Nythän on niin, että minä totisesti vietin Herran vaiko Googlen tai kenties Teslan vuoden 2020 viimeisen viidenneksen maailmassa, jossa mikään ei vedä vertoja tennikselle, vielä yhdelle annokselle kunnon heroiinia tai AA-kerhon tapaamiselle, jossa ne pirun vanhat patutkin edelleen käyvät. Sinne minä upposin, siihen maailmaan, josta en oikein mitään tiennyt enkä ehkä olisikaan halunnut tietää, mutta nyt sitten tiedän, enkä oikeastaan muusta enää haluakaan tietää, jos tiedätte mitä tarkoitan.
David Foster Wallacen pääteos Infinite Jest ilmestyi vuonna 1996 ja mitä ilmeisimmin mäjäytti itsensä melkoiseen kulttimaineeseen saman tien, monissa piireissä jopa kirjaa lukematta. Minä kuulin kirjasta joskus viime vuosikymmennellä, kun innostuin Wallacesta Jonathan Franzeniin tutustumisen kautta. (Olen ennenkin kirjoittanut siitä, kuinka kirjat johtavat toisiinsa ja niin tekevät toki myös kirjailijat.) Wallacen villejä esseitä ja novelleja on suomentanut ansiokkaasti Juhani Lindholm ja kustantanut Siltala (yksi ehdottomia suosikkikustantamojani, eikä tämä ole maksettu mainos).
Infinite Jestiä Lindholm ei kuitenkaan ole suostunut tai halunnut suomentaa. Näin olen kuullut hänen itse sanovan jossain tilaisuudessa. Tai itse asiassa jos nyt totta puhutaan, muistan ihan tarkkaan, että se tilaisuus oli David Foster Wallace -aiheinen tapahtuma Yhdysvaltojen Suomen suurlähetystössä, jonne olin jotenkin onnistunut hankkiutumaan, eli siis Siltalalta oli tullut kutsu, kiitos vielä, vaikka siitä onkin jo monta vuotta aikaa. Silloin oli alkukesä, kesäkuu, ja suurlähetystö oli eri hieno paikka, jossa oli tarjolla purtavaa ja viiniä ja Wallacesta kertova elokuva End of the Tour (jonka voisi vaikka piruuttaan katsoa uudelleenkiin) ja keskustelua ja sen sellaista. Tulin siellä vähän hiprakkaan ja muistaakseni menin seuraavana päivänä johonkin työhaastatteluun, joten en lähtenyt jatkoille, vaikka kovasti houkuteltiin, vaikken edes oikeastaan tuntenut ketään, mikä ehkä edelleen harmittaa, siis se lähtemättömyys ja vähän sekin, etten tuntenut ketään, mutta toisaalta oli sentään minullakin joku järki päässä, vaikka nyt en kyllä muista mikä se työhaastattelu edes oli ja sainko sitä paikkaa, mutta ihan sama.
Nyt kuitenkin tuo mötkäle on suomennettu ja julkaistu. Suomentaja on Tero Valkonen, joka ansaitsee urakastaan jonkin palkinnon ja miljoona kunniamainintaa. Julkaisussa on sormensa pelissä myös Kari Hotakaisella, joka sijoitti siihen osan Räikköskirjastaan käärimistään fyffeistä. Päättymätön riemu on jo fyysillisenä artikkelina melkoinen, hapanjuurileivonnassa käyttämäni keittiövaa'an mukaan se painaa 1429 grammaa ja sivuja on 1061, eikä siis tosiaankaan niin sanotusti "kolahtanut postilaatikkoon" viime lokakuussa, kun olin sen Siltalan verkkokaupasta tilannut, vaan se piti hakea lähipostista, eikä se mahtunut paketissaan edes reppuuni, joka tosin kieltämättä on vähän pienikokoinen, vaikka sinne kyllä mahtuvat uintikamppeet ihan hyvin silloin, kun Aikana Ennen Koronaa vielä saattoi käydä uimassa.
Päättymätön riemu on kirja, josta on vähän hankala tiiviisti sanoa mitään, koska tiiviys ei ole sellainen määritelmä, joka sopii sen tarinaan tai kieleen tai oikeastaan mihinkään siihen liittyvään millään tavalla. Se on massiivinen romaani, joka leikittelee lukijallaan, lukijan kärsivällisyydellä, lukijan älyllä ja ymmärryksellä, jaksamisella ja hermoilla. Samalla tavoin se pyörittelee itseään ja omia juonilinjojaan.
