Kolme haastekoontia ja tulevaa

Vuosi lähenee loppuaan, ja samoin päättyy kolme lukuhaastetta, joihin olen ottanut osaa.

Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haaste kannusti tutustumaan Nobelin palkinnon saaneiden kirjailijoiden tuotantoon. Sainkin luettua vuoden aikana tasan 14 nobelistin kirjaa, kyllä on tarkkaa touhua...

Nämä luin:

Alice Munro: Kallis elämä (2012/2013) – Nobel 2013
Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus (1998/2000) – Nobel 2013
Alice Munro: Liian paljon onnea (2009/2010) – Nobel 2013
J. M. G. Le Clézio: Alkusoitto (2008/2009) – Nobel 2008
Doris Lessing: Ruoho laulaa (1950/2007) – Nobel 2007
Doris Lessing: Viides lapsi (1988/1989) – Nobel 2007
Toni Morrison: Koti (2012/2014) – Nobel 1993
Toni Morrison: Armolahja (2008/2009) – Nobel 1993
Gabriel García Márquez: Patriarkan syksy (1975/1987) – Nobel 1982
Yasunari Kawabata: Lumen maa (1947/1958) – Nobel 1968
John Steinbeck: Oikutteleva bussi (1947/1948) – Nobel 1962
Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee (1926/1954) – Nobel 1954
William Faulkner: Rosvot (1962/1966) – Nobel 1949
Pearl S. Buck: Hyvä maa (1931/1976) – Nobel 1938


Nobelisteja 75 vuoden aikaväliltä – laajahko kattaus, sanoisin. Tämän vuoden ja haasteen suurlöytö oli Doris Lessing, jonka tuotantoa olenkin haalinut hyllyyn jo odottamaan. Alice Munro oli suosikkini jo ennen haastetta, samoin Toni Morrison. Onneksi kaikilta kolmelta on vielä tuotantoa lukematta. William Faulknerin lukeminen taas taitaa jäädä tähän yhteen kertaan, mutta onpahan kokeiltu.

Kiitos Jokkelle haasteesta!

_____

Toinen nyt päättyvä haaste on Kirjavalas-blogin Hei me lusitaan!. Kysehän oli siis vankila-aiheisesta haasteesta, jossa tavoiteltiin vapautta. Ihan sinne asti en suorituksellani pääse, mutta tapaamisoikeuden sentään saavutin neljällä luetulla kirjalla:

Bernard Beckett: Genesis (2006/2009)
Simon Lelic: Laitos (2011/2012)
Mihail Hodorkovski: Uusia muistelmia kuolleesta talosta (2014)
Jennifer Egan: Sydäntorni (2006/2013)

Tässä haasteessa oli oikeasti haastetta, sillä vankilakirjoja ei noin vain marssinut vastaan. Muutama sentään, hyvä niin.

Kiitos Elegialle haasteesta!

_____

Kolmas vuodenvaihteeseen päättyvä haaste on sheferijm-blogin Mikä minusta tulee isona?. Siinä oli ideana tutustua eri ammatteihin, joita luetuissa kirjoissa kohtaa.

Luin 22 kirjaa, ja pääsin suorituksella mestariksi:

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (2006/2010) – Ovenvartija
Doris Lessing: Ruoho laulaa (1950/2007) – Maanviljelijä
Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926) – Kansakoulunopettaja
Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti (2010/2013) – Kustannustoimittaja & ravintolan omistaja
Gillian Flynn: Kiltti tyttö (2012/2013) – Toimittaja
Simon Lelic: Laitos (2011/2012) – Vankilanjohtaja
Jhumpa Lahiri: Kaima (2003/2005) – Arkkitehti
Agatha Christie: Kuolema Niilillä (1937/1940) – Salapoliisi
Annie Proulx: Lyhyt kantama (1999/2001) – Karjapaimen
Anita Brookner: Päivät Pariisissa (1995/1998) – Kirjakaupan omistaja
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (1992/1993) – Yliopisto-opettaja
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (2014) – Kätilö
John Steinbeck: Oikutteleva bussi (1947/1948) – Linja-autonkuljettaja
Henni Kitti: Elävän näköiset (2014) – Konservaattori
Ansu Kivekäs: Perhosveitsi (2014) – Erityisluokanopettaja
Pirjo Hassinen: Sauna Paradis (2014) – Kirjailija
Silvia Avallone: Teräs (2014) – Metallityömies
Maria Turtschaninoff: Arra (2009/2010) – Käsityöläinen
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa (2013) – Sairaanhoitaja
Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (2014) – Virkamies
Yasunari Kawabata: Lumen maa (1947/1958) – Geisha
Pete Suhonen: Valkoinen joulu (2013) – Postinkantaja

Näistä mieleen jäivät erityisesti Siilin eleganssin ovenvartija, Neljäntienristeyksen kätilö, Elävän näköisten konservaattori ja Perhosveitsen erityisluokanopettaja.

Oli hauskaa bongailla ammatteja kirjoista, kiitos siis Ainolle haasteesta!

_____


Innolla odotan, millaisia haasteita vuodelle 2015 kehitellään. Helmikuun loppuun on käynnissä Talven lukuhaaste Ullan luetut kirjat -blogissa ja ensi joulukuuhun saakka Kirjallinen retki Pohjoismaissa Anna minun lukea enemmän -blogissa. Oma Pojat, lukemaan! -haasteeni kestää toukokuun loppuun. Tervetuloa mukaan, vielä ehtii mainiosti!

Klassikkojen lumoissa -blogin Lukumato julkisti hauskan Lukuiloa!-haasteen vuodelle 2015. Siihen osallistun ehdottomasti.

Muitakin kyllä ohjelmistoon mahtuisi, ihan vaan vinkkinä kollegoille...

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Yasunari Kawabata: Lumen maa
Suomentaja: Yrjö Kivimies
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2012 (1. painos 1958)
161 s.
Yukiguni (1947)

Kirjakauppaostos.


Tokiolainen haaveilija Shimamura matkustaa vuosittain pieneen vuoristokylään lepäämään kylpylähoitojen, kuumien lähteiden ja hiljaisuuden keskelle. Eräänä vuonna hän kohtaa siellä nuoren geishan Komakon, ja heidän välilleen syntyy herkkä, epävakaa ja hienovireinen suhde.

Lumen maa on tiivis, mutta hyvin hengittävä pienoisromaani. Siinä ei varsinaisesti tapahdu paljon, vaan suurempi osa tarinasta on taustalla, rivien välissä ja lukijan mielessä. Kirja tuntuu maalaukselta, tai kuvasarjalta, joka on tehty haalein värein ja kevyin vedoin.

Shimamuran ja Komakon suhde on kiehtova, mutta hyvin epätodellinen. Shimamura on toimeton mies, hänellä on Tokiossa perhe, mutta minkäänlaista työtä hänen ei tarvitse elääkseen tehdä. Vuosittain voi matkustaa kylpyläkaupunkiin nauttimaan etuisuuksista, kuten ylellisestä hotellista ja geishapalveluista.

Komako taas on hyvin ristiriitainen henkilö. Yhtäältä hän on huolellisesti koulutettu geisha, joka teoriassa hallitsee monimutkaiset etiketit, käytössäännöt ja seremoniat. Toisaalta hän juo liikaa, kaatuilee humalassa eikä hallitse tunteitaan – tai käyttää niitä taitavasti hyväkseen.

Vaikka geishan ja hänen asiakkaansa suhde on periaatteessa tiukasti säädelty, Komako ja Shimamura ohittavat sen reilusti. Komakon on syrjäseudun ja suppean asiakaskunnan vuoksi laajennettava toimintamallejaan ohi geishasäännöstön. Kawabata on kirjoittajana hienotunteinen, mutta tarinan kulussa ei jää epäselväksi, että Komakon ja Shimamuran suhde on myös vahvasti eroottinen.

Lumen maa on kirja, jota on luettava ajatuksella. Oletettavasti siitä saisi paljon enemmän irti hitaammin lukemalla ja palaamalla siihen uudelleen. Tulkintoja tarinan kulusta ja sen hienovaraisista elementeistä voi tehdä runsain mitoin.

