Kolme päättyvää lukuhaastetta

Kirjavuosi 2013 on loppumassa ja kolme lukuhaastetta, joihin olen tänä vuonna osallistunut, päättyvät niin ikään. Lukuhaasteet ovat yksi kirjabloggaamisen suurimmista iloista, joten yleensä osallistun niihin erittäin mielelläni. En tietenkään aina ja kaikkiin, mutta helpolla minut saa mukaan. Muutama tänä vuonna alkanut haaste jatkuu reilusti vuodenvaihteen yli, mutta nyt on siis luvassa koonti päättyvistä.


1) 1800-luvun kirjat -haaste (Ofelia Outolintu)

Tässä haasteessa oli tarkoitus lukea 1800-luvun kirjallisuutta ja saavuttaa erilaisia aatelisarvoja. Lähdin matkaan henkselit paukkuen, mutta niin siinä vain kävi, että luettujen kirjojen määräksi jäi minimisuoritukseen, paronittareen, riittävä neljä kirjaa.

Luin yhden kotimaisen ja kolme ulkomaista kirjaa. Kotimaista 1800-lukua edusti Minna Canthin traaginen Salakari (1887). Ulkomailla kävin Venäjällä (Leo Tolstoin Kreuzer-sonaatti, 1891), Isossa-Britanniassa/Ranskassa (Robert Louis Stevensonin Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla, 1879) ja Yhdysvalloissa (Louisa M. Alcott: Kahdeksan serkusta, 1875).

Harmittaa, etten saanut luettua TBR-listallani olevista 1800-luvun teoksista enempää, mutta ehtiihän tuota.


2) Lukemattomat kirjailijat -haaste (Riinan kirjapinot)

Haasteen tarkoituksena oli lukea toistaiseksi lukemattomien kirjailijoiden tuotantoa, ei kuitenkaan esikoiskirjailijoiden kirjoja. Listasin haasteeseen kirjailijoita varsin epäloogisesti, sillä en ottanut siihen mukaan kaikkia tänä vuonna lukemiani lukemattomia, vaan pääasiassa sellaisia, joita olen aikonut lukea jo pidempään tai jotka jäivät jotenkin erityisemmin mieleen (hyvässä tai pahassa) lukemattomina kirjailijoina. Mukana suorituksessani on viisitoista kirjailijaa.

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Salla Simukka: Punainen kuin veri
Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys
L. M. Montgomery: Pieni runotyttö
Carol Shields: Kivipäiväkirjat
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Bo Carpelan: Kaari
Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja
Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Helmi Kekkonen: Kotiin
Unto Ek: Suokukkojen tanssi
Sanna Eeva: Olot


3) Afrikan tähti (Merenhuiske / Kirjoista)

Tämän vuoden suurhaasteeni oli Merenhuiskeen mainio Afrikan tähti -lukuhaaste, jota lähdin innolla pelaamaan heti alkuvuodesta. Pääsinkin asettamaani tavoitteeseen eli saavutin koko jalokivisarjan ja sen kruunaaman Afrikan tähden lukemalla viisitoista afrikkalaista tai Afrikkaan sijoittuvaa kirjaa vuoden aikana.

Itä-Afrikka

Etiopia. Ryszard Kapuściński: Keisari (1978/2006)
Mosambik. Mia Couto: Plumeriaveranta (1996/2006)
Ruanda. Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa (2009)
Ruanda. Gil Courtemanche: Kigalin sunnuntait (2000/2003)
Sambia. Elina Hirvonen: Afrikasta – Muistiinpanoja vuosilta 2007–2009 (2010)

Keskinen Afrikka

Kongon demokraattinen tasavalta. David Van Reybrouck: Kongo – historia (2010/2013)

Pohjois-Afrikka

Algeria. Boualem Sansal: Hyvitys (2008/2012)
Algeria & Tunisia. Lady Warren: Algerian ja Tunisian halki moottoripyörällä (192?/2012)
Marokko. Aino Kallas: Marokon lumoissa (1931)