Pääosassa on oikeastaan kolme asiaa.
Yksi on nuorten urheilulupausten Enfieldin tennisakatemia Suur-Bostonissa joskus suunnilleen meidän aikanamme tai jossain lähimailla, ehkä vähän aikaa sitten. Nuorisolaisten elämää, treenejä ja keskinäisiä suhinoita tarkastellaan laajalti ja toisaalta, heh, tiiviisti, sillä tärkeimmät tapahtumat sijoittuvat lopulta muutamien vuorokausien sisälle Depend-aikuisalusvaatteen vuoden marraskuussa. Niin, ne vuodet on siis suunnilleen vuosituhannen vaihteesta alkaen nimetty eniten fygeä pöytään iskeneiden sponsoriyritysten mukaan, eli tämä meidän käyttämämme numeroasia on ikään kuin haudattu.
Toinen keskeinen seikka tai ympäristö on akatemian lähellä sijaitseva Ennetin huoneen puolimatkanhuone, elikkäs toipuvien alkoholistien ja narkkarien asuintalo ja sen henkilöt. Pääosaan nousee, ehkä, ainakin ajoittain, Don Gately, joka on omassa toipumisprosessissaan jo sen verran pitkällä, että on päässyt puolimatkanhuoneeseen henkilökunnan jäseneksi.
Ja kolmantena on sitten quebeciläinen terroristisolu, joka haluaa käsiinsä Enfieldin perustajan, elokuvaohjaaja (jne., jne.) James Incandenzan, sittemmin itsensä mikroaaltouunilla tappaneen ilmeisen nerokkuuden ohjaaman salaperäisen kokeellisen videomoduulin, joka on niin viihdyttävä, että sekuntikin sen katsomista saa jäämään ikuiseen koukkuun, jonka jälkeen ei halua eikä pysty enää koskaan tekemään mitään muuta kuin katsomaan sitä. Luonnollisesti myös Yhdysvaltojen uudehkon liittovaltion ONAN:in Määrittelemättömien palveluiden virasto (tiedustelupalvelu, siis) on moduulista kiinnostunut. Ja niistä terroristeista.
Näiden ympärille Päättymätön riemu itsensä kerii, kietoo, kutoo ja kääntelee (oli pakko keksiä vielä neljäs k:lla alkava verbi). Ja voi luoja miten se sen tekee. Tai siis Wallacehan sen tekee. Kerronta on maanisen villiä, kokeilevaa, temppuilevaa, paikoin hyvin suoraviivaista, osin dialogivetoista, välillä tajunnanvirtaa, paikoin tyhjää ja arvoituksellista, sitten taas kuin parhaastakin lukuromaanista tai jännityskirjasta. Välillä tulevia sivuja selailee kauhulla eteenpäin pohtien, eikö tämä kohtaus koskaan pääty ja milloin voin pitää taukoa, välillä unohtaa missä edes on ja mitä tekemässä (tai siis ei tietenkään unohda: ihminen on lukemassa Päättymätöntä riemua herran tähden).
Addiktioista tämä kertoo. Addiktioista, niistä toipumisesta, niissä piehtaroinnissa, niiden sivuvaikutuksista ja jälkivaikutuksista ja niitä ennen olleesta elämästä. Addiktioista, jotka kohdistuvat päihteisiin (joita on niin jumalaton määrä ja sellaisella tarkkuudella ja laaja-alaisuudella, että ei voi kun huokaista ja lähettää terveisiä farmakologian asiantuntijoille, että on teilläkin työ!), seksiin, ihmissuhteisiin, viihteeseen, olemiseen, rahaan, pelaamiseen, oikeastaan mihin tahansa. Mistä kaikesta voi olla riippuvainen ja onko mahdollisuutta olla olematta? Mistään? Ikinä? Miten muka?