Itse näen kirjan ennen kaikkea valtasuhteiden ja eräänlaisen vääjäämättömyyden kuvaajana. Shimamura on valtaa käyttävä, rikas asiakas, mutta Komako on äärimmäisen taitava langoista vetelijä ja sopan hämmentäjä. Heidän suhteensa ei totisesti ole aivan yksinkertainen, vaan sillä on lumen kymmenet eri sävyt. Ja asiat, elämä – niillä on tapana edetä, joskus jopa hallitsemattomasti, niin kuin vuorenrinteen lumimassojakaan ei ihminen voi vangita.

_____

Jenni ei jossain vaiheessa ollut enää kärryillä, mutta nautti lukemisesta rentoutuneena. Saran mielessä soi lukemisen jälkeen kirjan kaunis ja lyyrinen kieli. Margit toteaa Lumen maan olevan niitä kirjoja, joita miettii lukemisen jälkeen vielä kauan. Liisa kirjoittaa, että "verkkaisessa tapahtumattomuudessaan ja esteettisyydessään Lumen maa muistuttaa välillä enemmän runoa kuin tarinaa". Katja uskoo, että Lumen maa ei aukea ensimmäisellä lukukerralla kuin osin. Sanna ihastui tarinaa enemmän kirjan kieleen ja tunnelmaan. MrRainfoldille kirja on sävyltään surullinen ja siitä jää haikea tunnelma.

Valkoinen Kirahvi tiivistää kirjan neljään: "Jos pitäisi tiivistää kirja yhteen adjektiiviin, olisi se unenomainen. Jos kirja olisi väri, olisi se haalean sininen. Jos kirja olisi yksi aihe, olisi se yksinäisyys. Jos kirja olisi toive, olisi se tulla rakastetuksi."
_____

Lumen maa on 14. lukemani nobelistin kirja tälle vuodelle, joten saan valmiiksi Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haasteen. Palaan haasteeseen vielä tarkemassa koontitekstissä ennen sen määräajan umpeutumista joulukuun lopussa.

Lisäksi kirja sopii sheferijm-blogin Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen geishan ammatin kuvauksensa puolesta. Tämäkin haaste päättyy pian, koonti tulossa.

Ja nimi Lumen maa solahtaa hienosti Ullan Luetut Kirjat -blogin Talven lukuhaasteeseen.

Kirja, jonka olisin voinut jättää lukematta

William Faulkner: Rosvot
Suomentaja: Kai Kaila
Tammi 1966
295 s.
The Reivers (1962)

Kirjastosta.


Tällä kertaa ei ole luvassa minkäänlaista yritystä minkäänsorttiseen analyysinpoikaseenkaan. Tarkemmin kun asiaa pohdin, ehkei olisi edes syytä kirjoittaa Rosvoista mitään, mutta koska tapanani on kirjoittaa kaikesta lukemastani, menköön tämä siinä ohella.

Rosvot on tarina syvästä etelästä. Kuljetusliikkeen omistajan pojanpoika päätyy melkoiseen seikkailuun, kun isoisän renki ja muu epämääräinen joukko päättää varastaa yhden firman autoista, ajaa sen toiseen kaupunkiin, vaihtaa auton kilpahevoseen, osallistuu laukkakilpailuun ja siihen liittyvään vedonlyöntiin, päätyy kahnauksiin paikallisten sekä viranomaisten kanssa ja loppu on ihan onnellinen.

Noin.

Periaatteessa tarina voisi jollain tasolla kiinnostaa, mutta en missään vaiheessa vajaan kolmensadan sivun aikana päässyt oikein kärryille siitä, mitä tapahtui, kenelle ja miksi. Koko romaani on mielestäni pelkkää hölmöilyä, väärinymmärryksiä ja sekavuutta. Henkilötkin menivät minulla sekaisin ihan jatkuvasti, enkä ymmärtänyt heidän välisiään yhteyksiä tai suhteita.

Tähän on tietenkin taiteen sääntöjen mukaan kirjoitettava, ettei se ole kirjailijan vaan lukijan vika.

Vaikka onhan se nyt ainakin vähän kirjailijan vika, jos keskimääräinen lukija ei pysy hänen kirjassaan kärryillä.

Tämä on vielä Pulitzer-palkittu romaani (vuonna 1963), ja sen on kirjoittanut Nobelin arvoinen (vuonna 1949) mies. Hämmentävää. En voi uskoa, etteikö vuonna 1962 olisi ilmestynyt parempiakin kirjoja.

En ihan oikeasti osaa sanoa, mitä tässä kirjassa tapahtui tai mitä se voisi merkitä. Ilmeisesti jotain yhteiskunnallista sanomaa jossain taustalla pyörii, mutta en saanut siitä ollenkaan kiinni. Kirjan henkilöistä osa on mustia ja osa valkoisia, mikä on kirjoitusajankohtana ollut herkkä aihe, etenkin kun kuvataan etelävaltioiden aluetta 1900-luvun alkupuolella. Sinänsä siis kunnioitettavaa, että kirjassa nostetaan esiin ihmisten kyky tulla keskenään toimeen. (Ja toisaalta hankkiutua paikoin vaikeuksiin kenen tahansa kanssa.)

Kirjan henkilöt voisivat olla kiinnostavia, mutta heistä ei saa kiinni. Ovat liukkaita penteleitä, tulevat ja menevät. On muutama nainenkin, tosin maksullinen sellainen. Mitä lie silläkin ajetaan takaa, en tiedä.

Huoh. Kahlasin tätä vaikka kuinka kauan, ja teki mieli jättää kesken, mutta joku pakotti jatkamaan. Voi olla, että näiden palkittujen tahi muuten ansioituneiksi määriteltyjen kirjojen kohdalla sitä on sitkeämpi. Jotainhan näissä on oltava, kun kerran klassikoita ovat ja muutenkin tunnustettuja.

Ei ole kyllä hajuakaan, mitä se jokin tämän nimenomaisen kirjan kohdalla voisi olla.

En edes löytänyt tästä muita bloggauksia. Onko joku lukenut? Jos on, voisitko kertoa, mistä tässä kirjassa on kyse? Ja ehkä myös: kannattaako Faulknerilta lukea joskus vielä jotain muuta?

______

Haasteista Pulitzer-lista ja Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haaste etenevät.

John Steinbeck: Oikutteleva bussi

John Steinbeck: Oikutteleva bussi
Suomentaja: Alex Matson
Kansi ja kuvitus: Kosti Antikainen
Suuri Suomalainen Kirjakerho 1974 (1. painos Tammi 1948)
255 s.
The Wayward Bus (1947)

Kirppariostos.


Ollaan eteläisessä Kaliforniassa lähellä Meksikon rajaa. Komea linja-autonkuljettaja Juan Chicoy on saanut haastavan tehtävän: matkalaisia täynnä oleva bussi on hajonnut ja hän on joutunut majoittamaan heidät vaimonsa Alicen kanssa ylläpitämäänsä huoltamo-kahvioon. Matka jatkuu kohti Meksikoa, kun Juan saa bussin korjattua yhdessä apumiehensä, kakunhimoisen Näppylän, kanssa.

Kyydissä on sekalainen seurakunta. On kauppamies Ernest Horton erikoisine myyntiartikkeleineen, liikemies Pritchard päänsärkyisen vaimonsa ja lähes täysi-ikäisen tyttärensä kanssa, miehet hurmaava blondi Camille Oaks. Mukaan hyppää myös työnantajiinsa Chicoyn pariskuntaan lopen kyllästynyt kahvila-apulainen Norma, joka haaveilee urasta Hollywoodissa tai ainakin Clark Gablesta.

Sää ei suosi bussimatkaa, ja maantie on kovin kurainen ja epätasainen. Sen lisäksi, että kalusto temppuilee, myös matkaseurueessa alkaa esiintyä jos jonkinmoista oikuttelua. Ihmisluonnon moninaisuus paljastuu yhdessä vietetyn vuorokauden aikana monesta näkökulmasta.

