Kahden maailman tyttö

Maahanmuuttajatyttöjä on käsitelty viime vuosina useissa kirjoissa, kuten Parvekejumalat, Minne tytöt kadonneet sekä Layla. Siksi olikin paikallaan, että myös nuortenkirjassa käsiteltäisiin näitä ajankohtaisia aiheita. Tähän  kuumaan perunaan on tarttunut Marja-Leena Tiainen uusimmassa nuortenromaanissaan Kahden maailman tyttö. Tiainen on aiemminkin kuvannut maahanmuuttajanuoria Alex-kirjasarjassaan, jota en tosin ole lukenut, mutta tämän kirjan jälkeen kiinnostaisi kovasti tutustua näihin kirjoihin.

Kirjan päähenkilö on 17-vuotias Tara, joka elää aivan kirjaimellisesti kahden maailman tyttönä. Tara haaveilee normaalin 17-vuotiaan tytön elämästä, jolloin voisi kulkea vapaasti farkuissa kaupungilla ja tapailla poikia. Taran perheen kulttuuri kieltää kuitenkin kaiken tuon ja kieltoa valvovat Taran veljet ja muut lähipiirin veljet. Tara yrittää kapinoida, mutta kapinoinnin seurauksena tilanne kärjistyy siten, että Tara joutuu piiloutumaan turvakotiin toiselle paikkakunnalle. Turvakodissa Tara tutustuu monenlaisiin naiskohtaloihin, joista tärkeimmäksi muodostuu alkoholisti-isän tytär Linda, turvakodin harjoittelija. Sopeutumista uuteen elämään haittaa koti-ikävä sekä paljastumisen pelko. Vaikka turvakoti sijaitseekin toisella paikkakunnalla, ei Tara voi ottaa rennosti, sillä missä tahansa voi tulla valvova silmä vastaan.

Enpä voi kirjan jälkeen sanoa kuin "huhhuh". Tiainen kirjoittaa aidosti ja elävästi ja on myös selvästi perehtynyt asiaan. Joensuussa asuessani kävin joskus kuuntelemassa, kun Tiainen kertoi kirjoihin liittyvästä taustatyöstään ja esim. Alex-kirjoja varten hän vietti pitkiä aikoja turvakodissa seuraamassa sen arkea. Taran tarina on koskettava ja aidon oloinen: hänellä on taatusti (valitettavasti) kohtalotovereita, vaikka tarina onkin fiktiivinen. Kirja herätti monenlaisia tunteita: surua, vihaa ja hämmennystä. Ettei liian rajuksi menisi, tarinassa on kuitenkin onnellinen, tosin vähän avoimeksi jäävä loppu. Tiainen on taattu kirjailija, tykkään lukea hänen kirjojaan, koska ne on sujuvasti kirjoitettu ja aiheeltaan mielenkiintoisia. Ei siis pelkkää koulu-koti-kaverielämää vaan myös muita, vakavampia aiheita. Kahden maailman tytössäkään ei ole mitään valittamista. Ainoastaan henkilöiden käyttämä kieli särähtää korvaan: minusta maahanmuuttajille ei sovi kirjakieli, jota kirjassa käytetään, sillä puhekielenhän he ensimmäisenä oppivat. Muuten mielenkiintoinen aihe tekee Kahden maailman tytöstä Tiaisen parhaimman kirjan.

Vaikka kirja olikin sinänsä nopealukuinen, ei sitä aiheen takia kovin nopeasti pystynyt lukemaan. Mietin myös, kenelle kirja sopisi. Kirja on nuortenkirja, mutta kovin nuorille en tätä kirjaa suosittelisi juuri sen aiheen takia. Ehkä 9.-luokkalainen alkaisi olla jo sopivaa kohderyhmää, sillä silloin ymmärtäisi eri kulttuureita ja niiden toimintatapoja paremmin. Aina nuortenkirjaa lukiessani mietin olisiko tässä sellainen kirja, joka kelpaisi nirsoille nuorille lukijoille. Pahoin pelkään, että tämä ei suurinta osaa nuorista kiinnostaisi, sillä kokemusteni mukaan kirjoissa pitää olla glamouria, ei mitään tavallisen tylsää elämää, jotta se kelpaa. Se on sääli, sillä aihe on hyvin ajankohtainen ja tärkeä. 