Pidän Wallacea jonkinasteisena profeettana, niin hyvin hän tavoittaa tässä 1990-luvulla kirjoitetussa teoksessa 2020-luvun tyhjyyden ja tempoilun, vaikkei hän tietenkään mikään profeetta ole tai siis ollut, vaan älykäs, lahjakas ja tarkkanäköinen kirjailija, joka valitettavasti nollasi karttansa vuonna 2006 näkemättä tätä somehysteriaa, valeuutisvyöryä ja maailman sekoamista. Olletikin hän on myös ylihypetetty, kulttimaineinen eikä hän taatusti ollut missään määrin helppo ja mukava kumppani tai ystävä. Teknologian kehitystä Wallace sentään ei ihan osannut ennustaa, ja kirjan maailman elektroniikka onkin hupaisan vanhanaikaista, mutta toisaalta se vahvistaa ydintä entisestään. Ihmisen tarve tulla viihdytetyksi, tarve saada nautintoa ja tehdä se kaikki yhä uudestaan yhä vahvemman mielihyvän toivossa on ihan samanlaista, vaikka sen lähteenä olisi vanhanaikainen analoginen telkkari kuin VR-lasit. (Joita tässä kirjassa ei siis ole, mutta eräänlaisia videopuheluita kyllä saatetaan soitella ja niistäkin koetaan ulkonäköpaineita ja sen sellaista.)
Päättymätön riemu on valtava, kertakaikkisen valtava kokonaisuus, jonka Wallace on kirjoittanut röyhkeän anteeksipyytelemättömällä pöyhkeydellä, valtavalla tietovarannolla ja yltiöpäisellä yksityiskohtien tarkkuudella. Romaani laajenee jatkuvasti joka suuntaan, tuntuu, että sen kerronta punoo lankoja koko ajan ympärilleen, se on täysin pitelemätön ja hallitsematon. Ja silti, kuitenkin, ja ehdottomasti se on sataprosenttisesti tekijänsä näpeissä, siinä ei ole mitään sellaista, jolla ei olisi syytä ja tarkoitusta. (En minä niitä kaikkia syitä ja tarkoituksia huomannut, ymmärtänyt tai muutenkaan sisäistänyt, mutta ei ole yhtään epäselvää, etteikö Wallace olisi tiennyt millintarkkuudella, mitä on tekemässä.)
Kerronnassa on niin monenlaisia tyylejä, tasoja ja puolia, että hengästyttää. Se voi lamaannuttaa ja ärsyttää, mutta mihinkään ne eivät sieltä katoa. Päättymättömän riemun sivuilla pääsee sujahtamaan prostituoidun, huumeaddiktin, hyväksikäytetyn, ammutun, hakatun, väärinkohdellun, menestyjän, vastasynnyttäneen, kuolevan, toipuvan, tappajan ja auttajan nahkoihin, halusi tai ei. En ole itse kokenut, miltä vieroitusoireet tuntuvat, mutta tämän kirjan luettuani luulen edes etäisesti voivani kuvitella sen. En ole kohdannut väkivaltaa, mutta olen valmis vannomaan, että jokusenkin lukemani kohtauksen jälkeen minun ihollani oli muutama mustelma.
Päättymätön riemu on paikoin hulvattoman hauska, paikoin traaginen ja ällöttävä. Se kertoo surullisesta maailmasta, jossa olemme itse valinneet elävämme, ja jonka suuntaa voisimme halutessamme muuttaa, mutta emme halua. On liian kiire vaan vilkaista vähän jotain viihdyttävää nopeasti, saada vähän nautintoa, turruttaa itseämme ja muita.
Että sen minä vaan sanon, että melkoinen kokemus tämä oli. Sellainen kirja, jota en unohda koskaan. Että kun olen kuitenkin lukenut satoja, satoja, satoja kirjoja, niin tämä on jotain muuta. Ja että minä en lukenut tästä kirjasta naisvihaa tai muutakaan vihaa, vaan minä löysin tästä ylittämätöntä kerronnan taitoa ja tarkkasilmäisyyttä ja helvetillistä jaaritteluakin minä löysin. Ja vaikka sanotaan tässäkin pahasti, rumasti ja hyytävän hirveästi, ollaan yksioikoisia ja irvaillaan ehkä huomaamattakin vähemmistöille ja erilaisuudelle ja toiseudelle ja käytetään kieltä, jota en haluaisi missään nähdä, mutta joka on olemassaoleva asia ja siksi siitäkin pöyristyminen on turhaa, niin siltikin, siltikin tämä on kirja, jonka lukemista en tule koskaan katumaan tai jonka loistavuutta ei minun silmissäni häivytä yhtään mikään.
Tyyliin.
David Foster Wallace: Päättymätön riemuSuomentaja: Tero Valkonen
Siltala / Sanavalinta 2020
1061 s.
Infinite Jest (1996)
Omasta hyllystä.
Toisaalla: Esa Mäkijärvi / Demokraatti, Kaisa Ranta / Tähtivaeltaja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Donna mobilen kirjat, Maaria Ylikangas / Nuori Voima
Haasteet: Helmet-haasteen kohta 35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut