Laulu punaisesta huoneesta

Raili Mikkanen on minulle tuttu nuortenkirjoistaan, jotka kertovat tunnetuista henkilöistä. Itse olen lukenut häneltä ainakin nuoresta Katri Valasta kertovan Runokirjeen sekä huumenuorista kertovan Koukussa, mutta aikuisten kirjat ovat tuntemattomampia. Laulu punaisesta huoneesta on historiallinen kirja, kuten useat muutkin Mikkaset, mutta historian lisäksi kirjassa on aimo annos rakkautta.

Eletään vuotta 1916. Annika on nuori tyttö, joka joutuu hoivaamaan sairasta äitiään. Vaihtelua elämään tuo Annikan tutustuminen kiinalaiseen Yaoon. Yao ei ole mikään unelmavävy, sillä hän on kiinalainen vanki, joka on useiden muiden vankien kanssa tuotu Annikan lähelle linnoitustöihin. Annika ja Yao tutustuvat ja, vastoin muiden ihmisten hyväksyntää, rakastuvat. Kirjan nimi tulee siitä, että he lukevat toisilleen ääneen kirjoja. Annika lukee Laulu tulipunaisesta kukasta -kirjaa ja Yao Punaisen huoneen unta. Kunnon rakkausromaanin tapaan Annikan ja Yaon välille syntyy hankaluuksia, jotka sitten voitetaan.

Kiinnostava kirja! Aihevalinta on erilainen, sillä enpä ole kuullut, että Suomessa olisi käytetty linnoitustöissä  kiinalaisia vankeja. Vaikka tässä olikin paljon rakkauskirjallisuuden aineksia, ei historiallistakaan puolta hylätä. Kokonaisuus on historiallisesti varsin uskottava. Etenkin nuoren naisen elämää sata vuotta sitten kuvattiin hyvin. Ei ollut helppoa ei. Erityisesti tykkäsin siitä, että Yaon kautta näytettiin myös kulttuurin yhteentörmäyksiä ja valotettiin hieman elämää toisessa kulttuurissa. Laulu punaisesta huoneesta oli sutjakkaa lukemista ja kokonaisuus oli selkeä. Ainoastaan loppu lässähti minusta vähän. Spoilereiden välttämiseksi totean vain, että lopussa oli sellaisia tapahtumia, joita ei olisi tarvinnut olla niiden ennalta-arvattavuuden vuoksi.

Suosittelen tätä kirjaa kesäkirjaksi kaikille historiasta kiinnostuneille, jotka kaipaavat kesäänsä myös hitusen romantiikkaa.

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi.

4/5

Minerva 2012.

272 sivua.

Kaukana omalta maalta

Sisko Latvuksen lasten- ja nuortenkirja Kaukana omalta maalta on koskettava romaani inkerinsuomalaisten vaiheista toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. 

Paavo on inkerinsuomalaisen perheen reipas esikoinen, joka 13-vuotiaana joutuu ottamaan perheestään suuren vastuun, kun isä on rintamalla. Kirjan alussa eletään vuotta 1942 ja Paavon perhe elää piiritetyssä Leningradissa. Elämä on kurjaa, sillä ruokaa tai polttopuita ei juurikaa ole. Hellaa lämmitetään vielä kirjahyllystä löytyvillä kirjoilla ja ruuaksi äiti taikoo tapettikiisseliä, jota valmistetaan repimällä kamarin seinästä kaikki tapetit, kaatamalla tapettisuikaleiden päälle kuumaa vettä, kaapimalla liisterit kattilaan ja keittämällä niin kauan, että liima haihtuu. Eräänä päivänä leipäjonossa äiti kuulee, että kaikki suomalaiset siirretään pois kaupungista. Niin alkaa matka kohti Siperiaa ja uutta elämää. Aivan niin auvoista matkasta ja uudesta elämästä ei tule kuin ensin luvattiin, sillä ruokaa on todella vähän ja töitä taas paljon, mutta hyvänä puolena on se, että isä tulee myös Siperiaan ja perhe saa olla taas yhdessä. Rankkoja aikoja on luvassa ja Paavo joutuu kasvamaan nopeasti aikuiseksi. Rankkojen asioiden vastapainoksi tapahtuu Paavon elämässä jotain hyvääkin, kun hän tutustuu vaaleatukkaiseen virolaistyttöön, Mareen.

Latvus on onnistunut kirjoittamaan vaikuttavan kirjan, joka jää mieleen pitkäksi aikaa. Erityisesti tykkäsin kirjan aihevalinnasta, sillä inkeriläisten kohtaloista ei ole hirveästi kirjoitettu (ainakaan minun silmiini ei ole osunut) eikä ainakaan nuortenkirjoja. Täytyy vielä ihailla sitä, miten paljon Latvus on tehnyt taustatyötä tätä kirjaa varten. Kirjan loppuluvussa Latvus kertoo saaneensa idean kirjaansa lukiessaan erään pakkosiirretyn inkerinsuomalaisen Matin tarinan. Kirjan Paavo on kuitenkin kuvitteellinen henkilö, vaikka kirjan tapahtumat ovat toki olleet totta monille. Kirjasta löytyy tietoa sekä Paavon maailmasta että Stalinin Neuvostoliitosta kuten myös pieni Siperia-sanasto, jossa selitetään kirjan kannalta keskeisiä käsitteitä. Näin historiallisista asioista tietämätönkin voi hyvillä mielin tarttua kirjaan. 

Tykkäsin vielä erityisesti siitä, että Paavolla oli niin positiivinen asenne läpi kirjan, vaikka elämä kuinka potkisi päähän. Tämä ei ehkä ole kaikkein totuudenmukaisin suhtautumistapa, mutta eipä lasten- ja nuortenkirjassa kaikkea kurjuutta tarvitse vuodattaakaan. Paavon tarina tulee kyllä sijoittumaan tämän vuoden kirjojen Top kymppiin.

4+/5
WSOY 2011.

216 sivua.

Mitfordin tytöt

Luin Mary S. Lovellin Mitfordin tytöt. Sodassa ja rakkaudessa jo elokuussa, mutta nyt vasta muistin kirjoittaa siitä tänne. Saa nähdä, muistanko koko kirjasta enää yhtään mitään, kun aikaa lukemisesta on kulunut niin kauan...

1900-luvun alussa englantilaiseen aristokraattiperheeseen syntyi kuusi tytärtä: Nancy, Pamela, Diana, Unity, Jessica ja Deborah. Tytöt olivat kauniita ja älykkäitä ja heidän elämänsä näytti hyvin poikkeukselliselta jo varhain. Aikuisena tyttöjen lähipiiriin kuului monia oman aikansa tunnettuja henkilöitä, kuten Winston Churchill, John  ja Bobby Kennedy, Joseph Goebbels ja jopa Adolf Hitler. Aikaa myöten sisarten väliset erot näyttäytyivät selkeästi siten, mitä kukin aikuisena teki: Nancystä tuli tunnettu kirjailija, Pamela taas jäi maaseudulle viettämään tavallista elämää. Politiikka jakoi sisaruksia kahtia, sillä Diana vannoi fasismin nimeen ja Jessica taas vasemmiston. Unity puolestaan pääsi jopa Hitlerin uskotuksi asti. Sisaruksista nuorin, Deborah, meni naimisiin herttuan kanssa. Vaikka sisarukset ovatkin erilaisia ja ideologiat vastakkaisia, heidän välillään ei kuitenkaan ollut vihanpitoa ja sisarusten välit kestivät - kävi miten kävi.