Olen lukenut Steinbeckilta kaksi kirjaa aiemmin. Hienon, vaikuttavan ja pirullisen raskaan Vihan hedelmät joskus vuosia sitten ja Helmen kirjablogiaikana. Nyt oli Oikuttelevan bussin vuoro.

En oikein tykännyt tästä kirjasta. Se on monin tavoin kevyempi kuin kaksi muuta lukemaani Steinbeckia, osin jopa ihan humoristinen ja hauska. Mutta tympäännyin kovasti kirjan henkilöihin, joita kaikkia pidin jossain määrin epämiellyttävinä. Linjurikuski-Juan on ehkä ainoa jossain määrin sympaattinen ihminen, ja hänessäkin on pimeät puolensa. Mekaanikko-apulainen Näppylä oli lukiessa pitkään mielestäni lukijan empatian arvoinen, mutta niin vain lopulta hänkin osoittautuu niljakkeeksi.

Pritchardin pariskunta elää erikoisessa lahjonnan, kiristyksen ja uhkailun kolmiyhteydessä. Seksikäs Camille on ulkonäkönsä ja karismansa vanki, vaikka hyväluonteinen onkin – arveluttavasta ammatinvalinnastaan huolimatta. Norma-parka on kenen tahansa vietävissä, mutta onneksi hän edes saa itsensä irti nöyryyttävän työnantajan ikeestä.

Luultavasti henkilöiden nihkeys teki lukemisesta hidasta ja vaivalloista. Tarina itsessään ei ole kovin jännittävä tai mutkikas, on kyse hyvin lyhyen aikajänteen kuvauksesta ja se ei sinällään synnytä kovin suurta seikkailua. Steinbeck lienee halunnut paljastaa ihmisten moninaiset kasvot ja sen, kuinka mielet ja kielet muuttuvat, kun matkaan tulee mutkia.

Kyllähän tämä kevyeksi kesälukemiseksi sopii, mutta jotain lisää jäin kaipaamaan. Ehkä minun on syytä pysytellä Steinbeckin vakavamman tuotannon äärellä. Eedenistä itään tuolla hyllyssä ainakin nököttää. Ja Hiiriä ja ihmisiä kiinnostaa sekin.

_____

Myös Jokke on kirjoittanut tästä.

Oikutteleva bussi on roikkunut omassa hyllyssäni pitkään ja nyt saan ruksia sen yli TBR-listaltani (48. luettu kirja!). Vaikka tämä painos onkin kirjakerhoversio, kirja on ilmestynyt Tammen Keltaisessa kirjastossa numerolla 170, joten Keltainen kesä jatkuu tämän myötä. Ja Nobel-voittajasta (vuodelta 1962) kun on kyse, myös 14 nobelistia -haaste saa yhden lisäpisteen. Ai niin! Ja linja-autonkuljettaja on uusi ammatti myös Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen.

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee
Suomentaja: Jouko Linturi
Ulkoasu: ?
Tammi 2009 (1. painos 1954)
275 s.
The Sun Also Rises (1926)

Kirjastosta.


Ja aurinko nousee kuvaa löyhästi toisiinsa sitoutuvan ystävä- ja tuttavapiirin joutilasta elämää 1920-luvun Pariisissa ja Espanjassa. Päähenkilö Jake Barnes on ensimmäisen maailmansodan vammauttama nuori mies, joka ei voi harrastaa seksiä. Hän on syvästi rakastunut Lady Brett Ashleyyn, eikä jää aivan vaille vastarakkautta. Lady Brett on kuitenkin nopea liikkeissään, eikä Jake voi tehdä ratkaisevia liikkeitä. Jaken, Brettin, Bill Gortonin ja Robert Cohnin muodostama porukka juhlii Pariisissa, ja kesän koittaessa heitä kutsuu Espanja ja Pamplona, kalastus, fiesta ja härkätaistelut.

Kirja kuvaa onnistuneesti joutenoloa, elämää, jossa ei ole varsinaisia velvoitteita. Kirjan nuoret aikuiset eivät kuitenkaan elä pelkkää nautintoa, vaikka sitä monesta eri lähteestä pyrkivätkin ammentamaan. He ovat monella tapaa tuuliajolla, kukin tahollaan. Ihmissuhteet tulevat ja menevät, eikä tulevaisuus ole kellekään varma.

Pariisi kuvautuu kirjassa kosteana, plyysipintaisena, kristallilasien hohteisena. Viiniä, rommia ja absinttia valuu kurkuista alas, lakanat ovat hiestä kosteina, on eroja ja yhteenpaluita. Kirjan henkilöt ajelehtivat, eivät tunnu saavan otetta edes huomisesta. Josko yrittävätkään?

Espanjan auringon alle siirryttäessä tunnelma muuttuu hieman. Fiestan aikana veri kuohuu, varjot jyrkkenevät, tavataan uusia ihmisiä. Härkätaistelujen seuraaminen on painostavaa, ja ihmiset tuntuvat levottomilta, tyytymättömiltä ja uhittelevilta.

Olen viehättynyt Ernest Hemingwayn tyylistä kirjoittaa suorasanaista mutta paljon piiloon jättävää tekstiä. Ja aurinko nousee on sekä nautinnollinen että tuskastuttava kirja lukea. Pidän sen leijuvasta joutilaisuudesta, sitoutumattomuudesta, hetkessä elämisestä ja nautinnonhalusta. Mutta samalla se pitää lukijankin levottomana: eikö mitään kiintopistettä tosiaan löydy? Voiko ihminen elää näin – aina?

Kirja on tyyliltään ja olemukseltaan varsin moderni, se voisi hyvin olla kirjoitettu nyt tai ihan vasta äsken. Ja silti siinä on 1920-luvun tunnelmaa ja ajankuvaa tiiviissä muodossa, hyvin haudutettuna, tyylillä ja taidolla ilmaistuna.

____

Muualla koettuna: Matkalla tuntemattomaan, Kulttuuri kukoistaa, Sabinan knalli, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Ja aurinko nousee saa päättää huhtikuussa aloittamani Pariisilaisen kevään. Huomenna matkustan sinne itse, ja jätän kirjallisen Pariisin hetkeksi sivuun todellisen kaupungin tieltä.

Lisäksi kirjapottini kasvaa 14 nobelistia -haasteessa, jossa etenen nobelisti-bloggaajien raskaaseen sarjaan. Ja pääsenpä samalla avaamaan Valkoisen Kirahvin Keltaisen kesän!

Gabriel García Márquez: Patriarkan syksy

Gabriel García Márquez: Patriarkan syksy
Suomentaja: Pentti Saaritsa
Ulkoasu: Urpo Huhtanen
WSOY 1987
273 s.
El Otoño del Patriarca (1975)

Kirppariostos.


Kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1982 saanut kolumbialainen Gabriel García Márquez kuoli huhtikuussa. Kirjoja ja kakkuja -blogin Johanna haastoi kirjabloggaajat lukemaan yhdessä García Márquezin tuotantoa kunnianosoitukseksi tälle maagisen realismin isälle, ja tottahan tartuin haasteeseen, kun herran teos Patriarkan syksy sattui vielä nököttämään sitkeästi omassa hyllyssä (ja TBR-listalla).

Patriarkan syksy ilmestyi vuonna 1975 ja se on ainakin kirjan kansiliepeen mukaan García Márquezin pääteos Sadan vuoden yksinäisyyden ohella. Sadan vuoden yksinäisyyden luin lukiossa ja taisin kirjoittaa siitä ihan suhteellisen siedettävän esseenkin, mutta juuri mitään en kirjasta muista. Oli ihan hyvä palata maagisen realismin grand old manin tuotannon äärelle.

Mutta aika vaikeaa lukeminen oli. En ole tainnut tässä asiassa kypsyä 2000-luvun aikana juuri lainkaan, sillä lukeminen takkusi ja putoilin jatkuvasti kärryiltä aivan sujuvasti. Kirjailijan tyyli on haastava, kieli koukuttaa ja samalla etäännyttää, virkkeet jatkuvat sivukaupalla, eikä pisteitä tai kappalejakoa harrasteta liiaksi.