Psst. Saran kirjat -blogissa on mielenkiintoinen postaus ja keskustelua nykynuorten lukutottumuksista.

4/5
Tammi 2011.

261 sivua.

Adoptiomatka

Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka on ollut yksi tämän syksyn kuumimpia perunoita kirjablogimaailmassa ja blogien kautta minäkin kiinnostuin tästä kirjasta. Ilmeisesti kirja on ollut kuuma peruna myös muualla, sillä aika kauan jouduin odottamaan kirjan saamista itselleni kirjastosta. Ennen lukemista mietin, miten minä - lapseton nainen - osaan suhtautua Pihlajaniemen kokemuksiin lapsen odotuksesta. Haluan kyllä tulevaisuudessa lapsen (lapsia), mutta jälkikasvun aika on vasta hamassa tulevaisuudessa, kunhan olen valmis maisteri, tehnyt töitä muutaman vuoden ja matkustellut ainakin Thaimaassa, Pariisissa, Roomassa ja Amsterdamissa. Ja jos joskus saan lapsen, minulle on aivan sama onko hän minun biologinen lapseni ja adoption kautta saatu.

Adoptiomatka käsittelee siis adoptiota, sitä pitkää matkaa jonka äiti ja isä kulkevat läpi saadakseen lapsen kansainvälisen adoption kautta. Adoptiomatka on päiväkirja, jota Pihlajaniemi on kirjoittanut viiden vuoden ajan, alkaen vuodesta 2005, jolloin pariskunta pääsi vuoden jonotuksen jälkeen adoptioneuvontaan ja ajatteli "ehkä meidän lapsemme on jo syntynyt". Lapsi ei kuitenkaan synny vielä useaan vuoteen, vaan Pihlajaniemi puolisoineen joutuu odottamaan pitkään ennen kuin saa lapsen ensikertaa syliinsä. Ehtii kulua monta joulua, juhannusta ja äitienpäivää, jolloin ajatellaan, että viimeinen kerta lapsetomana eikä niin käy. Ajatukset siitä, "kun meillä on lapsi" vaihtuvat odotusajan kasvaessa "jos meillä on lapsi" -ajatuksiin. Sukulaisten ja tuttavien hyvää tarkoittavat kyselyt ja utelut ehtivät rasittaa monta kertaa ennen kuin Pihlajaniemestä tulee äiti. Äidiksi tuleminen tapahtuu työmatkalla 28.8. kello 11.46 bussin takapenkillä. Pihlajaniemi kuuntelee kaikessa rauhassa Kate Bushia, kun puhelin soi ja rauhallinen virkailijaääni kysyy "istutko tukevasti?" Pihlajaniemelle ja hänen puolisolleen on syntynyt pieni tyttö. Vuosien odotus on viimein päättynyt.

Vaikka minulla ole olekaan omia lapsia, pystyin hyvin samaistumaan Pihlajaniemen tunteisiin odotusaikana, joka venyi ja venyi. Tunsin hurjaa, melkein liikuttavaa, iloa siitä, kun Pihlajaniemi sai lapsen käsiinsä kiinalaisen hotellin kabinetissa. Kirjan suurin ansio on ehdottomasti siinä, miten rehellisesti se kuvaa adoptioprosessia - niin tulevien vanhempien tuntoja kuin byrokratian kankeutta. Adoptio ei missään nimessä ole "helppo tie äidiksi", vaikka Madonna ja perhe Pitt-Jolie  ovat tämän kuvan antaneet. Pihlajaniemellä itsellään on kirjoittajatausta, joka näkyi hyvin siinä, miten vaivatonta tekstiä oli lukea.