Kirja on mielenkiintoinen kuvaus kuudesta erilaisesta sisaresta ja myös 1900-luvun alun Euroopasta, kiihkeästä maailmanpoliittisesta tilanteesta ja toisesta maailmansodasta. Kirja oli helppolukuinen ja henkilöt kiinnostavia, mutta jokin pieni pettymys tästä kirjasta kuitenkin jäi: minua harmitti, ettei yksikään sisarista tuntunut läheiseltä eikä yhteenkään voinut samaistua. Kiinnostavin henkilöistä oli ehkä Unity, joka pääsi Hitlerin piireihin, mutta loppua kohti mentäessä Unitykin alkoi tuntua rasittavalta draamakuningattarelta. Välillä jopa tuntui että "sisaruksia oli liikaa", sillä sotkin heidät välillä keskenään. Varsinkin Dianan ja Unityn välillä jouduin usein miettimään, että kumpikos tämä olikaan. Ihaninta kirjassa oli ajankuva sekä sisarusten välinen läheisyys: siskoa ei jätetä, vaikka mikä olisi. Tämä sai minut melkeinpä kaipaamaan omaa siskoa.

********Siskoshaaste 2011**********

3/5
Alkup. nimi: The Mitford girls. The Biography of an Extraordinary family. Suom. Titia Schuurman

Schildts 2010

476 sivua + kuvaliitteet

Jääleinikki

Jääleinikki jatkaa Enni Mustosen Pohjatuulen tarinoita -sarjaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun puoliväliin ja kertojana on Eliisa Hetta, vastavalmistunut sairaanhoitaja. 

Eliisa löytää kuolleen isoäitinsä papereiden joukosta saksalaisen sotilaan kuvia ja kirjeitä. Vähitellen Ellisalle selviää, ettei hänen isänsä ole sen enempää enontekiöläinen poromies tai sodassa kaatunut taistelulentäjäkään vaan saksalainen upseeri. Eliisan äiti ei halua häpeän vuoksi kertoa Eliisalle mitään hänen isästään, mutta Eliisa tahtoo selvittää salaisuuden.

Eliisa lähtee ystävänsä yllytyksestä töihin Etelä-Saksaan ja siellä hän päättää selvittää salatun isänsä tarinan. Eliisa myös rakastuu palavasti, mutta kahden eri kulttuurista tulevan ja eri kieltä puhuvan rakkaus ei ole helppoa. Suomalaisella sisulla Eliisa ei anna periksi, vaan on valmis taistelemaan rakkauden eteen.

Olin ladannut tälle kirjalle paljon odotuksia eivätkä ne kaikki ihan täyttyneet. Kirja ei ollut aivan yhtä tapahtumarikas kuin edellinen osa Lapinvuokko, mikä tavallaan on ymmärrettävää, sillä sota-ajassa on enemmän kerrottavaa kuin 60-luvussa. Enni Mustosella on taito ujuttaa kirjoihinsa paljon historiallista faktaa, mutta tässä osassa faktat jäivät vähiin - välillä piti oikein muistuttaa itseään, että kirja tapahtuu 60-luvulla, koska useinkaan sitä ei tekstistä huomannut. Välillä Jääleinikkiä lukiessa tuli tunne, että olen lukenut tämän jo, koska tapahtumat olivat osittain tuttaja Mustosen muista kirjoista (lähinnä Metsäkukkia asvaltilla ja Unikkoja ikkunassa). Mustonen on kuitenkin siitä taattu kirjailija, että hänen kirjojensa parissa viihtyy aina, kuten nytkin. Niin selkeää, nopeaa ja sujuvaa teksti oli. Yhdessä asiassa Mustonen on myös kehittynyt: en huomannut kertaakaan, että henkilöiden nimi olisi vaihtunut kesken tekstin.

Suosittelen Jääleinikkiä kaikille Enni Mustosen ystäville.

4+/5
Otava 2011

255 sivua

Arvet

Kotkansilmän kartano -trilogiallaan tutuksi tullut Eeva Vuorenpää johdattaa tuoreimmassa romaanissaan Arvet lukijan sotavuoteen 1941 ja lapsen maailmaan sodan aikana.

Aiju ja Nina ovat iäkkäitä naisia, jotka sattumalta kohtaavat Tallinnan laivalla. Kummankin lapsuutta yhdistää yksi asia, sota. Sota on jättänyt jälkensä naisiin, sillä kumpikin kantaa mukanaan arpea, muistoa tuosta kamalasta ajanjaksosta. Aijun arpi on peräisin suomalaisesta sotasairaalasta, missä pientä tyttöä hoidettiin vaikean leikkauksen jäljiltä. Ninan arpi puolestaan on peräisin saksalaiselta keskitysleiriltä, jonne varakas juutalaisperhe lähetettiin vuonna 1941. Ninan ja Aijun yllättävä kohtaaminen saa molemmat kerimään auki lapsuuden kipeitä solmuja ja muistelemaan aikaa, jolloin kummankin arvet syntyivät. Ninan ja Aijun tarinan ohella Arvet kertoo myös 34 surmatun juutalaislapsen viimehetkistä virolaisessa synagogassa.

Kirja oli mielenkiintoinen tarina sodasta kahden lapsen silmin. Vuorenpää onnistuu hyvin kuvaamaan lasten maailmaa, pelkoa ja toisaalta myös toiveikkuutta äärimmäisissä olosuhteissa. Erityisesti Ninan perheen henkiinjäämistaistelusta keskitysleirillä oli hengästyttävää ja surullista lukea. Kirjan luvat ovat lyhyitä, vain muutaman sivun mittaisia, ja niissä kertojina vuorottelevat Nina ja Aiju. Lyhyet luvut aiheuttivat sen, että kirjaa oli pakko ahmia, jotta saa tietää lisää Aijun ja Ninan vaiheista. Ninan ja Aijun kerrontaosuuksien välissä on muutama sivun mittainen kohta, jossa kerrotaan 34 juutalaislapsen kohtalosta virossa. Aihe on toki tärkeä, mutta tuntui hieman turhalta, sillä Aijun ja Ninan tarinat olivat paljon kiinnostavampia.Kirjassa aivan erityistä oli se, miten aidontuntuisesti Vuorenpää on onnistunut kuvaamaan lasten maailmaa sota-aikana; minun piti useaan otteeseen muistuttaa itseäni siitä, että kirja on fiktiota. Suosittelen tutustumaan tähän, sillä surullisesta aiheesta huolimatta kirjassa on paljon valoa.

4/5
Minerva-kustannus 2011

244 sivua

Hyvästi Hiekkala

Kaivelin vanhempieni luona kaappeja ja löysin pinon vanhoja kirjoja, joten pääsin samalla edistämään Lapsuuden suosikit -haastetta. Vuokka Niskasen Hiekkala-kirjat on tarkoitettu juuri lukemaan oppineille lapsille ja ne kertovat Hiekkalan perheen lasten elämästä 30- ja 40-luvulla ensin kotona Karjalassa ja sitten evakkopaikoissa ympäri Suomea. Sarjan alkuosan kirjat käsittelevät tavallisia arkipäivän asioita, kuten leikkejä, mummolavierailuja ja lukemaan oppimisen vaikeutta. Sarjan myöhemmät osat kertovat sodasta lasten näkökulmasta, evakkotaipaleesta ja siitä pelosta ja hämmennyksestä, jota uudet asiat aiheuttavat.

Itseltäni löytyy kirja Hyvästi Hiekkala, joka kertoo talvisodasta. Aluksi lapset elävät kotona Käkisalmessa tavallista elämää: odotetaan koulun alkua, mutta päivät kuluvat vielä leikeissä ja sotilaiden harjoituksia seuratessa. Syksyn kuluessa elämä muuttuu kummalliseksi; eräänä päivänä isä sanoo, että Olavin, Inkerin ja pikkusisko-Annikin on lähdettävä äidin kanssa mummolaan Tulolan saarelle turvaan siltä varalta, että sota syttyy. Aluksi lapset ovat innoissaan lähdössä mummolaan, mutta oleskelu mummon luona meneekin odotettua pidemmäksi ja eräänä päivänä radiossa kerrotaan, että on syttynyt sota. Tulee desanttien pelko, radiouutiset, joissa kerrotaan "ei mitään uutta rintamalta", pommikoneet, joiden vuoksi juostaan lumipuvut niskassa kellariin ja aikuisten kummalliset puheet, joita kutsutaan "sotasalaisuuksiksi". Kirjan lopussa lapset joutuvat lähtemään kohti tuntematonta, evakkomatkalle.

