Maria Navarro Skaranger: Emily forever

 

Maria Navarro Skarangerin romaani Emily forever (Tammi 2023, suomentanut Outi Menna) on lakonisessa tyylissään hurmaava. Se huitoo lukijaa suoraan kasvoihin kuin jokin piikikäs kasvi, jonka ohi kävelee liian läheltä. Tuntuu pientä pistelyä, jää ehkä punertava rantu. Ja illallakin vielä tekee mieli raapia.

Päähenkilö on 19-vuotias Emily. Hän on raskaana, töissä lähikaupassa, vailla sen suurempia tulevaisuuden tai nykyhetkenkään suunnitelmia. Kunhan palkka riittää vuokraan. Pikkurikollispoikaystävä Pablo on ottanut hatkat ja mitä ilmeisimmin sekaantunut huumekaupan kiemuroihin, sillä Emilykin joutuu poliisin kuulusteluun.

Muutkin viranomaiset vaivaavat. Sosiaalitoimi kyselee, neuvolassa isketään jatkuvasti käteen erilaisten tukilinjojen numeroita, vaikka Emilysta itsestään tuntuu, että kaikki on aivan tavallisesti. Hän on itsekin yksinhuoltajaäidin tytär, kyllä hän on tähän kaikkeen tottunut. Kyllä hän pärjää, on aina pärjännyt. On ollut pakko.

Romaani kuvaa Emilya eri näkökulmista taitavasti. Muiden silmien kautta hän ja hänen elämänsä saavat arvaamattomia sävyjä. Kuka hänet lopulta tuntee, tuskin hän itsekään. Pitääkö häntä sääliä? Vai yrittää ymmärtää? Tai ehkä potkia hieman eteenpäin, varuiksi vain, ei kai tuollainen elämä voi kellekään riittää ja olla tarpeeksi, eihän?

Emily forever on vähäeleisyydessään ja eräänlaisessa niukkuudessaan vaikuttava. Sitä lukiessa huomaa, kuinka paljon tekopyhää hyveellisyyttä ja ajattelua kätkeytyy niin yhteiskunnan rakenteisiin kuin omaan päähänkin. Omat ennakkoluulot joutuvat koetukselle, syystäkin, ja lukijana havahtuu jälleen siihen, kuinka rajoittunut oma maailmankuva ja elämänkokemus lopulta on. Luulenko tosissani tietäväni, millaista on olla joku toinen? Luulenko tosissani, että minulla on jotain valtaa määritellä rajoja, tasoja ja vaatimuksia oikeanlaiselle tai hyvälle tai minkäänlaiselle elämälle? 

Emily on monella tapaa yksin, mutta niin me kaikki taidamme olla kuitenkin. Navarro Skaranger ei paijaa kenenkään päätä, mutta tarinassa Emily on lopulta se, jolla on langat käsissään. Hän ei yksinkertaisesti välitä, vaikka kaikki ei mene "sääntöjen" mukaan, hän ei kerta kaikkiaan suostu määrittelemään itseään ja syntyvää lastaan kategorioihin, joihin ympäristö heitä ahtaa.

Maria Navarro Skaranger: Emily forever
Suomentaja: Outi Menna
Tammi 2023
169 s.
Emily forever (2021)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Heidi Heinonen / Kiiltomato

Katriina Huttunen: Surun istukka ja Mustaa valoa

 

Minulla ei ole vertailukohtaa, on vain tämä yksi suru ja tämä yksi menetys, tämä yksi itsemurha, tämä yksi kuollut lapsi, tämä yksi kuolema ja tämä yksi elämä. (Surun istukka, s. 154)


Katriina Huttusen omaelämäkerralliset romaanit Surun istukka ja Mustaa valoa ovat kipeitä, raadollisia ja syviä teoksia. Niiden aineksina ovat omakohtainen raapiva suru, anteeksiantamattomuus, se kertakaikkinen, ohittamaton ja läpipäästämätön tuska, jonka äiti kohtaa, kun oma lapsi kuolee.

Tuntuu vaikealta ja mitättömältä koettaa kirjoittaa jotakin näistä kirjoista. Ne ovat niin henkilökohtaisia, niin paljaita ja avoimia. Ne ovat – uskon – hyvin totuudenmukaisia, vaikka fiktion puolelle määrittyvätkin kirjastoluokassaan ja muissa määritelmissään. Ne tuntuvat lähes luvattoman rehellisiltä, vaikka niiden kirjoittajalla on kaikki syyt ja oikeudet valita, mitä kertoo ja mitä ei.

Itse asiassa luin ensin teoksista uudemman, Mustaa valoa. Rakastan Hietaniemen hautausmaata, käyn siellä vähintään viikottain. Minulle se ei ole minkään henkilökohtaisen surun sijaintipaikka, minulle se on turvapaikka ja rauhoittumisen alue, siellä on helppoa hengittää syvään, olla hetki rauhassa. Rakastan hiljaisia hautakiviä ja muistolaattoja, uusia ja vanhoja hautoja, nimiä ja titteleitä, symboleja, veistoksia, istutuksia, kynttilöitä. Hietaniemi on tuhansien tarinoiden sija, eikä yhdelläkään niistä ole enää kiire minnekään.

Katriina Huttunen käy Hietaniemessä joka päivä, koska hän ei muuta voi. Hän käy siellä tyttärensä haudalla, siunauskappelin yhteydessä olevassa kolumbaariossa. Ajattelee, kirjoittaa, pyytää anteeksi, suree ja muistaa. Ymmärrän, etten voi ymmärtää häntä. Ymmärrän, että minun syyni ovat toiset, eivätkä ne ole vertailukelpoiset.


”En ole valinnut suruani. Suruni on valinnut minut”, Huttunen kirjoittaa.


Teokset ovat sisarukset, erilliset mutta jakavat yhteisiä piirteitä. Voimakkaimpana on tietenkin teema: kuolema, oman lapsen kuolema. Huttusen armoton kerronta yhdistää niitä niin ikään, ne ovat syntyneet elämässä, jonka eläminen on raskasta, lähes mahdotonta. Kirjat ovat kuin katumusharjoituksia, joita toistetaan yhä uudelleen ja uudelleen, mutta jotka eivät silti vie yhtään lähemmäs pelastusta. (Miten ehkä veisivätkään, kirjoittaja ei ole uskonnollinen eikä tavoittele pelastusta tai armahdusta keltään tai mistään.)

Huttunen kirjoittaa viiltävällä tarkkuudella, huomioiden yhtä aikaa pienet yksityiskohdat ja suuret kokonaisuudet. Mukana on millintarkkaa raportointia kuoleman jälkeisistä hetkistä ja siitä, mihin omaisen on venyttävä. On hautausmaan kasveja, jäkäliä, jälkiä, eläinkuntaa. On surua, jota revitään pinseteillä yhä pienemmiksi hippusiksi ilman, että tuska helpottaisi hetkeksikään. On katsauksia tuhkaushautaamisen historiaan, hautausmaan muutoksiin, hautauksiin. Läheltä ja kauempaa, yksittäisestä yleiseen.

