Mä oon nyt vähän jälkijunassa synnytyskertomuksineni. Mun lapsihan on jo kohta 8 kuukautta ja kuumin debatti aiheesta käytiin jo viime viikolla
Helsingin Sanominen mielipide-palstalla. Aloittaja (
Aktiivinen synnytys ry:n jäsenistöä) kritisoi sairaalarutiineja ja synnytysten suunnittelemattomuutta ja neuvolassa annettavia ohjeita.
Ensimmäisenä vastineen kirjoitti joku mies, joka hyökkäsi heti eipäsjuupas-linjalle eli puolustamaan puudutteita. Näähän olisi oikeastaan kaksi eri keskustelua, mutta tällä miehelle ei kirjoituksen tai allekirjoituksen perusteella ollut niin minkäänlaista kompetenssia aihealueeseen liittyen. Ehkä sillä on lapsia ja siten ollut mukana synnytyksissä, mutta se ei kuules herraseni nyt riitä.
Frendejä lainatakseni,
No uterus, no opinion.
Seuraavaksi vastinettaan alkoi esittää Naistenklinkan anestesialääkäri, jonka onnistui ihan hieman palata alkuperäiseen aiheeseen, mutta keskittyi kuitenkin numeroimaan faktaa siitä kuinka moni nainen tarvitsee tai ei tarvitse epiduraalia.
Mut joo, asiaan. Eli siihen miten Wilson minusta putkahti.
Wilsonia odottaessani sain kuulla todella paljon ohjeistusta, että synnytystä ei kannata mitenkään suunnitella ja että kyllä se kätilö sit kertoo mitä pitää tehdä. Kukaan ei nyt varsinaisesti kieltänyt perehtymästä aiheeseen, mutta eipä siihen kaveripiirissä ainakaan juuri kehoitettukaan, päin vastoin aika tavalla soitellen sotaan tuntuu moni synnyttämään lähtevän. Neuvolasta en muista miten tätä käsiteltiin terveydenhoitajan puolesta.
Synnytystään voi suunnitella monella tapaa. Ymmärrettävästi ei voi etukäteen päättää päivämäärää, kestoa ja kellonaikaa, mutta etukäteen voi hyvinkin päättää miten haluaa missäkin tilanteessa toimittavan. Mun luonteenpiirteisiin ei kuulu perehtymättömyys eikä suunnittelemattomuus. Mä tykkään olla tilanteiden tasalla ja pitää ohjat käsissäni. Varsinkin kun tiedossa on mahdollisesti kipua ja aivan valtavaa keskittymistä vaativaa toimintaa, on mun neuvoni kyllä, että kannattaa edes pikkasen ottaa selvää siitä mitä on tulossa. Sitä paitsi kun minä työnnän keilapallon kokoista päätä omasta jalkovälistäni, niin miten ihmeessä siinä kätilö tai kukaan muukaan osaisi kertoa miltä musta tuntuu?
Mie olin siis hyvin perehtynyt synnytyksen eri vaiheisiin, mahdollisiin komplikaatioihin sekä kaikkiin toimenpiteisiin, mihin siinä saatettaisiin ryhtyä. Kävin etukäteen mielessäni synnytystä, mielikuvaharjoituksiksi niitä kai kutsuttaisiin. Perehdyin puudutteisiin ja totesin, että en halua neuloja mihinkään lähelle selkäydintäni enkä mielellään minnekään muuallekaan, varsinkaan käsivarteeni. Joogasin, kyykin ja kävin läpi kaikki asennot sekä ponnistamiseen että avautumiseen ja valitsin mieluisimmat.
Etukäteen pelkäsin sektiota, repeämisiä ja episiotomiaa ja erityisesti niiden tikkaamista, kontrollin ja itsemäärämisen menettämistä. Sektiota pelkäsin niin paljon, että en voinut edes puhua siitä. Repeämä- ja tikkipelon otin puheeksi kätilön kanssa heti Naistenklinikalle päästyämme ja Wilsonin isälle tein tarkan listan asioista mitä en missään nimessä halua minulle tehtävän ja velvoitin hänet toimimaan puhemiehäni mikäli en jostain syystä itse pystyisi.
Ehdottomasti halusin ilokaasua, peräruiskeen, jumppapallon ja täydellisen rauhan.
Wilson syntyi 9.12.2011 raskausviikolla 38+4. Kaikki harjoitussupistukset olivat noin kaksi viikkoa ennen synnytystä loppuneet kunnes alkoivat taas keskiviikkona 7.12. Samalla nivusiin iski viiltävä kipu. En tosin arvannut, että synnytys olisi oikeasti lähellä.