Etelä-Afrikka

Botswana. Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1 – Mma Ramotswe tutkii (1998/2003)
Botswana. Alexander McCall Smith: Kirahvin kyyneleet – Mma Ramotswe tutkii (2000/2004)
Etelä-Afrikka. J. M. Coetzee: Michael K:n elämä (1983/2003)
Zimbabwe. Yvonne Vera: Palava perhonen (1998/2001)

Länsi-Afrikka

Norsunluurannikko. Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte (2000/2002)

Yleisesti Afrikkaa koskevat / Afrikkaan sijoittuvat kirjat

Maryse Condé: Rihata (1981/1989)

Monta Afrikan maata jäi vielä valloittamatta, ja jatkan seikkailua tuolla mantereella vielä pitkään. Haaste innosti koluamaan kirjaston hyllyjä aivan uudella katseella ja lukemaan kirjoja, joita ei välttämättä ole aiemmin tullut lukupinoonsa kasanneeksi. 

____

Aivan mainioita haasteita on taas blogeissa pyörinyt, odottelen innolla, mitä kollegat keksivät ensi vuodelle.

Louisa M. Alcott: Kahdeksan serkusta

Louisa M. Alcott: Kahdeksan serkusta
Suomentaja: Ville Hynynen
WSOY 1945
300 s.
Eight Cousins (1875)

Kirppariostos.


Rose on nuori, arka ja sairaalloinen tyttö, joka on vastikään jäänyt orvoksi. Hän muuttaa sukulaistensa luokse sokkeloiseen herraskartanoon ja päätyy hurmaavan, maailman meriä ympäriinsä purjehtineen lääkärisetänsä Alecin holhokiksi. Muitakin setiä ja tätejä on roppakaupalla, ja suurimman härdellin arkeen ja juhlaan tuovat Rosen seitsemän eri ikäistä poikaserkkua.

Kahdeksan serkusta kuvaa Rosen ja hänen lähipiirinsä elämää vuoden ajan 1800-luvun loppupuolen Uudessa Englannissa. Campbellin suku on varakas ja siveellinen, arki varsin murheetonta ja elämän kulkuun liittyvät sävelet selvät: pojat opiskelevat sielun sivistystä, tytöistä kasvatetaan ennen kaikkea tulevia perheenemäntiä ja porvarisrouvia.

Rosen keskeinen rooli kirjassa on asetelmallinen. Hänen kauttaan kuvataan lapsuuden vaihtumista nuoruudeksi, hyväosaisen nuoren naisen elämään kuuluvia käänteitä sekä henkistä ja fyysistä kasvua ja kehitystä. Tarinan alussa Rosen terveys on heikko, ja hänen pessimistinen Mary-tätinsä veikkaa, ettei tyttö elä kauaa. Terveellisellä ruokavaliolla, riittävällä reippaalla ulkoilulla, kaikenlaisten hörsöttimien (kuten kureliivien) poisjättämisellä sekä sopivalla annoksella naiselle sopivaa sivistystä yhdistettynä taloudenhoidon alkeisiin Rose alkaa kuitenkin vähitellen selvästi vahvistua ja kehittyä. Moraalisen kehityksen apuna on nuoren kotiapulaisen Feben seura ja tämän opettaminen.

Louisa M. Alcottin Pikku naisia jatko-osineen on minulle yksi rakkaimpia kirjoja kautta aikojen. Aikuisena olen lukenut muutaman muun Alcottin tuotantoon kuuluvan kirjan, mutta valitettavasti olen huomannut, että olisi pitänyt tehdä se aiemmin, samassa lapsuuden imussa, jossa Pikku naiset koin. On nimittäin todettava, etten aivan syty Alcottin moraalisaarnoille ja mustavalkoisuudelle.

Rosen tarinassa olisi aineksia kiehtovaankin lukukokemukseen, mutta rakenteeltaan kirja on varsin toisteinen ja jopa kyllästyttävä. Kuten Liisa toteaa, jokainen luku tuntuu sisältävän jonkin opetuksen, joka tarjoillaan vieläpä suoraan lukijan eteen. Elämän malli, jonka kirja antaa, on osaltaan hyvin jyrkkä: ihmisen on aina mahdollista valita oikean ja väärän väliltä, ja jälkimmäiseen päätyminen on mitä ilmeisimmin (tietoista) moraalista heikkoutta, ei esimerkiksi olosuhteiden pakkoa tai väistämätöntä vaihtoehdottomuutta.

Samaan tapaan naisen asemaa ja roolia tuodaan esiin ristiriitaisesti. Pii kirjoittaa omassa tekstissään, kuinka Kahdeksan serkusta ja sen jatko-osa Kun ruusu puhkeaa antavat naisen elämälle mallin, jossa yhtäältä kehotetaan riippumattomuuteen ja omaan vastuuseen ja toisaalta osoitetaan selvästi, mikä on hyvän perheen tyttären oikea paikka: hyvän miehen vaimo ja perheenäiti. Alec-setäkin toteaa Roselle, että haluaa tämän vahvistuvan ja kehittyvän sekä ruumiiltaan että sielultaan esimerkiksi opiskellen, mutta kaikkein mieluiten näkee tämän tulevaisuudessa taitavana perheenemäntänä. Muu jääköön haihatteluksi.

Tavallaan Kahdeksan serkusta on oikein herttainen kirja, mutta jossain määrin se tuntuu lattealta. Myös Aino huomasi kirjaa lukiessaan, ettei se tuntunut enää lainkaan niin raikkaalta kuin ennen. Minulle tämä lukukerta oli tosiaan ensimmäinen ja ainoaksi jää. Hyveelliseen elämään kasvaminen on toki kiehtova teema, mutta käsittelytavaltaan Kahdeksan serkusta ei ole sellainen teos, johon haluaisin myöhemmin palata. Särmää ja tunnetta pitää olla, ja kumpaakaan en tästä kirjasta oikein löytänyt. Jatkukoon hyveiden etsintä edelleen, ehkä ne joskus päätyvät osaksi minunkin elämääni (ja kirjahyllyäni).

___

Osallistun tällä 1800-luvun kirjat -haasteeseen ja saavutan ensimmäisen (ja ainoan tavoitettavissani olevan) tason, Paronittaren. Lisäksi saan ruksattua 40. luetun kirjan TBR-listaltani, jihuu!

Minna Canth: Salakari

Minna Canth: Salakari
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1996
(1. painos 1887)
123 s.

Kirjastosta.


Alma Karell on pikkusievä porvarisrouva, puolenkymmenpäisen lapsikatraan äiti ja kansallismielisen rehtorin, tulevan valtiopäivämiehen vaimo. Kesä huvilalla on tullut päätökseensä, kun Karellin perhe saa yllätysvieraita: pihaan ajavat pormestari Lagander, apteekkari Leistén ja nuori maisteri Nymark. Kesäillan pimetessä ja vieraiden saatua kestitystään Alma on havahtunut johonkin uuteen. Onko hän tyytyväinen siihen, mitä elämä antaa? Onko hän onnellinen avioliitossaan pidättyväisen Johnin kanssa?

Syksy saapuu ja Karellit asettuvat takaisin kaupunkiasuntoonsa ja arkeensa. Alma on edelleen levoton, hän kaipaa muutakin kuin koruompeluksia ja emäntänä häärimistä. Nuorimmainen Helmikin on jo rinnaltavieroitusiässä. Kuin tilauksesta maisteri Nymark saapuu pitämään rouvalle seuraa intresantteine ja liehittelevine puheineen, hakee tätä seurapiireihin ja rekiajeluille, herättää keskustelua ja saa punan Alman poskille.

Väistämättä juorut alkavat pikkukaupungissa elää, ja erään kohtalokkaan luisteluretken jälkeen Alma joutuu kohtaamaan elämän koruttomuuden ja jokaisen äidin painajaisen, kun yksi perheen lapsista sairastuu vakavasti. Mikä on huvittelun hinta? Saako äitimyytistä irti räpistelevä nainen aina rangaistuksen? Mitä seuraa, kun ei asetu rooliinsa, kun poikkeaa asemansa osoittamalta tieltä?

Minna Canthin Salakari on pienoisromaani tai pitkä novelli, jonka teema on avioliitto, aviorikos ja naisen sisäinen maailma. Se pohdiskelee päähenkilönsä kautta (porvaris)naisen asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa ja perheessä sekä sitä, missä hyveen ja paheen raja kulkee. Alma on keskeinen tekijä tarinassa, ja hän joutuu käymään läpi laajan tunneskaalan, johon ei ehkä naiiviuttaan ole aivan valmis. Almalla on suuri rakkauden ja hyväksynnän nälkä, ja ollakseen jo monen lapsen äiti ja usean vuoden avioliiton koulima hän on hämmentävän herkkä ja lapsellinen, kuin koristenukke tai silitystä kerjäävä koiranpentu.

Salakari on nopealukuinen ja sinänsä moitteeton tarina. Se tarjoaa herkullista ajankuvaa 1800-luvun lopun suomalaisesta porvaristosta ja nostaa esiin monia kiinnostavia ilmiöitä: naisen asema, avioliiton merkitys (rakkaus ja tunne vaiko hyöty ja järki?), naisen ja miehen suhteen siveellisyyden rajat, suomalaisuus- ja kansallistunteen nousu sekä äitiys naisen perimmäisenä kutsumuksena ja elämäntehtävänä. Näistä saisi aikaan vaikka millaisen tiiliskiven, joten Canthin tiivis ilmaisu ja taito keskittyä olennaiseen herättää ihastusta.

Jossain määrin silti petyin. Tuntuu, että tämäntyyppisiä tarinoita on tullut luettua aika paljon. Ehkä suurimpaan merkitykseen nousee tarinan loppuosa, jossa Alma itse sairastuu (puhdasta syyllisyyttään?) ja kärsii koko lailla vaikuttavasti niin henkisistä kuin fyysisistä tuskista, jotka on kuvattu hämmentävän päällekäyvästi. Toisaalta raja lukijan tunteisiin vetoavuuden ja puhtaan pateettisuuden välillä on kapea, ja sen yli heilahdellaan paikoin.

Ihailen vimmaa, jolla Canth kirjoittaa itselleen tärkeistä teemoista, kuten sukupuolimoraalista ja naisen asemasta. Teos joutui ilmestymisaikanaan kritiikin kohteeksi, sillä sen päähenkilöä ei pidetty uskottavana: ei kai pikkukaupungin porvarisrouva tällaiseen lähtisi, rehtorska vielä, härre gyyd! Almaa jää miettimään kirjan kansien sulkeuduttuakin. Miksi hän on sellainen kuin on? Miksi hän ei ole onnellinen?

Canth ei jätä 130 vuotta myöhemmin elävää lukijaa kylmäksi, sillä teemat, joihin Salakari pureutuu, ovat edelleen olemassaolevia ja todennettavia. Onneksi jotkin asiat ovat kuitenkin muuttuneet, etenkin ulkoiset ja yhteiskunnalliset seikat, eikä kaksinaismoralismin kaiku ole enää niin voimakas kuin Canthin aikaan. (Eihän?)

Vaan yksi on ja pysyy: naisen ylitsepursuava syyllisyys sanoista ja teoista sekä sanomatta ja tekemättä jättämisistä sekä se taakka, jota hän usein aivan turhaan kasaa harteilleen – vaikka syy ei edes olisi itsessä.

___

Muiden aatoksia, osassa myös juonipaljastuksia: Jokke jäi pohtimaan maisteri Nymarkia, Annikaa harmitti, ettei roisto saanut rangaistusta, Suvi ei vaikuttunut, vaan piti etenkin loppuratkaisua liioiteltuna ja moraalisesti alleviivaavana.

Osallistun kirjalla 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla

Robert Louis Stevenson: Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla
Suomentaja: Heikki Salojärvi
Kansi: Walter Crane/Taivo Org
Basam Books 2012
158 s.
Travels with a Donkey in the Cévennes (1879)

Kirjastosta.


Skotti Robert Louis Stevenson lähtee karkuun arkielämän haasteita ja matkustaa Ranskaan tehdäkseen tervehenkisen vaelluksen ulkoilmassa Sevennien alueella. Hän pakkaa mukaansa vaellusvarusteet, piipun ja makuupussin ja lopulta myös Modestine-nimisen aasintamman sekä matkaseuralaiseksi että avuksi.

Matkan tarkoituksena lienee selvitellä päätä ja löytää rauha oman itsensä kanssa. Tähtikirkkaiden, avoimen taivaan alla vietetyiden öiden ja luonnon ihmeiden ihastelun lisäksi Stevenson tutustuu paikallisiin ihmisiin, majoitus- ja ravitsemusliikkeisiin, uskonkiistoihin ja vaellustaitoihin. Modestine-aasi osoittautuu jukuripäiseksi kumppaniksi, jota Stevensonin on opeteltava maanittelemaan, ohjastamaan ja kouluttamaan – kuten ketä tahansa naishenkilöä, hän ajoittain pohtii. Matka osoittautuu ravitsevaksi sekä sielulle että ruumiille.

Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla osui silmään kirjastossa ja houkutti lainaamaan itsensä. Lueskelin kirjaa rauhallisehkoon tahtiin ja samaan aikaan sekä ihastuin että hieman tuskastuin. Kyse on kirjailijan matkakertomuksesta ja omakohtaisesta tilityksestä, ja vaikka 1800-luvun lopun Ranska ja wanhanaikainen vaeltaminen kiinnostivat, kirja ei ollut mitenkään erityisen vetävää luettavaa.

Luulen, että teos olisi vaatinut parempaa keskittymistä ja ehkä tiiviimpää lukemista. Nyt se jäi minulle vähän ulkokohtaiseksi, enkä tavoittanut kaikkia niitä sävyjä, joita siinä epäilemättä on. Kirja kertoo paljon omasta ajastaan ja tietenkin myös kirjoittajastaan, joka vaikuttaa sujuvan ja pilke silmäkulmassa kirjoitetun tekstin perusteella kiinnostavalta henkilöltä.

Vaeltaminen ei ole sinänsä kuulunut koskaan harrastuksiini, mutta vanhana partiolaisena olen toki kuljeskellut varsin paljon luonnossa. Kiinnostusta vaeltamiseen kyllä on, mutta aloittaminen vaatisi tietenkin oman panostuksensa. Yksi parhaita luontokokemuksiani on vaellus Norjassa kesällä 2000, ja se välkkyi mielessäni kirjaa lukiessani. Luonnon helmassa ihminen ei voi olla kuin tyyni, olen taipuvainen ajattelemaan.

Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla kätkee tarinaansa muutakin kuin vaelluksen. Nähdäkseni esimerkiksi Stevensonin ja Modestinen suhde kuvaa jollain tapaa sukupuolten välistä suhdetta. Samoin kirja tarjoaa yhden näkökulman uskontoon, protestanttien ja katolisten kärhämiin. Mikään saarnateos tämä ei ole, pikemminkin kyse on hyvin kepeästä ja hyvällä mielellä luettavasta tarinasta, joka antaa sekä ajateltavaa että herättää kaipuun päästä asfalttiviidakosta jylhän luonnon äärelle.

___

Luettua elämää -blogin Elina on omien sanojensa mukaan jopa hieman hurahtanut Stevensoniin. Saatanpa itsekin lukea herran tuotantoa lisää.

Osallistun tällä 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Kun Tolstoi saarnaa, lukija kuuntelee

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti
Suomentaja: Eero Balk
Kansi: Tommi Turunen
Basam Books 2011
144 s.
Kreitserova sonata (1891)

Omasta hyllystä.


Nimetön kertoja kohtaa alkukeväisellä junamatkalla miehen, jolla on synkkyyttä sydämellään. Hän on tappanut vaimonsa, saanut tuomionsa ja haluaa kertoa tarinansa. Vaunun muut matkustajat poistuvat yksi kerrallaan kuvioista, vain kertoja jää kuuntelemaan koko pitkän ja lohduttoman tarinan.

Vaimonsa surmannut mies ei päälle päin vaikuta tappajalta, eikä kyse olekaan hetkellisessä mielenhäiriössä tehdystä väkivallasta. Kuvio on suurempi. Mies pohtii pitkään avioliiton olemusta, ihmisen tuntemaa himoa, tunteiden vaarallisuutta, mustasukkaisuutta, leipiintymistä omaan puolisoon, yhteiskunnan rakenteita. Kertoja saa kuulla, kuinka tilanteet johtivat toisiinsa, ja kuinka oletettavasti väistämätön lopulta tapahtui.

Tolstoi on minulle tuttu toissasyksyisen Anna Kareninan verran, ei vielä enempää. Tämä kirja on joskus päätynyt hyllyyni alennusmyynnistä. Nyt oli sen aika.

Kerronta on Kreutzer-sonaatissa tiivistä. Tapahtumia ei kehyskertomuksessa juuri ole, ollaan vain junassa ja matkustetaan kohti määränpäätä. Se, mitä tarinan sisällä kerrotaan, on sen sijaan huomattavasti olennaisempaa.

En voi sanoa pitäneeni kirjaa erityisen miellyttävänä lukukokemuksena. Vaikka vaimonsa tappanut mies on yliviritetty hahmo, jonka mielipiteisiin sidotaan huomattavasti äärimmäisyyksiä, en osannut etäännyttää itseäni hänestä, vaan ärsyynnyin koko ajan lisää. Mies on rasittava kiihkoilija, joka ei näe mitään hyvää missään: hän pitää ihmisen kokemaa himoa puhtaana syntinä, avioliittoa ainoastaan himon teennäisenä laillistajana, naisia lähestulkoon paholaisina ja miehiä aivottomina viettiensä orjina. Melko yksipuolinen maailmankuva, vaikka se – myönnettäköön – varsin herkullisesti esitetäänkin.

Paasaaminen ei kuitenkaan jaksanut viihdyttää minua koko 144 sivua. Onneksi muitakin elementtejä tuodaan mukaan, kun mies alkaa kuroa auki oman avioliittonsa tarinaa ja surmatyöhön johtaneita tapahtumia. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että mies itse ei kykene käsittelemään omia tunteitaan, ei sen enempää suhdetta vaimoonsa kuin vieraan muusikon herättämää mustasukkaisuutta. Kirjan alkupuolella mies siis tuomitsee lähestulkoon kaiken, ja lopuksi lukijalle selviää, että kyse on pääasiassa jälkiviisaudesta, kun mies on havahtunut omaan vajaavaisuuteensa, jota ei voi itsessään hyväksyä.

Kreutzer-sonaatti jättää kitkerän maun suuhun. Vaikka se käsittelee kiinnostavaa aihepiiriä, paljastaa oman aikansa murroskohtia ja vaikka tunnelma on tiivis, saarnan puolelle lipuva osuus oli minulle liikaa. Itsensä provosoiminen on aika ajoin ihan hauskaakin, mutta tästä lukukokemuksesta ei loppujen lopuksi jäänyt minulle kovin paljon käteen. Toisaalta ehkä nyt tekee taas mieli lukea lisää 1800-luvun kirjoja, joiden kuvaama maailma ja yhteiskunnallinen tilanne on monin tavoin erittäin mielenkiintoinen.

___

Lue myös Marissan kiinnostava näkökulma Kreutzer-sonaattiin.

Osallistun kirjalla haasteisiin 1800-luvun kirjat ja Venäjää valloittamaan. Lisäksi ruksaan ensimmäisen kirjan TBR90+10-listaltani tälle vuodelle.