Kirjoilla ei pyydetä tai etsitä anteeksiantoa eikä unohdusta surulle tai surusta. Ne ovat fragmentteja ja kokonaisuuksia, hiottuja ja terävillä reunoillaan syvältä haavoittavia.

 

Katriina Huttunen: Surun istukka
S&S 2019
327 s.

Kirjastosta.


Katriina Huttunen: Mustaa valoa – Muistiinpanoja hautausmaalta
S&S 2020
323 s.

Kirjastosta.

Venla Hiidensalo: Suruttomat

 

Tämä hemmetin kirja meni niin sanotusti tunteisiin.

Luin sen yli kuukausi sitten ja vieläkin tuntuu nuljua oloa, kevyttä ahdistusta ja surua. Enää en näe painajaisia, mutta sinä viikonloppuna, jolloin tätä luin, näin yöllä unta, kuinka minulta vietiin lapseni ja heräsin sydän kurkussa jyskyttäen.

Venla Hiidensalon Suruttomat on taiteilijaromaani, äitiyskertomus ja surullinen henkilökuva. Sen päähenkilö on Helmi Vartiainen, nuori nainen, joka olisi halunnut ja voinut olla omaehtoinen taiteilija, hallita omaa elämäänsä ja tehdä mitä haluaa. Hän, karjalaistyttö, pääsi Ateneumiin opiskelemaan taidetta aikana, jolloin naiset vasta oli alettu hyväksyä edes piirustusksenopettajaopintoihin. Hän lähti kohti seikkailua, omaa elämää, vapautta. Kaikki oli mahdollista tai ainakin niin lähellä kuin vain voi silloin, kun joutuu olemaan sukupuolensa asettamien yhteiskunnallisten rajojen vanki.

Kunnes tuli Tyko Sallinen ja rakkaus ja huuma ja kieroutunut suhde, joka ei tehnyt kellekään hyvää. Taiteilija, joka suruttomien hännystelijöidensä ja kumppaniensa kanssa koki olevansa maailman keskipiste ja napa ja oikeutettu kaikkeen, mitä keksi haluta. Perhe, joka ei koskaan edes ollut perhe, ja joka tuhottiin viimeiseen muruseen ja ihmissuhteen haipuvaan lankaan saakka.

Helmistä tuli nopeasti Tykon vaimo, hänen lastensa äiti, tämän taiteen malli. Se kuuluisa Mirri, tyhjäkatseinen nainen tunnetuissa ja arvostetuissa tauluissa. Se nainen, jonka kuvan omatkin kasiluokkalaiseni valitsivat kevättalvella 2019 Ateneumin rumimmaksi maalaukseksi, kun vierailimme siellä Taidetestaajat-hankkeen kierroksella.

Nainen, joka sitten mureni, kun hänet murrettiin.

Suruttomat on vahva, surullinen, vaikuttava, koskettava romaani. Se kuvaa raadollista vallankäyttöä, hävytöntä käytöstä, välinpitämättömyyttä ja väkivaltaa, joita kaikkia Helmi joutui kokemaan. Eikä kukaan auttanut tai puuttunut, vähän ehkä yritti, muttei tarpeeksi. Ehkä Helmi ei antanut, ehkä kukaan ei lopulta piitannut tarpeeksi.

Kirjan sivuilla ja riveillä revitään auki tunteita, ajatuksia, ihmissuhteita. Sen henkilöillä on taakkoja, joita ei kellekään soisi, sen kehityssuunnan arvaa ja tietää, mutta silti haluaa toivoa jotain muuta. Jotain parempaa. Lempeämpää. Arvostavampaa. Jotain, minkä kaikki ansaitsisivat, ihan vain koska ovat ihmisiä.

Romaani on fiktiota, mutta se pohjautuu todellisuuteen. Jälleen huomaan miettiväni, miten paljon rumaa tauhkaa klassikkotaiteen takana on. Miten moni arvostettu tekijä ei oikeasti ansaitsisi yhtään kunnioitusta, olkoonkin osaaminen ja visio millaista tahansa. Miten rakenteiden ravistelu on hidasta ja turhauttavaa. Miten paljon menee hukkaan, kun ei ole uskallusta, tukea, ennakkoluulottomuutta, avoimuutta. Miten sokea itsekin on paljolle.

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Otava 2021

255 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen kamari, Leena Lumi, Sivuhenkilö, Annelin lukuvinkit, Anun ihmeelliset matkat

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 3. Historiallinen romaani

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

Ilmeisesti Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteos Paperilla toinen on tämän vuoden kohukirjoja, joka on kerännyt ainakin jonkin verran mainetta erinäisissä kirjakeskusteluissa. Itse olen ollut alkuvuoden niin sanotusti poissa pelistä niin kirjojen kuin muunkin maailman suhteen, joten suurin kohu ehti mennä minulta ohi. Nyt kuitenkin luin kirjan, jonka räiskyvänoranssi kansi särki silmiäni.

Itse asiassa luin kirjan osuvasti äitienpäivänä, alusta loppuun. Olin äitienpäiväviikonloppuna sairaana, pelkäsin saaneeni jostakin koronan (en ollut saanut, testi oli negatiivinen), ja mieleni oli monella tapaa maassa. Oli tosiaan ensimmäinen äitienpäiväni, mutta kurkkuni oli niin kipeä etten meinannut pystyä nielemään mitään. Puoliso hoiti vauvaa ja minua, minä nukuin ja silloin kun en nukkunut, luin.

Paperilla toinen on autofiktiivinen romaani, joka käsittelee pääosin päähenkilönsä seksuaalisuutta, seksikokemuksia ja parisuhteita. Siinä tullaan myös äidiksi, sitten lopulta kuitenkin, vaikka pitkään muulta vaikuttaa. Kerronta kulkee useammassa aikatasossa hapuilevista teinivuosista parikymppiseksi äitipuoleksi Viikonloppuisän lapselle ja kolmekymppisenä biologiseksi äidiksi omalle tyttärelle.

Minäkertoja toteaa paikoin lähes lakonisesti kohtaamansa asiat ja käänteet. Hän elää niin kuin haluaa tai niin kuin nyt sattuu elämään. Kohtaa miehiä, naisia, tuttuja, tuntemattomia. Ihastuu, rakastuu, pettyy, harrastaa hyvää seksiä, huonoa seksiä, tulee hyväksikäytetyksi, käyttää itse hyväksi. Päähenkilö on paikoin raivostuttavan rasittava, paikoin hän herättää sääliä, empatiaa, halun auttaa ja halata. Mutta ystävänä hän olisi varmasti uskomattoman haastava.

Mietin, millä Paperilla toinen provosoi. Se on toki suorasukainen, inhorealistinenkin, hyvin ruumiillinen ja peittelemätön. Mutta onko juuri se provosoivaa? Eikö niin ole tehty jo, monesti, eri tavoin, aikaa sitten? Itse en lopulta jäänyt kiinni rajuun ja paikoin inhottavaan seksiin (inhottavaan siksi, että se tuntui toista tai molempia osapuolia loukkaavalta, alistavalta ja satuttavalta), vaan minua tökki, satutti ja herätti kuvaus äitiydestä. Kuinka se ei tosiaankaan ole kevyttä linnunlaulua, lämpöä ja onnea.