Perjantaina 9.12. heräsin aamuyöstä noin klo 2.45 todella kovaan ja kipeään supistukseen. En ehtinyt edes asentoa sängyssä vaihtaa kun vatsasta kuului vihlaisun saattelema poksahdus. Tajusin heti, että nyt lähtee vedet, pinkaisin valtavuudessani käsittämätöntä ketteryttä osoittaen vessaan, ehdin just ja just pöntölle ennen kuin lorahti. Siinä tais mennä limatulpat ja suoli nyt ainakin tyhjeni. Se ensimmäinen supistus tais muuten olla koko synnytyksen pisin.
Supistukset eivät suinkaan loppuneet, mutta eivät sen ensimmäisen jälkeen olleet enää kipeitä. Johonkin mä sain tuhrautumaan 45 minuuttia ennen kuin soitin Naistenklinikalle. Saatoin hieman järkyttyä vesien menosta, koska tilanne muistutti kaikkineen ennen Wilsonia kokemastani keskenmenosta. Pikkasen tolkku tosiaan hävis, enkä ollut varma enää kuinka tulisi toimia. Kaivoin esiin neuvolasta saadun Meille tulee vauva -oppaan ja menin kylppäriin vessanpöntölle istumaan ja selvittämään koska pitäisi lähteä sairaalaan. Wilsonin isä naureskeli jälkikäteen, että olisko kannattanut vaan soittaa heti Naistenklinikalle sen sijaan että alkaa selata neuvolan prosyyreja keskellä yötä. Varmaan olis joo, tällä kertaa puhelimeen tallentui kellonaika 3.31. Sain sairaalasta ohjeet ottaa gramman paracetamolia, mennä nukkumaan ja tulla kun ei pysty enää kotona olemaan ja viimeistään illalla jos supistuksen loppuvat. Supistuksia tuli sen puhelun aikana kolme, mutta mitään kipua en tuntenut.
Kaivoin kaapista lääkkeet, huitaisin ne huviin ja tein suunnitelman: ensin nukun, sitten silitän, sitten pesen vessat ja sitten pakkaan laukun.
No just joo. En ehtinyt päätäni tyynyyn painaa kun tuli ensimmäinen kipeä supistus. Ja heti perään toinen ja kolmas. Totesin hyvin nopeasti, että särkylääke ei ala vaikuttamaan, enkä saa kipua hallintaani pelkällä hengityksellä. Oli synnytyslaulun aika. Nousin ylös ja siirryin takaisin kylppäriin hoilaamaan aaaaaata. Supistusten lomassa haalin kasaan hammasharjoja, meikkejä ja vaatteita. Supistuksia tuli niin tiheään, etten ehtinyt kävellä vaatekaapilta laukulle olkkariin tai ajatella mitä sinne laukkuun tulisi laittaa. Häthätää sain omat kamani kasaan, sitten herätin Wilsonin isän. Kerroin synnytyksen olevan käynnissä ja vesien menneen. Sehän pinkaisi kans suoriltaan pystyyn ja parkaisi kauhistuneena että mihin. :) Kai se luuli nukkuvansa jossain lapsivesijärvessä. Se vesihän ei muuten sit lätsähdä lattiaan kertaheitolla vaan jää keljusti vuotamaan kalvojen aukosta. Mä viritin pikkareihini muutaman kestovaippojen lisäimun, eri kätevää. :D
Wilsonin isä lähti pakkaamaan loppuja kamoja ja mä kävin polvilleni sängylle tarkoituksena kellottaa supistusten kestoa ja niiden väliä. Mut niin pirun tiheesti niitä tuli, etten ehtinyt välissä saamaan iPhonesta kelloa auki. Lisäksi paineen tunne lantion pohjalla oli niin kova, että pelkäsin h-hetken olevan jo lähellä. Tyrkkäsin puhelimen Wilsonin isälle ja käskin soittaa Naistenklinikalle, että me tullaan nyt, en itse pystynyt puhumaan, yksi supistusten väli ei olisi riittänyt tarvittavaan keskusteluun.
Wilsonin isä haki auton, sillä välin mä mietin, että voisinko lähteä ilman housuja pelkässä t-paidassa. Kesäkelillä olisin ihan varmana lähtenytkin. Sain kuitenkin riivittyä verkkarit jalkaan ja takinkin päälle, sukkia en muuten laittanut.