Lukiessa kiinnitin huomiota ihmisten asenteisiin, kun he kuulivat adoptiosta. Ihmiset eivät varmaan sanoneet asioita pahuuttaan, mutta jonkinmoista harkintaa olisi voinut käyttää ennen kuin alkaa surkutella, että "kannattaako adoptoida, kun niillä adoptiolapsilla voi olla vaikka mitä vaivoja" tai kannustaa että "kyllä te vielä omiakin lapsia saatte, ei kannata luovuttaa". Kiinnostavaa oli myös, että kun kerrot olevasi adoptiojonossa, alkavat ihmiset udella miksi adoptoit (parhaimmassa tapauksessa sitä pidetään vain huomion tavoitteluna) tai kummassako on vika, kun ette saa omia lapsia. Raskaana olevia vain onnitellaan iloisesti eikä heidän tarvitse tehdä tiliä siitä, miksi ovat hankkineet lapsen. 

Adoptiomatka oli huikea lukukokemus paitsi aiheeseensa vuoksi, myös siksi että Pihlajaniemi kirjoittaa niin sujuvasti ja kauniisti. Nyt jo uskallan luvata, että tämä ajatuksia ja tunteita herättävä teos on aika korkealla vuoden 2011 parhaat -listassani. 

Adoptiomatkasta on kirjoitettu niin paljon, että poimin tähän vain muutaman linkin:

Sanna,Teresitan ,Susa, Maria, Karoliina, Linnea

5/5
Tammi 2011

238 sivua

Oikeuden jalopeura

Sainpahan vihdoinkin luettua hitaasti edistyneen Oikeuden jalopeuran, tosin lukemiseen antoi huimasti potkua palautuspäivän lähestyminen. Toivoista poiketen tätä kirjaa ei tänä vuonna löytynyt syntymäpäiväkirjojen joukosta, koska tämän Hilja Ilveskero -sarjan eka osa Henkivartija oli niin surkea kirja, etten uskonut pitäväni tästäkään niin paljon että tahtoisin sen omaan hyllyyni. Leena Lehtolainen kuuluu kuitenkin suosikkikirjailijoitani, jonka kirjoja en tahdo missata, joten varasin kirjan kirjastosta.

Henkivartija Hilja Ilveskero on kuhertelulomalla Italiassa rakkaansa David Stahlin kanssa. Kesken ihanan loman Hilja löytää Davidin huoneesta ammutun miehen - David itse on kadonnut kuin maan nielemänä. Hilja palaa Suomeen täysin ymmällään siitä, mihin David on voinut kadota. Davidin tavaroista löytyy omituisia asioita, kuten Kopparnäsin lomakylän kartta. Lisäksi Davidin puhelimessa numerot on piilotettu kummallisten koodien taakse, ja nämä koodit häiritsevät Hiljaa. Davidin katoaminen saa Hiljassa aikaan myös muita omituisia tuntemuksia, jotka kohdentuvat hämärähemmo-Trankoviin; mieshän vaikuttaa kummallisen puoleensavetävälle...

Uskottava se on: Hilja Ilveskero ei ole minun juttuni. Kirjan puolivälissä aloin tuntea varovaista lämpenemisä: tämähän voi olla ihan hyväkin, mutta loppua kohden innostus taas lopahti. Suurin syy siihen, miksen pidä kirjasta, on trillerimäinen juoni ja epäuskottavat tapahtumat. Myöskään Hiljassa ei ole yhtään samanlaista vetoa tai samaistumista aiheuttavaa realismia kuin vaikkapa Maria Kalliossa, Säde Vasarassa tai Jonakin onnellisena päivänä -kirjan Marjukassa. Leena Lumia lainatakseni "Hilja Ilveskero on kuin jostain amerikkalaisesta, kovatempoisesta toimintajännäristä." Niinpä, ja minä kun en yhtään tykkää kovatempoisista toimintajännäreistä. Amma kirjoittaa osuvasti, että hänestä tuntui kuin Lehtolainen itsekään tunne kovin suurta sympatiaa Hiljaa kohtaan ja samalta tuntui minustakin: Hiljalla ei tunnut olevan mitkään asiat hyvin: isä on tappanut äidin ja istuu siitä syystä vankilassa, Hiljan huoltajana toiminut Jari-eno on hukkunut eikä rakkausrintamallakaan mene kummoisesti. Melkein säälittää tätä lukiessa.

Melkein säälittää myös Lehtolainen itse, sillä Ilveskero-kirjat eivät ole saaneet kovin hyvää vastaanottoa (MeNaisissa taisi olla taannoin kehuva arvio), mutta ehkä nämä ovat vain liian erilaisia meille Maria Kallion ystäville. Kahdessa asiassa Lehtolainen kuitenkin onnistuu mainiosti: hän todella osaa kirjoittaa ja teksti on sellaista, että sitä lukee, vaikkei tarina niin kiinnostava olisikaan. Toinen asia on se, että hän osaa luoda jännitystä; tämäkin kirja jäi niin kutkuttavaan kohtaan, että seuraava osa on ihan pakko lukea.


3+/5
Tammi 2011
Sivuja 333

Tuulen puolella & Ennen lähtöä

Leena Lehtolaisen uusimman kirjan, Oikeuden jalopeuran, lukeminen etenee vähän takkuisesti, joten välillä oli saatava lukea rouvan vanhempaa ja parempaa tuotantoa, joissa päähenkilöinä seikkailee suosikkini Maria Kallio. Lomalukemisena minulla oli siis Tuulen puolella ja Ennen lähtöä, joista jälkimmäinen sijoittuu hyvin korkealle Parhaimmat Maria Kalliot -listassani.

Tuulen puolella -kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin Maria palailee Espoon poliisin väkivaltajaoksen pomoksi Iida-tyttären syntymän jälkeen. Ennen töihin paluuta Kallio-Sarkelat purjehtivat pienelle Rödskär-nimiselle saarelle, jolla Marian entinen poikaystävä kuoli vajaata vuotta aiemmin. Lintumies-Harrin kuolema todettiin onnettomuudeksi, mutta jotkut saaren omistajista epäilevät kuoleman olleen henkirikos. Harrin kuoleman vuosipäivänä saaren omistaja, ekomaaleja valmistavan yhtiön toimitusjohtaja Juha Merivaara putoaa kuolemaan Rödskärillä samoilla kallioilla Juhan kanssa ja Marian johtamalla jaoksella on taas töitä. Tutkimuksia häiritsee kuitenkin se, että naimisissa oleva Maria tuntee kummallista vetoa yhteen epäillyistä. Myös keljumaisen kollegan Pertti Strömin temput aiheuttavat Marialle ongelmia.

Ennen lähtöä -kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan Tuulen puolella -kirjan jälkeen. Maria on vakiinnuttanut paikkansa pomona ja kotielämä sujuu auvoisesti, mitä nyt Maria käy itsensä kanssa taistelua siitä, tehdäkö toinen lapsi vai ei. Tällä kertaa kirjassa pureudutaan kunnallispolitiikan kiemuroihin, kun vihreiden kaupunginvaltuutettu ja julkihomo Petri Ilveskivi surmataan. Surma näyttää aluksi hyvin yksinkertaiselle, mutta Maria haistaa, ettei juttu ole niin selvä kuin alunperin näyttää. Kaupungin ja poliisin ylin johto eivät kuitenkaan ole kovinkaan innoissaan Marian omista tutkimuksista, mikä saa punapään entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että jotain hämärää on tekeillä. Murhatutkimuksen lisäksi huolta Marialle aiheuttaa myös hänen saamansa tappouhkaus...

Molemmat kirjat ovat hyviä siksi, että niissä käsitellään yhteiskunnallisia aiheita: Tuulen puolella -kirjassa aiheena on luonnonsuojelu ja Ennen lähtöä suvaitsevaisuus ja kunnallispolitiikka. Tuulen puolella varsinkin oli sellainen kirja, joka haastoi minut miettimään, mitä kaikkea luonnonsuojelun nimissä on oikeus tehdä. Molemmissa kirjoissa pidän myös siitä, miten hyvin Marian perhe-elämä nivoutuu kuvauksiin poliisintyön kanssa.

