kuvioihin tuli muunkin muunkinlaisia toimeksiantoja. 

Yksi uudenlainen toimeksianto on 14-vuotiaan tytön surma, jota Maija saapuu ratkomaan pieneen kylään tytön äidin pyynnöstä. Kylän ystävällisen kuoren alla on kuitenkin havaittavissa vihaa Miilunkorven tutkimuksia kohtaan eivätkä tiukat uskonnolliset mielipiteet - jotka kohdistuvat erityisesti kuolleeseen Nea-tyttöön ja hänen äitiinsä - helpota tutkimuksia. Tutkimusten edetessä Maija ehtii tutustua moniin kyläläisiin sekä saattaa itsensä vaaraan ennen kuin ratkaisu on selvillä.

Kirjassa parasta oli kerrankin erilainen päähenkilö. Mielelläni kuulisin Maijasta myöhemmin lisääkin, erityisesti hänen yksityselämästään, jota nyt valotettiin turhan vähän. Kontrastit tekivät hänestä kovin mielenkiintoisen henkilön. Kirjan ansio on myös siinä, että se oli kirjoitettu sujuvasti ja tarina eteni selkeästi. Ainoastaan dialogeihin olisin kaivannut jotain, mikä olisi erotellut puhujia, sillä nyt kaikki puhuivat samalla tavalla kirjakielellä iästä riippumatta ja tuon seikan vuoksi jopa välillä sekoitin henkilöt keskenään. Erilaiset puhetavat, kuten murre sillä taqpahtumathan sijoittuvat pikkukylään, olisivat myös tuonneet paremmin esille henkilöiden iät, sillä kirjassa esiintyi runsaasti eri-ikäisi ihmisiä.

Jännitys pysyi hyvin yllä eikä murhaajaa tai motiivia arvannut lukiessa. Kirja määritellään takakannessa psykologiseksi jännitysromaaniksi. Minä en ole tarkkaan selvillä näistä jännityskirjallisuuden lajityypeistä, siitä mikä luokitellaan psykologiseksi jännityskirjallisuudeksi jne. mutta tässä ei ainakaan tarvinnut pelätä verisiä yksityiskohtia. 

Kaiken kaikkiaan Salaisuuksien kylä jäi mieleen positiivisena lukukokemuksena juuri erilaisuutensa vuoksi, sillä Miilunkorven kaltaisia henkilöitä ei kirjoissa jatkuvasti näe. Uskonnollisuus toi kirjaan myös oman, mielenkiintoisen lisän ja se oli yhdistetty hyvin tarinaan. Sopivaa lukemista syysmyrskyisiin iltoihin. 

3/5
Myllylahti 2011.
206 sivua.

40 raipaniskua

Lubna Ahmad Al-Hussein, sudanilainen toimittaja, istui heinäkuussa 2008 kaikessa rauhassa eräässä ravintolassa, kun 12 siveyspoliisia ryntäsi äkisti ravintolaan sisään ja teki ratsian. Ratsiassa Lubna ja 10 muuta naista pidetettiin väkivaltaisesti, koska he olivat säädyttömästi pukeutuneita. Minihameista ei ollut kysymys, sillä Lubna oli pukeutunut islamilaisten huivien ja tunikoiden lisäksi löysiin pitkiin housuihin. Housut ovat kuitenkin epäsiveellisiä, ja Lubna tuomitaan muiden naisten kanssa ruoskittavaksi, koska vuoden 1991 rikoslain artikla 152 sanoo seuraavaa:

"Se, joka syyllistyy julkisella paikalla julkista moraalia loukkaavaan tai säädyttömään tekoon, pukeutuu siveettömästi sekä julkisen moraalin vastaisesti, tuomitaan enimmillään neljäänkymmeneen raipaniskuun, sakkoon tahi molempiin."  (s. 20). 

Lubna ei aio hyväksyä rangaistusta vaan päättää taistella. Taistelussa ei ole kyse vain ja ainoastaan housujen käytöstä, vaan myös naisen asemasta Sudanissa. Takakannen mukaan pelkästään vuonna 2008 pidätettiin 43 000 sudanilaista naista "yleistä moraalia vaarantavista teoista". Raipparangaistukset ovat Sudanissa arkipäivää ja lisäksi poliisit voivat viedä naisia mielivaltaisesti neitsyystesteihin. Lubna on toimittajana, joten hän sai omalle oikeudenkäynnilleen huomiota. Lubna painatti 500 kutsukorttia ja lähetti niitä toimittajille, kirjailijoille, intellektuelleille sekä tukijoilleen ja parjaajilleen. Hän tahtoi, että naiset kuulisivat itse, kun syyttäjä lukee syytekirjelmän. Kokemuksistaan Lubna Ahmad Al-Husseini kirjoitti teoksen 40 raipaniskua. Tositarina nyky-Sudanista. Kirjassa Lubna kertoo elämästään aivan lapsuudesta lähtien päättyen oikeudenkäyntiin.