En tiedä, miksi Sjöholmin kerronta äitiydestä osui niin hyvin kohdalleen juuri minuun. Olen minä tiennyt ennen äidiksi tulemista, ettei se ole mitään ikuista nousukiitoa ja onnen autuutta, todellakin olen tiennyt sen. Ja silti, silti se on päässyt yllättämään ja potkaisemaan ilmat pihalle. Se rankkuus, satuttavuus ja viiltävyys, se jatkuva syyllisyys siitä, että olen äiti väärällä tavalla, elän äitiyttä väärin. Tähän aiheeseen Sjöholm osuu romaanillaan juuri kohdilleen, juuri minuun. Äitiydestä lukiessani lähes jo unohdin, mitä kaikkea muuta päähenkilön elämään kuului, mikä kaikki muu oli sitä, jonka oli tarkoitus jotenkin kohahduttaa.

Paperilla toinen on kiinnostava kirja. Se varmasti ihastuttaa ja vihastuttaa, herättää huomiota ja provosoi. Samalla tuntuu, että se on olemassa itsekkäästi vain itseään varten, omana tarinanaan juuri omalla tavallaan kerrottuna. Samastuttavaa tai ei, se kertoo silti omalla tavallaan raadollisen paljon 2000-luvusta. Tämä on totta, tätä kaikkea on, hyväksyi ja uskoi sen tai sitten ei.


Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen
Kosmos 2020
188 s.

Kirjastosta.


Toisaalla muun muassa: Kirjanmerkkinä lentolippu, Aina joku kesken, Kirjoihin kadonnut, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Mitä luimme kerran  

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja.

Kuulumisia ja se ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa

Hei vaan!

Täällä ollaan, ihme kyllä, edelleen. Vauva kasvaa ja kehittyy (Hän hymyilee! Seuraa katseellaan esineitä! On muutenkin veikeä!), päivät hänen kanssaan ovat pitkiä kuin nälkävuodet, vaikken nälkävuosista mitään tiedäkään, enkä oikein vauvoistakaan, edelleenkään. Koronakevät on ollut todella raskasta aikaa vastasyntyneen kanssa, enkä voi väittää selvinneeni siitä kovin hyvin. Mieli on maassa ja arki vaikeaa, vaikka vauva onkin ihana. (Miksi sitäkin pitää vakuutella varmuuden vuoksi aina erikseen? Syyllisyyttä ja häpeää on äitiydessä jumalattoman monta muotoa, huomaan.)

Tämä kaikki (vauvan syntymä, pandemia) on vaikuttanut minuun hyvin kokonaisvaltaisesti, toivottavasti joskus tokeennun. Sen lisäksi se on vaikuttanut lukemiseen: ei maita ei. Kyllä minulla aikaa olisi, keskittyminen ei vain meinaa onnistua. Aivan liian usein selaan vain somea ja nettiä muutenkin, turhia ja typeriä juttuja. Onneksi pahimman koronauutishysterian yli olen päässyt jo aikapäiviä sitten, se ei myöskään tehnyt hyvää millään mittarilla. Oman henkilökohtaisen yksinoloaikani käytän yleensä ulkoilemalla omassa seurassani, nyt olen sentään alkanut kuunnella äänikirjaa pitkän tauon jälkeen.

Mutta se vilpitön lukemisen ilo, sitä kaipaan, välillä lähes fyysisesti.

(Kaipaan niin monia asioita juuri nyt, ettei niiden listaamiseen edes periaatteessa rajoittamaton blogiteksti riitä, ja eiköhän aika moni samastu tunnelmiin, vaikkei kuvioissa edes olisi pientä ihmisolentoa. Tämä on elämäni hirvein kevät ja olen luultavasti loppuikäni surullinen siitä, että se on lapseni vauvakevät.)

Yhden kirjan olen kuitenkin saanut luettua tässä 2,5 kuukauden aikana. Japanilaisen Sayaka Muratan Lähikaupan naisen. Ohut, kapoinen ja kepoinen, outo ja erikoinen, kokemuksena latteahko.

Kirjan pääosassa on reilu kolmekymppinen Keiko, joka on työskennellyt 18 vuotta lähikaupan palveluksessa osa-aikaisena myyjänä (tätä osa-aikaisuutta ihmettelin, minusta hän teki ihan normaalia viiden päivän työviikkoa ja olisi halunnut tehdä enemmänkin, mutta esimies pakotti pitämään vapaapäivät). Keiko ei ehkä loista sosiaalisilla taidoillaan tai toteuta japanilaisen yhteiskunnan asettamia tiukkoja odotuksia, mutta elämäänsä hän on aivan tyytyväinen. Muiden mielestä hänellä ei ole syytä siihen, joten Keiko pyrkii muuttamaan asioita vasten omaa tahtoaan. Eihän se kovin hyvin lopulta mene.

Lähikaupan nainen on hämmentävä kirja. Se on hyvin nopealukuinen, tavallaan melkoisen temmoton. Tarina kerrotaan vain yksioikoisesti, tapahtumat seuraavat toisiaan ja Keiko tasapainottelee mukana. Kerronnalla haettaneen ääntä Keikon maailmasta, jonka sävyt ovat kirkkaat ja selkeät (hänelle itselleen), tulkinnat, murrokset ja muutokset eivät siihen kuulu (paitsi sitten, kun on pakko).

Päähenkilön "erilaisuus" on selvää, mutta sen syvempi käsittely jää vähäiseksi. Ehkä kirja tuntuisi painokkaammalta japanilaisesta näkökulmasta käsin, ehkä suomalaisena on jo tottunut poikkeuksellisuuteen, eikä pidä normien rikkomista niin valtavana asiana. Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, Japanissa yhteiskunnan ja kulttuurin asettamat yhdenmukaisuuden vaatimukset ovat huomattavan tiukat ja niistä poikkeaminen vaatii suurta henkistä kanttia. (Ja ei, en väitä, että näin olisi ehdottomasti ja kaikkialla tai että Suomessa kaikki olisivat odotuksista vapaita, mutta ehkä tämä on silti perusteltavissa oleva näkemys.)

Varmaankin lukuajalla oli myös vaikutuksensa. Luin Lähikaupan naista monta viikkoa (vaikka se on ihan lyhyt kirja), imettäessäni yöllä ja päivällä ja jossain muussa välissä, silloin tällöin muulloinkin, pääasiassa lähinnä ollessani aivan tillintallin. Mutta omaan makuuni kirjojen suhteen uskallan silti luottaa: tämä ei ollut minun kirjani ja tarinani, ihan hauska välipala, mutta kaiken kaikkiaan melkoisen mitäänsanomaton - kuin jokin lähikaupan paistopisteen yhdentekevä voitaikinatuote.