Tykkäsin näistä kirjoista lapsena aivan valtavasti. Olin aika vanha, kun löysin nämä kirjat, varmaan melkein kymmenen, mutta siitä huolimatta ahmin kirjat suurella innolla. Olin todella pettynyt, kun sarja loppui ja muistaakseni sepitin itse näille jatkoakin. Hyvästi Hiekkala tuntui edelleen oikein toimivalta kirjalta, sillä se kertoi sodasta realistisesti, mutta kuitenkin lapsen tasolle sopivasti. Kirja sopii hyvin myös juuri lukemaan oppineelle lapselle, sillä kappaleet ovat lyhyitä, kirja sisältää kuvia ja pitkät sanat on vielä tavutettu. Aikuista lukijaa huvitti kovasti se, miten salamyhkäistä lapsen saaminen on ennen ollut: Olavi ja Inkeri ihmettelevät kovasti, kun naapurin tädit varoittelevat äitiä nostelemasta mitään raskasta ja sitä, miksi äiti sulkeutuu toiseen huoneeseen puhumaan isän kanssa kummallisia puheluita. Yllätys onkin melkoinen, kun he evakkojunassa herätessään huomaavat uuden pikkuveljen nukkuvan äidin vieressä. Nämä ovat hyviä kirjoja edelleen.

4½ /5

Eri kivaa!



Öhöm. Olen ollut niin innostunut 30 päivää kirjoja -haasteesta, että olen unohtanut postailla tänne lukemistani kirjoista. Onneksi merkitsen kaikki lukemani kirjat uskollisesti myös ruutuvihkoon, josta on hyvä tarkastaa, mitä kaikkea on jäänyt postaamatta. Seuraavina päivinä saan toivottavasti kirjoitetuksi juttuja niistä postaamatta jääneistä kirjoista.

Kävin viime kesänä Ateneumissa katsomassa Onerva - kaupungin naiset -näyttelyn, josta tämä Anna Kortelaisen kirja Eri kivaa! Onerva - kaupungin naiset 1910 tavallaan kertoo. Kirjan idea on se, että siinä kerrotaan Helsinkiläisten 1910-luvulla eläneiden naimattomien naisten (teoksessa heistä käytetään nimitystä helsingitär) elämästä. Oppaana toimii kirjailija L. Onerva, joka ehti olla vapaa ensin naimattomana ja sitten eronneena naisena.

Kortelainen kuvaa helsingittären naiseksi, joka liikkuu Helsingissä ystävättäriensä kanssa, tai joskus jopa sisaren tai ihailijansa kanssa. Helsingitär on keskiluokkainen nainen, joka on käynyt tyttökoulun tai yhteiskoulun. Helsingitär saattaa olla ylioppilas tai jopa filosofian ylioppilas, mikäli vanhemmat ovat tarpeeksi varakkaita kustantamaan tyttärensä opiskelut. Jos koti ei ole varakas, helsingitär ansaitsee omaa rahaa opettamalla tai antamalla yksityisopetusta esimerkiksi kielistä. Iältään helsingitär on parikymppinen, sillä sitä vanhemmilla on jo kiire avioliittoon, ellei tämä sitten haaveile elämästä itsellisenä naisena.

Kirja oli rakennettu kiinnostavasti leikekirjan muotoon: tekstin lisäksi sivuilla oli valokuvia, lehti-ilmoituksia ja kuvia esimerkiksi ravintoloiden ruokalistoista, Onervan tavaroista tai iltamien ohjelmistoista. Lisäksi kirjassa on katkelmia Onervan teksteistä. Alla on kuva parista sivusta, vähän huonokuntoisena mutta kuitenkin.

Ilmoituksia työpaikoista, joita helsingitär voisi hakea.
Mm. Venny Aho etsii kotiopettajaa.



Kuva Korkeavuorenkadulta.
Vasemmalla mainostetaan vuokrattavaa tomunimijää.

Tykkäsin kirjasta tosi paljon. L. Onerva vaikuttaa kiinnostavalta persoonalta ja tämä oli sopivan kevyt katsaus hänen elämäänsä. Minua kiinnosti myös todella paljon helsingittärien elämä, jota Kortelainen kuvaa monelta kannalta: esille otetaan niin ystävyys- kuin rakkaussuhteet, kahvilat ja ravintola, elokuvat ja teatterit, politiikka kuin matkustaminenkin. Jokaiseen näistä liittyvät myös Onervan omat kokemukset päiväkirjojen ja kirjeiden muodossa sekä katkelmat teoksista. Valokuvat ja lehti-ilmoitukset olivat kirjassa hyvä ja havainnollinen lisä, varsinkin lehti-ilmoituksia oli mielenkiintoista tutkia. Oli jotenkin järkyttävää, kun nimetöntä lasta tarjottiin lehdessä kasvatiksi "jos joku hyväsydäminen sen haluaisi" ja annettiin vielä osoite, missä lapsukaista voi käydä etukäteen katsomassa. Toisaalta myös huvitti muuan kempparin mainos, jonka alalaidassa luki kissan kokoisilla kirjaimilla "meillä vain naismyyjiä".

Suosittelen tätä lämpimästi kaikille historiasta kiinnostuneille ja niillekin, jotka kuvittelevat ettei historia kiinnosta - tässä on selkeä ja kattava paketti 1910-luvun helsingittären elämästä.

 5/5

Hovimäki-kirjat

Luin pitkästä aikaa yhden ikisuosikeistani, nimittäin Hovimäki-sarjan. Kirjat perustuvat kakkosella vuosina 1999-2003 esitettyyn historialliseen draamasarjaan, jonka neljä tuotantokautta sijoittuvat vuosiin 1798-1907. Hovimäki kertoo Lindhofin aatelissuvun ja Sepän torpan vaiheista ja tapahtumapaikkana on kuvitteellinen Hovimäen kartano Hirvikosken pitäjässä.

Kirjoja on ilmestynyt kaikkiaan kuusi: Ruotsin vallan iltarusko, Keisarin auringon alla, Heräämisen aika, Oolannin sodasta sortovuosiin, Päin nousevan Suomen rantaa ja Ei muuta kunniaa. Kirjat näyttävät monia sellaisia tapahtumia, joita tv-sarjassa ei näy, ja esimerkiksi kirjojen Heräämisen aika ja Ei muuta kunniaa tapahtumia ei näy tv-sarjassa ollenkaan. Ei muuta kunniaa kirja päättyy vuoteen 1940, mutta kirjan epilogissa eletään vuotta 1999 ja kuullaan vielä Hovimäkeläisten vaiheista. Hovimäen tekijäkaarti on vakuuttava, sillä siihen kuuluvat mm. Carl ja Anna-Lisa Mesterton, jotka tekivät suosittua Metsolat-sarjaa sekä Kirsti Manninen, joka tunnetaan myös Enni Mustosena.

Sarjan tapahtumat saavat alkunsa, kun rutiköyhä luutnantti Magnus Lindhof perii Hovimäen kartanon. Kartano on retuperällä, mutta yhdessä vaimonsa Johannan kanssa he saavat kartanon kukoistamaan. Apunaan heillä on myös sepän perhe, jonka torppa on kartanon mailla. Vuosien saatossa Hovimäestä tulee kukoistava kartano, jonka seinien sisällä nauretaan ja itketään, eletään ja kuollaan. Hovimäen kartanossa kasvaa myös ihmisiä taiteen ja politiikan saralle, ja Hovimäkeläiset ovatkin mukana monessa hankkeessa, kuten Suomen sodassa, ensimmäisessä oopperassa ja suurlakossa. Vuosien saatossa Hovimäeltä lähdetään myös ulkomaille, Pietariin ja Pariisiin asti. Vuosikymmenien ja -satojen kuluessa torpan ja kartanon väki myös liittyy tiukasti yhteen paitsi avioliittojen kautta, myös aina silloin kun Hovimäkeä kohtaa sota tai muu kurjuus.