Huhhuh, takki on ihan tyhjä tämän kirjan jälkeen. Kirja oli kauhistuttava eikä ollut mikään ihme, että sen lukeminen kesti yli kuukauden. En voinut millään käsittää kirjan tapahtumia. En, vaikka kuinka ajattelin niiden kuuluvan tiettyyn kulttuuriin. Raja ymmärtämisessä menee siinä, kun puututaan ihmisten oikeuksiin. Olen kuitenkin iloinen siitä, että tämä kirja on kirjoitettu, koska kirjojen kautta voidaan saattaa näitä epäkohtia muiden tietoisuuteen. Kirjasta jäi kyllä vihainen olo, jota on nyt pakko lievittää jollain kevyemmällä aiheella.

Lue Jorin ajatuksia tästä kirjasta täältä.

3/5
Alkup. nimi: Quarante coups de fouet pour un patalon. Suom. Aura Sévon.

Minerva Kustannus 2010.

203 sivua.

Mitfordin tytöt

Luin Mary S. Lovellin Mitfordin tytöt. Sodassa ja rakkaudessa jo elokuussa, mutta nyt vasta muistin kirjoittaa siitä tänne. Saa nähdä, muistanko koko kirjasta enää yhtään mitään, kun aikaa lukemisesta on kulunut niin kauan...

1900-luvun alussa englantilaiseen aristokraattiperheeseen syntyi kuusi tytärtä: Nancy, Pamela, Diana, Unity, Jessica ja Deborah. Tytöt olivat kauniita ja älykkäitä ja heidän elämänsä näytti hyvin poikkeukselliselta jo varhain. Aikuisena tyttöjen lähipiiriin kuului monia oman aikansa tunnettuja henkilöitä, kuten Winston Churchill, John  ja Bobby Kennedy, Joseph Goebbels ja jopa Adolf Hitler. Aikaa myöten sisarten väliset erot näyttäytyivät selkeästi siten, mitä kukin aikuisena teki: Nancystä tuli tunnettu kirjailija, Pamela taas jäi maaseudulle viettämään tavallista elämää. Politiikka jakoi sisaruksia kahtia, sillä Diana vannoi fasismin nimeen ja Jessica taas vasemmiston. Unity puolestaan pääsi jopa Hitlerin uskotuksi asti. Sisaruksista nuorin, Deborah, meni naimisiin herttuan kanssa. Vaikka sisarukset ovatkin erilaisia ja ideologiat vastakkaisia, heidän välillään ei kuitenkaan ollut vihanpitoa ja sisarusten välit kestivät - kävi miten kävi.

Kirja on mielenkiintoinen kuvaus kuudesta erilaisesta sisaresta ja myös 1900-luvun alun Euroopasta, kiihkeästä maailmanpoliittisesta tilanteesta ja toisesta maailmansodasta. Kirja oli helppolukuinen ja henkilöt kiinnostavia, mutta jokin pieni pettymys tästä kirjasta kuitenkin jäi: minua harmitti, ettei yksikään sisarista tuntunut läheiseltä eikä yhteenkään voinut samaistua. Kiinnostavin henkilöistä oli ehkä Unity, joka pääsi Hitlerin piireihin, mutta loppua kohti mentäessä Unitykin alkoi tuntua rasittavalta draamakuningattarelta. Välillä jopa tuntui että "sisaruksia oli liikaa", sillä sotkin heidät välillä keskenään. Varsinkin Dianan ja Unityn välillä jouduin usein miettimään, että kumpikos tämä olikaan. Ihaninta kirjassa oli ajankuva sekä sisarusten välinen läheisyys: siskoa ei jätetä, vaikka mikä olisi. Tämä sai minut melkeinpä kaipaamaan omaa siskoa.

********Siskoshaaste 2011**********

3/5
Alkup. nimi: The Mitford girls. The Biography of an Extraordinary family. Suom. Titia Schuurman

Schildts 2010

476 sivua + kuvaliitteet

Rakkaus on saari

Claudie Gallayn toinen romaani Rakkaus on saari johdattaa lukijan teatterin maailmaan. Pieneen ranskalaiskaupunkiin kerääntyy joukko teatterinystäviä, jotka joutuvat festivaaleilla silmätyksin menneisyytensä kanssa.

Kirjassa on kaksi keskushenkilöä: Marie ja Odon. Marie on saapunut katsomaan kuolleen veljensä Paulin kirjoittaman näytelmän ensiesitystä. Paul on kuollut muutamaa vuotta aiemmin pettyneenä näytelmän saamasta huonosta vastaanotosta. Marie ei kuitenkaan ole päässyt yli veljensä kuolemasta ja kantaa tämän tuhkia kaulassaan. Odon taas on teatterinjohtaja, joka ohjaa Paulin näytelmän. Hän törmää yllättäen vanhaan rakkauteensa Mathildeen, jolle teatteri on aina ollut suuri intohimo. Monta erilaista ihmistä samassa paikassa aiheuttaa sen, että tragedioilta ei voi välttyä.