Ennen lähtöä on minusta Tuulen puolella -kirjaa kiinnostavampi sisältönsä puolesta, sillä kunnallispolitiikan kiemurat olivat kiinnostavampaa luettavaa kuin luonnonsuojeluasiat. Tuulen puolella -kirjassa vilisi myös runsaasti purjehdustermejä, joista en ymmärtänyt mitään, kunhan vain nautin tunnelmasta kirjan sivuilla. 

4/5
Tuulen puolella
Loisto-pokkari, 4. painos 2001. Ensimmäinen painos 1998.
348 sivua


4/5
Ennen lähtöä
Loisto-pokkari , 7. painos 2002. Ensimmäinen painos 2000.
375 sivua.

Aida

Marja Leena Virtasen esikoisromaani Aida on kertomus keski-ikäisestä naisesta, joka mummoksi tulemisen myötä joutuu miettimään myös omaa elämäänsä edustusrouvana. Olisin muuten jättänyt kirjan lainaamatta, ellen olisi tiennyt mistä se kertoo; minusta Aida viittaa enemmän johonkin fantasiakirjaan. Aida on muutenkin vähän hämäävä nimi kirjalle, sillä kirjassa ei suinkaan kerrota Aida-tytön elämästä, vaan keskushenkilöksi nousee Aidan isoäiti Irene.


Irene on lomamatkalla, kun kuulee tyttärensä Hannan synnyttäneen tyttären - etuajassa. Vauva saa nimekseen Aida, ja Irenen elämä muuttuu Aidan syntymän vuoksi, sillä hänen on opittava elämään isoäitinä. Irenen elämä on kuin kenen tahansa keski-ikäisen naisen: päänvaivaa Irenelle tuottaa hänen äitinsä, joka asuu vanhainkodissa ja terrorisoi tytärtään eikä meinaa kuolla millään, sekä hänen lääkärimiehensä, jonka kanssa suhde ei toimi. Seksin ja kumppanuuden puutteessa kumpikin ajautuu pettämään toista. Irenen välit aikuisiin tyttäriin näyttävät olevan päällisin puolin kunnossa, mutta pinnan alla kuplii: toinen tytär ei millään meinaa saada Aidalle sisaruksia eikä toisen tyttären lesbouttakaan ole aluksi helppo hyväksyä. Aidakaan ei ole mikään helppo lapsi vaan omapäinen ja -peräinen pikkuotus, jonka tempaukset aiheuttavat päänvaivaa lähipiirille.


Kirja oli ihan mutkatonta ja helppoa luettavaa esikoiskirjaksi; luin tätä junassa pitkät pätkät ja matka eteni joutuisasti. Ei tämä kuitenkaan mitenkään erityisen mieleenjäävä kirja ollut ja luulen sen johtuvan siitä, että Irenen kaltaisia tylsistyneitä kotirouvia on kirjallisuus pullollaan. Tämä saattaa kyllä olla myös ikäkysymys, etten siis päässyt paremmin kiinni Irenen ajatusmaailmasta, sillä äitini luki myös kirjan ja piti kovasti. Minä sen sijaan mietin lukiessani, miksei Irene mennyt vaikka töihin niin olisi saanut muutakin sisältöä elämäänsä kuin äitinsä sekoilut. Yhtä juttua mietin myös paljon, koska se tunki esiin häiritsevissä määrin: minkä ihmeen takia päähenkilön ulostusongelmaa tuotiin esille niin paljon, kun en ainakaan löytänyt sille mitään selitystä tarinan kannalta. Jos kirja jää mieleeni, se jäi tämän ihmeellisen seikan vuoksi.

