Newyorkilaisia naiskohtaloita

Uppouduin muutaman kirjan verran naisten elämään New Yorkissa. Sattumalta kirja johti taas toiseen – tällaiset ketjut kiehtovat mieltäni kovasti. Näkökulma on tällä kertaa jollain tapaa ulkopuolisen ihmisen: muualta tulleen, salaa muuttaneen, peiteroolia kokeilleen ja yhteiskunnan hylkäämän.

Teemu Luukan kirjoittama New Yorkin uhmatar – Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina on elämäkerta naisesta, joka vielä yhdeksänkymppisenä palveli asiakkaitaan baaritiskin äärellä, teki äärimmäisen vauhdikkaan uran ja eli elämän, jossa ei ollut tilaa rauhalle tai hiljaisuudelle.

Tyyni Kalervo (1900–1993) oli helsinkiläinen työläisperheen tytär, joka lähti vähän yli parikymppisenä siirtolaiseksi Kanadaan, josta sitten siirtyi viranomaisilta salaa Yhdysvaltoihin ja New Yorkiin. Tyyni oli kunnianhimoinen, peräänantamaton ja tolkuttoman ahkera, ja hänen onnistuikin tehdä melkoinen luokkaretki piikatytöstä ravintoloitsijaksi ja varakkaaksi yrittäjäksi.

Tyynin elämässä oli ilmeisesti jonkinlainen vaihde, jonka silmään laittamalla vuorokauteen sai lisää tunteja ja arjen pyörittämiseen ylimääräistä energiaa. Mikään muu ei voi selittää sitä älytöntä ja hengästyttävää vauhtia, jolla hän kirjan mukaan elämäänsä eli ja tekojaan teki. Tyynille nukkuminen ja lepo olivat kaiketi yliarvostettuja asioita, joihin hän turvautui vain äärimmäisessä hädässä. Työn paahtamisesta huolimatta hän kävi aika ajoin Suomessa etenkin sen jälkeen, kun sai oleskeluluvan Yhdysvaltoihin ja paluu sinne oli turvattu. Suomessa Tyyni huolehti lapsuudenperheensä jäsenistä ja näiden bisneksistä ja elintasosta parhaansa mukaan – ehkä ajoittain hieman tuppautuenkin. Mikään helppo ihminen hän ei varmastikaan ollut: elämäkerta kuvaa naista, joka ei sallinut löysäilyä eikä rahan tuhlaamista, vaan piti kynsin hampain kiinni saavuttamistaan eduista ja omaisuudestaan.

Tyynin elämäntarinan ohella kirjassa kerrotaan New Yorkin kaupunkihistoriaa, mikä on ehdottomasti kiinnostava valinta ja monipuolisesti esitetty. Luukan teksti on vauhdikasta ja selkeää, ja vaikken itse ole koskaan käynyt New Yorkissa, pystyin lukiessani hyvin hahmottamaan ympäristöä ja erilaisia alueita. Kansiliepeissä olevat kartat auttoivat asiassa myös – ja luultavasti monenmoinen vuosien aikana kuluttamani kuvallinen populaarikulttuuri.

Suosittelen New Yorkin uhmattaren lukemista kaikille New Yorkista, ravintolamaailmasta, siirtolaisuudesta ja vahvojen naisten elämästä kiinnostuneille. Se takaa viihdyttäviä lukuhetkiä ja paljastanee lähes kaikille jotain uutta monesta erilaisesta ilmiöstä 1900-luvulta.

Toinen New Yorkiin sijoittuva vastikään lukemani tietokirja on erään yönaisen reportaasi newyorkilaisesta naisten psykiatrisesta sairaalasta. Nellie Bly (1864–1922) oli ensimmäisiä tutkivia journalisteja ja äärimmäisen rohkea ja rajoja rikkova nainen omana aikanaan. Tapasin hänet ensimmäistä kertaa Mia Kankimäen aivojani uusiin asentoihin niksauttaneessa kirjassa Naiset joita ajattelen öisin ja kirjaston tietokantaan tehty haku paljasti vastikään suomennetun teoksen.

Kymmenen päivää mielisairaalassa kuvaa Blyn journalismin nimissä tekemää ihmiskoetta, jossa hän ujuttautuu salaa potilaaksi psykiatriselle osastolle paljastaakseen siellä vallitsevat olot. Ensin on saatava lähete psykiatriselle, eikä se tunnu olevan 1800-luvun lopun New Yorkissa lainkaan hankalaa ainakaan naimattomlle, yksinäiselle naiselle. Sairaalaan "päästyään" Bly havainnoi "hoito"menetelmiä, ravintoa, henkilökuntaa ja toisia potilaita sekä omaa käytöstään ja toimintaansa.

Kuten ehkä arvata saattaa, olot sairaalassa ovat surkeat. Ruoka on huonoa ja sitä on vähän, potilaita kohdellaan paikoin kuin eläimiä, elinolot ovat kylmät, epämukavat ja lannistavat, eikä toivoa "parantumisesta" ole. Henkilökunnan suhtautuminen potilaisiin on järkyttävän välinpitämätöntä tai sadistista, ja jos ei sairaalaan tullessaan vielä olekaan ollut sairas, sen olosuhteet viimeistään sairastuttavat vahvemmankin yksilön joko psyykkisesti tai fyysisesti.

Sinänsä Blyn reportaasin tiedot eivät tule yllätyksenä, sen verran paljon tästä aiheesta olen aiemminkin lukenut ja tiennyt. Oman aikansa kuvana se on kuitenkin hyvin kiinnostava ja etenkin Blyn oma heittäytyminen todelliseksi tutkivaksi journalistiksi herättää kunnioituksen. Suomennos on kuitenkin jäänyt hieman heppoiseksi, ja tekstin lukeminen on vähän tökkivää, kun huomio kiinnittyy kieleen. Sikäli kuin psykiatrian historia kiinnostaa, Nellie Blyn reportaasi kannattaa lukea. Siitä auennee hyvinkin uusia ajatuksia ja kiinnostuksenkohteita sekä lisäselvityksen intoa.


Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar – Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina
Ulkoasu: Tuuli Juusela
Otava 2018
400 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema


Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa
Suomentaja: Heidi Kouridou
Oppian 2018
137 s.
Ten Days in a Madhouse (1887)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste (a non-fiction book)

Kotimaisia klassikoita ja shokkipaljastus – Syyskuun Kuukauden lyhyet

Syyskuu tuli ja meni ja sen mukana iso määrä lukemisia. Lukeminen on tosiaan tuntunut maittavan viime aikoina, mikä on yksinomaan hyvä asia, toisenlaisiakin aikoja on eletty. Osa syksyn lukemisistani liittyy nykyiseen työhöni, johon puolestaan kuuluu kirjavinkkausta ja kirjojen esittelyä yläkoululaisille ja hieman lukiolaisillekin. Toki ilona on myös se, että voin käyttää jonkin verran työaikaani lukemiseen.

Syyskuussa luin muutaman sellaisen kirjan, joista koostan tuttuun tapaan Kuukauden lyhyet -tekstin. Tällä kertaa mukana on kotimaisia klassikoita ja shokkipaljastus: valitettavan pettymyksen tuottanut Alice Munro (se on siis mahdollista, järkyttävää!).

Minna Canth on niitä kirjailijoita, joiden tuotantoa haluaisin tuntea huomattavasti paremmin kuin tunnenkaan. Ei siis auta muu kuin tarttua härkää sarvista ja kirjaa sivuista. Luin syyskuussa Canthin Köyhää kansaa (1886), joka oli kyllä juuri niin surkean elämän kuvaus kuin oletinkin.

Köyhän kansan ytimenä on yhden köyhän perheen elämä ja onnettomuus. Lapset näkevät nälkää, isälle riittää vain hanttihommia, äiti kantaa perheen murheita harteillaan ja koettaa hoitaa sairaana olevaa kuopusta, vielä sylivauvaa. Vuokraisäntä hönkii niskaan, ruokakaappi on tyhjä, eikä toivoa paremmasta juuri ole.

Tarina on ankea, ja yhä ankeammaksi se menee. Toiveikkuutta, iloa tai valoa ei Köyhästä kansasta kannata turhaan etsiä, sillä sitä ei tarjoilla. Turhauttavaa lukemisessa oli ymmärtää, kuinka tietyt asiat eivät muutu, eivät edes 130 vuodessa. Edelleenkin on köyhyysloukussa eläviä perheitä (ja pelottavan paljon nimenomaan lapsiperheitä), edelleen on kurjuutta, johon ei ole tukikeinoja, edelleen köyhä saa hävetä tilannetta ja itseään, edelleen mielenterveyden hoito kärsii resurssien ja ymmärryksenkin puutteesta.

Vaikuttava, lähes inhorealistinen pienoisromaani, jonka lukeminen ei tee iloiseksi, mutta hyvää se tekee: yhteiskunnan realiteetteja ei pidä unohtaa, se on itselleen valehtelemista.


Minna Canth: Köyhää kansaa
Sanasato 2006 (1. painos 1886)
113 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Kirjan pauloissa, Nannan kirjakimara, Orfeuksen kääntöpiiri, Lukemisen ilo, Yöpöydän kirjat   

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 3. Suomalainen klassikkokirja

Toinen syyskuun klassikkoselätykseni on Veijo Meren Manillaköysi (1957). Keppilän Joose lähtee jatkosodan rintamalta lomille ja kotona käymään, mutta ennen sitä hän löytää pätkän hyvää köyttä. Sen hän haluaa viedä mukanaan: jotain surkeasta tilanteesta ja sodasta on ihmisen saatava itselleenkin. Niinpä Joose kietoo köyden ympärilleen ja lähtee kotimatkalle.

Kotimatkan varrella hän kohtaa junassa monenlaisia henkilöitä, joilla on paljon tarinoita kerrottavanaan pääosin rintamalta mutta muutenkin. Junamatkalle osuu myös monenlaista viivästystä, esimerkiksi saksalaiset sotilaat eivät olekaan niin tehokkaita kuin voisi luulla. Sodan absurdius ja pienen ihmisen kokema kauheus sen keskellä tulevat voimakkaasti esiin, huumorin varjolla.

Manillaköysi yllätti, sillä se oli varsin erikoinen tuttavuus. Jonkinlainen löyhärajainen novellikokoelma kehyskertomuksen keskellä, kenties. Joose ei ollut lainkaan niin keskeisessä roolissa kuin aluksi ajattelin, vaan pikemminkin hän on se elementti, joka jollain tapaa sitoo kirjan romaaniksi.

En voi väittää lukukokemuksen olleen erityisen miellyttävä, sillä Meren tyylissä on makuuni liikaa tempoilevuutta ja sekavuutta. Sota on aiheena samanaikaisesti pelottava, kiinnostava ja kuluttava. Tulipa kuitenkin tutustuttua tähänkin klassikkoon, lopulta.


Veijo Meri: Manillaköysi
Otava 2007 (1. painos 1957)
172 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Sallan lukupäiväkirja, Sivu sivulta, Kaiken voi lukea! 

Mutta Alice Munro, voi minkä teit! Alkuvuodesta ilmestyi uusin suomennettu kokoelma Jupiterin kuut (alkuperäisteos Moons of Jupiter, 1982), ja sen toki ryntäsin heti ostamaan. Siihen tarttuminen kuitenkin takkuili, ja kun lopulta aloitin, pidin kahden ensimmäisen novellin jälkeen pitkän tauon.

Kokoelmassa on 11 novellia, jotka Munron tapaan käsittelevät pitkälti naisten elämää, perhe- ja ihmissuhteita. Novelleissa on paljon muutoksen tematiikkaa: joko on muuttunut kumppani, elämäntilanne tai oma asenne. Jokin näissä tämän kokoelman novelleissa kuitenkin hiersi, ja minun oli vaikeaa päästä niihin sisään.