Tykkään tästä sarjasta historiallisuuden takia ja kaikki historialliset faktat on kivasti nidottu tarinan sisään. Veljeni jaksaa vähän ämpyillä siitä, miten epäuskottavaa on, että kaikki historialliset faktat on sijoitettu yhteen tarinaan niin, että aina kun jotain historiallisesti merkittävää tapahtuvaa, ovat Hovimäkeläiset sattumalta paikalla. Minusta siinä ei ole mitään ihmeellistä vaan se on pelkästään kiehtovaa ja jaksaa pitää mielenkiintoa yllä. Ainoa mikä sarjassa ärsyttää, on henkilöiden ikien epätarkkuus. Varsinkin sarjan loppuosissa henkilöt ovat mukana kirjasta toiseen, vaikka kaiken järjen mukaan heidän pitäisi olla jo lähemmäs yhdeksänkymppisiä tai vanhempiakin. Tämä on kuitenkin vain pieni kauneusvirhe, sillä muuten sarja on kokonaisuutena onnistunut: juoni kulkee mukavasti, mukana on toimintaa ja romantiikka ja henkilöt ovat mielenkiintoisia. Suosittelen tutustumaan. 

5/5

Päivä 02 – Kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kolmesti

Tämä oli oikeastaan aika vaikea kysymys, koska luen tosi monia kirjoja useaan otteeseen. Yleensä, jos ostan jonkun kirjan itselleni, syy on se, että haluan lukea sen uudestaan ja uudestaan. Monet tuttuni ovat ihmetelleet tätä tapaa, mutta minusta tässä ei ole mitään kummallista. Usein, kun lukee kirjan ekaa kertaa, tulee lukeneeksi sen hirveää kyytiä vain selvittääkseen loppuratkaisun tai sen, kuka on murhaaja. Uudella lukukerralla voi sitten keskittyä jo muihin juttuihin, kuten kielen hienouksiin. Lisäksi, jos kirja on hyvä, sen lukee mielellään uudestaan ja uudestaan.

Kun aloin selata kirjahyllyä tämän päivän kysymystä varten, ei vastausta ollutkaan enää vaikea miettiä; kirja (tai kirjat) sattui nimittäin heti ekana käteen, kun tutkin kirjahyllyni valikoimaa.

Kirsti Mannisen ja Markku Onttosen kirjoittamat Kun taivas repeää ja Taivas sinivalkoinen olivat kovaa kamaa joskus kymmenisen vuotta sitten. Olen lukenut Kun taivas repeää -kirjan valehtelematta varmaan seitsemän kirjaa eikä jatko-osa Taivas sinivalkoinenkaan kovin paljon huonommaksi jää. Nämä kirjat perustuvat tv-sarjoihin, jotka tulivat maikkarilta joskus kymmenen vuotta sitten. Tykkäsin tv-sarjasta tosi paljon, mutta kirjoista varmaan vielä enemmän. Nyt on hujahtanut varmaan kolme vuotta, etten ole kirjoja lukenut, mutta nyt tekisi mieli tarttua niihin uudestaan. Epäilen, että osaisin vieläkin kirjoista pitkät pätkät ulkoa...

Kun taivas repeää kertoo parikymppisestä perhetyttö-Ainosta, joka ystävättärensä vanavedessä lähtee lääkintälotaksi kenttäsairaalaan syyskesällä 1943. Työ kenttäsairaalassa on kovaa, ja suojattua elämää viettäneellä Ainolla on aluksi vaikeaa, mutta vähitellen hän löytää omat kykynsä. Kenttäsairaalan lähettyvillä on kaukopartiomiesten tukikohta ja Aino tapaakin kaukopartiomies-Laurin. Pari ihastuu ja suunnittelee kihloja, mutta sitten Lauri katoaa partioreissulla. Ainoa alusti asti piirittänyt kirurgi ja naistenmies Erik Halme tarjoaa oitis Ainolle lohduttavan olkapään ja parin välillä alkaakin tapahtua. Tarina saa uuden käänteen, kun Lauri palaakin takaisin, alkaa Neuvostoliiton suurhyökkäys, jossa Laurikin haavoittuu, ja lopulta hurja matka omien puolelle. Eikä liene varmaan kenellekään epäselvää, kumman miehistä Ainoa valitsee lopulta.

Taivas sinivalkoinen kertoo Ainon ja Laurin tarinaa vuodesta 1944 Helsingin olympialaisiin astiin. Aino ja Lauri menevät naimisiin, mutta vaikeudet eivät pääty sodan loppumiseen. Viipurista kotoisin oleva Lauri on joutunut evakoksi ja käden puuttuminen haittaa työntekoa. Aino joutuu yksin kantamaan huolta perheestä, kun Lauri on kiinnostuneempi ryyppäämisestä ja sotamuisteluista. Monta mutkaa on matkassa ja kantoa kaskessa ennen kuin päästään viettämään olympialaisia.

Minua viehätti kirjoissa erityisesti romanttisuus, muistan huokailleeni ihan onnessani Ainon ja Laurin tarinalle. Tietysti myös historiallisuus ja etenkin ekan osan lottakuvaukset kiehtoivat tällaista historiafriikkiä. Nyt aikuisena ajatellen varsinkin sodasta annettu kuva näyttää aika romanttiselta, varsinkin jos sitä vertaa äskettäin lukemani Ruman sodan kuvaan sodasta. Taivas sinivalkoinen on sen sijaan hyvinkin realistinen kuvaus sodan jälkeisestä ajasta, siitä kun kaikesta on pulaa, mies ryyppää ja painajaiset kiusaavat öisin.

Nyt jälkeenpäin mua on vähän nolottanut se, miten lääpälläni olin näihin kirjoihin, mutta toisaalta: mikäs näin hyvään kirjaan on hurahtaessa. 

5/5

Ruma sota

Bongasin historiaa opiskelevan veljeni kursikirjapinosta tämän Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittaman kirjan Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia ja hetken kirjaa selailtuani päätin ottaa sen tarkempaan lukuun. Kirja kertoo yksilön tasolla sodan tietyistä ilmiöistä, jotka ovat tähän asti jääneet vähälle huomiolle. Kirja valottaa mm. sotilaiden julmuutta rintamalla, seksuaalista väkivaltaa ja päihteiden käyttöä sota-aikana, sotilaskarkuruutta, sotasensuuria ja -propagandaa sekä sodan aiheuttamia traumoja sotilaille. Takakannen mukaan Ruma sota muistuttaa, että sodan peilissä ihmisellä voi olla pedon kasvot. Sota jättää kansakuntaan haavoja, jotka eivät parane vielä vuosikymmenien kuluttuakaan.

Vaikka olenkin kiinnostanut historiasta, ei sotahistoria ole koskaan kiinnostanut minua kamalasti, tai oikeammin kiinnostus on kohdistunut lähinnä naisiin sodan aikana ja erityisesti lottiin. Ruma sota oli kuitenkin kiinnostavaa luettavaa, vaikka osa artikkeleista tulikin luettua läpi pikakelauksella: kaikkia hirveyksiä ei olisi huvittanut lukea. Esimerkiksi kuvaukset siitä, mitä kaatuneille vihollisille tehtiin, yököttivät. Tuli jopa sellainen olo, etä minkä ihmeen takia kaikki nämä pitää tuoda tällä tavoin esille. Kirjassa yhdessä kohtaa (en enää löytänyt kohtaa, joten en voi sanatarkasti kirjoittaa miten perustelu meni) kuitenkin todettiin, ettei asioista voida puhua, ellei oteta esiin myös tätä karmivampaa puolta. Tämä on totta. Ja muutenkin minun piti välillä muistutella itseäni siitä, että sota on niin poikkeuksellinen juttu, jossa on ihan omanlaisensa tapa toimia ja käyttäytyä.

Siitä huolimatta, että kirjassa on paljon yököttävää tai tylsää materiaalia, sain siitä myös uutta tietoa. Minulle oli yllätys se, miten tärkeänä pidettiin kaatuneiden tuomista pois kentältä: jos jonkun ruumista ei saatu tuotua pois, aiheutti se tovereille suurta huolta. Kaatuneelta taistelutoverilta ei otettu minkäänlaisia varusteita, ei edes kenkiä, vaikka niistä oli huutuva pula. Sen sijaan kaatuneelta viholliselta kerättiin sotasaaliina kaikki mitä vain irti saatiin. Toinen mielenkiintoinen juttu oli se, että sodan aikana monet naimisissa olevat naiset turvautuivat laittomiin abortteihin, koska eivät halunneet synnyttää lasta: naiset pelkäsivät sitä, että jos mies kaatuu rintamalla, hänellä ei ole mahdollisuuksia selvitä lapsen kanssa. Kirjan ehkä kiinnostavin luku oli kuitenkin sotasensuuria ja -propagandaa käsittelevä luku, josta irtosi myös paljon uutta tietoa. Lehdet eivät mm. kirjoittaneet jatkosodan lopulla saadusta torjuntavoitosta, ettei sillä herätettäisi turhaa toiveikkuutta. Samoin isojen siviilitappioiden, kuten Iittalassa sattuneen tuhoisen junaturman, uutisoinnissa valittiin sensuurin linja, ettei ihmisissä heräisi turhaa huolta ja hätää. Mielenkiintoa ja hilpeyttä herätti tieto siitä, että sotilaiden kirjeenvaihtoilmoitukset jossain vaiheessa kiellettiin, koska rivien välistä paistoi niin avoimesti naisenkaipuu eikä näin epäsotilaallista käytöstä toki hyväksytty.

Kirja oli selkeä ja helppolukuinen, ei siis lainkaan oppikirjamainen, ja sisälsi myös paljon mielenkiintoista ja uutta tietoa. Yhden virheen tein kyllä siinä, kun luin kirjaa illalla ja vilkas mielikuvitus teki tepposet siinä määrin, että jouduin lukemaan sivutolkulla Uma Karman Kaiken se kestää -kirjaa ennen kuin olin ihan varma, että jos näen unia, näen niitä vain skeittareista enkä päättömistä ruumiista:)

4-/5

Suomen lasten Linnakirja

Jos minun pitäisi kuvailla Minerva-kustannuksen tänä keväänä ilmestynyttä Suomen lasten Linnakirjaa yhdellä adjektiivilla, se olisi valloittava. Raili Mikkanen (sanoitus) ja Laura Valojärvi (kuvitus) tekevät tässä kirjassa kerrassaan hienoa työtä. Kirjan tehnyt parivaljakko on ehdottomasti asiantuntijoita omalla alallaan, sillä Mikkanen on kirjoittanut historiallisia nuortenkirjoja (mm. Katri Valasta kertova Runokirje). Laura Valojärvi taas on graafikko, taidepedagogi ja kuvittaja. Olen tosi huono analysoimaan kuvia, joten tämä alkusivun kuva puhukoon mahtavan kuvituksen puolesta.

Suomen lasten Linnakirja esittelee linnoja muinaislinnoista leirilinnoihin, linnoihin ja kartanolinnoihin sekä linnoituksiin. Kirjassa esitellään linnoista Turun, Hämeen, Raaseporin, Kastelholman ja Olavinlinna, Louhisaaren kartanolinna sekä Suomenlinna ja Lappeenrannan sekä Svartholman linnoitukset. Jokaista linnalukua kohden on esittelysivu, jossa on linnan kuva ja lyhyt kuvaus linnasta. Seuraavaksi kirjassa valotetaan hieman laajemmin linnan historiaa ja lopuksi kerrotaan yksi tai kaksi linnaan liittyvää tarinaa.

Tarinat ovat todella mielenkiintoisia, sillä joissakin vilahtelee aivan todellisia historiallisia henkilöitä. Esimerkiksi Turun linnasta kertovassa tarinassa Kaarina Hannuntytär lapsineen joutuu muuttamaan pois Turun linnasta, jotta Juhana-herttua pääsee asettumaan linnaan uuden vaimonsa, Puolan prinsessa Katariina Jagellonican kanssa. Hämeen linnasta kertovassa tarinassa taas on pääosassa nuori piikatyttö-Pirkko, joka esipuheen mukaan on aivan oikeasti ollut olemassa.

Linnan esittelysivu

Kirjan luvuista näkyy, että se on kirjoitettu asiantuntevasti, siinä on historiallisia faktoja, mutta niitä ei kerrota mitenkään raskassoutuisesti, vaan otetaan huomioon pienet lukijat/kuuntelijat kertomalla tarinoita, joiden sekaan on upotettu näitä edellä mainittuja faktoja. Tarinat ovat sellaisia, joiden varmasti olettaisi kiinnostavan pieni lukijoita, sillä monet tarinoista ovat aikamoista seikkailua, kuten se että poika pelastaa sodassa muun perheen venäläisten kynsistä tai että nuori poika yrittää saada kiinni vaarallisen rikollisen.

Minua tietysti aikuisena lukijana kiinnosti enemmän linnat. Kirjassa esitellyistä linnoista olen käynyt Turun, Hämeen, Kastelholman ja Olavinlinnassa sekä tietysti Lappeenrannan linnoituksessa. Kirjan lukeminen jätti minulle kipinän, että pitäisi päästä käymään myös Suomenlinnassa, missä en jostain syystä ole koskaan käynyt. Kirja sai minut pohtimaan lempilinnaani, ja kisasta tuli tosi tiukka Turun ja Hämeen linnan välillä, joskin Turun linna kiilasi kuitenkin ykköseksi.

Kirja oli mahtava lukukokemus, ja suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän lasten kanssa, jos ei oman niin vaikka kummilapsen. Tämän kirjan parissa viihtyy varmasti niin lapsi kuin aikuinenkin. Leena Lumi povasi tälle kirjalle Junior-Finlandia ja minä komppaan Leenaa; tässä olisi aivan mainio ehdokas.

Linnakirja muualla

Kirjamielellä

Morren maailma

Järjellä ja tunteella

5/5

Kenttäharmaita naisia

Sain kaveriltani joululahjaksi Irja Virtasen kirjan Kenttäharmaita naisia, joka on kertomus nuoresta radistilotasta jatkosodan aikana. Vaikka olenkin kiinnostunut lotista ja lukenut heistä aika paljon sekä kauno- että tietokirjoja, on Kenttäharmaita naisia mennyt jotenkin ohi. Kirja on ilmestynyt jo vuonna 1956 ja siitä tuli aikamoinen menestys, koska kirja myytiin loppuun heti ensimmäisenä syksynä. Kirjasta ei kuitenkaan otettu silloin toista painosta, koska se aiheutti ilmestyessään kohua, sillä sitä pidettiin lotta-aatteen vastaisena.

Kirjaa on tituleerattu naisten Tuntemattomaksi sotilaaksi ja sitä se onkin: Tuntematonta on nimitetty purnaajien sodaksi ja samaa tunnelmaa on Kenttäharmaissa naisissakin. Naiset tekevät työnsä, mutta sankaruutta ei ole, vaan kaikki on hyvin arkipäiväistä. Se juuri tekee kirjasta niin hyvän: poissa on monista myöhemmin tehdyissä kirjoissa kuvattu hurmahenki ja kiihkoisänmaallisuus, kaikesta tulee ankaraa työtä, jota kyllä tehdään, mutta kiihkottomasti. Tämän saavat huomata myös komennukselle tulevat uudet lotat, jotka kuvittelevat työn olevan täynnä arvokasta lottatoveruutta ja jaloa isänmaallisuuta. Heille annetaan kipakka vastaus siitä, mitä lottatyö todellisuudessa on.

- Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus. Libertee, fraternitee, egalitee. Johan sinä puhut kuin vallankumouksellinen. Kuule, älä tule puhumaan meille isänmaasta. Me olemme unohtaneet sellaiset juhlapuheet vallan. Olemme tehneet vain työtämme ja kehnänneet itsellemme jonkinmoiset elinehdot. Ja vapaa-ajat me nukumme täällä kuin ruumiit. (s. 78.)

Kirjan lopussa on FT Tiina Kinnusen kirjoittama jälkipuhe, jossa hän kertoo paitsi itse lotta-aatteesta, myös kirjan saamasta kritiikistä ilmestymisen aikoihin. Suomen häviö Neuvostoliitolle jatkosodassa aiheutti maassa ulko- ja sisäpoliittisia muutoksia. Näiden muutosten vuoksi Lotta Svärd -järjestö lakkautettiin välirauhansopimuksen nojalla 23.11.1944, koska Neuvostoliitto ja äärivasemmisto Suomessa pitivät lottia fasisteina. Sodan jälkeen lotista ei kauheasti puhuttu, heitä pidettiin joissakin piireissä fasisteina tai jopa upseerien kenttäpatjoina. Linnan Tuntematon sotilas antoi ilmestyttyään lotista yksipuolisen ja kyseenalaisen kuvan. Virtasen Kenttäharmaita naisia toi Tuntemattomalle oman vastaiskunsa, mutta jäi valitettavasti sen jalkoihin. Kinnunen on jälkipuheessa etsinyt syitä sille, miksi Kenttäharmaita naisia jäi Tuntemattoman jalkoihin. Syynä on varmasti se, että kirjan kirjalliset ansiot eivät yllä Tuntemattoman tasolle, mutta Kinnunen pohtii myös tekijän sukupuolen ja naisiin keskittyvän kuvauksen vaikutusta kritiikkeihin. Miehillä oli tarve käydä läpi sotakokemustaan ja heille annettiinkin siihen mahdollisuus, mutta naisten piti odottaa vuoroaan vielä vuosia.

Kenttäharmaita naisia kertoo nuoresta helsinkiläisylioppilas-Ullasta, joka kaipaa elämäänsä muutosta ja lähtee radistilotaksi Itä-Karjalaan. Ullan tarinassa on paljon yhtäläisyyksiä kirjailijan omaan tarinaan, sillä Irja Virtasen mukaan "Ullan radistin tie oli hänen oma tiensä melkein piirrolleen". Irja myös avioitui lottakomenuksensa aikana aivan kuten Ullakin tekee romaanissa. Ulla tekee poikkeuksen lottien joukossa, sillä hänen isänsä on taistellut sisällissodassa punaisten puolella. Yleisimmin kuva lotasta taitaa olla keskiluokkaan tai ylempään keskiluokkaan kuuluva nainen.

Kenttäharmaita naisia lienee herättänyt kohua myös naisten käytöksellä. Välillä ilonpito on niin hurjaa, että yksi lotta oksentaa juovuspäissään huoneessaan ja joukossa on myös niitä naisia, jotka metsästävät sopivaa miestä eivätkä jätä rauhaan edes ukkomiehiä. Jostain syystä kohdat tässä kirjassa eivät tunnu halventavilta, kuten vaikkapa Tuntemattomassa tai Paavo Rintalan Sissiluutnantissa (josta mulla tosin ei ole omakohtaista lukukokemusta), vaan pelkästään realistiselta. Naisten välillä ei myöskään kaikissa tilanteissa valinnut suurta sisarellisuutta, jota monissa myöhemmissä lotta-kirjoissa tai -elämäkerroissa on toisteltu.

Kenttäharmaita naisia tulin lukuvaiheeksi verranneeksi useaan otteeseen Lupaus-elokuvaan, joka on jäänyt mieleeni ärsyttävänä leffakokemuksena yltiöisänmaallisen lottakuvauksen vuoksi. Siihen verrattuna tämä kirja oli ihanan realistinen ja aito kertomus nuorista naisista sodassa. Taas kerran tuli nähtyä, että eletty elämä voittaa sepitetyn tarinan.

Unikkoja ikkunassa

Unikkoja ikkunassa on Enni Mustosen Koskivuori-sarjan viides ja viimeinen osa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1968-69. Kirjassa yhteiskunnan rakennemuutos on selkeästi havaittavissa, sillä peltojen paketointi on kuuma peruna, ja kartanostakin on lehmät hävitetty jo aikaa sitten. Kylät ja kyläkoulut autioituvat, kun ihmiset ovat muuttaneet töiden perässä kaupunkiin ja kauemmaksikin, Ruotsiin.

Paluumuuttajiakin kuitenkin löytyy, sillä Koivikon Sirkka, joka on jo toisen kerran jäänyt leskeksi, pakkaa teini-ikäisen tyttärensä ja unikkoverhot autoon ja muuttaa Sahakylän vanhaan kouluun aikomuksenaan perustaa sinne kutomo. Kartanon Eeva puolestaan on tullut kotiin toipumaan alkoholismistaan ja avioerostaan sekä kirjoittamaan menestysromaania. 60-luku aatteineen kuohuu Koskivuorella ja muuallakin, varsinkin kun kuvaan astuvat mukaan uhmakkaat nuoret naiset Satu ja Sanna.

Vaikka tässä kirjassa oli jäähyväisten makua senkin vuoksi että tässä on monta kertojaa ja kaikki langat vedetään yhteen, pidän tästä sarjan osasta kaikkein eniten. Kirjassa on aitoa aikalaiskuvausta, kuunnellaan Beatlesia, luetaan Suosikkia, vallataan Vanhaan jne. Ärsyttävä piirre tässäkin tosin on se, että ihmisten iät eivät millään täsmää todellisuuden kanssa. Esimerkiksi Sirkan tytär ei voi olla 14-vuotias, jos häntä ei edellisessä osassa ollut edes olemassa. Pieniä asioita, mutta kummasti vie uskottavuutta pois.

Metsäkukkia asvaltilla

Metsäkukkia asvaltilla on sitä samaa mitä muutkin Enni Mustosen Koskivuori-sarjan kirjat eli kevyttä hömppää höystettynä kivoilla historiallisilla yksityiskohdilla. Nyt sarja on edennyt jo tokavikaan osaan, joka eroaa muista osista siten, että kirjan tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen Helsinkiin.

Eeva Someri lähtee neljän laudaturin turvin Helsinkiin opiskellakseen yliopistossa suomen kieltä. Ennen opintojen alkua vietetään kuitenkin olympialaisia, jotka mullistavat Eevan koko elämän. Siellä hän nimittäin tapaa unkarilaisen jalkapallojoukkueen hierojan ja rakastuu tähän päätä pahkaa. Eevan ja Istvanin suhde näyttää kuitenkin tuhoon tuomitulta, sillä Istvan on unkarilainen ja siksi ankaran valvonnan alla. Olympialaiset koituvat myös Koivikon kasvattityttären kohtaloksia, sillä Sirkka tutustuu vilkkusilmäiseen sähkömieheen ja on sen jälkeen valmis seuraamaan Erkkiä maailman ääriin. Kumpikin naisista joutuu kuitenkin maksamaan rakkaudesta ja aikuistumisesta varsin kovan hinnan.

Minusta oli mielenkiintoista seurata sitä, miten kirjassa kuvattiin Suomen vaurastumista. Tapahtumat alkavat vuodesta 1952, jolloin jatkosodan päättymisestä ei ollut kulunut vielä kymmentä vuottakaan ja viimeiset sotakorvaukset saatiin juuri maksettua, mutta ihmisten elämä näyttäytyi jo todella vauraana. Kirjassa matkustettiin ulkomaille, käytiin huvipuistoissa ja ostettiin kaupasta vaatteita. En tiedä, kuinka hyvin kirjan tapahtumat sopivat yhteen todellisuuden kanssa, mutta aika hämmästyttävän nopeasti tuo vaurastuminen on käynyt. Suomen kielen opiskelijana minua kiinnosti lukea, millaista suomen kielen opiskelu on ollut kuutisen kymmentä vuotta sitten. Meillä on ollut luennolla puhetta siitä, miten opiskelijat aikanaan keräsivät kesäaikana kotipaikkakunnaltaan ylös nimiä ja selityksiä nimeämisen syistä, ja oli hauska huomata, että kirjassa kartanon Eevakin nimesti yhden kesän ja keräsi samalla materiaalia graduaan varten. Nämä pienet yksityiskohdat, joilla ei välttämättä ole suurempaa merkitystä tarinan kannalta tekevät Mustosen kirjoista nautinnollisia.

Kielon jäähyväiset

Enni Mustosen ihanan Koskivuori-sarjan lukeminen jatkuu, nyt vuorossa on Kielon jäähyväiset.

Kuuma kesä 1939 on lopuillaan. Vasta ylioppilaaksi päässyt kartanon Kristiina on ollut koko kesän muonittamassa linnoitajia Kannaksella, ja samalla rakennustyömaalla huhkii myös Kristiinan salakihlattu. Kristiina ja Matti suunnittelevat toiveikkaana tulevaisuutta, vaikka sodan uhka näyttäytyy aina vain suurempana.
Samaan aikaan Helsingissä Kristiinan lapsuudenystävä, Lehmuston torpan Hanna, ahertaa asemaravintolassa tarjoilijana. Yöt kuluvat oikukkaan muusikkorakastajan sylissä, kunnes marraskuun viimeisenä päivänä taivas repeää ja Hanna joutuu palaamaan häntä koipien välissä takaisin Sahakylään, josta 16-vuotiaana luuli lähteneen iäksi.

Sota johdattaa lapsuudenystävät yksiin ensin talvisodassa ilmavalvontalottina ja jatkosodassa muonituslottina, jotka vaeltavat joukkojen mukana pitkälle Itä-Karjalaan saakka.
Tykkään eniten sarjan loppupään kirjoista. Kirjassa on paljon tapahtumia ja tietysti minua kiinnostaa myös sota-ajan ja etenkin lottien kuvaus. Kirjoissa häiritsee se, että näissä on kamalan paljon huolimattomuusvirheitä, lähinnä sellaisia, että nimet muuttuvat kesken kaiken ja ikien kanssa on epäselvyyksiä tai että sukulaisuusnimet menevät sekaisin (Itä-Karjalassa ei ole Hannan sisar vaan täti, toisin kuin kirjan takakansi väittää). Pieniä juttuja, mutta nämä olisi ollut helppo oikolukuvaiheessa muuttaa. Nyt jäi vähän sellainen fiilis, että kirja on kyhätty kasaan aika nopeasti.

JK. Miten voi olla niin vaikeaa kirjoittaa Kielon jäähyväiset? Otsikkoon lipsahti Kielen jäähyväiset eikä ollut edes eka kerta...

Ruiskukkaseppele

Olen aina ollut ja olen edelleenkin sitä mieltä, että Ruiskukkaseppele on Enni Mustosen Koskivuori-sarjan heikon lenkki. Ehkä se johtuu siitä, että kirjassa ei tapahdu oikein mitään. Osittain tapahtumaköyhyys johtunee siitä, että 20-luvulla, jonne kirjan tapahtumat sijoittuvat, ei tapahtunut oikein mitään merkittävää. Alku oli iloista jazzin ja kahviloiden täyttämää aikaa, kunnes tuli pörssiromahdus, pula-aika ja lapualaisten kyyditykset. Nämä kaikki heijastelevat myös koskivuorelaisten elämään.

Tässä kirjassa pääosassa ovat Koivikon torpan Elina ja kartanon Anna. Eletään kesää 1928 eikä kumpikaan vielä tiedä, että kesä tulee muuttamaan lapsuudenystävien elämän. Syksyllä Anna palaa Helsinkiin jatkamaan lääkäriopintojaan ja sinisilmäisen, suur-Suomea intohimoisesti rakentavan pastorin vuoksi ajautuu mukaan kielitaisteluun. Elina taas menee töihin tehtaan konttoriin ja rakastuu palavasti salaperäiseen masinistiin. Onnea kestää hetken, mutta pulavuosien aikana kaikki romahtaa: vasarat moukaroivat tehtaan koneita ja mustat autot suhaavat yössä pelotelleen ihmisiä. Annan ja Elinan on liittouduttava yhteen ihmisyyden puolesta.

Mitähän tästä sanoisi? Kaiken kaikkiaan hieno kirjasarja, joka vain tuntuu paranevan jokaisen lukukerran jälkeen. Kyllä näitä lukisi vaikka kuinka.

Lapinvuokko

Ooh, taas hyvä kirja! Nyt kun Enni Mustosen ja Leena Lehtolaisen uutuuskirjat on luettu voinkin sanoa lukeneeni kaikki tämän syksyn kirjatapaukset. (Noh, ehkä Outi Pakkasta, Riikka Pulkkista ja Virpi Hämeen-Anttilaa täytyy vielä odotella).


Enni Mustosen Lapinvuokko aloittaa uuden kolmeosaisen Pohjatuulen tarinoita -sarjan, jossa seurataan pohjoisen naisten elämää kolmen sukupolven ajan. Lapinvuokon tapahtumat sijoittuvat talvi- ja jatkosodan aikaan. Kiva lukea Mustoselta pitkästä aikaa lähihistoriaan sijoittuva ja sota-aikaan sijoittuva kirja.


Keväällä 1939 rovaniemeläinen Annikki painaa hohtavan valkoisen ylioppilaslakin päähänsä ja suunnittelee tarmokkaasti tulevaisuutta. Suunnitelmat kuitenkin muuttuvat, kun Suomi ajautuu sotaan, ja ylioppilaslakkikin vaihtuu pian morsiushuntuun ja myöhemmin suruharsoon. Jatkosodan alkaessa kielitaitoinen Annikki pestataan tulkiksi saksalaisten sotilaiden esikuntaan. Annikille käy tietysti vanhanaikaisesti, sillä hän rakastuu palavasti esimieheensä. Kun saksalaiset sodan lopussa joutuvat pakenemaan lapista, huomaa Annikki odottavansa lasta. Ruotsalaisessa pakolaiskylässä Annikki synnyttää pienen tytön ja saa lapsestaan voimaa lähteä opiskelemaan. Koulutuksen saaneena Annikki ja tytär palaavat Annikin ämmin luo Rovaniemelle, josta ei ole jäljellä kuin rauniota. Raunioiden keskellä Annikin on kuitenkin tarttuva työhön ja alettava suunnitella tulevaisuutta. Eikä tämä kirja olisi tuttua Mustosta ellei Annikin elämään vielä ilmestyisi miestä...


Ihana, ihana kirja! Kirja oli aidon tuntuinen ja siinä oli sopivassa suhteessa romantiikkaa ja historiaa. Koska kirjassa kuvattiin monen vuoden ajanjaksoa on ihan selvä, ettei kaikkia asioita käsitellä kovin syvällisesti ja esimerkiksi Annikin leskeksi jääminen ja sen aiheuttama suru kuitataan aika nopeasti. Mutta ei tällaisten kirjojen ole kyllä tarkoituskaan olla kovin syvällisiä ja analyytisiä. Poikkeavaa kirjassa on se, että Mustonen kuvaa pohjoisen ihmisiä; yleensä hän on kuvannut rikkaita ja köyhiä pääkaupunkiseudulla tai muuten etelässä. Innolla jään odottamaan, millaisia ihmissuhdekuvioita Mustonen kehittää pohjoisen ihmisten elämään...


Suosittelen Lapinvuokkoa kaikille Mustosen ystäville. Mulle kirja jätti kihelmöivän odottavan tunteen: miten mä oikein jaksan odottaa vuoden ennen seuraavan osan valmistumista?

Verenpisara ikkunalla

En osaa sanoa tykkäänkö enemmän Enni Mustosen Koskivuori- vai Järjen ja tunteen tarinoita -sarjasta. Olin jo melkein vastaamassa, että Järjen ja tunteen, kunnes monen vuoden tauon jälkeen luin Koskivuori-sarjan ekan kirjan Verenpisara ikkunalla ja olin ihan myyty. Sarjathan ovat sillä tavalla samanlaisia, että ne kertovat kahden eri yhteiskuntaluokan, rikkaiden ja köyhien, naisten elämästä. Koskivuori-sarjan tapahtumat tosin alkavat vasta sisällissodan ajoista, kun Järjen ja tunteen tarinat päättyvät noihin aikoihin. Mutta historiasta siis puhutaan kummassakin.  

Kirjan tapahtumat alkavat helteisestä kesästä 1917, kun nuori Saara Kavenius saapuu opettajattareksi pieneen kansakouluun Koskivuorelle. Saara muuttaa asumaan kartanoon, missä on sisäkkönä uhmakas Vappu, torpan tyttö. Erilaisista taustoista huolimatta samanikäiset naiset ehtivät melkein jo ystävystyä, kunnes sisällissota muuttaa kaiken ja Vappu ja Saara huomaavat taistelevansa eri leireissä. Mutta ystävyys ja rakkaus muuttaa tietysti kaiken.

Enni Mustonen osaa kyllä kirjoittaa historiaa viihdyttävästi, mutta silti todenmukaisesti. Tai en tiedä, kuinka todenmukaista on tässä kirjassa kuvattu kartanon väen ja heidän torppareidensa välinen ystävyys, mutta historiallisia faktoja tässä kirjassa käsitellään aika paljon. Se vain kiinnitti huomiota, että sotakohtauksissa ja yleensäkin juonessa on aika paljon yhtäläisyyksiä Sidotut-romaaniin sekä tv-sarjaan Hovimäki, jonka yhtenä käsikirjoittajana Mustonen (siis Kirsti Manninen). Tiedä sitten, kuka ottaa mallia mistäkin. Muuten Verenpisara ikkunalla on loistava avaus mahtavalle sarjalle.

Kaksi rakkautta

En ole aiemmin lukenut yhtäkään Paula Havasteen kirjaa, mutta Jossu kehui Havasteen uusinta kirjaa sen verran vakuuttavasti, että marssin kirjastoon ja pistin kirjan varaukseen. Ilman suositusta en olisi kirjaa varmaan lukenut, sillä nimi Kaksi rakkautta kuulosti ällön harlekiinimaiselta. Harlekiinia tässä ei tosin ollut, vaan kirja kertoo sota-ajasta sekä nuoresta äidistä ja vaimosta, Annasta, joka yrittää selviytyä sota-ajan kurimuksesta miehen ollessa siellä jossakin. Koska olen kiinnostunut suomen historiasta, ja varsinkin sota-aika sekä naisten asema ja elämä tuolloin kiinnostaa, oli kirja täydellistä luettavaa. Kirja tulikin ahmittua junamatkan aikana.

Kirjan juoni oli harvinaisen vetävä, sillä se kuvasi kahta erilaista rakkautta. Takakansi sanoo seuraavaa: Anna ei vielä aavista, ettei sotaa kestäisi kuin seuraavaan kesään. Tuntuu, että näin on ollut aina, ja elämä kotirintamalla on kovin ankeaa. Tähänkö nuoruus meni, eikö koskaan enää ole niin kevyttä ja hauskaa kuin ennen? Mies on rintamalla, ystävät Helsingissä, lapset talkoissaan ja kerhoissaan. Pieneen kylään muuttaneella nuorella perheenäidillä ei ole muuta tekemistä kuin tenttiä viimeisiä yliopisto-opintojaan. Silloin kuvaan astuu hurmaava Tuji-serkku, joka on oikea filmitähti ja melkoinen hurmuri. Annan polvet notkahtavat, ja hädissään hän heittäytyy suin päin rakastumisen huumaan. Miten siitä voi selvitä? Miten arkeen voi palata sen jälkeen, kun koko iho hehkuu polttavana Tujin kosketuksesta?Jatkosodan viime kuukausiin sijoittuva kiihkeä tarina kertoo rakastumisesta, kaipuusta ja hehkusta, naiseuden ja äitiyden yhteen sovittamisesta.

Kaksi rakkautta oli todella miellyttävä tuttavuus. Kirja oli rakennettu niin, että se oli pakko ahmia alusta loppuun, sillä halusin tietää miten Annan ja Tujin lopulta käy ja kuka Tuji on. Lopussa tunsin valtavaa myötätuntoa Annaa kohtaan, olisin niin toivonut, että Annan elämä palaisi taas takaisin sellaiseksi kuin se oli ennen sotaa. Tai kuka ties se palasikin, sillä kirjan loppu jäi vähän avoimeksi. Kiinnostavaksi kirjan teki myös kerronta, sillä tässä oli aika vähän dialogia ja muuten tarinaa kerrottiin Annan näkökulmasta. Ehkä tällainen ratkaisukin houkutteli osaltaan ahmimaan kirjaa?

Tsaarin tytär

Vuonna 1918 Venäjä kuohui ja heinäkuisena yönä Romanovien tsaariperhe teloitettiin. Mutta entä jos yksi heistä olisi pelastunut? Carolly Ericksonin fiktiivinen romaani Tsaarin tytär kertoo Nikolai II:n ja tsaaritar Aleksandran toiseksi vanhimman tyttären, Tatjanan, lohdullisen selviytymistarinan.


Tsaarin tytär kuvaa elävästi tsaariperheen tyttärien lapsuutta palatsissa pienine kinoineen ja ilonaiheineen. Kirja kuljettaa lukijaansa Talvipalatsin loistosta Siperiaan ja sieltä Jekaterinburgin vankeuteen. Tatjanan ihastumiset, huolet ja unelmat ovat kuin kenen tahansa nuoren tytön, mutta niitä varjostavat Venäjän vallankumous, pikkuveli Aleksein sairaus ja mystisen Rasputinin ilmaantuminen palatsiin. Silmukka kiristyy tsaariperheen ympärillä, mutta yhdelle perheenjäsenelle pako saattaa olla mahdollinen.


Vuonna 1989 Daria Gradov on vanha nainen, joka asuu Kanadassa. Naapureilleen ja lapsilleen hän on venäläinen emigrantti - he eivät tiedä, että elämänsä ensimmäiset 21 vuotta vaatimaton leski oli Tatjana Romanov, Venäjän tsaarin tytär. Vuosikymmenien salailun jälkeen tsaarin tytär päättää kertoa uskomattoman tarinansa.


Huikea kirja! En tiennyt viimeisestä tsaariperheestä ennen lukemista juurikaan muuta kuin Anastasian ja Aleksein ja tietysti olin lukenut perheen karmeasta kohtalosta. Siksi oli virkistävää, että kirjan päähenkilöksi oli valittu vähän tuntemattomampi tsaariperheenjäsen. Kirja oli vauhdikasta ja mukaansatempaavaa luettavaa. Mielenkiintoisin henkilö oli tarinassa vilahdellut Rasputin. Olen aina luullut, että hän oli Romanoveille elintärkeä ihminen, mutta kirjan myötä paljastui, että hän oli tärkeä vain tsaarittarelle ja ainakin Tanja inhosin häntä. Tiedä sitten, mikä oli totuus...


Suosittelen kaikille historiasta pitäville!