3/5

**********Suomalaisen keskiluokan arki -haaste*************

Tuulin viemää

Sari Luhtanen on uusi nimi kirjallisuuden kentällä - tai ei aivan uusi, sillä hän tehnyt yhdessä Tiina Pajun kanssa Maisa ja Kaarina -sarjakuvia. Tuulin viemää on kuitenkin Luhtasen uusi viihdepläjäys, kertomus kolmekymppisestä naisesta, joka etsii vimmalla itselleen miestä. Kirjassa yhdistyy sekä Laura Honkasalon Tyttökerho, aiheena kirjassa on miehen etsiminen, sekä Tuija Lehtisen kaltainen humoristinen kerrontatyyli.

Päähenkilö Tuuli on kolmekymppinen meteorologi, jonka pään työkaverin antama kihlausuutinen sekoittaa. Tuuli päättää, että hänenkin on päästävä naimisiin ja hääpäivän on oltava elokuussa Tuulin 30-vuotissyntymäpäivänä. Tuuli irtisanoutuu töistään "keskittyäkseen häävalmisteluihin" -näin hän sanoo ystävilleen, mutta todellisuudessa aika menee sopivan sulhasen etsimiseen. Sulhaskandidaatteja käveleekin Tuulin elämään tasaista tahtia, mutta onko yksikään heistä se, jonka kanssa hääkellot voisivat kalkattaa?

Odotin kirjalta ehkä enemmän kuin mihin se pystyi, ja siinä mielessä lukukokemus oli pienoinen pettymys. Tajusin koko ajan, että kirja on viihdettä, vähän samanlaista kuin brittiläiset romanttiset komediat, mutta minä en ollut nyt sillä tuulella, että olisin jaksanut innostua tästä kirjasta niin paljon. Omassa lajissaan ja esikoisromaanina tämä kirja oli kuitenkin oikein kelpo teos, ja sopii varmasti hyvin esimerkiksi kesäisille piknikeille, sillä kovin kummoista syventymistä kirja ei vaadi. Suosittelen kirjaa Tuija Lehtisen ystäville, sillä on mukavaa, että kotimaisen viihteen kentälle tulee uusia kirjailijoita.

3+/5

Eri kivaa!



Öhöm. Olen ollut niin innostunut 30 päivää kirjoja -haasteesta, että olen unohtanut postailla tänne lukemistani kirjoista. Onneksi merkitsen kaikki lukemani kirjat uskollisesti myös ruutuvihkoon, josta on hyvä tarkastaa, mitä kaikkea on jäänyt postaamatta. Seuraavina päivinä saan toivottavasti kirjoitetuksi juttuja niistä postaamatta jääneistä kirjoista.

Kävin viime kesänä Ateneumissa katsomassa Onerva - kaupungin naiset -näyttelyn, josta tämä Anna Kortelaisen kirja Eri kivaa! Onerva - kaupungin naiset 1910 tavallaan kertoo. Kirjan idea on se, että siinä kerrotaan Helsinkiläisten 1910-luvulla eläneiden naimattomien naisten (teoksessa heistä käytetään nimitystä helsingitär) elämästä. Oppaana toimii kirjailija L. Onerva, joka ehti olla vapaa ensin naimattomana ja sitten eronneena naisena.

Kortelainen kuvaa helsingittären naiseksi, joka liikkuu Helsingissä ystävättäriensä kanssa, tai joskus jopa sisaren tai ihailijansa kanssa. Helsingitär on keskiluokkainen nainen, joka on käynyt tyttökoulun tai yhteiskoulun. Helsingitär saattaa olla ylioppilas tai jopa filosofian ylioppilas, mikäli vanhemmat ovat tarpeeksi varakkaita kustantamaan tyttärensä opiskelut. Jos koti ei ole varakas, helsingitär ansaitsee omaa rahaa opettamalla tai antamalla yksityisopetusta esimerkiksi kielistä. Iältään helsingitär on parikymppinen, sillä sitä vanhemmilla on jo kiire avioliittoon, ellei tämä sitten haaveile elämästä itsellisenä naisena.

Kirja oli rakennettu kiinnostavasti leikekirjan muotoon: tekstin lisäksi sivuilla oli valokuvia, lehti-ilmoituksia ja kuvia esimerkiksi ravintoloiden ruokalistoista, Onervan tavaroista tai iltamien ohjelmistoista. Lisäksi kirjassa on katkelmia Onervan teksteistä. Alla on kuva parista sivusta, vähän huonokuntoisena mutta kuitenkin.

Ilmoituksia työpaikoista, joita helsingitär voisi hakea.
Mm. Venny Aho etsii kotiopettajaa.



Kuva Korkeavuorenkadulta.
Vasemmalla mainostetaan vuokrattavaa tomunimijää.

Tykkäsin kirjasta tosi paljon. L. Onerva vaikuttaa kiinnostavalta persoonalta ja tämä oli sopivan kevyt katsaus hänen elämäänsä. Minua kiinnosti myös todella paljon helsingittärien elämä, jota Kortelainen kuvaa monelta kannalta: esille otetaan niin ystävyys- kuin rakkaussuhteet, kahvilat ja ravintola, elokuvat ja teatterit, politiikka kuin matkustaminenkin. Jokaiseen näistä liittyvät myös Onervan omat kokemukset päiväkirjojen ja kirjeiden muodossa sekä katkelmat teoksista. Valokuvat ja lehti-ilmoitukset olivat kirjassa hyvä ja havainnollinen lisä, varsinkin lehti-ilmoituksia oli mielenkiintoista tutkia. Oli jotenkin järkyttävää, kun nimetöntä lasta tarjottiin lehdessä kasvatiksi "jos joku hyväsydäminen sen haluaisi" ja annettiin vielä osoite, missä lapsukaista voi käydä etukäteen katsomassa. Toisaalta myös huvitti muuan kempparin mainos, jonka alalaidassa luki kissan kokoisilla kirjaimilla "meillä vain naismyyjiä".

Suosittelen tätä lämpimästi kaikille historiasta kiinnostuneille ja niillekin, jotka kuvittelevat ettei historia kiinnosta - tässä on selkeä ja kattava paketti 1910-luvun helsingittären elämästä.

 5/5

Sininen soittorasia

Viikonloppuna pääsin Lapsuuden suosikit -haasteessani jo osaan 2. Leena Laulajaisen Sininen soittorasia on ensimmäinen osa kolmiosaisesta sarjasta, joka kertoo Kultasen Laurasta ja hänen koulutiestään tyttökoulusta ylioppilaaksi.

Sininen soittorasia on sarjan ensimmäinen osa, joka kertoo siitä, kuinka Laura muuttaa tätinsä ja setänsä luo Merenrantakaupunkiin aloittaakseen koulun tyttölyseossa. Merenrantakaupungissa Laura tutustuu monenlaisiin ihmisiin, kuten balettia harrastavaan Tainaan ja kiusattuun mustalaistyttöön Tiikerinliljaan. Tärkein tuttavuus on kuitenkin Pete Panula, villikkopoika, jonka äiti on karannut Saksaan ja mennyt siellä uusiin naimisiin ja jonka hassahtanut isä kulkee mieluummin saarnaamassa ihmisille kuin huolehtii omasta pojastaan. Petestä tulee Lauralle hyvin tärkeä  ja yhteydenpito kaksikon välillä jatkuukin koko sarjan ajan.

Luonteeltaan Laura on kiltti runotyttö, joka mielellään kirjoittelee erilaisia satuja ja tarinoita. Erityisesti kolmesta etunimestään (Laura Norma Eleonoora) Laura kehittelee vaikka minkälaisia seikkailuja, sillä Lauran mielestä hänessä on kolme eri tyttöä kerran on kolme nimeäkin: on rohkea tyttö, taiteellinen tyttö ja sitten on vielä tyttö, joka kokoajan arvostelee muita. Koulukortteerissa on sininen soitorasia, josta tulee Lauralle tärkeä esine. Sen musiikki helpottaa koti-ikävää ja samalla se myös muistuttaa Lauraa hänen kirjallisista kyvyistään ja pyrkimyksestä toteuttaa niitä.

