Jänistanssi

Olen lukenut Carita Forsgrenilta yhden kirjan, hänen esikoisensa Kolmen kuun kuningatar, josta pidin paljon, ja vakuutuin Forsgrenin kirjoittajankyvyistä niin paljon, että halusin tutustua hänen muihinkin teoksiinsa. Auringonkehrä on kyllä edelleenkin lukematta, sillä en ole erityisen kiinnostunut kirjan kuvaamasta aikakaudesta eikä Forsgrenin uusin kirja Jänistanssikaan erityisemmin kiinnostanut, mutta Amman ja Anni M:n esimerkin innostamana päätin kuitenkin tarttua tähän kirjaan, kun kirja käveli vastaani kirjastossa.

Forsgrenin kaksi aiempaa kirjaa ovat historiallisia, mutta Jänistanssi on aivan uusi aluevaltaus, trilleri. Vaikka olen enemmän historiallisten kirjojen kuin jännityksen ystävä, genreä enemmän minua epäilytti se, että takakannen mukaan kirjassa on useita kertojia ja odotin sen vuoksi kirjan olevan kovin raskassoutuinen. 

Jänistanssin päähenkilö on kiltti Tiia, joka työskentelee animaatiostudiossa ja seurustelee maailman ärsyttävimmän sovinistipoikaystävän kanssa, josta lukija heti ensi metreillä uumoilee löytyvän erilaisia ikäviä puolia. Tiiaa potkitaan päähän niin työssä kuin pari- ja ystävyyssuhteissa, mutta kun Tiian kimppuun käydään ja samassa hötäkässä hän tutustuu Mirjaan, lakkaa Tiia olemasta nyrkkeilysäkkinä.

Oikein toimiva välipalakirja, ajattelin kun painoin kirjan kannet kiinni. Kirja oli nopealukuinen (se näyttää olleen minulle tärkeä asia viime aikoina), minulle aivan tarpeeksi jännittävä eivätkä useat kertojat sotkeneet lukukokemusta. Kirjaa lukiessa minulle tuli usein mieleen Anja Snellmanin kirjaan perustuva leffa Pelon maantiede, koska Jänistanssissa oli vähän samanlaista äärimmäisyyksiin menevää girlpoweria. Vaikka kirja tuntuikin heti lukemisen jälkeen hyvältä, totuus on, että nyt kun lukemisesta on muutama päivä, en muistanut edes kaikkia keskeisten henkilöiden nimiä. Eli vaikka kirja olikin hyvä, ei tämä silti mitään sen suurempia muistijälkiä jätä.

3+/5

Kolmen kuun kuningatar

Historia kiinnostaa kovasti, mutta jotenkin historiankirjoihin ja historiallisista henkilöistä kertoviin elämäkertoihin tulee tartuttua… eipä juuri koskaan. Kun näin kirjastossa Carita Forsgrenin tänä keväänä ilmestyneen kirjan Kolmen kuun kuningatar, en voinut vastustaa kiusausta lukea sitä. Kirja kertoo Kaarina Maununtyttären (tai Karin Månsdotterin, kuten häntä kirjassa kutsutaan) sekä Eerik-kuninkaan rakkaustarinan 1500-luvun Ruotsissa. Kirja on pikemminkin romaani kuin historiankirja, vaikka se pohjautuukin todellisiin faktoihin. Kirjassa on kuitenkin kohtia, joita ”miespuolisille historiantutkijoille ei ole kerrottu.”

Kolmen kuun kuningattaressa on kaksi kertojaa. Päävastuu on Karinilla, ja tapahtumat kerrotaan hänen näkökulmastaan. Toisena kertojana on kirjailija, jolle Karin tarinaansa kertoo. Kirjailijan tehtävä on johdatella Karinin kertomusta, esittää lisäkysymyksiä ja täsmentää joitakin kohtia. Lopussa kirjailija lisäksi asettaa kyseenalaiseksi koko Karinin kertoman tarinan. Muutaman kerran kerrontavuoro annetaan Eerikille, joka kertoo oman versionsa tapahtumista.

Karin Månsdotter (1550–1612) oli 14-vuotias maalaistyttö, kun kuningas Eerik XIV rakastui häneen. Karinin ja Eerikin tapaamisesta liikkuu useita eri teorioita; yhden mukaan Karin olisi ollut köyhä torimyyjä, johon kuningas rakastuu. Tässä kirjassa Karin kuitenkin työskentelee kapakassa, missä kuningas iskee silmänsä häneen. Karinista tulee ensin kuninkaan jalkavaimo eli frilla. Frilloilla oli tuohon aikaan linnoissa hyvät oltavat, ja Karinkin opetettiin epätyypilliseen tapaan lukemaan. Kuten tiedämme, Eerik kärsi pahoista harhoista ja Karinilla oli kyky lääkitä niitä. Eerik halusi naida Karinin virallisesti, ja hovin kauhuksi Karinista tuli pian virallinen kuningatar ja ajan oloon epätyypillisesti myös tasavertainen aviopuoliso.

Karinin, Eerikin ja heidän lastensa onnellista elämää ehti kestää vain vähän aikaa, kun Karinin ollessa kahdenkymmenen vainoharhainen Eerik syöstiin vallasta veljensä Johanin (Juhana-herttuaan) toimesta. Perhe vangittiin ja esikoispoika vietiin äidiltään koko loppuelämäkseen. Karin ja Eerik erotettiin toisistaan ja kohtalokkaiden vaiheiden jälkeen Karin jäi leskeksi ja hänestä tuli Kangasalan Liuksialan kartanon vaikutusvaltainen emäntä.

Kirja oli mielenkiintoinen ja mukaansatempaava lukukokemus, vaikka kirjaa ei voikaan lukea täysin historiallisena dokumenttina. Kirjailijan on kuitenkin täytynyt tehdä valtavasti taustatyötä tätä romaania varten. Kirja valotti hyvin historiallisia tapahtumia sekä Vasa-suvussa että yleensä Ruotsissa tuohon aikaan.

Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille, tässä melkein neljä ja puolisataa sivuisessa kirjassa riittää luettavaa pitkästä aikaa. Kirja sopii hyvin myös niille, jotka eivät välttämättä jaksa lukea kovin pitkiä historiallisia sepustuksia vaan tässä kirjassa on myös muuta. Vauhtia tässä riittää, sen voin kyllä luvata.