Minulla on kinkkinen suhde kielen kanssa pelaaviin kirjailijoihin. Arvostan ja kunnioitan taitoa panna kieli ja sen säännöt uusiksi, kurittaa ja uudistaa, antaa palaa ja olla antamatta armoa. Mutta jossain määrin haluaisin kuitenkin kaikkein mieluiten nauttia kirjallisuuteni ihan sellaisenaan: suorana kerrontana, tarinana, jonka juonesta saa kiinni ja kielessä pysyy mukana.

Patriarkan syksy on kertomus vallasta, vallan murenemisesta ja sen monikasvoisuudesta. Iättömän tuntuinen Patriarkka on hallinnut maataan pelolla ja väkivallalla jo vuosia, niin kauan, ettei kukaan enää muista, kuinka kauan. Hän on paitsi yksinvaltias ja hirmuhallitsija, myös poika, rakastaja, mies, kansalainen ja ihminen. Patriarkka pelkää – vaikkei mikään mahti maailmassa saa häntä sitä tunnustamaan – ja on linnoittautunut palatsiinsa lehmineen. Vallan syksy on tullut.

Kirjan luvut palaavat uudelleen alkuun ja paljastavat uusia puolia Patriarkasta ja tämän elämästä ja hallinnosta. Teksti kulkee moniäänisenä monologina, jonka kertojat ja näkökulmat vaihtuvat ja keikauttavat kuvion uuteen asentoon kesken kaiken. Tarkkana saa olla.

Toisaalta vaikean kirjan lukeminen oli paikoin palkitsevaa. Kun kieleen pääsi kiinni – kun keskittyi, antoi palaa – se alkoi kuljettaa, ja kuin huomaamattaan lukija tempautui mukaan ajatusvirtaan. Ihailen taitoa, jolla kirja on kirjoitettu ja ihailen intensiteettiä, jolla se on suomennettu. Tämä kirja on taideteos, ilman muuta.

Patriarkasta muodostuu moninainen, ristiriitainen ja tarinan päättyessäkin edelleen arvoituksellinen kuva. Hän on monien persoonien mies, monissa liemissä keitetty, monella tapaa valtansa vahvistanut. Kirjassa on varsin raakoja kohtia, mutta samalla omanlaistaan kauneutta – kun antaa sen viedä. Jos siis päädyt lukemaan Patriarkan syksyn, unohda ennakkoluulosi ja laske suojakilpesi. Tässä ollaan lukijaa suurempien asioiden äärellä.

Lepää rauhassa, Gabriel García Márquez.

____

Mainitun bloggaajien yhteishaasteen lisäksi Patriarkan syksy pääsee osaksi 14 nobelistia -haastetta (yhdeksäs Nobel-kirja tälle vuodelle!) ja se on 46. luettu kirja TBR-listallani.

Pearl S. Buck: Hyvä maa

Pearl S. Buck: Hyvä maa
Suomentaja: Vera Snellman
Ulkoasu: Osmo Kaipainen ja Urpo Huhtanen
WSOY 1976 (6. painos)
378 s.
The Good Earth (1931)

Kirjastosta.



Wang Lung on köyhän talonpoikaisperheen ainoa poika. Isä on jo vanha, äiti kuollut ja Wang Lungin pitäisi ottaa vastuu tulevasta. Hän on koko ikänsä raatanut maataloustöissä, mutta usko tulevaisuuteen ei ole kuollut. Wang Lung päättää hankkia vaimon saadakseen perheen ja päätyy ostamaan läheisen kaupungin rikkaimman talon keittiöorjan O-lanin vaimokseen.

O-lan on nöyrä ja hiljainen, hänellä on Wang Lungia kovasti häiritsevät "suuret jalat", ja vaikkei ulkonäköä ole muutenkaan liiaksi suotu, O-lan on kova tekemään työtä. Lapsia alkaa avioliiton myötä tulla, ja O-lan synnyttää vuosittain uuden jälkeläisen yksin huoneessaan, turhia valittamatta. Perhe kasvaa sekä "oikeilla lapsilla" eli pojilla että "orjilla" eli tytöillä.

Samaan aikaan Wang Lung saa kasvatettua maaomaisuuttaan. Kunnes tulee katovuosi ja valtava nälänhätä, joka vie myös tämän perheen maanpakoon. Nälänhädän helpotettua erään onnekkaan sattumuksen myötä Wang Lungilla on ylimääräistä rahaa käytössään ja mihinpä muuhun hän sen sijoittaisi kuin uuteen, hyvään maahan.

Vuodet vierivät, omaisuus karttuu, eikä Wang Lungissa ole lopulta jäljellä mitään nuoruudestaan köyhänä talonpoikana. Lapset varttuvat, sukupolvet vaihtuvat ja aika kuluu. Se, mikä pysyy, on maa.

Nobel-haasteen innoittamana päätin laajentaa tietämystäni ja lähteä tutkimusmatkalle 1990- ja 2000-lukujen tuolle puolen. Päädyin aina 1930-luvulle asti (Buck palkittiin Nobelilla 1938) ja sen myötä tarkemmin määrittelemättömään ajanjaksoon kaukana Kiinassa. Eksoottista, suorastaan.

Pearl S. Buckin Pulitzerilla palkittu Hyvä maa on massiivinen sukusaaga. Sen päähenkilö on kurjuudesta rikkauksiin nouseva, omapäinen ja kunnianhimoinen mies, johon lukijan on hankalaa kiintyä, mutta jotenkin niin käy kuitenkin. Wang Lung ei ole miellyttävä mies, muttei toisaalta erityisen paha. Hän on aikansa (olettaisin 1800-luvun puolivälin paikkeita) kuva ja siinä mielessä asenteineen sietämätön, mutta ymmärrettävä. O-lan jää sivurooliin, mutta on siitä huolimatta tärkeä ja keskeinen ja omalla tavallaan myös vahva – minkä Wang Lungkin väistämättä huomaa.

Hyvä maa on kerrottu vieraan silmin. Pearl S. Buck vietti lapsuutensa Kiinassa ja palasi sinne joksikin aikaa aikuisena. Hän siis tiesi, mistä kirjoitti käsitellessään Kiinaa. Mutta väistämättä kirja on oman aikansa ja maailmankuvansa tuote, ja siitä paistaa läpi siirtomaaherruus ja vieraan (vaikkakaan ei tuntemattoman) kulttuurin eksotiikan kauhistelu ja ihailu, vaikkei se ylettömän alleviivattua olekaan.

Naisen asema on kirjassa keskeinen teema ja sitä käsitellään O-lanin, perheen tyttärien ja myöhemmin Wang Lungin ostaman toisen vaimon Lootuksen kautta. Buck nostaa esiin esimerkiksi kiinalaiseen kulttuuriin pitkään kuuluneen naisten jalkojen sitomisen, ja kieltämättä se on aihepiiri, joka nostaa karvat pystyyn. Tyttölapsen merkityksettömyys surettaa – eikä aihe oli valitettavasti vanhentunut vieläkään.

Tarina kulkee kirjassa varsin sujuvasti, mutta ehkä se on lopulta hieman tylsä. Ryysyistä rikkauksiin ja perheen pyöräyttäminen siinä ohella, muutama este ja vaikeus, moraalisia punnintoja, lopulta luopumista ja vanhuutta uuden sukupolven jyrätessä edellisen – siinä se. Toisaalta ei hyvään tarinaan sen kummempaa välttämättä vaadita. Mutta jokin lisätvisti olisi ollut tämän kirjan kohdalla tarpeen.

Suomennos tuntuu hieman yksinkertaistetulta, eikä kieli ehkä taivu aivan niin sujuvasti kuin se alkuperäisteoksessa lienee tehnyt. Ajankuvaa sekin, ehkä. Tästä tosin opin (taas), että voi olla paikallaan lukea alkukielellä, jos mahdollista. Jännästi sitä en vain ota onkeeni sitten millään.

____

Osallistun kirjalla Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haasteeseen sekä omaan Pulitzer-haasteeseeni.

Alice Munro: Liian paljon onnea

Alice Munro: Liian paljon onnea
Suomentaja: Kristiina Rikman
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2013 (1. painos 2010)
366 s.
Too Much Happiness (2009)

Kirjakauppaostos.


Alice Munron novellikokoelma Liian paljon onnea on jälleen yksi osoitus kanadalaiskirjailijan vahvuudesta, taituruudesta ja monipuolisuudesta. Mukana on kymmenen novellia, joiden aihepiirit vaihtelevat perhe-elämän vavahduksista brutaaliin väkivaltaan, lapsuuskokemuksista kuolinvuoteelle, sairaudesta satunnaiseen pahuuteen, hyviin hetkiin ja onnen murusiin. Etenkin viisi novellia nousee tavalla tai toisella yli muiden.

Wenlock Edge on kertomus opiskelemaan lähtevästä nuoresta naisesta, joka kohtaa yliopistokaupungissa uusia puolia elämästä. Erikoislaatuinen ystävyys johtaa kummallisiin tapahtumiin, joiden kokonaisuutta niin lukija kuin päähenkilö joutuvat miettimään useampaan otteeseen eri näkökulmista. Munrolla on taito tehdä tutusta outoa ja oudosta tuttua, ja hänen käsissään hyvinkin absurdit tapahtumat muotoutuvat huomaamatta osaksi normaalia ja tavanomaista.

Lasten leikkiä pureutuu syyllisyyteen ja nuorten tyttöjen julmuuteen. Se kertoo eräästä kesäisestä päivästä leirillä, vesileikeistä ja samaan aikaan se käsittelee erilaisuuden pelkäämistä ja sen kohtaamisen mahdottomuutta. Novelli saa miettimään, kuinka kapea on raja lapsen avoimen mielen ja opittujen ennakkoluulojen välillä.

Vapaat radikaalit tarjoaa yllätyksiä. Sen henkilöt eivät ole lainkaan sitä, miltä näyttävät ja uusia puolia paljastuu joka hetki. Novellin tunnelma on samaan aikaan latautunut ja ahdistava ja sen käänteet hämmentävät ja samalla ihastuttavat oveluudellaan. Aikatasot limittyvät, muistot, toiveet ja pelot yhdistyvät.

Kokoelman niminovelli Liian paljon onnea kertoo oikeasta, eläneestä ihmisestä: venäläisestä matemaatikosta Sofja Kovalevskajasta, joka joutui näkemään 1800-luvun lopulla paljon vaivaa saadakseen tehdä kykyjensä mukaista uraa. Novellin runko sijoittuu muutaman päivän ajanjaksolle, mutta takaumien ja muistojen kautta Kovalevskajan elämä saa pinnan ja sisällön. Tyyliltään novelli ei ole aivan perinteisintä Munroa, vaan tarinallisempi ja juonellisesti laajempi. Kokonaisuus on kaikin tavoin pakoton, vapaasti kehkeytyvä ja eheä.

Ja sitten on Ulottuvuuksia. Kokoelman avaava, luun kurkkuun iskevä, terävä, raadollinen ja surullinen. Vaikket koskaan lukisi muuta Munrolta, lue tämä novelli. Se on tunnelmaltaan tiivis, käänteiltään yllättävä ja kauheasta aiheestaan huolimatta kaikkea muuta kuin toivoton. Ulottuvuuksia pureutuu syvälle perhetragediaan, taustoittaa ja kyseenalaistaa, analysoi muttei tarjoile mitään valmiina. Lukija saa hämmästyä, ihmetellä, ihailla ja nieleskellä. Ulottuvuuksia on novellitaidetta parhaimmillaan.

Alice Munro on niin taitava kirjailija, että hänen teostensa äärellä on pakko nöyrtyä. Aiheet pulppuavat arjesta, mutta ovat kaikkea muuta kuin tylsiä tai ankeita. Yllätykset, muutokset, pienet liikahdukset ja käännökset tekevät Munron novelleista kirjallisuutta, joka ei jätä kylmäksi. Hän käsittelee rumia, brutaaleja, jopa tavallaan kiellettyjä aiheita, muttei koskaan ylly mässäilemään tai moralisoimaan. Ihmiset saavat hänen novelleissaan elää elämäänsä valintojensa, virheidensä ja toisinaan myös onnensa kanssa. Liikaa onnea ei kuitenkaan kukaan lopulta saa. Siitä pitää elämän vaaka huolen.

___

Liian paljon onnea on laajalti luettu kirja. Muutamia muiden arvioita: Lurun luvut, Kirjanainen, Kirjapeto, Mustikkakummun Anna, Sinisen linnan kirjasto.

Osallistun kirjalla 14 nobelistia -haasteeseen.

Doris Lessing: Viides lapsi

Doris Lessing: Viides lapsi
Suomentaja: Heidi Järvenpää
Kansi: ?
Otava 2009 (1. painos 1989)
160 s.
The Fifth Child (1988)

Kirjastosta.


David ja Harriet tietävät ensi silmäyksellä olevansa toisilleen tarkoitetut. He tapaavat firman juhlissa ja yhteinen tie ja tulevaisuus on sillä selvä: naimisiin, iso ja viihtyisä talo, paljon lapsia. Vasten modernisoituvan ja vapaamielistyvän aikansa normeja Lovattit haluavat keskittyä siihen, mikä heidän mielestään on elämän perusta – perhe.

Suuri talo työmatkan päässä Lontoosta on unelmien täyttymys nuorelle parille, vaikka he tajuavat jo kauppoja tehdessään, ettei heillä ole siihen oikeastaan varaa. David on vakavaraisesta suvusta ja hänen isänsä James alkaakin tukea Lovatteja monin tavoin. Kun lapsia sitten alkaa syntyä varsin tiuhaan tahtiin, niin taloudellinen kuin henkinenkin tuki ovat tarpeen. Luke, Helen, Jane ja Paul ovat suloisia lapsia, rakkaudella odotettuja ja sampanjalla syntymässään voideltuja, ja iso talo täytyy aika ajoin sukulaisten iloisista äänistä, elämästä ja tunteista. Harriet saa lastenhoitoapua äidiltään Dorothylta ja James muistaa perhettä säännöllisesti isolla shekillä.

Mutta sitten sattuu vahinko, ja Harriet tulee viidennen kerran raskaaksi, vaikka muuta suunniteltiin. Jo raskausaika on erilainen kuin aiemmin: kohdussa kasvaa selvästi isompi lapsi, joka tuntuu raatelevan äitinsä sisältäpäin. Vain vaivoin hankitut rauhoittavat lääkkeet suovat Harrietille pienen levon. Onneksi synnytys käynnistyy etuajassa, lopulta.

Syntyy viides lapsi, Ben, joka on aivan erilainen kuin kaikki muut.

Benin syntymän jälkeen mikään ei ole ennallaan. Harrietin ja Davidin suhde joutuu koetukselle, iso talo hiljenee vähitellen, perheen muut lapset jäävät erityisen pikkuveljen varjoon. Alkaa epäilys monesta asiasta: yhteiskunnasta, erilaisuuden kohtaamisesta, väkivallasta, etiikasta, äidinrakkaudesta, oikeutuksesta.

Miten kohdata niin suuri erilaisuus, miten ymmärtää sitä, kun ymmärrys on totuttujen moraalikoodien mukaan mahdotonta?

Olen hullaantunut Doris Lessingiin, myönnettäköön se nyt. Luin vasta hänen esikoisteoksensa Ruoho laulaa, joka oli voimakas, mieleenpainuva ja syvälle vaikuttava lukukokemus. Viides lapsi on kirjoitettu lähes 40 vuotta esikoista myöhemmin, se on tarkkaan hiottu, tiivistetty ja väkevä. Yhtä lailla kuin esikoinenkin se kuvaa kiellettyjä tunteita, aiheita, joista ei saisi ääneen puhua.

Viides lapsi on ristiriitojen, vastakohtaisuuksien ja kontrastien kirja. Harrietin ja Davidin elämä on liiankin hyvää, liian idyllistä ja omahyväistä. He saavat paljon – sellaistakin, mitä eivät suoranaisesti ansaitse. He eivät ole pahoja ihmisiä, ainoastaan omien unelmiensa ja periaatteidensa sokaisemia. Heillä on valtava halu kapinoida omaa aikaansa vastaan aseenaan sovinnaisuus ja eräänlainen universaali hyveellisyys: he haluavat vain onnellisen suurperheen, se on ainoa, mitä he haluavat. Ja juuri tähän onni kompastuu, omaan mahdottomuuteensa.

Sillä ei elämää voi kirjoittaa ennalta, ei voi päättää haluavansa onnea ja rakkautta. Jälkeläisilleen voi antaa geeninsä ja kasvuympäristön, mutta lopulta kyse on aina sattumasta, vahingosta, pienestä säröstä. Beniin henkilöityy kontrolloimattomuus ja määrittelemättömyys. Hän on kaikkien kategorioiden ulkopuolella, eikä hän tunne rajoja. Tätä ei määrittelyistä elävä perhe voi kestää.

Kiinnostava on myös yhteiskunnan asenne. Lovattit jäävät yksin: perhelääkäri ei sinänsä löydä Benistä vikaa, koulu ei tue muttei myöskään rankaise (vaikkei Ben opi kunnolla edes lukemaan ja kirjoittamaan), viranomaiset pysyvät poissa. Tuntuu kuin perhe tipahtaisi viidennen lapsensa myötä jonkinlaiseen kaninkoloon, pois näköpiiristä ja rekistereistä. Voisiko se tänä päivänä olla mahdollista?

Lähisuku kyllä näkee ongelman ja huolestuu, mutta tuki, jota sukulaiset tarjoavat, ei ole sitä, mitä etenkään Harriet haluaa. Niinpä talo vähitellen autioituu, yhteydenpito hyytyy ja lakkaa kokonaan. Sosiaalisuudesta, yhteisöllisyydestä ja kiintymyksestä polttoaineensa saanut perhe hajoaa.

Ihailen, kuinka Doris Lessing saa kirjoitettua näin lyhyeen mittaan niin monta kiinnostavaa teemaa ilman, että niistä jäisi pintaraapaisun maku. Viides lapsi on taidonnäyte, puheenvuoro ja näkökulma, joka saa lukijan pohtimaan omaa suhtautumistaan erilaisuuteen, perhesiteisiin, äitiyteen ja ihanteisiin.

Miksi ymmärrämme maailman nimenomaan kategorioiden ja luokittelun kautta? Miksi kategorioihin sopimaton on uhka, miksi koemme sen niin? Miksi ihanteemme ja periaatteemme ovat lopulta niin haavoittuvaisia, yhdestä puhalluksesta horjuvia?

____

Viidennestä lapsesta on kirjoitettu monessa blogissa. Tässä muutama linkki: Miia/Komas linja, Hanna/Kirjainten virrassa, Sara/Saran kirjat, Karoliina/Kirjava kammari, Susa/Järjellä ja tunteella, Zephyr/Kirjanurkkaus, Katri/La petite lectrice

Osallistun kirjalla 14 nobelistia -haasteeseen.

Toni Morrison: Koti

Toni Morrison: Koti
Suomentaja: Seppo Loponen
Kansi: Markko Taina
Tammi 2014
133 s.
Home (2012)

Arvostelukappale.


Frank on Korean sodan veteraani, henkisesti ja fyysisesti sodan raatelema nuori mies, joka karkaa sairaalasta saatuaan sisartaan koskevan huolestuttavan kirjeen. Sisko Cee on vaarassa, ja Frank, joka on koko ikänsä suojellut pikkusisartaan, lähtee jälleen apuun. Hän on luvannut itselleen, ettei enää palaisi paikkaan, jossa joutui kasvamaan: georgialainen pikkukaupunki ja perhe, jossa Frank ja Cee lapsuutensa viettivät, eivät olleet hyviä tai kaipaamisen ja paluun arvoisia. Mutta siskon vuoksi on mentävä.

Cee on päätynyt hyväuskoisena ja vietävissä olevana ensin huonoihin naimisiin ja hulttiomiehensä karattua vielä huonompaan tilanteeseen: töihin rotuhygieniasta turhankin kiinnostuneen lääkärin avustajaksi. Hyväksikäyttö, jonka kohteeksi Cee on elämässään ehtinyt joutua, on niin monitasoista, että vaaditaan lopulta koko yhteisö häntä siitä pelastamaan. Hoiva on voimakasta, muttei ylenpalttisen hellivää. Sitä seuratessaan myös Frank alkaa vähitellen päästä kiinni omiin haamuihinsa. Menneisyys on voitettavissa. Koti voi löytyä kodittomallekin.

Toni Morrisonin uusin teos Koti on tiivis ja vahva. Kirjan sivumäärä on pieni, mutta tarina suuri. Se käsittää niin sodan kauheuden yksilön silmin koettuna, sodanjälkeisen tyhjyyden, ankeat perheolot, yhteiskunnallisen eriarvoisuuden sekä sisarusrakkauden ja yhteisön voiman.

Frankin painiskelu sodan aiheuttamien painajaisten kanssa on jäytävää luettavaa. Korean sota ei aiheena ole mitenkään ylenpalttisesti kirjallisuudessa käsitelty. Frankin kohtalo lienee varsin tyypillinen ja siksikin surullinen: vaatimattomista lähtökohdista peräisin oleva nuori mies värvätään armeijaan ja lähetetään toiselle puolen maailmaa sotimaan sotaa, jonka merkitys ja tarkoitus jää hänelle hämäräksi. Sodassa hän menettää niin ystävänsä kuin oman kunniansa. Sotakokemusten varjo on pitkä ja niitä valotetaan sekä Frankin omasta että hänen tarmokkaan naisystävänsä Lilyn näkökulmasta, jolloin kokonaisuus rakentuu eheäksi.

Toisaalta Ceen kokemukset saavat lukijan pyörittelemään päätään ja toivomaan, että hänen tapaisiaan hyväuskoisia ja itsetunnoltaan heikkoja tyttöjä ja naisia olisi joku tukemassa. Cee joutuu kärsimään syntyperästään, eikä häneen satsata juuri mitään. Pahoja kokemuksia ehtii kertyä, ennen kuin yhteisön voima alkaa kantaa ja nostaa tytön jälleen kiinni elämän reunaan.

Morrison on koonnut kirjaansa suuria teemoja, mutta kokonaisuus pysyy silti lähestyttävänä ja hallittuna. Kirjailija on tällä kertaa varsin armollinen: pahuutta on sekä ihmisen itsensä aiheuttamana että  ulkopuolelta tulevana, mutta vähitellen sen yli on mahdollista päästä ja saada armahdus – oli paine sitten oman pään sisäistä tai muiden osoittamaa. Se on helpottavaa. Lopulta.

Tarinan henkilöistä etenkin Frank jää mieleen. Olen pohdiskellut aika paljon sodan yksilölle aiheuttamia kokemuksia luettuani viime syksynä Ville Kivimäen vaikuttavan Murtuneet mielet. Frank on esimerkki miehestä, joka joutuu sotaan, kun ei muutakaan voi, joutuu pohtimaan sotaa, jota ei ymmärrä, menettää paljon, eikä saa vastineeksi muuta kuin pään sisäisen jatkuvan kauhun ja itseinhon. Ja kuitenkin, kaikesta huolimatta, hän selviää. Jokaisen päivän, aamusta iltaan, vähitellen eteenpäin.

Näkisin, että Morrison antaa lukijalle Kodin kautta toivoa. Hän valaa uskoa siihen, että ihminen voi selvitä paljosta menettämättä itseään. Ihminen voi aina löytää takaisin kotiin. Ja se on suuri lupaus.

____

Kirjapolkuni-blogin bleue viehättyi kirjasta suuresti. Jarkko Perttula kuvaa sitä ilmiömäiseksi. Magentabooksin Marika olisi kaivannut jotain lisää.


Osallistun kirjalla haasteisiin 14 nobelistia (Morrison palkittiin Nobelilla vuonna 1993) ja Ihminen sodassa (Sodan liepeillä).

Doris Lessing: Ruoho laulaa

Doris Lessing: Ruoho laulaa
Suomentaja: Eva Siikarla
Kansi: Markko Taina
Tammi 2007 (1. painos Kirjayhtymä 1978)
281 s.
The Grass Is Singing (1950)

Kirjakauppaostos.


Kaikki alkaa ja päättyy kuolemaan.

Itsellistä elämää pitkään viettänyt, eteläisessä Afrikassa asuva brittisiirtolaisten tytär Mary sattuu kuulemaan vahingossa tuttaviensa käymän keskustelun, jossa hänen elämänvalintansa asetetaan kyseenalaisiksi. Häntä ei pidetään avioliittoon sopivana tyyppinä. Mary hätkähtää ja määrätietoisena ihmisenä häneltä ei mene kauaakaan löytää itselleen sulhanen. Richard "Dick" Turner on ahkera maanviljelijä, yritteliäs ja periksiantamaton. Mary ja Dick avioituvat ja muuttavat Dickin syrjäiselle maatilalle.

Kaupunkilaisnaiselle maaseutu on pelättyäkin ankarampi. Dick ei yrityksistään huolimatta menesty, vaan pellot pysyvät kitukasvuisina, sadekaudet ja kuivuus piiskaavat ja yksinäisyys kalvaa etenkin Marya, joka on tottunut sosiaalisesti vilkkaaseen elämään, jota kykenee itse säätelemään. Mary ei tule toimeen Dickin palkollisten kanssa, vaan palvelusväki tulee ja menee. Kunnes lopulta palvelijaksi palkataan pistäväkatseinen Moses.

Doris Lessingin Ruoho laulaa on odottanut lukuvuoroaan kauan. Se on alelöytö jostain muutaman vuoden takaa ja se on aika ajoin tuijotellut minua hyllystä. Nyt tartuin siihen, ja mitä löysinkään.

Tähän saakka minulle lukematon Lessing yllätti. Kirja iski suoraan sisuksiin. Kovaa. Ruoho laulaa on upea, monisävyinen, voimakas ja koskettava teos. Se kertoo epäonnistuneesta avioliitosta, ihmisten kyvyttömyydestä kohdata toisiaan ja tulla toimeen itsensä kanssa ja se on yksi vaikuttavimmista masennuksen kuvauksista, joita olen koskaan lukenut. Mary Turner vaipuu hitaasti mutta varmasti hyvin syviin vesiin – eikä nouse sieltä enää. Lukijan kurkkua kuristaa.

Sen lisäksi, että kertoo yksilön kamppailusta vääränlaisissa olosuhteissa, Ruoho laulaa on kertomus siirtomaapolitiikasta ja rotusorrosta. Se kertoo ennakkoluuloista, syvällä versoavista oletuksista ja tabuista, joiden voima on mittaamaton. 2010-luvun ihmiselle 1900-luvun alkupuolen ajatusmaailma ja yhteiskunnallinen rakenne on kaukainen mutta pelottavalla tavalla tuttu. Jotain on säilynyt, valitettavasti, eikä aika tai ihminen ole muuttunut niin paljon kuin haluaisimme uskoa. Tai ainakin toivottavasti haluamme.

En voi riittävästi korostaa, kuinka suuren vaikutuksen Doris Lessing minuun tällä esikoiskirjallaan teki. Olen pöllämystynyt, hämmentynyt ja ihastuksissani. Lessing kirjoittaa kuulaasti, kauniisti ja sydämeenkäyvästi olematta piiruakaan selittelevä, alleviivaava tai yksinkertaistava. Tarina on vahva, henkilöt eläviä, tunnelma käsinkosketeltava. Tätä on hyvä kirjallisuus. Tällaista on onni saada lukea.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Vaikka lienen myöhäisherännäinen Lessingin suhteen, mitään ei ole menetetty. Viime syksynä kuolleen kirjailijan tuotanto tulee taatusti luettavakseni. Ehkä jopa parempi näin: kenties Lessing ei nuorempaan minuun olisi näin edes purrut.

Jos et vielä tätä suuruutta tunne, tee asialle jotain. Ruoho laulaa on upea, upea kirja, joka vaatii ja antaa paljon.

____

Myös Tarukirjan Margit on lukenut tämän.

Osallistun kirjalla haasteisiin 14 nobelistia (Lessing palkittiin vuonna 2007) ja Mikä minusta tulee isona? (kirja kuvaa maanviljelijän elämää viiltävästi). Lisäksi ruksaan yhden kohdan TBR-listallani.

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Markko Taina
Tammi 2014 (1. painos 2000)
386 s.
The Love of a Good Woman (1998)

Kirjakauppaostos.


Alice Munron vuonna 1998 julkaistu novellikokoelma Hyvän naisen rakkaus on -- tarinan muodostama, vahva ja vaikuttava kokonaisuus. Vakaalla, rauhallisella ja kiusoittelevalla tyylillään Munro rakentaa kuvia ihmisistä, perheistä, hetkistä ja tapahtumista, jotka näyttävät päälle päin tavanomaisilta – sellaisilta, joista jokainen on joskus kuullut ja jollaisia on tavannut. Mutta eivät ne kuitenkaan ole mitään tuttua ja turvallista, päinvastoin.

Niminovelli Hyvän naisen rakkaus on useampaan lukuun jaettu, laaja tarinavyyhti, jossa pikkukaupungin optikko löytyy hukkuneena autostaan. Kuvio on huomattavasti laajempi ja monimutkaisempi, kuin ruumiin löytäneet pojat tai muut kaupunkilaiset osaavat aavistaa. Sen saa ymmärtää myös kotisairaanhoitajana työskentelevä Enid, joka saattohoitaa munuaiskerätulehdukseen hitaasti kuolevaa nuorta perheenäitiä.

Jakarta kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa: on kahden nuorenparin kesänviettoa, johon liittyy merkityksellisiä tapahtumia, jonka jälkeen katse siirtyy kymmeniä vuosia eteenpäin. Tarinassa on menetystä, hiipuneita ihmissuhteita ja levottomuutta. Kuinka hyväksyä menetetty? Kuinka sopeutua siihen, että aika kuluu eikä elämä aina kanna mukanaan?

Cortesin saari on jollain tapaa jopa häijy kuvaus nuoresta avioparista ensimmäisessä yhteisessä alivuokralaiskodissaan. Naapurin utelias ja dominoiva rouva Gorrie tekee tuttavuutta soveliaisuuden rajat ylittäen. Vaimon sosiaaliset rajoitukset ja erikoinen persoona, kevyt maailmasta irrallaan oleminen rakentavat kiinnostavan kuvan elämästä, jonka periaatteessa pitäisi olla kaikin tavoin tavanomaista.

Niittomies kertoo äidin ja aikuisen tyttären vaikeasta suhteesta, haluttomuudesta rakentaa ihmissuhdetta toimivaksi ja toisaalta hetkestä, jolloin toinen ymmärtää, ettei yhteistä tunnetta enää ole. Pettynyt isoäiti lähtee kahden lapsenlapsensa kanssa ajelulle, jonka aikana hän kohtaa sekä omaa menneisyyttään että havahtuu tilanteen tasalle.

Lapsia et saa tuntui hieman sovinnaiselta ollakseen Munron kynästä. Novellissa kotiäidin pää tuntuu sekoittuvan harrastajateatterin näytelmän vuoksi, vai sekoittuuko kuitenkaan? Arkinen aherrus saa ainakin uuden suunnan, ja nainen ottaa omiin käsiinsä asioita, joiden on aiemmin antanut vain valua sormiensa läpi.

Rahaa kuin roskaa oli minulle vaikein pala, en päässyt sen tunnelmaan kiinni ja sen henkilöt pysyivät etäällä. Tarinan keskiössä on pikkutyttö, joka palaa äitinsä luokse ja tarkkailee äidin ja naapurin pariskunnan välisiä, outoja suhteita tehden niistä omia lapsenomaisia päätelmiään. Tyttö kaipaa huomiota ja haluaa ymmärtää sen, mitä näkee.