Olen kuullut kirjasta todella paljon kehuja ja odotin kirjalta siksi paljon, mutta siitä huolimatta petyin vähän. Tarina oli kaunis ja surullinen, varsinkin loppu, ja henkilöt olivat kiinnostavia ja hiottuja, mutta tästäkään huolimatta en oikein päässyt tarinaan sisään. Se johtui varmasti siitä, että kirja ei päästä lukijaansa helpolla eikä tarinasta saa niin paljon irti, jos sitä lukee illalla silmät ristissä. Olen varma, että jos lukisin tämän uudestaan, saisin tästä enemmän irti ja aionkin palata tähän vielä myöhemmin. Aivan erityisen maininnan Gallay ansaitsee kuitenkin kielestään, joka on kaunista ja viimeiseen asti hiottua. Monissa kirjablogeissa on myös kehuttu Gallayn aiempaa kirjaa Tyrskyt, johon haluaisin myös tutustua.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös mm.

Susa

Lumiomena

Marjis

Erja

3/5

Aida

Marja Leena Virtasen esikoisromaani Aida on kertomus keski-ikäisestä naisesta, joka mummoksi tulemisen myötä joutuu miettimään myös omaa elämäänsä edustusrouvana. Olisin muuten jättänyt kirjan lainaamatta, ellen olisi tiennyt mistä se kertoo; minusta Aida viittaa enemmän johonkin fantasiakirjaan. Aida on muutenkin vähän hämäävä nimi kirjalle, sillä kirjassa ei suinkaan kerrota Aida-tytön elämästä, vaan keskushenkilöksi nousee Aidan isoäiti Irene.


Irene on lomamatkalla, kun kuulee tyttärensä Hannan synnyttäneen tyttären - etuajassa. Vauva saa nimekseen Aida, ja Irenen elämä muuttuu Aidan syntymän vuoksi, sillä hänen on opittava elämään isoäitinä. Irenen elämä on kuin kenen tahansa keski-ikäisen naisen: päänvaivaa Irenelle tuottaa hänen äitinsä, joka asuu vanhainkodissa ja terrorisoi tytärtään eikä meinaa kuolla millään, sekä hänen lääkärimiehensä, jonka kanssa suhde ei toimi. Seksin ja kumppanuuden puutteessa kumpikin ajautuu pettämään toista. Irenen välit aikuisiin tyttäriin näyttävät olevan päällisin puolin kunnossa, mutta pinnan alla kuplii: toinen tytär ei millään meinaa saada Aidalle sisaruksia eikä toisen tyttären lesbouttakaan ole aluksi helppo hyväksyä. Aidakaan ei ole mikään helppo lapsi vaan omapäinen ja -peräinen pikkuotus, jonka tempaukset aiheuttavat päänvaivaa lähipiirille.


Kirja oli ihan mutkatonta ja helppoa luettavaa esikoiskirjaksi; luin tätä junassa pitkät pätkät ja matka eteni joutuisasti. Ei tämä kuitenkaan mitenkään erityisen mieleenjäävä kirja ollut ja luulen sen johtuvan siitä, että Irenen kaltaisia tylsistyneitä kotirouvia on kirjallisuus pullollaan. Tämä saattaa kyllä olla myös ikäkysymys, etten siis päässyt paremmin kiinni Irenen ajatusmaailmasta, sillä äitini luki myös kirjan ja piti kovasti. Minä sen sijaan mietin lukiessani, miksei Irene mennyt vaikka töihin niin olisi saanut muutakin sisältöä elämäänsä kuin äitinsä sekoilut. Yhtä juttua mietin myös paljon, koska se tunki esiin häiritsevissä määrin: minkä ihmeen takia päähenkilön ulostusongelmaa tuotiin esille niin paljon, kun en ainakaan löytänyt sille mitään selitystä tarinan kannalta. Jos kirja jää mieleeni, se jäi tämän ihmeellisen seikan vuoksi.