Meidät kirjattiin Naistenklinikalle klo 5.20. Mä kävin vaihtamassa vessassa sairaalakaavun päälle. Lauloin muuten edelleen sitä aaaaatani ihan saatanan lujaa joka supistuksella. :) Vessassa äheltäessäni mietin, että jos kätilö nyt sanoo, että kohdunsuu on auki sentin, niin haluan ihan kaikki mahdolliset puudutteet ja lääkkeet mitä vaan irtoo. Tilanne oli onneksi kovasti toisenlainen, 5-6 senttiä auki ja jotain reunaa enää paperinohuelti jäljellä.
Siirryttiin synnytyssaliin. Pallon päällä istuminen ei tuossa aukiolovaiheessa enää tuntunut kuin karmaisevalta, joten pyysin säkkituolin. Kätilö asensi sen pedille, pöyhi siihen kuopan mahalle ja auttoi mut sen varaan polvilleni, kysyi mitä puudutetta laitetaan, asensi ilokaasun ja niitä antureita mahan ympärille.
Oli muuten mahtava kätilö. Kun sille selvisi, etten halua mitään puudutteita, kysyi se heti olenko käynyt joogassa ja missä ja selvitti osaanko hengittää oikein. Olisi opastanut jos mun tiedoissa olisi ollut puutteita. Sain opastusta sopiviin asentoihin, kätilö "kielsi" missään nimessä käymästä makuulle, sanoi sen olevan kaikista asennoista huonoin mahdollinen. Ja näinhän se menee, painovoima auttaa!
Kun se kaikki hulina ja hyörinä vihdoin rauhoittui ja jäätiin huoneeseen kaksistaan ja opin ilokaasun oikean hengittämisen, pitenivät supistusten välit vihdoin siedettäviksi. Ilokaasu vei supistuksista pahimman terän ja pääsin rentoutumaan. Jos joku vielä ilokaasua kokeilematon tuleva synnyttäjä on jaksanut lukea tänne saakka, niin annan sellaisen vinkin, että heti ei kannata kaasun kanssa luovuttaa jos ekoilla henkäisyillä tulee huono olo. Harjoitus tekee mestarin tässäkin hommassa. Eli just kun supistus on alkamassa, niin normaalia rauhallista hengitystä maskiin kunnes supistus alkaa helpottaa. Mulle riitti pari henkäystä per supistus.
Enää mulla ei ole aavistustakaan mistään kellonajoista, ei mennyt kauaa kun vaivuin nk. synnytystranssiin. Olin täysin omassa maailmassani, jossa vaivuin supistusten välillä uneen. Havahduin supistuksiin, joiden aika hoin itselleni rauhallisesti samoja lauseita. Anna supistuksen tulla. Älä taistele vastaan. Anna kohdunsuun venyä ja vauvan laskeutua. Heittäydy mukaan supistukseen. Supistus on siitä surkee kipu, että jos alkaa huohottaan ja huutaan ja jännittään, niin se pahenee vaan. Kävin välillä niin syvällä unessa, että myöhästelin ilokaasun kanssa. Yhtäkkiä yhdellä tällaisella supistuksessa alkoi alapäässä tuntua niin järkyttävä paineen tunne, että siinä ei mitkään itsesuggestiot enää auttaneet. Puristin sängyn päätyputkea ja huohotin.
Ponnistamisen tarve. Se tunne on järjetön. Kyse ei ole kivusta, en osaa muuta sanoa kuin järjetön. Tuntuu siltä, että vauva ampaisee ulos ihan just nyt tähän paikkaan. Ja nimenomaan, että ampaisee, syöksyy suorastaan.
Soitettiin paikalle kätilö, joka totesi kohdunsuun olevan täysin auki, mutta vauvan pään vielä hieman ylhäällä. Sain ohjeeksi alkaa ponnistaa hyvin kevyesti paineentunnetta vastaan. Veikkaisin kellon olleen noin 8, sillä tässä kohtaa kätilön vuoro loppu ja remmin astui uusi, ihan yhtä mukava ja huomioonottavainen sekin.