(Varmaan kadun tätä tekstiä joskus, mutta ehkä tässä oli yrityksenä todistaa itselleni, että saan vielä kirjoitettua kokonaisia virkkeitä ja ehkä jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi katsottavan tekstin.)

Nyt kesken on muhkea tarinavetoinen romaani ja äänikirjana jotain ihan muuta, pinossa vaikka mitä Aikana Ennen Koronaa lainattua. Enää pitäisi löytää halu ja ilo niiden lukemiseen.


Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Gummerus 2020
126 s.
Konbini ningen (2016)

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva

Suomi synnytti, niin minäkin vielä teen

Näinä aikoina, kun suomalainen media, poliitikot, Väestöliitto ja kansalaiset kauhistelevat viikosta toiseen "vauvakatoa", "syntyvyyden romahdusta" ja "Suomen tulevaisuutta", tuntuu vähän hupsulta mutta silti ylpeältä kertoa, että eipä tässä midist, omalta osaltani tulen hieman korjaamaan tilastoja, kun olletikin ensi helmikuussa itsetekemäni mini-ihminen näkee päivänvalon. Uutta lukutoukkasukupolvea siis pukkaa, tai millaista polvea nyt sitten lopulta tuleekaan, sehän jää nähtäväksi aikanaan.

Ja todettakoon nyt sitten vielä ihan varmuudeksi, että ei tätä pikkutyyppiä sen vauvakadon vuoksi ole "tehty", vaan ihan koska itse haluttiin ja toivottiin ja kaikeksi iloksi siinä onnistuttiin.

Synnyttäminenhän minua on kiinnostanut jo vuosikaudet, noin kulttuurisena, ei ehkä niinkään biologisena tai fysiologisena ilmiönä. Opiskeluaikoina aihe oli läheinen, ja gradunikin käsitteli samaa teemaa muistitiedon ja kirkollisen politiikan kautta. Gradua tehdessä ja myöhemminkin luin jonkin verran kätilöiden muistelmia (esimerkiksi Leena Valvanteen ja Anna Luodon muistelmat) ja muuta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Eikä aihe ikinä ole mielestä kadonnut, olenhan päässyt syntymän ihmeestä monta kertaa viime vuosina lähipiirissä iloitsemaan.

Nyt, kun päivä päivältä ollaan lähempänä sitä hetkeä, kun pääsen itse ihan elävässä elämässä kokemaan synnytyksen ja kaiken sen jälkeen tulevan, on kirjapinoon eksynyt taas enemmän synnytykseen ja vanhemmuuteenkin liittyviä kirjoja. Luultavasti niitä on luvassa tulevina kuukausina lisääntyvissä määrin, lukeminen kun on itselleni luontainen tapa oppia. (Ja joo, käytäntö opettanee tässäkin sitten aikanaan ihan reilulla kädellä, heh.)

Tartuin siis innolla Laura Kososen kirjoittamaan tietokirjaan Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa (S&S 2019), joka kertoo Kätilöopiston, siellä työskennelleiden kätilöiden ja synnyttäneiden naisten historiaa koko Kätilöopiston 57-vuotisen olemassaolon ajalta.

Melkoinen matka on Suomessakin kuljettu 1960-luvulta 2000-luvulle, tietenkin, myös synnytysten hoidossa ja asenteissa, jotka aiheeseen liittyvät. Oma gradututkimukseni keskittyi varhaisempaan aikaan, enkä sitä tehdessä osannut oikein kummeksua karujakaan kokemuksia ja asenteita, joita muistitiedosta ja kannanotoista luin, mutta niin sanotusti moderniin aikaan sijoittuva, paikoin lähes epäinhimillinen kohtelu saa kyllä palan kurkkuun.

(Joku on varmaan sitä mieltä, ettei näin henkilökohtaisia asioita pitäisi julkisesti kirjoittaa, mutta sanon silti, etten muuten pelkää synnyttämistä millään tavalla, ainoastaan sitä, että synnytyssairaalan henkilökunta kohtelee ja kohtaa minut huonosti, alentavasti tai välinpitämättömästi.)

Pääosin Suomi synnytti kuvaa onnea, iloa ja elämän toistuvaa ihmettä positiivisesti. Kosonen on haastatellut useita kätilöitä eri vuosikymmeniltä, ja haastateltavat kertovat työstään ja työpaikastaan tyytyväisyyttä ja ylpeyttä uhkuen. Syytäkin on, Kätilöopiston historiaan mahtuu hienoja kehityshankkeita ja suomalaisen synnyttämisen muutosta kohti naisen kokonaisvaltaista toimijuutta.

Samalla kätilöt kertovat asenteista, joiden muuttaminen oli työn ja tuskan takana: isien saaminen mukaan synnytykseen, tarpeettomista synnytyksenaikaisista rutiinitoimenpiteistä luopuminen, perhe- ja vauvakeskeisyys ja toimiva kivunlievitys ovat esimerkkejä siitä, kuinka hitaasti ikiaikaiseen ja luonnolliseen tapahtumaan suhtautuminen voikaan muuttua, kun se on alistettuna (yksioikoisesti) lääketieteelle, hierarkialle ja yhteiskunnallisille asenteille. Toki olen sitä mieltä, että vahva lääketieteellinen tieto ja osaaminen mahdollistavat Suomessa maailman alhaisimmat äitiys- ja lapsikuolleisuusluvut, mutta Kososen teos kertoo oivallisesti myös niistä ongelmista, joita seuraa, kun toimitaan liian tiukasti ensisijaisesti tilastot, käppyrät ja totutut toimintatavat edellä naisten ja tilanteiden yksilöllisiä eroja huomioimatta.

Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa on erittäin sujuvalukuinen, monipuolinen ja lähdeaineistoaan ammentava kokonaisuus. Typografisesti luettavuutta olisi helpottanut muistelusitaattien selkeämpi erottaminen leipätekstistä, mutta tämä nyt on pientä kitinää muuten toimivasta teoksesta. Mukana on myös ilostuttava kuvaliite ja luonnollisesti lista lähdekirjallisuudesta.

Erinomaisen suositeltavaa, monin tavoin kiinnostavaa luettavaa kelle tahansa, sanoisin.


Laura Kosonen: Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa
Kustantamo S&S 2019
214 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-lukuhaasteen kohta 32. Kirjan nimessä on ammatti.

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

14-vuotias Pearl ei ole koskaan nukkunut sängyssä. Hänen makuuhuoneensa on nimittäin ruostuneen automaattivaihteisen Mercury Topazin takapenkillä floridalaisen talovaunualueen laidalla. Sinne hänen äitinsä Margot hänet toi paettuaan teiniäitinä lapsuudenkodistaan, eikä parivaljakko ole koskaan osannut kaivata muualle.

Pearlin ja Margotin elämä on vaatimatonta, hiljaista ja vailla mahdollisuutta nousuun. Margot käy töissä veteraanisairaalassa, Pearl käy koulua (joskin tekaistuin henkilötiedoin), sunnuntaisin käydään kirkossa. Siellä ylhäisen taustansa etäisesti muistava Margot voi muistella, kuinka pianoa soitetaan.