Munron kielestä ja Kristiina Rikmanin suomennoksesta se ei johtunut. Ehkä minua hankasi novellien keski-ikäisyys, sillä jotenkin en nyt kaipaa laisinkaan luettavakseni mitään, missä kadutaan tehtyä tai tekemätöntä, tarkastellaan omia valintoja ja surraan sitä, mitä ei enää saada.

Kehuttava on kuitenkin novellia Kesän loppu, jossa keskenään skismainen perhe lähtee ystävien luokse illalliselle, ja monia arkoja asioita revitään auki ja asetetaan framille, joko hienovaraisemmin tai selkeämmin. Novellin tunnelma on kärkäs ja jännite hyvä, aivan viimeiseen käänteeseen saakka, joka saa kaikki henkilöt näkemään asiat ja elämän uudessa valossa. Toinen novelli, josta sytyin, on Onnettomuus. Se kertoo salasuhteesta erään pikkukaupungin lukion opettajien välillä. Pidin päähenkilö Francesista, jossa on kipakkuutta ja särmää: vaikka hänellä on jo vanhanpiian maine yllään, hän heittäytyy suhteeseen naimisissa olevan kollegansa kanssa ja nauttii etenkin sen fyysisestä puolesta ehdoitta. Novellissa kyseenalaistetaan perinteisin syyllisyydentunne, vaikka moraalisilta pohdinnoilta ei vältytä.


Alice Munro: Jupiterin kuut
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 2017
317 s.
The Moons of Jupiter (1982)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Pieni kirjasto, Kirja vieköön!, Cats, books & me, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä,  Kirjaluotsi, Elämä on ihanaa, Sanoissa ja sivuilla, Annelin lukuvinkit, Mummo matkalla

Haasteet: Novellihaaste 2

Matkoja Ameriikkaan

Ameriikan ihmemaa on aivan olennainen tekijä juuri alkaneessa Muuttoliikkeessä-lukuhaasteessani: onhan se vetänyt puoleensa seikkailijoita ja paremman elämän etsijöitä jo vuosisatoja. Aloittelin aihetta ohimennen jo viime vuoden puolella ennen haastettakaan, sillä HBO:n huimasta Westworld-sarjasta intoutuneena nappasin kirjastosta luettavaksi Stephen Cranen (1871–1900) kirjoittamia aitoja länkkärinovelleja. Ne on suomentanut Anssi Hynynen ja julkaissut Faros kokoelmana Morsian saapuu kaupunkiin ja muita lännentarinoita.

Kokoelmassa on kuusi novellia, joissa todella ollaan hyvin aidossa villin lännen tunnelmassa: ratsastetaan ja leiriydytään autiomaassa, matkustetaan junalla aavikon läpi, pelataan korttia saluunassa, kilistellään kannuksia ja viskilaseja sekä pyöritellään revolvereja. Näin jälkikäteen en muista lukemastani kovin kummoisia hetkiä: olennaista novelleissa on jännityksen ja käänteen odottaminen, pahaenteinen väkivallan tunnelma. Toisinaan jotakin tapahtuu, toisinaan ei mainittavasti. Henkilöhahmot ovat sanalla sanoen hieman yksinkertaisia, suorastaan kerjäävät verta nenästään tai ovat itse kiihkeitä ja ajattelemattomia.

Niminovelli Morsian saapuu kaupunkiin on sentään aivan oivallinen, siinä pikkukaupungin sheriffi on mennyt salaa naimisiin isommassa kaupungissa ja tuo nuorikkonsa ensi kertaa kotipaikkakunnalleen – pahinta peläten ja pahan myös kohdaten. Jännite novellissa on onnistunut ja se tarjoaa kutkuttavan ja odottamattoman käänteen lopussa.

Muuten on ikävä kyllä todettava, että länkkärimeininki ei tässä muodossa oikein purrut minuun. Westworld potki paremmin. (No, Cranella ei toki ole novelleissaan kyborgeja, mitä ei kyllä voi edes vaatia). Joskin Cranen novelleissa on toki juuri sitä, mitä villin lännen romantiikka kaipaa: väkivaltaa, uhittelua, pienten ohimenevien ja näennäisesti merkityksettömien hetkien aiheuttamia maanvyörymiä.

Antti Tuurin Ameriikan raitilla – muistoja, matkoja puolestaan on jo kolmas häneltä melko lyhyen ajan sisään lukemani matkakertomus. Olen viehättynyt Tuurin rauhalliseen tyyliin, jolla hän tekemistään matkoista kertoo. Ameriikan raitilla kuvaa niitä useita matkoja, jotka Tuuri on tehnyt Yhdysvaltoihin ja Kanadaan 1980-luvun puolivälistä alkaen romaaniensa taustatutkimusta ja myöhemmin niistä puhumista varten.

Tapansa mukaan Tuuri kuvaa matkojen sujumisia, pieniä sattumuksia, aikaisia heräämisiään, hotelliöitä, kuljettuja katuja ja vierailtuja museoita, kohtaamiaan ihmisiä ja syömiään ruokia. Samalla kuin ohimennen tullaan kerratuksi, kuinka eri romaanien taustatiedot, tapahtumapaikat ja yksityiskohdat saavat alkunsa ja vahvistuksensa.

Olen joskus nuorena plikkana lukenut Pohjanmaa-sarjasta joitakin osia, ja muistan pitäneeni lukemastani. Nyt tämän luetun matkakirjan myötä sain innostuksen palata kertaalleen luettuun, ja uskoisin Pohjanmaa-sarjan näkyvän jollain aikajänteellä täällä blogissani. Tai ainakin muuten Antti Tuurin: on jo aika palata hänen proosansa pariin näiden kaikkien matkakirjojen jälkeen.

Tie Ameriikan raitille on siis reteästi avattu, nyt ei muuta kuin seuraavan lähtevän laivan matkaan!


Stephen Crane: Morsian saapuu kaupunkiin ja muita lännentarinoita
Suomentaja: Anssi Hynynen
Ulkoasu: Mauri Laukkanen / Mari Siipola
Faros-kustannus 2007
152 s.

Kirjastosta.


Antti Tuuri: Ameriikan raitilla – muistoja, matkoja
Ulkoasu: Kirsti Maula
Otava 2016
224 s.

Kirjastosta.

_______

Cranesta toisaalla: Kaisu-Maria Toiskallio / Kiiltomato.net
Tuurista toisaalla: Jorma Melleri

Cranen kirja on 18. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen ja se kasvattaa #novellihaasteen novellimääräni 119:ta.

Tuurin kirja on 20. haasteen kirja ja se puolestaan avaa Muuttoliikkeessä-haasteen omalta osaltani. Helmet-haasteesta nappaan kohdan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Kun kirjan kanssa painiin lyön

Huh mikä murheenkryyni tämä klassikkojen klassikko minulle oli.

Seitsemän veljestä kuuluu tietenkin eräänlaiseen pakkolukemistoon Suomessa. Lukiossa, jossa moni tämän romaanin viimeistään kohtaa, selvisin luku-urakasta kuin varkain. Vaihdoin lukiota ensimmäisen vuoden aikana, ja koska ensimmäisessä koulussa kirja kuului vasta äikän kolmoskurssiin (jota en vielä ehtinyt siellä käydä) ja toisessa se oli luettu jo kakkoskurssilla (jonka sain tietenkin hyväksiluettua koulunvaihdon yhteydessä), en päässyt edes rehellisesti yrittämään pakkolukemisen välttelyä. Kirja itsessään ei koskaan kiinnostanut tarpeeksi, että olisin lukenut sen muuten vain.

Sittemmin opiskelin yliopistossa kaiken muun ohella hieman yleistä kirjallisuustiedettä. Itse asiassa aloin ylipäänsä tässä yleisessä huttublogissani kirjoittaa (kauno)kirjoista, kun totesin joutuvani niitä jonkin verran tenttejä varten lukemaan. Pyhänä tarkoituksena oli saada muistiin edes joitakin ajatuksia. Joitain ehkä sainkin, joitain en. Johonkin perusopintojen kurssiin Seitsemän veljestä tietenkin kuului, mutta en saanut sitä luettua. (Hienon esseen kyllä kirjoitin tentissä Juhanin luonteesta parinkymmenen ensimmäisen sivun perusteella, hm.)

Osallistuin viime kesänä ensimmäiseen Klassikkohaasteeseen Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -romaanilla (johon myös liittyy tapahtumaketju yliopistossa-tenttiä-varten-lukematta-jäänyt-mutta-kunnialla-esseen-kuitenkin-kirjoitin) ja päätin, että seuraavaan haasteeseen lukisin Seitsemän veljestä.

No, en lukenut.

Yritin, kyllä yritin. Mutta kirjan alkukin oli jo niin tahmea, etten millään ehtinyt tammikuun lopussa olleeseen määräpäivään, vaan kirja jäi kesken. Taas. Sitten tulikin jo Klassikkohaasteen kolmas osa ja annoin jo olla. (Neljäs on muuten julkistettu Yöpöydän kirjat -blogissa.)

Jokin sinni (tai yöpöydälle jääneelle kirjalle kertynyt pöly) (tai nolous) sai kuitenkin heinäkuussa minut lopultakin taistelemaan Seitsemän veljeksen valmiiksi. Alusta loppuun. Puoliso pyöritteli touhulle silmiään, hän itse pitää kirjasta kovasti ja ihmetteli, miten en saanut sitä luettua. Tuonhan kiskaisee yhdessä illassa.

Luku-urakasta on siis aikaa, kohta pari kuukautta. Jokin pakkomielle pakottaa kirjoittamaan, vaikka aika alkaa olla armeliaasti tasoittanut kolhut ja kuhmut. En oikeastaan enää edes muista, mitä kirjassa tapahtuu. No joo, orpous iskee, sauna palaa, lukutaitoa opetellaan, härät saartavat hiidenkivelle, tapellaan, kerrotaan tarinoita, löytyy vaimoja, syntyy lapsia. Jotain sellaista.

Lukeminen oli todella hidasta, lähes tarpomista. No, hyvä on, ei lähes, vaan aivan rehtiä pakkolukemista. Säälin kaikkia niitä nuoria, jotka tätä joutuvat väkisin lukemaan. Anteeksi, mutta ihan tosi. Vähemmästäkin into lukemiseen katoaa, jos virheellisesti luulee muidenkin (kotimaisten) (klassikko)kirjojen olevan tällaisia. Siis sikäli mikäli tämä ei sytytä. Monia sytyttää, ja hyvä niin.

En minä tässä yritä Seitsemän veljeksen historiallisia ansioita vähätellä, mutta lukemisena se ei ollut miltään osin minun makuuni. Jauhavat keskustelut veljesten kesken, Juhanin päällepäsmäröinti ja riehuminen, jorinat ja torat... Silmäni hyppivät riviltä toiselle ja sisältö meni saman tien ohi korvien. Miksi sitä dialogia piti olla niin paljon? Pidin paljon enemmän niistä (valitettavan lyhyistä) osioista, joissa kertojan ääni kuvailee tapahtumia, miljöötä ja luontoa. Ne olivat hyviä. Samoin runot, joita oli jokunen. Veljesten ja muiden henkilöiden sanailu lähinnä haukotutti.

Melkein nolottaa kirjoittaa näin, mutta minkäs sille mahtaa. Henkilökohtaisia lukukokemuksiahan olen tavannut ennenkin ruotia. Ehkä olen kansallisromanttiselta olemukseltani jotenkin vajaa, mutta kun ei uponnut niin ei uponnut. Toki tiedostan Seitsemän veljeksen olevan ensimmäisiä suomenkielisiä romaaneja ja muun muassa juuri siksi äärimmäisen arvokas kulttuuri-, yhteiskunta-, taide- ja kirjallisuushistoriallinen objekti, mutta ei, en edellenkään nauttinut sen lukemisesta yhtään.

Jääköön veljekset nyt siis omaan rauhaansa, laitan kirjan takaisin hyllyyn paikalleen ja annan ajan parantaa haavat. Samalla mietin, mikä lukematon klassikko seuraavaksi saa kylmän hien pintaan ja tuskan juonteet otsalle.


Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Ulkoasu: Heikki Kalliomaa
Gummerus 2003 (1. painos 1870)
336 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Maailman ääreen, Jokken hyvä kirjoitus, Sallan varsin kiehtova juonikuvaus ;)


Läpi historian -haaste etenee pitkästä aikaa, sillä saan tällä suorituksen kohtaan Realismi ja naturalismi. Samoin Seitsemännen taiteen tarinat -elokuvahaaste saa yhden kirjan lisää, onhan Seitsemän veljestä filmatisoitu vuonna 1939.

Jules Verne: Around the World in Eighty Days

Klassikoiden äärellä, pitkästä aikaa. Jules Vernen maailmankuulu Maailman ympäri 80 päivässä löytyi luettavakseni näppärästi Project Gutenbergista englanninkielisenä käännöksenä Around the World in Eighty Days. Melkein nolottaa, kun kirja on ollut tähän saakka lukematta, vaikka ra-kas-tin lapsena siihen perustuvaa animaatiosarjaa.

Salaperäinen ja sikarikas brittiherrasmies Phileas Fogg päätyy Reformi-klubillaan lyömään vetoa siitä, ehtisikö kiertää maapallon kahdeksassakymmenessä päivässä. Foggin palvelukseen samana päivänä astunut ranskalainen Passepartout ei arvaakaan, minkälaiseen soppaan joutuu uuden isäntänsä kanssa. Matka suuntaa itään, Lontoosta Suezin kautta Bombayhin, Kalkuttaan, Hong Kongiin, Yokohamaan, San Franciscoon, New Yorkiin ja takaisin Lontooseen.

Matkan varrella on pääosin kiire, mutta aina ehtii vaikka tötsyille oopiumluolaan, norsuajelulle, pelastamaan leskineitoa roviolta, taistelemaan intiaanien kanssa ja tutustumaan mormonien elämään. Phileas Foggin ja Passepartoutin lisäksi matkaseurueeseen liittyy Intiassa siis viehättävä neitokainen Aouda. Ikävämpänä kivenä kengässä roikkuu komisario Fix, jonka suurena tavoitteena on saada Fogg pidätettyä vakavasta pankkiryöstöstä epäiltynä.

Matkaa tehdään pääosin mielettömällä kiireellä. Kulkupeleinä ovat höyrylaivat, junat ja elefantti. Kokonaisuus höystetään pikkutarkoilla teknisillä yksityiskohdilla, yhä uudelleen toistuvilla läheltä piti -tilanteilla sekä länsimaisen ja etenkin brittiläisen kulttuurin ylivertaisuudella. Jäin tosin miettimään, onko jälkimmäisessä kyse jopa jonkinmoisesta kettuilusta, olihan Verne itse kuitenkin ranskalainen... (En ole muistaakseni lukenut hänen muuta tuotantoaan, joten en osaa sanoa, onko tämä jotenkin vallitseva piirre.)

Myönnettäköön, etten ollut suuresti vaikuttunut tästä lukuelämyksestä. Jotenkin ehkä luulin, että seikkailu olisi jollain tapaa, no, seikkailullisempi, eikä kaikesta aina selviytyisi yhä uusilla ja yhä paksummilla puntanipuilla ja toisaalta sattumalta ja ohimennen. Toki tiedostan, että kirja on genrensä edelläkävijä, mutta siitä huolimatta luin sitä vähän pettyneenä ja tylsistyneenäkin.

Passepartout on mainio henkilö, joskin hänen ja Foggin palvelija–isäntä-asetelmassa on jotain aika häiritsevää. Isännän etu aina edellä, tietenkin! Naispäähenkilö Aouda on aika mitäänsanomaton, muistelisin hänen (tai siis prinsessa Romyn) olevan animaatiosarjassa vähän säpäkämpi... Toisaalta muistini voi hyvin olla valikoiva, sarjan edellisestä katselukerrasta on varmaan parisenkymmentä vuotta.

Oli hauskaa tutustua klassikkokirjaan, vaikka se ei lukukokemuksena ollutkaan minulle mikään maailmaa mullistava.


Jules Verne: Around the World in Eighty Days
The Project Gutenberg eBook (2008)

Ensimmäisen brittiversion julkaissut Sampson Low, Marston, Low & Searle London 1873

Alkuperäisteos: Le tour du monde en quatre-vingts jours (1873)

_______

Toisaalla: Orfeuksen kääntöpiiri, Todella vaiheessa, Kirjaneidon tornihuone, Nannan kirjakimara, Anna minun lukea enemmän

Helmet-haasteen kohta 2. Matkakertomus.

Osa Seitsemännen taiteen tarinat -haastetta. 

Robert W. Chambers: Keltainen kuningas

Kauhu ei genrenä ole erityisemmin sydäntäni lähellä, mutta laadukas liikkuva kuva on. Niinpä tutustuttuani viime kesänä HBO:n True Detective -sarjaan alkoi sen taustavaikuttajana oleva, alkujaan vuonna 1895 julkaistu novellikokoelma Keltainen kuningas (Basam Books 2014, suom. Jussi Korhonen) jotakuinkin kiinnostaa. Jos et ole vielä tehnyt tuttavuutta True Detectiveen, tee asialle jotain. Välittömästi. Kova sarja, todella kova.

Keltainen kuningas on kymmenen novellin kokonaisuus. Tyyliltään se on sekoitus kauhua, fantasiaa, romantiikkaa ja aikuistumisteemoja. Novelleissa liikutaan New Yorkissa, Pariisissa ja Ranskan maaseudulla. Osittain yhtenäisenä tekijänä on Keltainen kuningas -niminen näytelmä, jolla on kauhistuttava vaikutus sen lukeneisiin ihmisiin. Loppuosan neljässä novellissa liikkuu myös osin samoja henkilöhahmoja.

Pidin etenkin alkupäästä, noista pelottavammista novelleista. Niitä lukiessa olo on niljakas, hieman hämmentynyt ja utelias. Ihmisen mielikuvituksella on kova voima, sen huomaavat novellien henkilötkin karvaasti. Eikä mielenterveyskään aina ole vahvimmasta päästä.

Eletään 1800-luvun loppua tai hieman jo kirjoitusajankohdan tulevaisuutta. Yhteiskunta pyörii kuten sen tapana on, mutta henkilökohtaisessa elämässä saattaa olla esteitä jos jonkinlaisia. Pääosin vaikeudet liittyvät ihmissuhteisiin ja rakkauselämään, rahaan ja aikuistumiseen. Viattomuus katoaa monen henkilön luonteesta, kun todellisuus – vaiko yliluonnollisuus? – iskee vastaan.

Vaikka pidän Pariisista ja etenkin sen taiteilijapiireistä, Keltaisen kuninkaan Pariisi-novellit ovat sota-aiheista Ensimmäisen ammuksen katua lukuunottamatta aika tylsiä. Ne tuntuvat kiertävän samaa teemaa – rikkaiden ulkomaisten vetelehtijöiden elämää – eikä siitä tunnu löytyvän riittävästi ammennettavaa. Kauhun elementit vaihtuvat vain häivähdyksiin jotain omituista.

Toki on muistettava, että Keltainen kuningas on 120 vuotta vanha kirja. Sillä on kiistattomat ansionsa lajityyppinsä edustajana ja klassisena teoksena. Jotenkin vain odotin vielä hyytävämpää menoa. Ja kieltämättä jo mainitulla tv-sarjalla saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa: niin puhdasta neroutta on hankala voittaa.



Robert W. Chambers: Keltainen kuningas
Suomentaja: Jussi Korhonen
Ulkoasu: Taivo Org
Basam Books 2014
E-kirja
The King in Yellow (1895)

Arvostelukappale.

_____

Ruksaan Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 18. Yli 100 vuotta vanha kirja.

Nikolai Gogol: Taras Bulba

Nikolai Gogol: Taras Bulba
Suomentaja: Eero Balk
Kansi: Tommi Turunen
Basam Books 2010
116 s.
Тарас Бульба (1835)

Kirjakauppaostos.

Taras Bulba on ukrainalainen, monet taistelut ja sodat nähnyt kasakka, jonka on aika opastaa pappisseminaarista palanneet poikansa Ostap ja Andrei kasakkakulttuuriin. Bulban vaimo ja poikien äiti ei ilahdu ajatuksesta, mutta onko naisen sanalla ennenkään ollut valtaa? Kolmikko lähtee ratsastamaan kohti taistelua.

Varsinaista taistelua ei valitettavasti juuri parahultaisesti ole meneillään, mutta äkkiäkös sellainen saadaan aikaan pitkien vihojen ja ikuisten uskonsotien suosiollisella avustuksella. Kasakoiden taistelutahto on suuri ja myös Taras Bulban pojat oppivat kantapään kautta, mitä on pyrkiä osaksi kunniakasta kasakkajoukkoa.

Kaiken yllä leijuu Taras Bulban jopa verenhimoinen hurmos ja pyrkimys ikuiseen kunniaan sukupolvien ketjussa.

Joulun alla Lasipalatsissa oli muutaman kustantamon ystävämyyntipiste, josta irtosi kirjoja sikamaisen halvalla. Ostin itse kolme, joista yksi oli tämä Nikolai Gogolin Taras Bulba – uutena suomennoksena alkuperäisestä. Tähän saakka suomessakin on käännetty ja julkaistu huomattavasti muokattua versiota. Venäläisen kirjallisuuden tuntemukseni on alkutekijöissään, joten tällaiset pienoisromaanit ja muuten kevyemmän oloiset kirjat ovat huomattavasti helpommin lähestyttäviä kuin tiiliskivijärkäleet.

Taras Bulba vaikutti kiinnostavalta: historiallinen romaani, sota-aihe, minulle tuntematon kasakkakulttuuri... ja vain hintsusti yli 100 sivua.

Lukukokemus ei ollut aivan niin auvoisa kuin lähtökohtien osalta odotin. Kirjan nimi- ja päähenkilö Taras Bulba on nimittäin varsin vastenmielinen ihminen: kiihkeä, jääräpäinen, sotaisa, uskossaan horjumattoman raivostuttava ja hyvin yksioikoinen. Vaimo on vain tiellä ja pojista on ruoskittava kaikki akateemisuus – vain sota on miehen elämää. Toisaalta kuvaus vedetään paikoin niin äärimmilleen, ettei kyse voi olla kuin hienovaraisesta satiirista, ristiriitojen ja mielettömyyden alleviivaamisesta.

Kirjan vahvana pohjavireenä kulkee sodan käsite ennen kaikkea uskonnollisesta näkökulmasta ja uskon vuoksi käytävän taistelun kautta. Pyhä sota juutalaisia, muslimeja ja katolisia kohtaan on Taras Bulballe riittävä syy tuomioon ja teurastukseen. Kirja on tältä osin myös varsin kiinnostava, sillä se kuvaa kiehtovasti sodankäynnin syitä aikana ennen kansallisvaltioita ja nationalismia. Harmi vain, ettei teos kokonaisuutena nouse omalla asteikollani juuri plussan puolelle: se on osin sekava ja lattea, eivätkä sen tasot yllä niin syvälle kuin aihe antaisi myöten.

Mutta onhan se aina mukavaa saada klassikoita luettua. Ei tämä nyt niin valtaisan huono ollut, ettei siihen muutamaa työmatkaa olisi kannattanut käyttää. Välillä vaan tympii, kun ei jaksa edes yrittää tulkita vastaavia kirjoja yhtään syvemmältä. Elämä on siihen liian lyhyt. Luulen.

___

Myös Norkku ja Anneli ovat kirjoittaneet tästä.

Nappaan tällä kirjalla pisteen haasteissa Venäjää valloittamaan (Venäläiset mieskirjailijat) ja Ihminen sodassa (Kaukaiset sodat) (ja ylenen kersantiksi!). Ja koska Nikolai Gogol on syntyjään ukrainalainen ja kirja sijoittuu vahvasti ukrainalaiseen kulttuuriin, ruksaan Maailmanvalloituksessani Ukrainan.

Louisa M. Alcott: Kahdeksan serkusta

Louisa M. Alcott: Kahdeksan serkusta
Suomentaja: Ville Hynynen
WSOY 1945
300 s.
Eight Cousins (1875)

Kirppariostos.


Rose on nuori, arka ja sairaalloinen tyttö, joka on vastikään jäänyt orvoksi. Hän muuttaa sukulaistensa luokse sokkeloiseen herraskartanoon ja päätyy hurmaavan, maailman meriä ympäriinsä purjehtineen lääkärisetänsä Alecin holhokiksi. Muitakin setiä ja tätejä on roppakaupalla, ja suurimman härdellin arkeen ja juhlaan tuovat Rosen seitsemän eri ikäistä poikaserkkua.

Kahdeksan serkusta kuvaa Rosen ja hänen lähipiirinsä elämää vuoden ajan 1800-luvun loppupuolen Uudessa Englannissa. Campbellin suku on varakas ja siveellinen, arki varsin murheetonta ja elämän kulkuun liittyvät sävelet selvät: pojat opiskelevat sielun sivistystä, tytöistä kasvatetaan ennen kaikkea tulevia perheenemäntiä ja porvarisrouvia.

Rosen keskeinen rooli kirjassa on asetelmallinen. Hänen kauttaan kuvataan lapsuuden vaihtumista nuoruudeksi, hyväosaisen nuoren naisen elämään kuuluvia käänteitä sekä henkistä ja fyysistä kasvua ja kehitystä. Tarinan alussa Rosen terveys on heikko, ja hänen pessimistinen Mary-tätinsä veikkaa, ettei tyttö elä kauaa. Terveellisellä ruokavaliolla, riittävällä reippaalla ulkoilulla, kaikenlaisten hörsöttimien (kuten kureliivien) poisjättämisellä sekä sopivalla annoksella naiselle sopivaa sivistystä yhdistettynä taloudenhoidon alkeisiin Rose alkaa kuitenkin vähitellen selvästi vahvistua ja kehittyä. Moraalisen kehityksen apuna on nuoren kotiapulaisen Feben seura ja tämän opettaminen.

Louisa M. Alcottin Pikku naisia jatko-osineen on minulle yksi rakkaimpia kirjoja kautta aikojen. Aikuisena olen lukenut muutaman muun Alcottin tuotantoon kuuluvan kirjan, mutta valitettavasti olen huomannut, että olisi pitänyt tehdä se aiemmin, samassa lapsuuden imussa, jossa Pikku naiset koin. On nimittäin todettava, etten aivan syty Alcottin moraalisaarnoille ja mustavalkoisuudelle.

Rosen tarinassa olisi aineksia kiehtovaankin lukukokemukseen, mutta rakenteeltaan kirja on varsin toisteinen ja jopa kyllästyttävä. Kuten Liisa toteaa, jokainen luku tuntuu sisältävän jonkin opetuksen, joka tarjoillaan vieläpä suoraan lukijan eteen. Elämän malli, jonka kirja antaa, on osaltaan hyvin jyrkkä: ihmisen on aina mahdollista valita oikean ja väärän väliltä, ja jälkimmäiseen päätyminen on mitä ilmeisimmin (tietoista) moraalista heikkoutta, ei esimerkiksi olosuhteiden pakkoa tai väistämätöntä vaihtoehdottomuutta.

Samaan tapaan naisen asemaa ja roolia tuodaan esiin ristiriitaisesti. Pii kirjoittaa omassa tekstissään, kuinka Kahdeksan serkusta ja sen jatko-osa Kun ruusu puhkeaa antavat naisen elämälle mallin, jossa yhtäältä kehotetaan riippumattomuuteen ja omaan vastuuseen ja toisaalta osoitetaan selvästi, mikä on hyvän perheen tyttären oikea paikka: hyvän miehen vaimo ja perheenäiti. Alec-setäkin toteaa Roselle, että haluaa tämän vahvistuvan ja kehittyvän sekä ruumiiltaan että sielultaan esimerkiksi opiskellen, mutta kaikkein mieluiten näkee tämän tulevaisuudessa taitavana perheenemäntänä. Muu jääköön haihatteluksi.

Tavallaan Kahdeksan serkusta on oikein herttainen kirja, mutta jossain määrin se tuntuu lattealta. Myös Aino huomasi kirjaa lukiessaan, ettei se tuntunut enää lainkaan niin raikkaalta kuin ennen. Minulle tämä lukukerta oli tosiaan ensimmäinen ja ainoaksi jää. Hyveelliseen elämään kasvaminen on toki kiehtova teema, mutta käsittelytavaltaan Kahdeksan serkusta ei ole sellainen teos, johon haluaisin myöhemmin palata. Särmää ja tunnetta pitää olla, ja kumpaakaan en tästä kirjasta oikein löytänyt. Jatkukoon hyveiden etsintä edelleen, ehkä ne joskus päätyvät osaksi minunkin elämääni (ja kirjahyllyäni).

___

Osallistun tällä 1800-luvun kirjat -haasteeseen ja saavutan ensimmäisen (ja ainoan tavoitettavissani olevan) tason, Paronittaren. Lisäksi saan ruksattua 40. luetun kirjan TBR-listaltani, jihuu!

Minna Canth: Salakari

Minna Canth: Salakari
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1996
(1. painos 1887)
123 s.

Kirjastosta.


Alma Karell on pikkusievä porvarisrouva, puolenkymmenpäisen lapsikatraan äiti ja kansallismielisen rehtorin, tulevan valtiopäivämiehen vaimo. Kesä huvilalla on tullut päätökseensä, kun Karellin perhe saa yllätysvieraita: pihaan ajavat pormestari Lagander, apteekkari Leistén ja nuori maisteri Nymark. Kesäillan pimetessä ja vieraiden saatua kestitystään Alma on havahtunut johonkin uuteen. Onko hän tyytyväinen siihen, mitä elämä antaa? Onko hän onnellinen avioliitossaan pidättyväisen Johnin kanssa?

Syksy saapuu ja Karellit asettuvat takaisin kaupunkiasuntoonsa ja arkeensa. Alma on edelleen levoton, hän kaipaa muutakin kuin koruompeluksia ja emäntänä häärimistä. Nuorimmainen Helmikin on jo rinnaltavieroitusiässä. Kuin tilauksesta maisteri Nymark saapuu pitämään rouvalle seuraa intresantteine ja liehittelevine puheineen, hakee tätä seurapiireihin ja rekiajeluille, herättää keskustelua ja saa punan Alman poskille.

Väistämättä juorut alkavat pikkukaupungissa elää, ja erään kohtalokkaan luisteluretken jälkeen Alma joutuu kohtaamaan elämän koruttomuuden ja jokaisen äidin painajaisen, kun yksi perheen lapsista sairastuu vakavasti. Mikä on huvittelun hinta? Saako äitimyytistä irti räpistelevä nainen aina rangaistuksen? Mitä seuraa, kun ei asetu rooliinsa, kun poikkeaa asemansa osoittamalta tieltä?

Minna Canthin Salakari on pienoisromaani tai pitkä novelli, jonka teema on avioliitto, aviorikos ja naisen sisäinen maailma. Se pohdiskelee päähenkilönsä kautta (porvaris)naisen asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa ja perheessä sekä sitä, missä hyveen ja paheen raja kulkee. Alma on keskeinen tekijä tarinassa, ja hän joutuu käymään läpi laajan tunneskaalan, johon ei ehkä naiiviuttaan ole aivan valmis. Almalla on suuri rakkauden ja hyväksynnän nälkä, ja ollakseen jo monen lapsen äiti ja usean vuoden avioliiton koulima hän on hämmentävän herkkä ja lapsellinen, kuin koristenukke tai silitystä kerjäävä koiranpentu.

Salakari on nopealukuinen ja sinänsä moitteeton tarina. Se tarjoaa herkullista ajankuvaa 1800-luvun lopun suomalaisesta porvaristosta ja nostaa esiin monia kiinnostavia ilmiöitä: naisen asema, avioliiton merkitys (rakkaus ja tunne vaiko hyöty ja järki?), naisen ja miehen suhteen siveellisyyden rajat, suomalaisuus- ja kansallistunteen nousu sekä äitiys naisen perimmäisenä kutsumuksena ja elämäntehtävänä. Näistä saisi aikaan vaikka millaisen tiiliskiven, joten Canthin tiivis ilmaisu ja taito keskittyä olennaiseen herättää ihastusta.

Jossain määrin silti petyin. Tuntuu, että tämäntyyppisiä tarinoita on tullut luettua aika paljon. Ehkä suurimpaan merkitykseen nousee tarinan loppuosa, jossa Alma itse sairastuu (puhdasta syyllisyyttään?) ja kärsii koko lailla vaikuttavasti niin henkisistä kuin fyysisistä tuskista, jotka on kuvattu hämmentävän päällekäyvästi. Toisaalta raja lukijan tunteisiin vetoavuuden ja puhtaan pateettisuuden välillä on kapea, ja sen yli heilahdellaan paikoin.

Ihailen vimmaa, jolla Canth kirjoittaa itselleen tärkeistä teemoista, kuten sukupuolimoraalista ja naisen asemasta. Teos joutui ilmestymisaikanaan kritiikin kohteeksi, sillä sen päähenkilöä ei pidetty uskottavana: ei kai pikkukaupungin porvarisrouva tällaiseen lähtisi, rehtorska vielä, härre gyyd! Almaa jää miettimään kirjan kansien sulkeuduttuakin. Miksi hän on sellainen kuin on? Miksi hän ei ole onnellinen?

Canth ei jätä 130 vuotta myöhemmin elävää lukijaa kylmäksi, sillä teemat, joihin Salakari pureutuu, ovat edelleen olemassaolevia ja todennettavia. Onneksi jotkin asiat ovat kuitenkin muuttuneet, etenkin ulkoiset ja yhteiskunnalliset seikat, eikä kaksinaismoralismin kaiku ole enää niin voimakas kuin Canthin aikaan. (Eihän?)

Vaan yksi on ja pysyy: naisen ylitsepursuava syyllisyys sanoista ja teoista sekä sanomatta ja tekemättä jättämisistä sekä se taakka, jota hän usein aivan turhaan kasaa harteilleen – vaikka syy ei edes olisi itsessä.

___

Muiden aatoksia, osassa myös juonipaljastuksia: Jokke jäi pohtimaan maisteri Nymarkia, Annikaa harmitti, ettei roisto saanut rangaistusta, Suvi ei vaikuttunut, vaan piti etenkin loppuratkaisua liioiteltuna ja moraalisesti alleviivaavana.

Osallistun kirjalla 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla

Robert Louis Stevenson: Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla
Suomentaja: Heikki Salojärvi
Kansi: Walter Crane/Taivo Org
Basam Books 2012
158 s.
Travels with a Donkey in the Cévennes (1879)

Kirjastosta.


Skotti Robert Louis Stevenson lähtee karkuun arkielämän haasteita ja matkustaa Ranskaan tehdäkseen tervehenkisen vaelluksen ulkoilmassa Sevennien alueella. Hän pakkaa mukaansa vaellusvarusteet, piipun ja makuupussin ja lopulta myös Modestine-nimisen aasintamman sekä matkaseuralaiseksi että avuksi.

Matkan tarkoituksena lienee selvitellä päätä ja löytää rauha oman itsensä kanssa. Tähtikirkkaiden, avoimen taivaan alla vietetyiden öiden ja luonnon ihmeiden ihastelun lisäksi Stevenson tutustuu paikallisiin ihmisiin, majoitus- ja ravitsemusliikkeisiin, uskonkiistoihin ja vaellustaitoihin. Modestine-aasi osoittautuu jukuripäiseksi kumppaniksi, jota Stevensonin on opeteltava maanittelemaan, ohjastamaan ja kouluttamaan – kuten ketä tahansa naishenkilöä, hän ajoittain pohtii. Matka osoittautuu ravitsevaksi sekä sielulle että ruumiille.

Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla osui silmään kirjastossa ja houkutti lainaamaan itsensä. Lueskelin kirjaa rauhallisehkoon tahtiin ja samaan aikaan sekä ihastuin että hieman tuskastuin. Kyse on kirjailijan matkakertomuksesta ja omakohtaisesta tilityksestä, ja vaikka 1800-luvun lopun Ranska ja wanhanaikainen vaeltaminen kiinnostivat, kirja ei ollut mitenkään erityisen vetävää luettavaa.

Luulen, että teos olisi vaatinut parempaa keskittymistä ja ehkä tiiviimpää lukemista. Nyt se jäi minulle vähän ulkokohtaiseksi, enkä tavoittanut kaikkia niitä sävyjä, joita siinä epäilemättä on. Kirja kertoo paljon omasta ajastaan ja tietenkin myös kirjoittajastaan, joka vaikuttaa sujuvan ja pilke silmäkulmassa kirjoitetun tekstin perusteella kiinnostavalta henkilöltä.

Vaeltaminen ei ole sinänsä kuulunut koskaan harrastuksiini, mutta vanhana partiolaisena olen toki kuljeskellut varsin paljon luonnossa. Kiinnostusta vaeltamiseen kyllä on, mutta aloittaminen vaatisi tietenkin oman panostuksensa. Yksi parhaita luontokokemuksiani on vaellus Norjassa kesällä 2000, ja se välkkyi mielessäni kirjaa lukiessani. Luonnon helmassa ihminen ei voi olla kuin tyyni, olen taipuvainen ajattelemaan.

Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla kätkee tarinaansa muutakin kuin vaelluksen. Nähdäkseni esimerkiksi Stevensonin ja Modestinen suhde kuvaa jollain tapaa sukupuolten välistä suhdetta. Samoin kirja tarjoaa yhden näkökulman uskontoon, protestanttien ja katolisten kärhämiin. Mikään saarnateos tämä ei ole, pikemminkin kyse on hyvin kepeästä ja hyvällä mielellä luettavasta tarinasta, joka antaa sekä ajateltavaa että herättää kaipuun päästä asfalttiviidakosta jylhän luonnon äärelle.

___

Luettua elämää -blogin Elina on omien sanojensa mukaan jopa hieman hurahtanut Stevensoniin. Saatanpa itsekin lukea herran tuotantoa lisää.

Osallistun tällä 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Kun Tolstoi saarnaa, lukija kuuntelee

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti
Suomentaja: Eero Balk
Kansi: Tommi Turunen
Basam Books 2011
144 s.
Kreitserova sonata (1891)

Omasta hyllystä.


Nimetön kertoja kohtaa alkukeväisellä junamatkalla miehen, jolla on synkkyyttä sydämellään. Hän on tappanut vaimonsa, saanut tuomionsa ja haluaa kertoa tarinansa. Vaunun muut matkustajat poistuvat yksi kerrallaan kuvioista, vain kertoja jää kuuntelemaan koko pitkän ja lohduttoman tarinan.

Vaimonsa surmannut mies ei päälle päin vaikuta tappajalta, eikä kyse olekaan hetkellisessä mielenhäiriössä tehdystä väkivallasta. Kuvio on suurempi. Mies pohtii pitkään avioliiton olemusta, ihmisen tuntemaa himoa, tunteiden vaarallisuutta, mustasukkaisuutta, leipiintymistä omaan puolisoon, yhteiskunnan rakenteita. Kertoja saa kuulla, kuinka tilanteet johtivat toisiinsa, ja kuinka oletettavasti väistämätön lopulta tapahtui.

Tolstoi on minulle tuttu toissasyksyisen Anna Kareninan verran, ei vielä enempää. Tämä kirja on joskus päätynyt hyllyyni alennusmyynnistä. Nyt oli sen aika.

Kerronta on Kreutzer-sonaatissa tiivistä. Tapahtumia ei kehyskertomuksessa juuri ole, ollaan vain junassa ja matkustetaan kohti määränpäätä. Se, mitä tarinan sisällä kerrotaan, on sen sijaan huomattavasti olennaisempaa.

En voi sanoa pitäneeni kirjaa erityisen miellyttävänä lukukokemuksena. Vaikka vaimonsa tappanut mies on yliviritetty hahmo, jonka mielipiteisiin sidotaan huomattavasti äärimmäisyyksiä, en osannut etäännyttää itseäni hänestä, vaan ärsyynnyin koko ajan lisää. Mies on rasittava kiihkoilija, joka ei näe mitään hyvää missään: hän pitää ihmisen kokemaa himoa puhtaana syntinä, avioliittoa ainoastaan himon teennäisenä laillistajana, naisia lähestulkoon paholaisina ja miehiä aivottomina viettiensä orjina. Melko yksipuolinen maailmankuva, vaikka se – myönnettäköön – varsin herkullisesti esitetäänkin.

Paasaaminen ei kuitenkaan jaksanut viihdyttää minua koko 144 sivua. Onneksi muitakin elementtejä tuodaan mukaan, kun mies alkaa kuroa auki oman avioliittonsa tarinaa ja surmatyöhön johtaneita tapahtumia. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että mies itse ei kykene käsittelemään omia tunteitaan, ei sen enempää suhdetta vaimoonsa kuin vieraan muusikon herättämää mustasukkaisuutta. Kirjan alkupuolella mies siis tuomitsee lähestulkoon kaiken, ja lopuksi lukijalle selviää, että kyse on pääasiassa jälkiviisaudesta, kun mies on havahtunut omaan vajaavaisuuteensa, jota ei voi itsessään hyväksyä.

Kreutzer-sonaatti jättää kitkerän maun suuhun. Vaikka se käsittelee kiinnostavaa aihepiiriä, paljastaa oman aikansa murroskohtia ja vaikka tunnelma on tiivis, saarnan puolelle lipuva osuus oli minulle liikaa. Itsensä provosoiminen on aika ajoin ihan hauskaakin, mutta tästä lukukokemuksesta ei loppujen lopuksi jäänyt minulle kovin paljon käteen. Toisaalta ehkä nyt tekee taas mieli lukea lisää 1800-luvun kirjoja, joiden kuvaama maailma ja yhteiskunnallinen tilanne on monin tavoin erittäin mielenkiintoinen.

___

Lue myös Marissan kiinnostava näkökulma Kreutzer-sonaattiin.

Osallistun kirjalla haasteisiin 1800-luvun kirjat ja Venäjää valloittamaan. Lisäksi ruksaan ensimmäisen kirjan TBR90+10-listaltani tälle vuodelle.

Tuntemattomat tyttökirjat: Tytöistä parhain

Louisa M. Alcott: Tytöistä parhain
Suomentaja: Lyyli Reijonen
WSOY 1944 (Viides painos)
392 S.
An Old Fashioned Girl (1870)

Omasta hyllystä.


Polly oli suutuksissaan. Hänen kasvojansa kuumensi ja huulet väreilivät, mutta hän hillitsi kielensä ja rupesi kiikkumaan niin huimaa vauhtia kuin voi, peläten muuten sanovansa sellaista, mitä olisi katunut perästäpäin. Vähään aikaan ei kukaan puhunut. Tom vihelteli ja Maud hyräili. Mutta Fanny ja Polly miettivät molemmat vakavina jotain, sillä he olivat tulleet molemmat siihen ikään, jolloin lapset, etenkin tytöt, alkavat tehdä havaintojansa ja johtopäätöksiänsä toistensa sanoista, teoista, tavoista ja katseista. Nämä viisaat, pikku olennot miettivät paljon mielessänsä ja vanhempain ihmisten pitäisi olla varovaisia käytöksessään, sillä heitä arvostellaan hyvin terävästi ja jäljitellään visusti. (s. 130)

Nelitoistakesäinen Polly Milton saapuu vierailulle ystävänsä Fanny Shawn perheeseen. Vaatimattomissa oloissa maaseudun rauhassa varttunut Polly on reipas, avoin ja ystävällinen tyttö, joka pääsee maistamaan kaupunkielämän huumaa Shawnin perheen luona. Fanny on hieman turhamainen ja itsekäs, mutta syvällä sydämessään kuitenkin oikeamielinen, hänen veljensä Tom taas on rasavilli ja omahyväinen, pikkusisko Maud vielä suorapuheinen lapsi. Herra Shaw ahertaa konttorissaan, rouva Shaw parantelee hermojaan ja huoltaa seurapiirejään, perheen viisas isoäiti tarkkailee tilannetta hieman syrjään unohdettuna. Elämäntapojen risteäminen tuottaa ihmetystä kaikille, niin Pollylle kuin Shawn perheelle ja ystäville, mutta loppujen lopuksi kaikki oppivat jotain olennaista elämän arvojärjestyksestä.

Kirjan toinen osa sijoittuu kuuden vuoden päähän. Polly saapuu jälleen kaupunkiin, mutta tällä kertaa hän tulee sinne tekemään töitä soitonopettajana osallistuakseen osaltaan veljensä Willin pappisopintojen kustantamiseen. Seurapiireissä pyöriminen jatkuu edelleen, mutta mukaan kuvioihin tulevat sydämen asiat, sillä ovathan kolme vanhinta nuorison edustajaa jo hyvinkin naimaiässä – tytöt pian jo liiankin vanhoja. Kasvutarinoita nähdään, kun Polly joutuu pohtimaan omaa elämäänsä ja valintojaan siinä ja Shawn perhe taas kohtaa omat haasteensa. Tarinan lopun Alcott on kirjoittanut – lukijoiden vaatimuksesta, kuten hän pisteliäästi viimeisen luvun alussa toteaa – varsin onnekkaaksi.

Halusin lukea vielä toisen tuntemattomamman tyttökirjan Sinisen linnan kirjaston tyttökirjahaasteeseen, joka päättyy tämän kuun lopussa. Alcottia olen lukenut haastetta varten enemmänkin, nimittäin hänen hieman tyttökirjoista poikkeavan novellikokoelmansa Naamion takana. Tämä Tytöistä parhain minulla oli omassa hyllyssä, jonne sen joskus kirpparilta pelastin. Kuvastakin näkyy, että oma kappaleeni on hieman kärsinyt, mutta tarkoituksensa se siitä huolimatta ajaa hyvin.

Minähän siis rakastan Pikku naisia jatko-osineen. Ne ovat minun lapsuuteni parhaat kirjat, joihin olen palannut kerta toisensa jälkeen, lukemattomia kertoja. Mikään ei himmennä niiden hohtoa, vaikka aikaa kuluu ja oma mieli laajenee. En suostu pitämään Pikku naisten naisrooleja huonoina esikuvina nykytytöille, enkä muutenkaan pysty tarkastelemaan näitä kirjoja millään tavalla objektiivisesti. Onneksi ei ole pakko.

Tytöistä parhain oli sen sijaan minulle uusi tuttavuus. Tarina siinä on yllättävän hyvä – näin todellakin ajattelen. Odotin jotain hieman tylsää moraalisaarnaa tai ehkä jopa merkityksetöntä pikkustooria, mutta sainkin ihan kokonaisen tarinan, jossa oli pointtia. (Tietenkään tässä ei ylletä Pikku naisten tasolle, mikä on varmaan suorastaan itsestäänselvää!) Henkilöt ovat tietynlaisesta kärjistyksestä huolimatta kiinnostavia ja heidän luonteenpiirteensä tulevat tutuiksi. Yhteiskunnallinen jako ylhäisiin ja alhaisiin näkyy ja kuuluu, mutta kyllä Alcott antaa hieman armoa jopa rikkaimmillekin: kaikki varakkaat eivät ole sydämettömiä ja tyhmiä. Tosin kaikki kirjan köyhät kyllä ovat hyväsydämisiä ja jaloja, mutta se ei kirjan kirjoitusaikana nousukiidossa olleen altruistisen ajattelun huomioon ottaen ole kovin suuri ihme.

Polly ei ole aivan niin täydellinen kuin pelkäsin. Olisi pitänyt luottaa kirjailijaan, ei hän tee niin räikeitä "mokia", vaan pyrkii kyllä antamaan henkilöistään monipuolisen kuvan. Polly siis kieriskelee omantunnontuskissaan tehtyään jotain vähemmän jaloa ja pyrkii koko ajan kasvattamaan itseään. Hänellä on mielessään tulevaisuus ahkerana vanhanapiikana, eikä hän tunnu pitävän sitä taakkana vaan valintana (yliopisto-opinnoista en sentään vielä edes leikillään puhuta). Fannya ajatus naimattomaksi jäämisestä kauhistuttaa, ja tästäkin aiheesta ystävykset saavat paljon keskustelua aikaan.

Alcottilla on tapansa mukaan moralisoiva ote, jonka hän saa ujutettua tarinaan varsin onnistuneesti. Ihminen voi ja hänen tulee pyrkiä henkiseen kasvuun, kullakin on oma yhteiskunnallinen paikkansa ja roolinsa, jota ei tule liiaksi keikuttaa, ja omaa kutsumustaan on seurattava. En ole erityisemmin tutustunut Louisa M. Alcottiin henkilönä (kiinnostaisi kyllä!), mutta sitä vasten peilattuna hänen tuotantonsa lukeminen voisi olla vieläkin kiinnostavampaa. 1800-luvun loppupuolen yhteiskunnalliset muutokset länsimaissa ja esimerkiksi juuri naisten aseman muuttuminen ovat ihan TOP3:ssa omissa historian kiinnostuksenkohteissani kaikessa kutkuttavassa ristiriitaisuudessaan. Tytöistä parhain koskettelee myös näitä aihepiirejä omalla varsin viattomalla tavallaan.

Aika suloinen kirja, sanoisin. Tarinan imu on hyvä ja sen käänteet sopivan viattomia. Toki nykylukija kiinnittää huomiota kädestä pitäen neuvomiseen ja oikeiden valintojen tuputtamiseen, mutta kirjaa on luettava osaltaan oman aikansa kontekstissa. Viihdykettä ainakin sain, ja vaikka Pollysta tai kenestäkään muusta ei (tietenkään!) tullut yhtä rakasta ja tuttua kuin Pikku naisista, nostan edelleen hattuani Alcottille hänen pioneerityöskentelynsä kunniaksi.

Oma kappaleeni on esineenäkin kovin sympaattinen, sillä jäin miettimään etulehden omistuskirjoitusta:

Millainen tyttö lie Tuija ollut näihin aikoihin melkein 70 vuotta sitten, sodan juuri päätyttyä? Ja mitähän hän tuumasi kirjan luettuaan? Saiko hän tehdä omat valintansa ja miten ja minne elämä häntä vei?


Tytöistä parhaimman on lukenut myös Vauhko, joka kiinnitti huomiota kirjan opettavaisuuteen ja Pii, joka totesi, että lopussa kiitos seisoo.

Osallistun kirjalla siis Sinisen linnan kirjaston Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen, So Americaniin (American Realism) sekä TBR-listani selättämiseen.

Juhani Aho: Rautatie

Juhani Aho: Rautatie
WSOY 1960
(1. painos 1884)
126 s.

Pakkanen paukkaa nurkissa, räiskää pitkin aidan selkiä ja seuloo huurua puihin ja pensaihin...

Juhani Ahon Rautatie on suomalaisen kirjallisuuden ohut ja kevyt, mutta sitäkin merkittävämpi klassikko. Reiluun sataan sivuun mahtuu suomalaisen yhteiskunnan suurimpiin murroskausiin kuuluneen 1800-luvun lopun lähes koko kuva helposti lähestyttävässä muodossa – yllättävän moderneja ihmissuhdekuvioita unohtamatta.

Rautatie eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä ennen nähneet sitoo itseensä suuria merkityksiä. Kirjan päähenkilöt ovat Matti ja Liisa, jotka lähtevät kotoaan Iisalmesta leveämmän leivän perään eteläisempään Suomeen. Suomen ensimmäisen rautatien rakentaminen on edennyt Hyvinkään ja Hämeenlinnan väliseen rataosuuteen ja lisätyövoimaa tarvitaan. Niinpä myös Matti ja Liisa, vastavihitty nuoripari, saavat työtä, jollaiseen eivät ole aiemmin tottuneet, ovathan ne maaseudun torpparistoa.

Rautatien juoni etenee nopeasti, muttei tunnu harppomiselta. Matin ja Liisan muutto susirajan tuntumasta Hyvinkään pohjoispuolen työläisparakkiin on heille merkittävä elämänmuutos, jota lähisuku Iisalmessa vastustaa viimeiseen saakka. Modernisoituvan yhteiskunnan nuoret vesat eivät kuitenkaan jää vastusteluja kuuntelemaan, vaan pakkaavat tuohikonttinsa, sitovat huivinsa ja lähtevät kohti etelää.

Työnteko ratatyömaalla on raskasta ja se näkyy tekstissä – on lähes inhorealistisesti kuvattuja loukkaantumisia, vaaratilanteita ja jopa yksi dramaattinen kuolemantapaus – mutta ilonpitoakaan ei unohdeta. Ajalleen yllättävän avoimesti Aho kuvaa huvittelua, viinanjuontia, tansseja ja seksuaalisia värinöitä, joita pääasiassa nuorten ihmisten kansoittamalla työmaalla väistämättä ilmenee. Liisan ja salaperäisen helsinginjuutalaisen Danin välinen suhde pysyy piilossa niin Matilta kuin muilta yhteisön jäseniltä, mutta Aho päästää lukijan Liisan ajatuksiin ja seuraamaan moraalisia painiotteluita, joita hän käy tehdessään raskasta valintaa aviomiehensä ja rakastajansa välillä. Samalla saadaan käsitys siitä, millaista oli suomalainen monikulttuurisuus aikana, jolloin vasta kiisteltiin siitä, voiko Suomessa edes asua kuulumatta luterilaiseen kirkkoon. Muun muassa tässä kerrontatekniikassa ja tematiikassa näkyy se edelläkävijyys, joka tekee Ahosta ja Rautatiestä yleensä merkittävän suomalaisen kirjallisuuden helmen.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa sitä ilmiömäistä sukupolvikuvausta, jollainen Rautatie kiistämättä on. Ajan kulku näkyy sekä ihmiskohtaloissa että hitaasti etenevässä radanrakennuksessa: vaikka vuodet kuluvat, rautatie ei tunnu saavan sitä pituutta, joka sille on suunniteltu. Liisan ja Matin poika Kalle (jonka isästä ei kuitenkaan saada varmuutta, se voi olla myös Dan) syntyy ja kasvaa ratatyömaalla. Ehkä hitaan rakentumisen voi nähdä jonkinlaisena käänteisenä symbolina suhteellisen nopeille yhteiskunnallisille muutoksille, joita Suomessa samaan aikaan koettiin? Aho halunnee kuvata sitä epävarmuutta, jopa pelkoa, jonka tavalliset suomalaiset kokivat, kun yhteiskunta heidän ympärillään muuttui lupaa kysymättä.

Koska kyse on klassikosta, uskallan paljastaa juonen kulun kokonaisuudessaan: rataa ei Liisan ja Matin aikana saada valmiiksi. Hämeenlinna alkaa jo pilkottaa horisontissa, mutta Aho jättää Rautatien lopun varsin avoimeksi. Liisaa ja Mattia alkaa raskas työ jo painaa, ja huomio siirtyykin Kalleen, joka on ehtinyt kasvaa jo lähes täysi-ikäiseksi urakan aikana. Vaikka urakka on hidas, paikoin suorastaan tuskallisen vaikea, Rautatien loppu on toiveikas. Huominen odottaa, uutta on aina tuloillaan eikä muutos koskaan täysin pysähdy tai lopu. Tämä kotimaisen kirjallisuuden klassikko ei turhaan ole lunastanut paikkaansa kirjaesitelmien suosikkikirjana, sillä sen juoni, kerronta ja teemat antavat paljon ajattelemisen aihetta kaiken ikäisille lukijoille.

Uskollinen ystävänne

Jane Austen: Uskollinen ystävänne – Kootut kertomukset
Esipuhe ja suomennos: Inkeri Koskinen
Tammi 2009 (1. suomenkielinen painos Helmi Kustannus 2007)
230 s.

Omasta hyllystä.


Huoneessa on paljon kirjoja, muttei suinkaan jokainen tyttö, joka on juossut villinä ensimmäiset viisitoista vuotta elämästään, osaa tai halua lukea. Olento parka! (Lady Susan, s. 172)

Jane Austenin kirjenovellikokoelma Uskollinen ystävänne päätyi hyllyyni jostain alennusmyynnistä ja sitä kautta TBR90+10-listalleni. En ole lukenut kaikkea Austenin kirjoittamaa, mutta pidän hänen tavastaan kertoa tarinoita, rakentaa henkilöhahmoja ja tehdä pilaa oman aikansa ylhäisön sosiaalisista kuvioista ja käytöskoodistoista.Ylpeys ja ennakkoluulo naksahti ainakin kohdilleen, kun sen viime vuonna luin.

Mutta nyt puhutaan siis Austenin aiemmin suomentamattomista kirjemuotoisista tarinoista. Kokoelmassa on kolme kirjenovellia, Kolme sisarta, Rakkaus ja ystävyys sekä Lesleyn linna, ja yksi pienoiskirjeromaani Lady Susan. Päähenkilöinä ovat avioliittoa metsästävät seurapiirinaiset ja perheet, joissa ulkokuori on pidettävä kunnossa hinnalla millä hyvänsä.

Austen ei ole kovin armelias henkilöhahmoilleen. Hän kuvaa heidät pääasiassa varsin typeriksi, kepeakatseisiksi ja kieroiksi. Viihdyttävää? Todellakin! Surullista? Sitäkin. Tietenkään romaanit eivät kerro koko totuutta siitä todellisuudesta, jossa 1800-luvun säätyläisnaiset ja -miehet ovat eläneet, mutta kyllä ne jonkinmoista kuvaa siitä antavat. Ajatus siitä, että oman elämäni tärkein tavoite olisi löytää riittävän varakas ja muilla tavoin perheelleni ja asemalleni soveltuva aviomies ja sen jälkeen loppuikäni miettiä lasteni avioliittokuvioita, on aika, no, karsea. Olen iloinen siitä, että saan elää aikana, jolloin voin lukea mitä huvittaa, opiskella mitä huvittaa ja antaa piut paut seurapiireille ja sukulaisille, jos niikseen tulee.

Novellit menivät tältä lukijalta hieman ohi, sillä ne loppuivat ennen kuin ehtivät kunnolla alkaakaan. Kirjemuoto on haastava seurattava, mutta antoisa, sillä se paljastaa käsitellyistä asioista ja tapahtumista hyvin erilaisia näkökulmia ja saa lukijan pohtimaan, mitä lopulta oikein tapahtuikaan. Kirjeissä henkilöhahmot myös paljastavat ajatuksiaan eri tavoin kuin kenties kasvokkaisessa kanssakäymisessä. Toki kirjailija on käyttänyt vapauttaan ja pannut henkilönsä kirjoittamaan hyvin tunnepitoisia ja yksityiskohtaisia kirjeitä, mutta minulla ei ollut vaikeuksia uskoa niihin: 1800-luvulla kirjeiden merkitys oli kommunikaatiovälineenä ja sosiaalisena käytäntönä erittäin tärkeä.

Parasta luettavaa oli pienoisromaani Lady Susan, jonka päähenkilö on harvinaisen epämiellyttävä naishenkilö, suomentaja Inkeri Koskisen esipuheen mukaan jopa sosiopaatti. Lady on julma, kiero ja äärimmäisen taitava hyötymään ympärillään olevista ihmisistä. Kaikki eivät kuitenkaan lankea hänen virittämiinsä ansoihin, vaikka läheltä liippaa. Harmillista, ettei Lady Susania koskaan julkaistu erillisenä romaanina tai edes hieman hiotumpana versiona, se olisi ollut huikea lukukokemus!

Noin yleiskommenttina on kuitenkin todettava, että Uskollinen ystävänne ei tarjonnut minulle erityisen suuria lukuhuuman tunteita. En oikein jaksanut keskittyä kolmeen ensimmäiseen novelliin, enkä päässyt rakentamaan kunnollista kokonaisuutta tapahtumista tai henkilöistä. Pidin kyllä terävistä piikeistä, joita Austen viljelee, mutta kokonaiskuva jäi hataraksi, enkä loppuun luettuani oikein ollut perillä siitä, mitä oli tapahtunut. Syy on enemmän varmaankin lukijassa, mutta kenties sekin vaikuttaa, että kyse on kuitenkin Austenin pöytälaatikkomateriaalista, jota on alettu sorkkia vasta hänen kuolemansa jälkeen. Lady Susan viihdytti mainiosti ja pelasti lukukokemukseni pirullisuudellaan.

Muualla pohdittua: Illuusioita, La petite lectrice, Tahaton lueskelija ja Insinöörin kirjahylly.

Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia ja TBR90+10.

Naisen muotokuva

Henry James: Naisen muotokuva
Suomentaja: J. A. Hollo
6. painos, WSOY 1990 (1. painos 1955)
612 s.
The Portrait of a Lady (1881)

Kirjastosta.


Oli mahdotonta väittää ettei hän olisi toiminut täysin tietoisesti: hän, jos kukaan nuori nainen, oli toiminut vapaasti. Erehdyksen syy oli ollut hänessä itsessään. Mitään salajuonta ei ollut suunniteltu, ei mitään ansaa viritetty – hän oli katsellut, harkinnut ja valinnut. Kun nainen oli tehnyt sellaisen virheen, hänellä oli käytettävänään yksi ainoa keino sen korjaamiseksi: hyväksyä sen seuraukset ehdottomasti ja silmäänsä räpäyttämättä. Yksi mielettömyys riitti, varsinkin kun siitä joutui kärsimään ainiaaksi; toinen ei olisi asiaa parantanut. (s. 417–418)

Isabel Archer on nuori yhdysvaltalainen nainen, joka matkustaa Englantiin rikkaiden sukulaistensa luo. Hänellä ei ole kotimaassaan sitoumuksia, mutta sen sijaan hänellä on sitäkin enemmän elämänjanoa, uteliaisuutta ja ylpeyttä. Tätinsä rouva Touchettin, enonsa ja serkkunsa Ralphin luona Isabel saa ensimaistiaisensa eurooppalaisesta kulttuurista – ja tulee samalla kuin ohimennen hurmanneeksi noin puolet saarivaltion aatelismiehistä. Lisäksi hänen kannoillaan roikkuu uskollinen ihailija kotipuolesta. Isabel on kuitenkin uuden ajan alun kynnyksellä, eikä tahdo sitoa itseään avioliittoon. Tai niin hän ainakin itselleen uskottelee.

Yllättävä, muhkeahko perintö panee Isabelin uuteen tilanteeseen. Hänellä on rahaa toteuttaa itseään ja vapauttaan tahtomallaan tavalla, eikä hänen tarvitse pyrkiä nousemaan yhteiskunnan rappusia omin, saati avioliiton, voimin. Italiassa rouva Touchettin kanssa vietetty talvi osoittautuu kohtalokkaaksi, sillä Isabel tutustuu madame Merleen, salaperäiseen seurapiirirouvaan, ja hänen tuttavaansa Gilbert Osmondiin, köyhään mutta intelligentiin herrasmieheen sekä tämän nuoreen tyttäreen Pansyyn.

Isabel unohtaa periaatteensa, vanhat kosijansa ja tätinsä kyyniset ohjeet ja paiskautuu avioliittoon Osmondin kanssa. Hänestä tulee muutamassa vuodessa äitipuoli aikuisuuden porteilla kolkuttavalle Pansylle ja onneton vaimo miehelle, joka ei ole lainkaan sitä, miltä hän kosioaikana antoi ymmärtää. Isabel joutuu punnitsemaan monia perustavanlaatuisia asioita, omaa persoonaansa ja periaatteitaan, suhdettaan muihin ihmisiin ja asemaansa vaimona, äitipuolena, seurapiirirouvana ja naisena.

Naisen muotokuva on klassikkoteos, joka panee lukijalle jauhot suuhun. Ennen kaikkea siksi, että sen eteenpäin tankkaaminen on työn ja tuskan takana. Luin näitä kuuttasataa sivua melkein kaksi kuukautta. Meinasin jo luovuttaa, mutten sitten kuitenkaan raaskinut antaa periksi. Hyvä niin, sillä loppuhuipentuma kirjassa on erinomainen. Viimeiset satakunta sivua vetivät kuin häkä.

Henry James on ansainnut asemansa edelleen, 130 vuotta myöhemminkin luettavana kirjailijana. Naisen muotokuva on psykologisesti tarkka ja yhteiskunnallisesti kantaaottava teos. Se asettaa näkösälle Yhdysvaltojen ja Euroopan erot ja yhtäläisyydet, kommentoi aikansa naisemansipaatiota, osoittaa, kuinka huteria ja silti pirullisen sitkeitä jotkin yhteiskunnalliset ja sosiaaliset rakenteet ovat.

Ennen kaikkea se on todella tarkkanäköinen ihmiskuvaus. James ei ole sortunut suurimpiin yksinkertaistuksiin, vaan kaikki Naisen muotokuvan henkilöt ovat monimutkaisia, ristiriitaisia ja uskottavia henkilöitä. Päähenkilö Isabel on kirkasotsainen, vapaudenkaipuinen ja itsenäinen nainen, joka ei halua antaa kenenkään neuvoa itseään, minkä seurauksena hän huomaa ajautuneensa täydellisen epätyydyttävään avioliittoon. Isabelin mies Gilbert Osmond on oikea kameleontti: sivistynyt mies, joka osaa vaihtaa naamiota tilanteesta toiseen, ja josta paljastuu jotakuinkin kammottava miehenrähjä ja despottinen vallankäyttäjä. Osmondin tytär Pansy on naiivi, miellyttämisenhaluinen ja alistuva, mutta jossain sielunsa sopukoissa omat tunteensa, halunsa ja toiveensa tunnistava ja niitä kohti pyrkivä. Pidin Isabelin ja Pansyn suhteesta, sillä siinä ei ollut rahtustakaan kliseistä paha äitipuoli -maustetta, vaan senkin edestä aitoa kiintymystä ja välittämistä. Ihmettelin ainoastaan sitä, miten voimakkaasti tarinassa korostettiin Pansyn lapsellisuutta ja nuoruutta suhteessa Isabeliin, jonka tarina alkaa kirjassa vain hieman vanhempana, kuin mihin ikään Pansy lopulta ehtii. Nämä kaksi nuorta naista kuvataan niin totaalisesti toistensa vastakohtina, että se sai minut hieman kohottelemaan kulmakarvojani: tokkopa aivan näin yletöntä alleviivaamista tarvitaan.

Sivummalle jäävistä henkilöistä saa myös kasaan oivallisen katalogin. Rouva Touchett, Isabelin täti, on elämän ja maailman kyynistämä nainen, joka ei ajan tavasta poiketen välitä pätkääkään siitä, mikä katsotaan soveliaaksi. Hän tekee asiat oman päänsä mukaan ja sanoo sanottavansa turhankin suoraan. Toisaalta madame Merle naamioituu soveliaisuuden verhon taakse senkin edestä, vaikka on todellisuudessa kaikkea muuta kuin miltä näyttää. Miehet joutuvat tyytymään sivurooleihin, joskin ovat niissä tarinan kannalta keskeisiä ja aidosti rakennettuja. Osmondia lukuunottamatta he ovat myös varsin täysipäisiä, joskaan eivät täydellisiä.

Kiehtovista henkilöhahmoista huolimatta Naisen muotokuva etenee tarinana liian hitaasti minun makuuni. Etenkin Isabelin sisäinen maailma tulee kyllä tutuksi, ehkä liiankin. Rivakampi tahti antaisi tarinalle tilaa hengittää, sillä vaikka James jättääkin kerrontaansa aukkoja ja tekee hyppäyksiä ajassa, paikoin junnattiin pahasti.

Naisen muotokuva kertoo paljon ajastaan. Kuinka vaikea on säätyläisnaisen asema ollut, miten kummallisia kommervenkkejä avioliittojen solmimiseen liittyy, miten ulkokultaista on elämä seurapiireissä. Palvelijat ja rahvas jäävät tämän tarinan ulkopuolelle tyystin, vain Isabelin ystävätär, reportteri ja kirjailija Henrietta tuo mukanaan raikkaan tuulahduksen ulkomaailmasta tunkkaisiin teesalonkeihin. Ja herättääkin siksi niin paljon närää ympärillään, myös Isabelissa, joka aikanaan haaveili samanlaisesta elämästä, mutta luopui haaveistaan luullessaan saavansa jotain parempaa.

Surullisinta on Isabelin kohtalo. Nuoresta, elämänhaluisesta naisesta tulee jäykkä, kaavoihin ja sääntöihin kangistunut rouva, joka ei voi pitkiin aikoihin myöntää edes itselleen tehneensä elämänsä hirveimmän virheen, vaikka se on suoraan hänen edessään ja mielessään, selvänä ja paljaana. Ja kun hän sen lopulta tajuaa, on monin tavoin jo aivan liian myöhäistä.
 
So American: American Realism. 

Herääminen

Kate Chopin: Herääminen
Suomennos ja esipuhe: Raija Larvala
Faros 2009
200 s.
The Awakening (1899)

Kirjastosta.


"Vain taitava psykologi pääsisi heidän kanssaan onnistuneeseen tulokseen. Kun tavalliset kaverit, kuten te ja minä, yritämme selvittää heidän omituisuuksiaan, se johtaa taitamattomuuteen. Useimmat naiset ovat oikukkaita ja arvaamattomia. Kyseessä on jokin vaimonne ohimenevä päähänpisto, jonka syytä tai syitä teidän ja minun on turha edes arvailla. Mutta se menee kyllä ohi, etenkin jos jätätte hänet rauhaan. Lähettäkää hänet puhumaan kanssani." (s. 120)

Edna Pontellier on vaimo ja äiti, neworleansilainen seurapiirirouva, joka elää epätyydyttävässä avioliitossa ja huomaa yllättäen kaipaavansa jotakin muuta. Pontellierin perhe viettää kesää huvilalla muiden saman yhteiskuntaluokan ihmisten kanssa, ui, nauttii päivällisiä, seurustelee. Ednan keveän ja yhdentekevän arjen rikkoo nuori ja komea Robert Lebrun, ja kun syksy ja paluu New Orleansiin koittaa, ei mikään ole enää ennallaan. Jotain on tapahtunut Ednan mielessä, on kuin hän näkisi maailman ja itsensä uusin silmin. Hän ei jää vain vatvomaan asioita päänsä sisällä, vaan Pontellierien kiillotettu julkisuuskuva alkaa saada säröjä.

Olipa erikoinen lukukokemus, tämä Kate Chopinin Herääminen! Kyseessä on ilmestyessään vuonna 1899 murskakritiikin saanut, nykyisin varhaisen feminismin klassikoksi nostettu pieni romaani, joka vaikuttaa päällisin puolin nykylukijan silmissä suorastaan harmittomalta, kuin kevyeltä henkäykseltä jostain suuremmasta.

On myönnettävä, etten varauksettomasti ihastunut tähän kirjaan. Se on ehkä liian herkkä ja aistillinen makuuni, sillä vaikka arvostan kirjallisuutta, jossa osataan pitää voimakaskin kuplinta, jopa kiehuminen löydettävissä, mutta piilossa kannen alla, Herääminen ei antanut minun oikeastaan edes raottaa verhoaan kunnolla. Paljon on rivien välissä, ohimenevänä, vain vilkaisuna. Chopinin kieli on minun makuuni, mutta en jaksanut jäädä maistelemaan sitä tarpeeksi – paljon ehti mennä silmieni ohi.

Ednan tarina on dramaattinen, mutta se esitetään tyylikkään hienovaraisesti, juurikin heräämisenä, havahtumisena. Alkuasetelma toimettomassa kesähuvilassa kuvaa upeasti sitä turhuutta, jonka merkityksettömyyden Edna ymmärtää: hän kaipaa jotain muuta kuin mitä hänelle soveliaisuuden ja julkisivun ylläpitämisen vuoksi suostutaan antamaan.

Herääminen on ilmaisultaan varsin moderni, ja vaikka nyt, yli sata vuotta sen kirjoittamisen jälkeen monet seikat saattavat tuntua hieman ylimitoitetuilta, ne ovat kuitenkin oman aikansa kuvia ja verrattavissa moniin nykyajan sudenkuoppiin. Edna on oman aikansa naiseksi kapinallinen, vaikka kapinoikin yläluokkaiseen tyyliin: hän haluaa olla jotain muuta kuin porvarillisten perhearvojen tiukasti muotittama vaimo ja äiti, ja saa sen osoittamalla miehensä pelon ja kauhun partaalle, sillä niin ei vain voi tehdä. 

Porvarillisen vaimouden ja äitiyden uhmaamisen ohella toinen syy, joka johti kirjan murskaavaan tuomioon ilmestyessään, on sen kuvaama seksuaalisuus. Se on hyvin hienovireistä ja tavallaan viatonta, mutta olennaisempaa onkin se, mitä flirttailun ja seksuaalisuuden kuvaamisella halutaan kertoa. Sillä halutaan uhmata. Sillä halutaan osoittaa, että nainen on ajatteleva olento, jolla on oikeus omiin tunteisiinsa, omaan kehoonsa, omiin tekoihinsa – nainen saa olla oma itsensä, kokonainen persoona, jota ei ainoastaan määritellä hänelle määrättyjen roolien ja muiden ihmisten kautta.

Herääminen on alle 200 sivun mittainen tuulenhenkäys, häivähdys suurista teemoista. En päässyt uppoamaan siihen niin hyvin kuin olisin halunnut, sillä jokin esteli, mutta siitä huolimatta pidin lukemastani. Tämä on kaunis kirja, jonka soisin tulevan luetuksi enemmänkin. Sekä siksi, että se on lukemisen arvoinen että siksi, että haluan nostaa hattua sata vuotta myöhässä taitavalle Kate Chopinille, joka ei koskaan toipunut Heräämisen osakseen saamasta lokakampanjasta.

Heräämisestä lisää: Maria, Liisa ja Sara.

So American: American Realism ja Louisiana.

Lokki Nukkekodissa

Otin taidekuvia, hittolainen! Ostin itselleni tulppaaneja viikko sitten ja pitihän niitä hyödyntää jotenkin muutenkin kuin puhtaasti silmänilona keittiön pöydällä. Tässä tulos. Otin kuvia yhteensä ehkä jotain 75, joten yhden säällisen julkaiseminen blogissa lienee paikallaan.

Tämä blogiani tammikuun ajan hallinnut lyriikka, draama & muu kirjallisuus -tentti on nyt sitten kunniakkaasti suoritettu. Luettavana oli tosiaan 12 kirjaa, joista ehdin lukea 10 ja kahta aloittaa. Kaksi kysymystä kolmesta koski tietenkin niitä kahta vasta aloitettua. No, olen hyvä soveltamaan, joten tottakai iskin pöytään erinomaiset analyysit sivistyneiden arvausten keinoin. Kolmas kysymys koskikin sitten Lokkia.

Anton Tšehov: Lokki
Suomentaja: Jalo Kalima
WSOY 1998
Cajka (1896)
101 s.

Kirjastosta.


Lokki kertoo ihmisistä, jotka eivät millään tavoita tai kohtaa toisiaan, vaikka heillä on lähestulkoon kaikki maailman aika käytettävissään. Joukko suht ylhäiseen yhteiskuntaluokkaan kuuluvia henkilöitä luuhaa hiljaksiin rappeutuvalla maatilalla järven rannalla. Kellään ei ole oikein mitään järkevää tekemistä, joten aika kuluu näytelmäkappaleisiin ja pelailuun. Maatilan omistaa herra Sorin, jonka sisko on Irina Arkadina, diivan elkeet moitteetta hallitseva näyttelijätär, jolla on jonkinlaisena rattopoikana kuuluisa kirjailija Trigorin. Irinan poika Konstantin Treplev, Kostja, on rakastunut sulokkaaseen naapurikartanon tyttäreen Ninaan, joka taas haaveilee sopimattomasta näyttelijättären urasta ja kirjailija Trigorinista. Tilanhoitajan tytär Maša on sen sijaan rakastunut Kostjaan, muttei saa vastarakkautta. Mašaa piirittää opettaja Medvedenko, tylsä mutta turvallinen mies. Lisänä sopassa on vielä Sorinin yksityislääkäri tohtori Dorn.

Näytelmässä on neljä näytöstä, joista kolme ensimmäistä tapahtuvat Sorinin maatilalla peräjälkeen ja neljäs kahden vuoden kuluttua. Varsinaisia tapahtumia Lokissa on vähän, olennaisempaa on puhe ja se, mitä jätetään näyttämättä. En nyt viitsi spoilata juonta samaan tapaan kuin kirjan esipuhe tekee, joten jääköön kunkin omin päin nähtäväksi, mitä kahden vuoden aikana ja viimeisessä näytöksessä tapahtuu, mutta ennen sitä päästään jo hyvin jyvälle. Tšehovilla on vähäeleinen ja osoittelematon tyyli, jonka keinoin hän tuo esiin sen tyhjyyden, jossa ilman kunnollista tekemistä ja elämäntehtävää oleva ihminen elää. Dialogi on monipuolista ja etenevää, henkilöt kiinnostavia, miljöö paljonpuhuva.

Lokissa on panostettu paljon sen varaan, mikä jätetään katsojan tulkinnan tehtäväksi. Ihminen on paljon muutakin kuin mitä voisi kuvitella, ja naamiot pidetään tiukasti kasvoilla perhepiirissäkin. Kiinnostavin henkilö on Irina Arkadina, parhaat loiston vuotensa ohittanut mutta maineestaan kynsin hampain kiinni pitävä nainen, joka ei nää omaa nenäänsä pidemmälle missään asiassa, vähiten onnettoman poikansa suhteen. Onnistuneesti hän kuitenkin pitää kynsissään Trigorinia, joka tosin hetkellisesti haikailee Ninaa kohden.

Kaikki näytelmän henkilöt ovat rakastuneet väärään ihmiseen, mikä on surullista. Onnea ei ole jaossa, mutta joku toinen ei ole aivan yhtä onneton kuin joku muu on. Säälintunteeni heräsivät etenkin opettaja Medvedenkon kohdalla, joka on selvästi hyvä mies, mutta ei voi koskaan olla Mašalle sitä, mitä tämän unelmat Kostjasta ovat. Todellisuutta paetaan siis keinolla millä hyvänsä, sillä se ei vastaa tyhjänpanttina valuttujen päivien haavekuvaa. Lopulta tämä kostautuu itse kullekin, sillä todellisuuspako ei voi kestää ikuisesti.

Anna Karenina herätti intoni venäläiseen 1800-luvun kirjallisuuteen, ja jotain samaa tunnelmaa koin Lokkia lukiessani. Luulen, että jokin kärpänen on puraissut, ja joudun väistämättä kahlaamaan lisää itänaapurin klassikoita. Lokki on mielenkiintoinen ja haikea tarina, jonka näkisin mieluusti joskus teatterissakin. Lämpesin, ehdottomasti.



Henrik Ibsen: Nukkekoti
Suomentaja: Eino Palola
WSOY 1999
Et Dukkehjem (1879)
124 s.

Kirjastosta.


Sitten hieman toisenlaiseen ajankuvaan ja kulttuuriin. Ibsenin Nukkekoti on varmaan aika monelle tuttu tarina naisen yhteiskunnallisesta asemasta ja tehtävästä, petoksesta ja perhesuhteista. Nora Helmer on arvostetun asianajaja Torvald Helmerin vaimo ja kolmen pienen lapsen äiti, kunnioitettu ja huoliteltu porvarisrouva, jonka päivät täyttyvät perheenemännän puuhista ja illat aviomiehen miellyttämisestä. Pinta on kuitenkin varsin ohut, kun sitä hieman raaputtaa. Kaupunkiin tulee rouva Linde, Noran vanha tuttava, jolle Nora paljastaa salaisuuden: hän on väärentämällä ottanut lainaa maksaakseen miehensä sairauden vaatiman matkan eteläiseen Eurooppaan. Kyse on skandaalista, sillä naisella ei ole oikeutta hoitaa raha-asioita, ottaa lainaa eikä tietenkään väärentää takaajan nimikirjoitusta velkakirjaan. Nora on pikkuhiljaa lyhentänyt lainaansa talousrahoista nipistämällä, mutta tilanne eskaloituu kun velkoja, asioitsija Krogstad saa potkut Torvaldin johtamasta pankista ja kostaa häpeänsä vaatimalla Noralta velkaa välittömästi maksettavaksi ja asemansa palautetuksi tai muuten!

Samaan aikaan Noran ja Torvaldin läheinen ystävä, tohtori Rank tekee hidasta kuolemaa ja tuo näin toisen synkän pilven Helmerin talon ylle. Noran epätoivo kasvaa, sillä hän pelkää miehensä reaktiota, jos Krogstadin kiristys toteutuu. Totuuden paljastumista ei voi estää, mutta samalla, kun sekä Noran rakentama valheiden ja peittelyn kuvio että kiillotetulla pinnalla päällystetty, mutta sisältä ontto perhekulissi alkaa horjua, etenkin Nora, mutta myös Torvald oppivat jotain varsin olennaista ihmisluonnosta ja -suhteista. Ratkaisuja on tehtävä ja tehdään.

Olen nähnyt Nukkekodin Kansallisteatterin lavalla joskus 2000-luvun alussa, ja pidin siitä aivan valtavasti. Muistaakseni kirjoitin siitä jonkin hurmoshenkisen aineen äidinkielen kurssille (jonka ohjelmana kyseisen näytelmän katsominen oli) ja opin jotain olennaista elämästä. Norana oli Minttu Mustakallio ja Torvaldina Jukka Puotila, jos oikein muistiani pinnistän.

Nukkekoti on upea, en voi muuta sanoa. Se kertoo jotain niin osuvaa kuvaamastaan ajasta (ja nykyajastakin, ilman muuta), ettei voi kuin huokailla. Eikä ole syytä ihmetellä, miksi se herätti valtavan kohun ilmestyessään: Noran ratkaisuhan on säädytön, eikä sovi naiselle, jonka tärkein tehtävä on olla äiti ja vaimo - muuta tehtävää ei naisella voi olla. Torvald ei ole niin paha hahmo kuin hän voisi olla: typerä ja sokea hän on, mutta voiko miestä syyttää siitä, että hän on kulttuurinsa ja aikansa lapsi? Näytelmän viimeinen kohtaus on oikea hyökyaalto, niin voimakkaana se iskee ja riuhtaisee rakennetut kuviot mennessään. Norassa tapahtuu suurin muutos ja käänne, tietenkin, muttei Torvaldkaan siltä välty. Hänet pakotetaan nielemään muutos karvoineen kaikkineen.

Nukkekodista on varmasti sanottu jo kirjoitettu jo melkein kaikki mahdollinen. Analyysin kohteita on runsaasti, enkä voi kuin nöyränä nyökätä Henrik Ibsenin suuntaan. Yhtä tarkkaa ja viiltävää kuvausta naisen elämästä harvemmin saa kokea. Suosittelen Nukkekotia ihan jokaiselle, luettuna ja teatterissa katsottuna. Siinä on voimaa.


Näillä näytelmäseikkailuilla osallistun Kirjavan kammarin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja valloitan palasen Venäjää ja Norjaa.