Vastaponnistus toimi aivan hulluun ponnistamisen tarpeeseen ja aloin kätilöltä kysellä, että koska tässä sitten oikeesti ponnistetaan. Vastauksesi sain, että heti kun musta siltä tuntuu ja jäin itsekseni miettimään, että mistä mä sen muka tiedän kun ihan hyvin voisin ponnistaa jo nyt. Kätilö lähti huoneesta ja pyysi soittamaan kelloa heti kun tuntuu siltä, ettemme halua olla enää kaksistaan huoneessa. En tiiä olisko Wilsonin isästä tuntunut siltä jo aikaisemmin, sillä mä olin edelleen siinä omassa pienessä synnytysmaailmassani ja halusin ympärilleni täyden hiljaisuuden. Sit ihan yllättäen siltä alkoi tuntua eli sen kyllä tosiaan sitten tietää kun on valmis tositoimiin. Tuli yhtäkkiä sellainen tunne, että se kuulkaa syntyy NYT. Komensin Wilsonin isän soittamaan kätilöä paikalle ja aloin kampeutua lattialle synnytysjakkaralle.
Tässä vaiheessa iski kriisien kriisi. Tai oikeastaan kaksi. Ensinnäkin ilokaasun letkut eivät yltäneet jakkaralle ja kieltäydyin ehdottomasti synnyttämästä yhtään mitään ilman jo rakkaaksi muodostunutta maskiani. En suostunut edes istumaan koko jakkaralle ennen kuin saisin kaasunaamarin taas kätösiini. Toisekseen muistin, että unohdin haluta peräruiskeen ja olin kovasti huolissani, että vauvaa ennen alapäästäni tulee jotain ihan muuta. :) Siis kaikkea sitä ehtii ja jaksaa siinä tilanteessa miettiä ja niinku mitä väliä!
Ponnistin ensimmäisen supistuksen kätilön neuvosta hengitystä pidättäen, mutta se ei tuntunut hyvältä, en jaksanut työntää loppuun saakka. Seuraavalla supistuksella kokeilin joogassa kehoitettua uloshengityksen aikana ponnistamista, mutta ei siitäkään oikeen tullut mitään, en saanut työnnölle tarpeeksi voimaa. Seuraavalle supistukselle päätin kokeilla synnytyslaulua, eli pitkää matalaa aaaaata uloshengitykselle. Se kun oli jo aiemmin auttanut keskittymisessä ja antaisi uloshengitykselle lisää kestoa. Mun kurkusta ei kuulunut aaaaa vaan ihan järjettömän mielettömän kova ja eläimellinen karjuminen. En ikimaailmassa saisi samaa ääntä ulos suustani nyt. Silloin se tuntui hyvältä, antoi ponnistukselle voimaa ja hyvän keston. Nolotti kylläkin.
Alkuun juttelin mukavia kätilön kanssa aina supistusten ja ponnistusten välillä, mutta kun pään ulos tulo alkoi olla lähellä, niin siinä ei kyllä mitään juteltu vaan jouduin kasaamaan itseäni ja hengitystäni väliajoilla. Ilokaasua en enää hengittänyt, mutta turvakseni puristin maskia kaikella voimalla naamaani vasten, toisella kädellä puristin Wilsonin isän kättä. On sitäkin mahtanut vähän sattua kun mulla oli kyljet ja käsivarret seuraavana päivänä ihan maitohapoilla. Ihan viimeisillä ponnistuksilla supistusten välistä tunnelmaa voin kuvailla vain sanalla pakokauhu kun mietin, että miten pystyn odottamaan ponnistamatta seuraavaan supistukseen. Ihan vikan supistuksen jälkeen kätilö kannusti uohtamaan supistukset ja työntämään vaan niin perkeleesti ja sit Wilson olikin jo ulkona klo 9.14.
Oi se tunne kun vauva syntyy! Kipu loppuu, venyminen loppuu, supistukset loppuu (mulla ei tullut yhtä ainutta jälkisupistusta). Mun äiti oli vannottanut ajattelemaan kauniita ajatuksia, koska vauvat kuulemma osaa heti synnyttyään lukea niitä. Kaunista tai ei, niin mun eka ajatus oli, että toi ei just tullut mun alapäästä! Meni todella kauan ennen kuin vauva alkoi mun silmissä näyttää pieneltä. :)
Sain Wilsonin syliin paitani alle ja pyysin anteeksi, että hän joutui tulemaan maailmaan niin kauheen metelin saattelemana.
Tästä voi laskea synnytyksen kestoksi kuusi ja puoli tuntia, eli aika ripeää toimintaa. Kaikki meni pitkälti niin kuin olin toivonutkin, suuri kiitos kuuluu meitä avustaneille kätilöille, joille ei ollut tärkeää noudattaa synnytyksen rutiineja ja totuttuja käytäntöjä ja he halusivat kuunnella minua.