Kokoelman kaksi viimeistä novellia vaikuttivat minuun syvimmin. Muutoksen aika on kirjemuotoinen novelli nuoresta naisesta, joka palaa yliopistosta viettämään aikaa ikääntyneen lääkärinä työskentelevän isänsä luokse. Lyhyen ajan sisällä naisen on käytävä läpi omat valintansa ja tekonsa, tehtävä tilit selväksi menneen kanssa ja lopulta yritettävä myös ymmärtää isäänsä, joka – toisin kuin tytär on ehkä aiemmin osannut ajatellakaan – elää aivan omaa elämäänsä omien periaatteidensa mukaan.

Äitini uni on tiheätunnelmainen ja vaikuttava tarina siitä, kuinka lapsen syntymä ja äitiyden alkumetrit vaikuttavat laajalle – ja kuinka mikään ei ole itsestäänselvää. Pääosassa on nuori sotaleski, joka saa lapsen kuolleen miehensä sisarten ja seniilin äidin kodissa. Nainen ei ole luontainen äiti, hän ei havaitse itsessään edes hoivaviettiä.

Hyvän naisen rakkaus on eheä kokonaisuus, jonka perspektiivi on samaan aikaan laaja ja yksityiskohtainen. Munron henkilöhahmot ovat harvoin yksiselitteisiä ja vielä harvemmin he ovat miellyttäviä, helppoja tai rakastettavia. Jokaisella on omat pimeät puolensa, jokaisessa on jotain, mitä muiden on vaikeaa hyväksyä. Munro ei jää selittelemään tehtyjä tai tekemättömiä ratkaisuja, vaan hän antaa tarinan kulkea eteenpäin. Monta kertaa ratkaiseva askel jää ottamatta, ihminen jää epäröimään tai ei tule edes huomanneeksi, että jokin muutos tai teko olisi ollut mahdollinen. Mies, joka ei kykene kohtaamaan kuolevaa vaimoaan, ei aiheuta moralisointia vaan hentoa ymmärrystä: kuinka moni meistä osaa aina sanoa oikeat sanat, tehdä oikeat valinnat? Harva.

Kokoelma on tiheä ja huolella loppuun työstetty. Se tuntuu yhtenäiseltä, mietityltä. Lukija saa novelleista paljon irti, niiden henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä, ja koska jälkeen jää yleensä vain aukkoja ja pieniä oivalluksen hetkiä, mielikuvitusta ja älyä nipistellään ja ärsytetään sopivissa määrin. Mitään ei Munrolta saa helpolla, mutta kaikki minkä saa, on jokaisen pinnistyksen arvoista.

___

Luimme ja bloggaamme kirjasta yhdessä nooran kanssa.

Osallistun kirjalla 14 nobelistia -haasteeseen.

Alice Munro: Kallis elämä

Alice Munro: Kallis elämä
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Markko Taina
Tammi 2013
319 s.
Dear Life (2012)

Saatu lahjaksi.


En tekisi sitä mustasukkaisuudesta, en ilkeyttäni enkä vihapäissäni, vaan siksi että hulluus makasi vieressäni pimeässä. Ei se ollut raivohulluutta vaan melkein kiusoittelevaa hulluutta. Laiskaa, vikittelevää hulluutta, puolihuolimaton ehdotus joka tuntui odottaneen pitkään.

Se tuntui sanovan: miksi ei. Miksi et kokeilisi pahinta?

(Yö, s. 280.)


Alice Munro vahvistaa asemaansa yhtenä kaikkien aikojen suosikkikirjailijani koko ajan, mitä useamman teoksen häneltä luen. Munron kynässä on taikaa, hän tavoittaa herkällä korvalla hetkiä, jotka muuten soljuvat ohi huomaamatta, mutta jotka ovat näkemisen arvoisia. Välähdyksiä, tunteita, sanoja, hetkiä, jolloin jätetään sanomatta. Se on ihmeellistä.

Kallis elämä on tuorein Munro-suomennos viime syksyltä. Laadukkaasta suomennoksesta vastaa jälleen Kristiina Rikman. Kokoelmassa on kymmenen novellia ja neljä omaelämäkerrallista kertomusta. Kaksi näistä, Silmä ja Äänet, julkaistaan ensimmäistä kertaa, muut on julkaistu aiemmin eri lehdissä. Minulle kaikki olivat uusia.

Kokoelman novelleille yhteistä on muutos. Niissä tapahtuu jotain sellaista, joka nyrjäyttää totutun arjen sijoiltaan, muuttaa asioiden suuntaa ja vaikuttaa pitkälle tulevaan. Muutoksen syyt ovat moninaiset: väsymys, kateus, tietämättömyys, sattuma, vahinko. Pahuus on yleensä olemassa, mutta hyvin hienovireisenä, kuin häivähdyksenä.

Munron novelleja voisi analysoida loputtomiin. Jokainen on juonitiivistyksen arvoinen, ja jokaisessa on kärki, joka tuntuu lukijan nahassa. Tämän kokoelman novelleista vaikutuin erityisesti seuraavista: Amundsen – historiallinen pikkukaupunkikuvaus, erityisolosuhteet tuberkuloosiparantolassa, nuoruuden innon kolahdus vasten todellisuutta, tulevaisuususko, joka väistämättä murenee. Sorakuoppa – 1960-luvun ajankuva, jossa vanhempien itsensä etsiminen vaikuttaa koko perheeseen tuottaen lapsille lopulta vain syyllisyyttä. Turvasatama – hienovireisyyttä ihmisluonteen nurjuudessa, keskiluokkaisen alistumisen kauheus ja kauneus. Yksi epämiellyttävimpiä kohtaamiani kirjallisia henkilöitä on novellin Jasper-setä. Ylpeys – Munrolle harvinaisempaa miesnäkökulmaa, joskin hyvin vajavaisen ihmisen näkökulmasta. Corrie – nainen, joka tekee niin kuin haluaa, mutta joka kohtaa lopulta sen hetken, jolloin asioiden oikea laita paljastuu. Vanhuus tulee esiin novelleissa Lähdössä Maverleysta ja Järvi näköetäisyydellä, joista jälkimmäinen on niin autenttinen ja koskettava, että se jää pitkäksi aikaa mieleen.

Munron teemat ovat elämälle keskeisiä ja silti hieman yllättäviä. Esimerkiksi kuolemaan ei hänen novelleissaan suhtauduta missään määrin dramaattisesti, vaikka liian varhaisia, epäreilun tuntuisia ja ehkä turhiakin kuolemia niissä tapahtuu. Kuolema on osa elämää, kuten on moni muukin ilmiö – sen hyväksyminen on taito, jota ihmisen on ehkä vaikeaa tietoisesti harjoitella.

Kieli on kaunista, yksinkertaista ja samalla merkityksellistä. Kikkailua ei ole, vaan tarina etenee hyvin luonnollisesti, kuin mitään muuta vaihtoehtoa ei olisikaan. Toisaalta turvallisuus saattaa hämätä: paikoin novellin kärki tai käänne saattaa tulla yllättäen, aivan puun takaa, ja niin kaikki on jo toisin.

Kokoelman lopettava neljän omaelämäkerrallisen kertomuksen sarja tuo palan kurkkuun. Alice Munro on ilmoittanut jääneensä Kalliin elämän myötä eläkkeelle. Lisää ei siis enää ole odotettavissa. Elämänkokemus, huippuunsa hioutunut kirjallinen lahjakkuus ja kyky asettaa sanat tarinoiksi herättää syvää kunnioitusta. Munro on elämäntyönsä tehnyt, ja siitä meidän lukijoiden on häntä kiittäminen.

___

Luimme ja bloggaamme kirjasta jälleen yhdessä nooran kanssa.

Myös Valkoinen Kirahvi on lukenut Kalliin elämän ja löytänyt siitä paljon kiehtovia tasoja. Maria taas ei aivan innostunut.

Avaan tällä kirjalla Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haasteen. Alice Munro palkittiin kirjallisuuden Nobel-palkinnolla 2013.