3/5

**********Suomalaisen keskiluokan arki -haaste*************

Onnen ainekset

Onnen ainekset on Cathy Kellyn uusin suomennettu romaani, ja hetihän tämä piti ottaa lukuun, vaikkei minulla mitään hömppäoloa ollutkaan. Onnen ainesten lähtökohta on ah niin samanlainen, kuin Kellyllä aina: on neljä eri-ikäistä naista, joilla jokaisella on jotain ongelmaa itsensä kanssa ja erityisesti rakkauselämässä ja niitä ongelmia sitten kimpassa ratkotaan. Seuraava pätkä on lainattu suoraan takakannesta:

Golden Square on ihastuttava viktoriaaninen puutarha-aukio piilossa Dublinin hälinältä. Sen laidalla asuvat Rae Kerrigan, teehuonetta emännöivä viisikymppinen kaunotar, ja Connie O'Callaghan, hyväntuulinen opettajatar, jota kaikki pitävät vannoutuneena sinkkuna - mutta miksi hän sitten vetäytyy iltaisin hempeään makuuhuoneeseensa rakkausromaanien pariin?Tähän vakiintuneeseen maailmaan tulee uusia tuulia, kun aukiolle muuttaa kaksi naista: skandaalissa ryvettynyt nuori näyttelijä Megan Flynn ja salaperäinen vanhus Eleanor Levine, jolla on mukanaan vain matkalaukku ja äitinsä käsin kirjoittama reseptikirja. Nämä neljä erilaista naista saavat oppia yhdessä ja erikseen, ettei mikään ikinä ole sitä miltä näyttää.

Tämä olikin pitkästä aikaa hyvä kirja Kellyltä! Vaikka en tätä aloittaessani ollutkaan hömpännälkäinen, tuli kirja luettua hetkessä. Tätä lukiessa ärsyynnyin ainoastaan siitä, miten kaikilla oli kiire löytää Se Oikea, jonka löytämisen jälkeen elämä vasta tuntui elämisen arvoiselta. Kirjan sanoma tuntui olevan, että ilman parisuhdetta et voi elää hyvää elämää. Ymmärrän kyllä, että viihdekirjallisuudessa rakkausasiat nousevat tärkeäksi osaksi ja että näihin kirjoihin kuuluu olennaisena osana myös sellainen loppu, jossa kaikki löytävät parinsa, mutta eikö joku voisi joskus kirjoittaa viihdekirjan, jossa käy hyvin ilman että löytyy unelmien prinssi? Että sankaritar huomaisi lukuisia sammakoita suudeltuaan, että yksinkin voi elää hyvää elämää. Kyllä mää ainakin sellaisen kirjan lukisin ilomielin.

3/5

Orapihlajapiiri

Orapihlajapiiri on Hanna Tuurin ensimmäinen romaani; tätä ennen hän on julkaissut Irlannista kertovia kirjoja. Irlantiin sijoittuu tämäkin kirja, jossa keski-ikäinen nainen päättää vaihtaa maisemaa.

Kirsi on nainen, joka haluaa vaihdosta elämäänsä, ja saa pian kuulla tuttunsa kautta Irlannissa sijaitsevasta Knocknamurran yhteisöstä, jossa asuu kehitysvammaisia. Kirsi innostuu asiasta, mutta teini-ikäinen Anni-tytär laittaa kapuloita rattaisiin: hän ei halua lähteä Kuopiosta mihinkään epämääräiseen yhteisöön eikä joutua eroon bestiksestään. Itkun ja hammastenkiristelyn jälkeen Kirsi saa kuitenkin puhuttua Annin mukaan sillä ehdolla, että aina pääsee pois, jos ei Knocknamurrassa viihdy. Vaikka arki ja työt sujuvatkin hyvin, ja Kirsi tutustuu miellyttävään Antoniin, on sopeutuminen kuitenkin helpompaa Annille kuin Kirsille.

Tartuin kirjaan todella innokkaasti, koska aihe tuntui kivalta ja vaikka en mitenkään ylettömästi olekaan kiinnostunut Irlannista, tuntui kirjan tapahtumapaikka kiinnostavalta. Ensimmäinen yllätys kirjassa oli se, että kertojina vuorottelivat Kirsi ja Anni, vaikka olin koko ajan kuvitellut, että Kirsi on tässä se kertoja. Kunhan yllätyksestä toivuin, alkoi kahden kertojan käyttäminen tuntua luontevalta ja toimivalta ratkaisulta. Toinen yllätys oli se, että kirjassa ei oikeastaan tapahtunut mitään, vaan enemmänkin kuvailtiin asioita. Tämäkään ei alkuhämmennyksen jälkeen pahemmin haitannut, koska Tuuri selvästi osaa hommansa, mutta jos kaipaat enemmän tapahtumia, ei tähän kirjaan kannata tarttua. Kaikkia odotuksia kirja ei ihan lunastanut, mutta oli kuitenkin huomattavasti parempi kuin muutamien arvostelujen perusteella odotin. Kannattaa tutustua, jos aihe tai tyyli kiinnostaa!

Orapihlajapiiristä ovat kirjoittaneet myös

Amma

Hanna

Lumiomena

Riikka

3/5

3096 päivää

Olen suhtautunut alusta alkaen vähän nyreästi Natascha Kampuschin kirjaan 3069 päivää; ajattelin, että kirja on tehty vain ja ainoastaan rahastustarkoituksessa. Kun sain kirjan käsiini, tunne senkun vahvistui: kirja oli uskomattoman ohut, vain 220 sivuinen läpyskä. Uteliaisuudesta kuitenkin ajattelin tämän lukea, sillä olin kiinnostunut ennen kaikkea siitä, mitä Nataschalle tätä nykyä kuuluu, ja myönnettäköön, että minua myös kiinnosti tietää, onko kirjassa meheviä paljastuksia vankeusajalta.

Nataschan tarina on varmasti kaikille tuttu, kyseessähän on itävaltalainen nainen, joka siepattiin koulumatkalla 1998. Sieppaushetkellä Natascha oli vain 10-vuotias. Wolfgang Priklopil -niminen mies piti häntä vankina asunnossaan elokuuhun 2006 asti, jolloin Natascha pääsi pakenemaan. Pakopäivänä Priklopil heittäytyi junan alle. Kirjassa Natascha kertoo lapsuudestaan ennen sieppausta, elämästä Priklopin vankina sekä paostaan. Pettymyksekseni Nataschan nykyelämästä ei kerrota, mutta kaiketi hänellä menee nykyisin hyvin.

Jos suunnittelet lukevasi kirjan mehevien paljastusten toivossa, vedät vesiperän, sillä kirjassa ei ole mitään uutta, vaan kaikki asiat on käsitelty julkisuudessa jo monet kerrat. Sieppaaja piti Nataschaa vankina pienessä kopperossa talonsa alakerrassa ja pahoinpiteli tätä. Pahoinpitely oli sekä fyysistä hakkaamista, nälässä ja pimeydessä pitämistä sekä henkistä, jolloin Priklopil uskotteli Nataschalle, että hänen perheensä on iloinen päästyään tytöstä eroon. Välillä Priklopil kuitenkin osoitti myös "inhimillisiä" tunteita, kuten hankkiessaan Nataschalle telkkarin ja kannettavan cd-soittimen sekä lukemalla pienelle tytölle iltasadun. Pahoinpitelykohtaukset olivat minusta kamalaa luettavaa, ne tavallaan pilasivat lukukokemusta. Eläydyin aika voimakkaasti Nataschan tilanteeseen, koska olemme samanikäisiä ja mietin koko ajan, miten olisin itse selvinnyt tuosta vankeusajasta, enkä varmaan olisi selvinnytkään. Nataschalla oli kuitenkin vahva luottamus siihen, että jonain päivänä hän on vapaa. Lukiessa tuli jopa välillä tunne, että sieppaajakin toivoi sitä, että kaikki olisi ohi.

Tällaista kirjaa on hyvin vaikea arvioida. Sisältönsä puolesta tämä ei ehkä ollut kovin kiinnostava, koska kuten jo alussa mainitsin, kaikki on luettu lehdistä jo aikoja sitten. Yhden ihmisen selviytymistarinana tämä oli kiinnostava ja toivoa antava - kaikesta voi selviytyä. Kirjallisesti teos oli myös onnistunut, sillä se oli selkeä ja helppolukuinen.

3/5

Loppu

Minun piti lukea pääsiäisenä pitkään odottamani Kathryn Stockettin Piiat, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun sain kirjastosta pikalainaan Eppu Nuotion uusimman, Loppu-dekkarin. Loppu on päätösosa Pii Marin -sarjalle, ja vaikka en Pii Marinista enää kauheasti pidä, oli tämä viimeinen osa kuitenkin pakko lukea, että tiedän sitten miten sarja päättyy.

Kirjassa on oikeastaan kolme eri juonta, joita seurataan. On nuori pariskunta Henna ja Mikko, jotka ostavat unelmiensa omakotitalon, jossa he kuvittelevat elävänsä lapsineen onnellisena elämänsä loppuun saakka. Suunnitelmat kuitenkin romuttuvat, kun he saavat kuulla talon olevan umpilaho. He yrittävät turhaan saada myyjää edesvastuuseen, sillä tämä on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Myyjän katoamisen lisäksi poliisia kiinnostaa myös tavallisen perheenäidin salamyhkäinen katoaminen keskellä päivää. Piin poliisimiesystävä alkaa ratkoa katoamisia, jotka saattavat liittyä yhteen. Pii itse on palannut Tansaniasta, missä hän on ollut tapaamassa biologista isäänsä. Tapaamisen jälkeen Pii on pitkään pyörällä päästään eikä oikein tiedä, mitä elämältään haluaa.

Vähän pettymys tämä viimeinen osa oli, sillä kolmen tarinan seuraaminen oli aika raskasta, ja lisäksi turhauttavaa, koska Piin elämä jäi tässä aika vähälle huomiolle. Tämä siitäkin huolimatta, että hänen elämässään puhalsivat muutoksen tuulet monella eri suunnalla. Lukiessa minulle tuli jopa mieleen, ettei kirjailijalla ollut enää oikein eväitä jatkaa sarjaa, mutta että päätösosa oli vain jotenkin rutistettava kasaan. Vaikka en Piistä erityisemmin henkilönä tykännytkään, olisi ollut kiva tietää vähän enemmän hänen ja hänen isänsä kohtaamisesta, siitä kun on kohkattu jo useassa osassa. Hennan ja Mikon tarina oli karmiva, sillä lehdissä on kirjoitettu todella paljon ihmisistä, joiden unelmien koti on paljastunut homepesäksi. Siltä osin tarina oli siis todella realistinen, ja Hennan ja Mikon takia kiinnostus kirjaan pysyi yllä.

Pääsiäisen aikaan luin sattumalta iltapäivälehdestä Eppu Nuotion haastattelua, jossa kirjailija väläytti, että aikoo seuraavaksi palata rakkausromaaniin, jonka kirjoittaminen jäi kesken vuosia sitten. Pii Marin -sarjan jälkeen odotankin innolla Nuotion uutta aluevaltausta. 

3/5

Ylivalotus

Salla Simukka on jälleen kerran niitä nuortenkirjailijoita, joita tulee luettua vähän vanhasta muistista. Simukka on kirjoittanut mm. romaanit Kun enkelit katsovat muualle ja Minuuttivalssi, joihin suosittelen tutustumaan. Lisäksi Simukka on jo useana vuonna kirjoittanut Tapio ja Moona -sarjaa, johon viimeksi lukemani Ylivalotus kuuluu. Jos en ihan väärin muista, Ylivalotus taitaa olla jo sarjan viiden kirja. Tapio ja Moona -sarja ei kuulu suorimpiin suosikkeihini Simukan tuotannosta, mutta koska sarja ei myöskään ole mitään kauheaa höttöä, tulee uusin osa tsekattua aina kun se ilmestyy kirjastoon.

Tapio ja Moona -sarja alkaa prometheusleiriltä, jossa Tapio on leiriläisenä ja Moona apuohjaajana eli apparina. Parin vuoden ikäero ei haittaa, vaan pari ystävystyy. Tiivistä ystävyyttä meinaavat horjuttaa välillä Moonan tunteet Tapiota kohtaan, mutta tilit tehdään selviksi ja yhdessä osassa parivaljakko mm. matkustaa Berliiniin tapaamaan Moonalle hieman etäiseksi jäänyttä isää. Yleensä kirjoissa on seurattu tasapuolisesti sekä Moonan että Tapion elämää, joista Tapio kiinnostaa minua enemmän siitä syystä, että hänen perheensä on erilainen verrattuna Moonan yksinhuoltajaperheeseen: Tapiolla on nimittäin kaksi äitiä. Ylivalotuksessa Tapio jää kuitenkin harmittavasti taustalle, kun Moonan tarinaa tuodaan enemmän esille. Tapion tarinassa olisi ollut kyllä paljon kerrottavaa, sillä aiemmin naisille immuuni nörttipoika ihastuu uudessa lukiossaan ensi kertaa elämässään.

Uusin osa pyörii tosi paljon uskonnon ympärillä, sillä Moonan hyvä ystävä Maija, joka aiemmassa osassa on jättänyt lukion kesken ja lähtenyt vapaaehtoistyöhön Venäjälle, palaa takaisin lukioon, koska "Jumala on häntä käskenyt tekemään niin". Agnostikko- ja ateistiystävät ovat Maijan uskoontulosta hämillään ja joutuvat -Moona muiden mukana- pohtimaan suhdettaan uskontoon ja Jumalaan.

Kuten jos alussa mainitsin, Tapio ja Moona -sarja ei kuulu minun suosikkeihini, mutta luen näitä mielelläni sujuvan keronnan vuoksi. Henkilöihin on jotenkin kauhean vaikea tarttua kiinni, ehkä se johtuu iästä ja erilaisesta elämäntilanteesta. Ylivalotus on ehkä tämän sarjan heikon lenkki, mikä johtuu varmasti tuosta uskontoaiheesta, joka jatkuu läpi kirjan. Lopussa on ihmeellinen sairaalakohtaus, joka tuntui jotenkin päälleliimatulta. Jos sarja kiinnostaa, suosittelen tarttumaan kahteen ekaan osaan eli Kipinään ja Virhemarginaaliin. Aiemmin olen kirjaa lukiessani puhissut siitä, miten Tapiossa ja Moonassa käsitellään sellaisia asioita, jotka eivät ehkä ole 15-17-vuotiaille kovin tyypillisiä, siis tosi henkeviä keskusteluja, ja yhdessä osassa 9-luokkalainen Tapio jopa tarkasti enonsa väitöskirjasta jotain laskelmia. Tähän kirjaan isot asiat, eli tuo uskonto, sopivat, kun henkilöt ovat jo lukiolaisia.

Koska lukiessani kiinnitän usein huomiota epäolennaisuuksiin, ihmettelin koko kirjan ajan suuresti sitä, mitä ihmettä matikkanero ja muutenkin vähän ujonpuoleinen Tapio teki ilmaisutaidon lukiossa. En muista, selitettiinkö tätä asiaa jotenkin kirjassa, mutta vähän kumman fiiliksen se jätti. Simukkahan on muistaakseni kirjoittanut YLEn Uusi päivä -sarjaa, joten jäin miettimään, yritetäänkö Tapio ja Moona -sarjaan luoda jotain Virtauksen multimedia-ilmaisutaito-lukionhenkeä. Lisäksi mietitytti sarjan jatko, koska Moona alkaa olla tässä jo aika "iso" eli abiturientti, joten on hauska tietää, kuinka pitkään Tapion ja Moonan tarina vielä jatkuu. Toivoisin ehkä, että Simukka siirtyisi Tapiosta ja Moonasta välillä uusien hahmojen pariin.

Ylivalotuksesta on muuten kirjoitettu myös Sallan lukupäiväkirjassa.

3/5

Katoamisten kirja

Katoamisten kirja on kyllä toimiva ja kuvaava nimi Iida Rauman esikoisromaanille, sillä tässä kirjassa kadotaan paljon: ensin isä on lähtenyt pois kotoa, äiti on kadonnut sisällissodassa kuolleiden maailmaan, tyttöystävä katoaa päähenkilön elämästä ja päähenkilö, nimettömäksi jäävä nuori nainen, on vähän kadoksissa itseltään. Päähenkilö nappailee nukahtamislääkkeitä, yrittää maalata ja luoda suhdetta tyttöystäväänsä - tuloksetta. Päähenkilö pestautuu vanhainkotiin mummoja pesemään, mutta huomaa pian fantasioivan kosovolaisesta hoitajasta.

Kirja kertoo takannen mukaan runkkaamisesta ja väkivallasta. Runkkaaminen oli sellainen sana, että mietin viitsinkö lukea tätä ollenkan. Lähinnä mieleeni tuli Elina Tiilikan Punainen mekko ja Elina Loisan Julkeat, joissa sivut vilisivät pilluja ja kyrpiä, mutta eipä niissä muuta ollutkaan. Onneksi kuitenkin tartuin tähän, sillä kirjassa oli muutakin sisältöä. Kyllähän tässäkin käytettiin roisia kieltä, mutta se jotenkin hukkui kaiken muun sisällön alle. Myöskään väkivallalla ei mässäilty liikaa, vaan se tuli esiin menneisyyden kautta vähän niin kuin vaivihkaa. Kirja liikkuikin kahdessa aikatasossa eli nykyhetken Turussa ja minä-kertojan kouluajassa. Näissä kouluaikojen muistoissa on mukana salaperäinen Susanna, koulukiusattu, joka kaikkien vuosien jälkeen ilmestyy edelleenkin päähenkilön maalauksiin.

Katoamisten kirja on esikoisromaaniksi harvinaisen eheä teos: juoni etenee vaivattomasti ilman epäloogisuuksia tai takkuamista. Kieli on sujuvaa, ei samalla tavalla runollista kuin vaikkapa Riikka Pulkkisella, mutta vivahteikasta. Ehdottomasti toivon Rauman jatkavan kirjailijana tästä eteenpäinkin. Pakko muuten vielä mainita kannesta, että se on kauneimpia (ellei kaunein) näkemäni kansi.

3/5

Precious - Harlemilaistytön tarina

Sapphiren kirja Precious - Harlemilaistytön tarina oli ollut to be read -listallani vuoden päivät, joten saavutus olikin melkoinen, kun sain kirjan nyt luettua. Kirja kiinnostaa, koska siitä on tehty leffa, jonka haluaisin nähdä, ja koska kirjat on mun mielestä aina parempia kuin niistä tehdyt leffat, piti tämä lukea ennen leffaa.

Eniten kirjassa kuitenkin kiinnostaa sen juoni. Claireece Precious Jones on harlemilainen teinityttö, joka totta vie ei ole syntynyt onnellisten tähtien alla, sillä hän on äitinsä pahoinpitelemä ja isän raiskaama. Precious on 12-vuotiaana synnyttänyt isälleen lapsen, pienen Mongon (lapsella on downin syndrooma) ja kirjan alussa Precious odottaa isälleen toista lasta. Preciousin elämä ei siis näytä valoisalta, kunnes hän pääsee kouluun, missä luku- ja kirjoitustaidonta tyttöä opettaa ymmärtäväinen opettaja. Koulu ja opettaja avaavat Preciosille uuden maailman sekä ennen kaikkea toivon paremmasta huomisesta.