Yhteisöllisyys vaunualueella on voimakasta ja jokaisella on omat taistelunsa käytävänään. Aseet kuuluvat elämään, aina ja kaikkialla. Niitä kerätään kirkkoon, niitä on tyynyjen alla ja renkaiden takana, niillä ammutaan alligaattoreita. Lasten aarteet löytyvät kaatopaikalta ja tienvarresta, yksi naapureista rakentaa barbienukeista puutarhan.

Kaikki muuttuu, kun Eli astelee paikalle. Margot on myyty. Lopullisesti.

Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin on karuakin karumpi ja kauneudessaan kipunoiva romaani nyky-Yhdysvalloista. Se näyttää, mitä elämä on esikaupunkiunelmien ja nousukkuuden takana, siellä, minne kaikki eivät halua edes katsoa. Sen maailma on samaan aikaan hyytävän hirveä ja eloisuudessaan rakastettava. Clement saa kerronnallaan lukijan uskomaan, että tämä tarina on kuultava, tämän äärelle on tultava.

Aseiden musertava läsnäolo ihmisen elämän kaikilla tasoilla on ilmiö, jota on vaikea Suomen näkökulmasta ymmärtää. "Yhdysvalloissa ihmiset uskovat, että aseet tuovat vapauden", Clement kertoi Kirjamessuilla. Kun saatavuus on helppo, kun kaikilla muillakin on, kun ei halua jäädä jalkoihin, kun pelko on suurin motivaattori, silloin vaihtoehdot on helppoa ohittaa – ehkei niitä edes ole.

Clementin teksti ja Terhi Kuusiston suomennos muodostavat tarinan, jota lukee kuin hypnotisoituna. Rajun ympäristön ja karujen tapahtumien vastapainona toimii pakotie, joka muodostuu musiikin, arkihavaintojen ja Pearlin lempeän lapsenuskon kautta. Rakkaudesta aseisiin on romaani, joka potkaisee ja osuu, koskettaa ja avartaa. Hieno kirja, jonka lukeminen antaa paljon.


Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Like 2018
279 s.
Gun Love (2018)

Kirjastosta.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Tuulevin lukublogi, Anun ihmeelliset matkat

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste

Alison Bechdel: Äideistä parhain – Koominen draama

Alison Bechdel kolahti minuun kunnolla luettuani hänen isäsuhdettaan käsittelevän sarjakuvaromaanin Hautuukoti. Ei siis ollut lainkaan hankalaa hankkia luettavaksi sen seuraajaa, puolestaan Bechdelin äitisuhteeseen pureutuvaa, niin ikään omaelämäkerrallista sarjakuvaromaania Äideistä parhain – Koominen draama.

Äideistä parhain porhaltaa suoraan syviin vesiin. Bechdel kuvaa pitkällistä prosessiaan psykoterapiassa, suhdettaan eri terapeutteihin, oman aikuiselämänsä muutoksia ja kipukohtia ja kaiken taustalla äitiään. Bechdelin äiti on kiehtova hahmo: äitinä varmasti raskas ja haastava mutta omana itsenään, erillisenä henkilönä salaisuuksia ja vähitellen aukeavia kerroksia päällään kantava ihminen, jonka elämästä ei tullut sitä, mitä hän halusi vaan kaikkea muuta.

Bechdel piirtää ja kirjoittaa tarkkaa, tiuhaa tarinaa. Sen lukeminen vaatii keskittymistä ja paneutumista, paikoin se uuvuttaa tietomäärällään ja koko ajan painavalla aiheellaan. Tarina on samaan aikaan äärimmäisen itsekeskeinen ja kuitenkin yleisen tuntuinen. Bechdel tekee laajoja viittauksia psykoanalyysin tutkimukseen ja klassikoihin, vanhemmuuteen ja äitiyteen liittyviin tietoihin ja kokonaisuuksiin. Samalla hän pyöriskelee oman napansa ja oman lapsuutensa ja äitisuhteensä ympärillä niin tiukasti, ettei lukijakaan meinaa saada henkeä – kuinka hän itse sitten.

Piirrostyyli on tarkka ja elävä. Värisävyt ovat hillittyjä: mustaa, valkoista, harmaata, punertavaa. Ihmishahmot ovat ilmeikkäitä ja realistisia, ruutujen kokoa ja asettelua hyödynnetään eri tavoin. Teksti on painavaa ja tilaavievää, ja se tämän sarjakuvaromaanin ydin onkin.

Äideistä parhain saa väistämättä vertaamaan omaa äitisuhdettaan Bechdelin kuvaamaan. Vaikka on selvää, ettei Bechdel ole elänyt "tavallisessa" perheessä (mikä perhe on edes tavallinen?), monessa kohdassa saa kiinni hänen tuntemuksistaan ja ajatuksistaan: epävarmuudesta, pyrkimyksestä miellyttää ja samaan aikaan tempoilla erilleen, hyväksynnän kaipuusta. Siinä mielessä on onnekasta, että Bechdel on päässyt työstämään niitä ammattiavun kanssa – se on varmasti tullut tarpeeseen.



Alison Bechdel: Äideistä parhain – Koominen draama
Suomentaja: Anu Turunen
Like 2012
290 s.
Are You My Mother? : A Comic Drama (2012)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Kujerruksia, Kirjavinkit, Kirjanurkkaus, Kirjavaras Rere, Savannilla, Kirjojen keskellä

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Helmet-haasteen kohta 12. Sarjakuvaromaani, Yhdysvallat-lukuhaaste

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on pintaansa koko ajan laajentava avioliittoromaani, joka tekee vähitellen raakoja paljastuksia yksilöistä ja näiden ympärillä olevasta yhteisöstä. Kirjan alku saa virittäytymään kepeälle tasolle, mutta se asenne muuttuu varsin pian.

Keskiössä on avioliitto, jonka solmivat yliopistoaikana tapaavat Yejide ja Akin. Yejide on uuden ajan nigerialaisnainen, puoliorpo selviytyjä, jonka äiti kuoli synnytykseen ja isällä piti kiirettä useamman vaimon ja suuren lapsikatraan kanssa. Yejide on aina ollut lapsuudenperheessään ulkopuolinen, jota isän muut vaimot ovat katsoneet vinoon. Akin tulee puolestaan vakavaraisesta, arvonsa tuntevasta perheestä, ja hänen vahvaa äitiään Yejidekin alkaa kutsua Moomiksi. Yejide perustaa oman kauneussalongin ja Akin tekee nousujohteista uraa rahoitusalalla. Asetelma on hyvä.

Kun jälkeläistä ei kuitenkaan ala kuulua, joutuvat Yejide ja Akin kovan paikan eteen. Nigeriassa lapsen saaminen on selviö, jota ei kyseenalaisteta. Yejide on valmis venyttämään omien uskomustensa rajoja ja kokeilemaan vaikka minkälaisia poppakonsteja tullakseen raskaaksi. Akin puolestaan tekee käytännönläheisempiä, mutta arvelluttavia ratkaisuja. Moomi taas tekee sen, minkä kuka tahansa hyvä nigerialaisäiti tekee: hän hankkii Akinille toisen vaimon, nuoren ja hedelmällisen oloisen Funmin. Yejiden on tätä mahdotonta niellä.

Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on romaani, johon huomasin suhtautuvani varauksella. Kirja tekee melkoisen silmänkääntötempun, sillä se alkaa hyvin tavanomaisen tuntuisena, astetta kevyempänä romaanina, mutta saa yhä synkempiä sävyjä, mitä pidemmälle tarinassa päästään. Yejiden ja Akinin avioliittoa kuvataan vuorotellen kummankin näkökulmasta, ja ajassakin tehdään loikkia eteen- ja taaksepäin. Taustalla pauhaa Nigerian levoton tilanne, joka ei kuitenkaan saa tarinallisesti kovin vahvaa sijaa.

Adébáyò rakentaa kuvaa avioliitosta ja perheestä, joka on samaan aikaan luonnollisesti aivan omanlaisensa – ja silti ympäristön paineen ja odotusten alainen. Suru ja ärsytys henkilöiden puolesta on vahvaa, heidän asemaansa ei totisesti kadehdi. Perinteiden ja omien halujen välisessä maastossa ei kenenkään ole helppoa vaeltaa, etenkään silloin, kun asiat eivät suju kenenkään toiveiden mukaisesti.

Vaikka romaanin tarina on mehevä ja moniulotteinen, jäin silti kaipaamaan jotakin lisää, ehkä vielä yhtä kerrosta ja sävyä. Nyt olin vain tarkkailija, jonka kiinnostus kertomuksen käänteisiin koki useammankin herpaantumisen. 

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
Suomentaja: Heli Naski
Atena 2018

300 s.

Stay With Me (2017)

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Lukuisa, Reader, why did I marry him?, Kirsin Book Club, Kirjanurkkaus, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen kuisketta, Rakkaudesta kirjoihin, Kulttuuri kukoistaa, Mitä luimme kerran

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 60. Kirja, joka kertoo itsellesi vieraasta kulttuurista.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Ajattelen toisinaan sitä, miten aurinko laskee syksyisin niillä pelloilla, joiden keskellä pieni talomme sijaitsee. Jos katsoo horisonttiin, jos kääntyy niin että näkee koko taivaanrannan, auringonlasku jää selän taakse ja edessä taivas muuttuu vaaleanpunaiseksi ja pehmeäksi ja alkaa sitten sinertää, aivan kuin se ei osaisi pysäyttää tuota kauneutta. Juuri silloin lähinnä aurinkoa oleva maa tummuu melkein mustaksi vasten taivaanrannan oranssia viivaa, mutta jos kääntyy, maiseman pehmeät värit ovat vielä näkyvissä, harvat puut, hiljaiset vainiot joiden sato on jo korjattu, ja taivas viivyttelee, viivyttelee, ennen kuin lopulta pimenee. Miten kukaan voi pysyä vaiti tuollaisena hetkenä.
   Elämä hämmästyttää minua. (s. 163)


Elizabeth Stroutin romaani Nimeni on Lucy Barton on koskettava, herkkä ja melankolinen romaani ihmisen oikeudesta rakentaa oma tarinansa, oma elämänsä, oman maailmansa lainalaisuudet. Päähenkilö ja minäkertoja on Lucy Barton, nainen joka on ponnistanut köyhyydestä ja kurjuudesta newyorkilaiseksi kirjailijaksi, keskiluokkaisen perheen äidiksi ja vaimoksi. Kirjan tarinan kiinnekohtana on sen nykyhetkestä katsottuna jo muutaman vuosikymmenen takainen aika, 1980-luku, jolloin Lucy on joutunut useammaksi viikoksi sairaalahoitoon umpilisäkeleikkauksen jälkeen syntyneiden komplikaatioiden vuoksi. Hän kaipaa kahta pientä tytärtään ja puolisoaan, jotka eivät juuri sairaalassa käy. Sen sijaan sairaalavuoteen äärelle ilmestyy Lucyn äiti, jota hän ei ole nähnyt vuosikausiin eikä pitänyt juuri yhteyttäkään.

Äidin jutustelun ja yhdessä vietettyjen päivien myötä Lucyn on mahdollista hahmottaa kuvaa omasta menneisyydestään, lapsuuden kolhuista ja perheen kipukohdista. Vaikka äiti ei edelleenkään ole lämmin eikä valmis puhumaan kaikesta, Lucylla on lopultakin mahdollisuus edes yrittää kysyä ja ymmärtää.

Tätä sairaala-aikaa hän myöhemmin reflektoi ja elää uudelleen läpi oman tarinansa toivossa. Ymmärtääkseen. Oppiakseen. Hyväksyäkseen. Päästääkseen irti.

Nimeni on Lucy Barton on kirja, johon ei ole sivuja tuhlattu. Sen sijaan tunnetta, tarinaa ja viestiä siinä on senkin edestä. Elizabeth Strout kirjoittaa hillittyä, punnittua tekstiä, jonka Kristiina Rikmanin upea suomennos päästää oikeuksiinsa. Niin vähällä saa kerrottua niin paljon.

Romaani pureutuu syvästi kysymykseen siitä, keitä me todella olemme ja miksi. Lucy Barton on rankan lapsuuden haavoittama mutta eteenpäin ponnistanut nainen, joka ei kuitenkaan ole päässyt taakastaan eroon. Hän haluaa miellyttää, olla tärkeä jollekin, ansaita paikkansa ja kiintymyksensä. Pienillä eleilla Strout kuvaa, kuinka mahdotonta kohtaaminen joskus on, kuinka yhteyttä ei vain synny.

Nimeni on Lucy Barton solahtaa lukijan sydämeen ja jää sinne kaihertamaan. Yhtään enempää ei tarvita, juuri tämä on oikeankokoinen tarina.


Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Suomentaja: Kristiina Rikman
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2018
164 s.
My Name Is Lucy Barton (2016)

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Lukuisa, Täysien sivujen nautinto, Nannan kirjakimara, Helmi Kekkonen, Lumiomena, Mummo matkalla, Kirjasähkökäyrä, Leena Lumi, Kirjarouvan elämää  

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (New Yorkiin sijoittuva kirja), Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 55. Kirja, jonka kirjoittajalta et ole aiemmin lukenut mitään.

Samanta Schweblin: Houreuni

Samantha Schweblinin Houreuni on pahaenteinen, tunnelmaltaan jatkuvasti synkentyvä pienoisromaani. Se osoittaa kiristyvän kerronnan voiman, avoimien kysymysten määrän ja taidon luoda tyhjästä ahdistava painajainen. Pahimmat pelkomme ovat kuitenkin aina mielessämme – vai ovatko?