Sarjan tapahtumat sijoittuvat 50-luvulle, ja ensimmäisessä osassa eletään vuotta 1951. Historiallinen aika näkyy kirjassa hyvin vähän, selkeimmin juuri siinä, että Laura käy tyttölyseota. Muuten kirjassa on vain joitakin viittauksia mm. sotaan, asekätkentään, evakoihin (Laura on kotoisin Metsäpirtistä) ja puhutaanpa kirjassa Mannerheimin hautajaisistakin. Edes henkilöiden nimet (Laura, Taina, Riikka, Heidi) eivät paljasta, että kirjassa eletään 50-lukua. Toisaalta ymmärrän hyvin sen, ettei kirjassa korosteta historiallisia faktoja, sillä kirja on kuitenkin suunnattu pienelle lukijalle, joka ei välttämättä jaksa kiinnostua tai edes ymmärrä kaikkia historiallisia faktoja.

Muistan pitäneeni kirjasta lapsena paljon eikä se mielipide ole aikuisenakaan muuttunut miksikään. Jos kuvailisin kirjaa yhdellä sarjalla, se olisi herttainen. Kirjassa ei tapahdu mitään pahoja asioita, on vain huolettomia leikkejä ja kujeita. Lisäksi Leena Laulajainen on mielestäni hyvin onnistunut tavoittamaan vanhoille tyttökirjoille tyypillisen ilmapiirin.

Sarjan muut osat ovat nimeltään Lumilinnut ja Keltainen sateenvarjo, mutta muistelisin, että lapsena en oikein näistä osista välittänyt, joten en niitä nytkään jaksanut lukea.

PS. Pahoittelen surkeaa kuvaa, halusin kuitenkin laittaa sen siihen, koska minusta kansi on ihana.

************Lapsuuden suosikit -haaste************

3+/5

Satunnaista seuraa

Anne B. Ragde on norjalainen kirjailija, joka on aiemmin kirjoittanut Suomessakin paljon kehutun Berliininpoppelit-trilogian. Itse en ole vielä ehtinyt poppeleita lukemaan, mutta Ragden uusin suomeksi käännetty kirja Satunnaista seuraa oli ihan pakko lukea, koska luen aina mielenkiinnolla näitä uusia sinkkukirjoja.

Kirjan päähenkilö on vähän alle nelikymppinen musiikkitoimittaja-Ingunn, joka on sinkku henkeen ja vereen. Ingunn laittaa nettideittipalstalle suorasukaisen ilmoituksen, joka houkuttaa etenkin nuoria miehiä. Heikkona hetkenä ikääntymistä kammoava Ingunn päättää hankkia kävelysauvat ja lähteä lenkkeilemään. Eräällä lenkillä Ingunn törmääkin pieneen tyttöön ja tämän yh-isään, joista muodostuu Ingunnille todella tärkeitä.

Kirja oli tosi suuri pettymys. Odotin enemmän nettideittailuun liittyvää juttua ja ehkä epäonnistuneita treffejä, mutta juoni olikin kopioitu suoraan Sinkkuelämästä. Tai oikeastaan kirja oli huonompi versio sinkkuelämästä, koska tässä pääosassa olivat lähinnä panot ja dokaaminen. Puuma-naisista olisi voinut kertoa vähän tyylikkäämmin ja ennen kaikkea vähemmän ennalta-arvattamammalla juonelle. Niin on tehnyt esim. Marja Björk kirjassaan Puuma. Se, että kirja oli niin ennalta-arvattava, teki tästä todella pitkästyttävää luettavaa, kun mitään jännitystä ei ollut. Eikä Sinkkuelämää-juonen toistelukaan ollut kirjalle oikein eduksi.

Hanna on kirjoittanut kirjasta myös arvostelun. Kannattaa kurkata se täältä. Muistakaa myös Hannan keväinen arvonta.

PS. Jos äänestettäisiin  "Kirja, jota en kannen perusteella ainakaan lukisi", Satunnaista seuraa olisi mun ehdokassuosikki.

2/5