Kirjassa mua ärsytti sen kieli, koska Sapphire kirjoittaa todella rasittavaa puhekielen ja slangin yhdistelmää (palautin kirjan jo kirjastoon, joten tekstinäytettä ei ole saatavilla). Jossain sivun 30 paikkeilla koin suuren herätyksen: kirjassa on vähän pakko käyttää slangia, koska mitäs muutakaan kieltä koulua käymätön tyttö osaisi. Mikä valaistuminen! Lopussa kieli muuttuu aavistuksen verran luettavammaksi, mikä tietenkin viittaa siihen, mitä kaikkea uutta Precious oppii koulussa. Tarina oli mukaansatempaava, nopeasti etenevä ja varsinkin loppu oli ihanan valoisa. Isän pahoinpitelyt ja raiskaukset oli tässä kirjassa kuvattu piinaavan tarkasti ja yritin aktiivisesti unohtaa sen, että tämä voisi tapahtua oikeasti.

Hurjasta tarinasta huolimatta kirjan luki nopeasti, alle 200 sivuinen kirja ei riittänyt minulla edes koko junamatkaksi. Jos kaipaat jotain pysähdyttävää mutta kuitenkin valoisaa luettavaa etkä jaksa kahlata tiiliskiveä, tämä on hyvä valinta.

 3/5

Vääränlainen mies

Anna-Leena Härkösen kepeän kuplivissa lauluissa rakastutaan, erotaan, kaivataan ja vihataan. Vääränlainen mies sisältää parikymmentä räiskähtelevää laulua, joiden tarinoiksi kiertyvissä sanoituksissa liikutaan haikeista erotunnelmista hulvattomiin sinkkubileisiin ja äkkirakastumisen hurmaan. Runomaiset laulutekstit pursuavat kirjailijalle ominaista suorasukaisuuttaja huumoria. Niiden keskipisteenä on vahvasti tunteva nainen, joka ei arkaile kertoa teatraalisen mahtipontisesti tunteitaan maailmalle. Laulutekstit ovat helposti lähestyttäviä, suoraan puhuttelevia ja ennen kaikkea hauskoja. Anna-Leena Härkönen ryhtyi aikoinaan kirjoittamaan laulutekstejä tilaustöinä, mutta laulunteon makuun päästyään hän huomasi kirjoittavansa niitä myös omaksi ilokseen. Osa sanoituksista on sävelletty ja joitakin on päätynyt levylle asti - osa odottaa vielä esittäjäänsä. Esipuheessa kirjailija vetoaakin lukijoihinsa toteamalla "säveltäkää ihmiset".

Pidin erityisesti niistä lauluista, jotka kertoivat jonkun tarinan. Näitä olivat esimerkiksi luksus-naisesta kertova Viiden tähden tyttö, sinkkubileistä kertova Tytöt hei ja kiltin tytön roolista tarpeeksi saaneen naisen tarinan kertova Todellinen prinsessa. Lukemisen ohessa ihastelin jälleen kerran Härkösen loistavaa tarinankerrontaa sekä kieltä. Kirja oli täynnä hauskoja vertauksia (poikki rakkauteni listit niin kuin ranskanpatongin)sekä hauskaa kieltä: Auto survoo soratietä.

Olisipa mielenkiintoista kuulla näitä lauluja laulettuna!

3/5

Naisten etsivätoimisto nro 1

Näistä Mma Ramotswe -kirjoista on puhuttu paljon ja joka paikassa, joten on melkeinpä noloa, etten ole näihin kirjoihin aiemmin tarttunut.

Kirjan päähenkilö Mma Precious Ramotswe on elämäniloinen, rehevä ja sisukas nainen. Isältään perimänsä karjan myynnistä saaduilla rahoilla hän perustaa Botswanan ensimmäisen ja ainoan etsivätoimiston. Kuuluisa neiti Marple esikuvanaan tämä älykäs ja lämminsydäminen rouva ratkoo arkisia rikoksia. Aseinaan hänellä on pieni valkoinen pakettiauto, Botswanan Sihteeriopistossa loppututkinnon suorittanut Mma Makutsi, rauhallinen harkinta ja lukuisat kupilliset rooibos-teetä.

Ihanan elämänmyönteinen kirja! Suosittelen erittäin lämpimästi kaikille niille, jotka eivät kestä verellä ja ruumiilla mässäileviä dekkareita. Tässä kirjassa eivät suolenpätkät lentele, sillä naisellisia keinoja apuna käyttäen  Mma Ramotswe selvittää niin kadonneen aviomiehen, tyttären salaisen poikaystävän kuin salaperäisen isän arvoituksen. Ja jakeleepa tämä viisas nainen samalla myös elämänohjeita.

3/5