Pienen tytön Ninan äiti Amanda on kuolemaisillaan. Hän on maalaissairaalassa, eikä pysty liikkumaan enää. Sairaalavuoteen äärellä ei kuitenkaan ole puoliso eikä oma lapsi vaan nuori poika David, jonka Amanda on tavannut vain muutamia päiviä aiemmin. David panee Amandan kertomaan yksityiskohdissa säästelemättä, mitä lähipäivinä on tapahtunut. Tapahtumasarjan aukikeriminen paljastaa, mikä Amandan on sairastuttanut.

Houreuni muodostuu Amandan ja Davidin käymästä vuoropuhelusta, jossa David tiukoilla kysymyksillään johdattaa Amandan näkemään, mitkä seikat ovat tärkeitä ja mitkä eivät. Amanda on häntä elävältä syövän taudin uhri, eikä voi liikkua ja on siis täysin Davidin armoilla.

Amanda on tuonut Ninan syrjäiseen pikkukylään lomailemaan ja tutustunut siellä Davidin äitiin Carlaan. Carla puolestaan on kertonut Ninalle kauhean asian: hänen poikansa ei ole enää entisellään, kaikkea muuta. David on sairastunut aiemmin ja pelastaakseen lapsensa Carla on vienyt tämän kylän poppanaisen hoidettavaksi. Nyt hän epäilee, tai oikeastaan tietää, että Davidin sielu on peruuttamattomasta toisenlainen.

Schweblinin tarina on hyytävä ja hermostuttava. Pienillä eleillä hän rakentaa mielikuvia, oletuksia ja ymmärrystä – ja vie ne sitten nopein vedoin toisiin suuntiin. Lukijalla on Houreunen äärellä suuri vastuu, sillä kirja ei anna helppoja vastauksia, vaan saa pikemminkin epäilemään omaa ymmärrystään.

Houreuni on ekokauhua, joka on minulle vieras genre. Tarinassa kylän vesistöt ovat saastuneet silmin näkemättömällä myrkyllä, joka sairastuttaa ihmiset ja eläimet. Kauhuelementit kasvavat epätietoisuudesta ja vieraudesta: pelko leviää nopeammin kuin myrkky ja lamaannutta lähes samalla voimalla. Väistämättä mieleeni tulevat kolmannen maailman maissa parhaillaankin käynnissä olevat ekologiset katastrofit, joita maanviljelys ja eläintuotanto aiheuttavat. Ympäristömyrkyt aiheuttavat sairauksia ja kuolemia, ympäristön tuhoja ja sikiövaurioita. Mutta raha ratkaisee, ei muu.

Luin Houreunta kuitenkin ensisijaisesti kuvauksena vanhemmuuden tukahduttavasta, joskus jopa myrkyllisestä voimasta. Amanda pitää Ninaansa tiukan henkisen "talutushihnan", pelastusetäisyyden päässä. Mikä lopulta on se suurin voima, jolla lapsen voi tuhota? Tuleeko se ulkoa vai sittenkin lähempää kuin haluaisi uskoa?

Houreuni on klassinen pienoisromaani arvoituksellisuudessaan, tulkinnanvaraisuudessaan ja tiukassa tunnelmassaan, jossa ei ole yhtään ylimääräistä säiettä. Tämä tarina kestää useamman lukukerran, lähes vaatii sitä. Hyytävä, sisintä kalvava lukukokemus.


Samanta Schweblin: Houreuni
Suomentaja: Einari Aaltonen
Like 2018
121 s.
Distancia de rescate (2014)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Taikakirjaimet, Reader, why did I marry him?, Kirjapöllön huhuiluja, Rakkaudesta kirjoihin

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa on romaani, joka yhdistää teemansa – surun, menetyksen, vanhemmuuden, sairauden – ylväänä kaikuvaksi kokonaisuudeksi. Markkulan kieli on eloisaa ja tunnelmaltaan vahvaa, sen sävyt eivät karkaa tai haalistu.

Päähenkilö on Alina, nainen josta tuli raudanluja malariatutkija, mutta puoliso ja äiti vain hetkeksi. Hän kohtaa yliopistolla Astridin, ja vaikka rakkaus on vahva, ihmeisiin se ei riitä. Niinpä Alinan on luovuttava toivosta tulla raskaaksi ja synnyttää lapsi, sillä hänen kehonsa ei siihen taivu. Astridin keho toimii tehtävässä kuten kuuluu, ja niin pieni Sella syntyy kauan kaivattuna ja odotettuna. Astridin tapaturmainen kuolema sysää perheen pois radaltaan, ja Sellan huoltajuuden saavat Astridin vanhemmat. Alinan on tyydyttävä rooliin Sellan "kummitätinä", vaikka mieli ja sydän ovat säpäleinä.

Kymmenen vuotta myöhemmin Alina on kansainvälisessä malariakonferenssissa esittelemässä tuoreinta tutkimustaan, kun pitkän uran Thaimaan malariaklinikoilla tehnyt saksalainen lääkäri Lotte kuulee esitelmän ja kutsuu Alinan työskentelemään Thaimaahan. Koska Sellakin on kesän muualla, Alina suostuu. Pohjois-Thaimaan viidakko, malariaklinikan hektinen elämä ja yksinkertaiseksi muodostuva arki antavat tilaa ajatuksille ja oman elämän summaamiselle.

Markkula kirjoittaa melankolista, koskettavaa tarinaa. Alinan kokemat menetykset tuntuvat kohtuuttomilta, mutta edes katkeruutta aiheuttavasta huoltajuuskiistasta, joka tosin ei edes kiistaksi asti juridisesti ehdi, Markkula ei kirjoita kitkerää sappea. Pikemminkin tarinan kaarteet saavat ymmärtämään, kuinka tärkeä asia oikeus perheensisäiseen adoptioon on ja kuinka olennaista, että sen pystyy tekemään mahdollisimman matalalla kynnyksellä.

Thaimaa herää tarinassa eloon äänineen, väreineen, eläimineen. En ole koskaan käynyt Aasiassa, mutta Markkulan kerronta vei minut mukanaan kauas itään, sinne missä elämä vilistää varpaista puiden latvoihin saakka. Samalla maailman tappavimpiin tauteihin kuuluva malaria tulee liki. Markkula kirjoittaa sairaudesta elävästi – ja kuolettavasti. Alinan ja Loten tekemä työ konkretisoituu sairasvuoteiden äärellä, hyttysverkkojen välissä, koeputkissa ja mikroskoopeissa.

Kaksi ihmistä minuutissa on romaani, joka koskettaa. Se ammentaa suurista, globaaleista aiheista, mutta tulee samalla liki henkilökohtaisin, yksilön ainutlaatuisen elämän säikein. Maailmojen laidat ovat joskus lähempänä kuin uskoisikaan.


Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2016
388 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Mitä luimme kerran, Lumiomena, Pieni kirjasto, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, KosminenK, Hannan kirjokansi 


Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Thaimaa). Kirjastohaasteen kohta 25. Kirja, jossa on eläimiä.

Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkosen Vieraat on hieno episodiromaani ihmisten kohtaamisista, perhesuhteista ja äitiydestä. Lähtöasetelmana on eräs loppukesän päivä, jolloin Senja on päättänyt järjestää päivälliset muutamille ystäville, perheenjäsenille ja onpa hän kutsunut mukaan naapurissa asuvan yksinhuoltajaäidin Annan pienen Toivo-poikansa kanssa, vaikkei tätä oikein tunnekaan. Senjan puoliso Lauri on lähtenyt viime hetkellä ostamaan vielä lisää kukkia, mutta viipyy aina vain.

Romaanin ensimmäinen luku kutkuttaa mielikuvitusta. Miksi Senja on juuri pyyhkinyt kyyneleet silmistään ennen ensimmäisen vieraan saapumista? Missä Senjan ystävän Alvan mies Daniel on? Mikä vaivaa Senjan ja hänen näyttelijä-äitinsä Ullan välistä suhdetta? Miksi tunnelma on niin kireä, keitä Laurin kutsumat oudot naiset ovat?

Hämmennyin Vieraiden äärellä, sillä koin harvinaisen voimakkaasti tarinan imun ensimmäisiltä riveiltä alkaen. Yleensä olen hieman hitaammin lämpeävä, vaadin vähän pidemmän ajan. Nyt sitä ei tarvittu – Vieraat vei ja annoin sen viedä.

Romaanin rakenne on raikas, hallittu ja tyylikäs. Tarinassa on ilmaa ja vapautta, lukijalle jää paljon mietittävää ja arveltavaa. Paikoin palasin hieman takaisin, halusin varmistaa, miten tarina on kirjoitettu, jotta saatoin päätellä jatkoa sille, mihin kerronta päättyi.

Upean, hempeän kannen on suunnitellut Elina Warsta. Se voisi antaa olettaa höyhenenkevyttä sisältöä, mutta Vieraat on kaikkea muuta. Illalliskutsuihin liittyvien ihmisten elämässä on paljon rumaa ja raakaa, jopa hyytävää, mutta mikään aihepiireistä ei nouse mässäiltäväksi. Kekkonen kirjoittaa ilmavasti, hiotusti ja huolella. Teksti leijuu silmissä, sisällöstä saa kiinni ja se alkaa elää omaa elämäänsä.

Vanhemmuus, sen viat ja kolhut, haasteet ja onnenhetket, käsikirjoitukseen kuulumattomat asiat ja suora väkivalta rakentavat Vieraiden tematiikan. Tarinan langat ja taimet versovat omiin suuntiinsa kadottamatta yhteyttään siihen, mistä romaanin ydin muodostuu: ihmisistä, heidän suhteista toisiinsa, elämän virheistä ja kohtalon oikuista.


Helmi Kekkonen: Vieraat
Ulkoasu: Elina Warsta
Siltala 2016
195 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjakaapin kummitus, Karvakasan alta löytyi kirja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lukuisa, Mitä luimme kerran, Sinisen linnan kirjasto  

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 49. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

Ina Westman: Syliin

Hieman epätodennäköinen kirja luettavakseni, vai onko sittenkään. Ehkä kaikkea muuta. Lähipiirissäni on tultu äidiksi ihan urakalla viimeisten vuosien aikana, joten aihe on koskettanut näin vierestäkin tarkkailtuna.

Sitäpaitsi ei kirjoja siksi tarvitse lukea, että ne kertovat itselle tutuista aiheista. Eikä jättää lukematta, jos eivät kerro.

Ina Westmanin Syliin kertoo äitiydestä, joka ei ole vaaleanpunaista ja pehmoista (onko äitiys koskaan sellaista?). Kirjan juonilankoja yhdistää vaikeiden raskauksien sairaalaosasto, jossa yksikään nainen ei missään nimessä haluaisi olla, mutta jossa heistä jokaisen on jaksettava pysyä suojellakseen vielä syntymätöntä lastaan.

Yksille käy paremmin kuin toisille. Äidiksi tullaan, kun kerran on sille tielle lähdetty. Lapsi nukkuu tai ei nuku. Puoliso tukee tai ei tue. Humussa ja sumussa näkyy syvimmilläänkin jonkin majakan valo – tai sitten ei näy. Ne eivät ole kauniita tarinoita ne, jos kohta pahalta tuntuu niidenkin puolesta, jotka selviävät vaikka hammasta purren ja kylpyhuoneen peililasiin kirjoittaen.

Syliin on eräänlainen episodiromaani, jossa on useita henkilöitä ja heidän tarinoitaan. Osa ohitetaan yhdellä luvulla, osaa seurataan pidempään. Keskeisiksi hahmoiksi nousevat jo kirjan alkulehdiltä mukaan tuleva Iida sekä Iidan "raskauskaverin" tytär Stiina. Ohimenevämpiä ovat esimerkiksi lapseton nainen ja liian monta kertaa raskautta yrittänyt nainen. Toki Iidan ja Stiinan perheet ja niiden kuviot saavat myös oman sijansa.

Westman kirjoittaa tyylikkäästi, kieli on valmista ja hyvää. Jännite kutoutuu, henkilöiden kohtalot kiinnostavat, käänteet surettavat ja aika ajoin ilostuttavat. Syliin tuo esiin äitiyden ikuisen monimutkaista tematiikkaa niin, ettei siitä nouse sen enempää martyyritarinaa kuin säälinkeruutakaan. Aina löytyy uusi näkökulma, jonka voi kääntää esiin. (Aina uusi syy kokea syyllisyyttä?)

Aikajänne kirjassa on tosin erikoinen, kuljetaan vuosikymmeniä eteenpäin, mutta aika ei tunnu vaihtuvan. Lapsi, joka on syntynyt muutamia vuosia ennen Iidan esikoista kirjan alkupuolella, elää jo maailmassa, jossa kiireinen isä etsii läppäriltään presiksiä. Se sama lapsi ehtii kirjassa varttua eläkeikään, mutta aikakauden muutos tulevaisuuteen ei välity kirjan sivuilta. Ehkä se on sivuseikka, mutta minua vaivasi se, että aika tuntuu jäävän spiraaliinsa pyörimään, vaikka vuodet selvästi kuluvat.

Syliin voi antaa uutta näkökulmaa, katsoi äitiyttä sitten mistä suunnasta hyvänsä. Näin etäältä tarkkailtuna en varmastikaan ymmärrä aiheesta oikeastaan mitään, mutta Westmanin kirjan sivuilla pääsin – turvallisesti fiktion kautta – uppoamaan päänsisäiseen kaaokseen, väsymykseen, identiteetin totaaliseen uudistumiseen, alkukantaisuuteen. Äitiyttä lienee mahdotonta selittää puhki.


Ina Westman: Syliin
Ulkoasu: ?
Kosmos 2016
208 s.

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Kirja ja kuppi kuumaa, Sivulauseita, Kirjakirppu

Annica Wennström: Lapinkylä

Annica Wennströmin Lapinkylä. Sukutarina on nimensä mukaisesti erään Ruotsin Lapista peräisin olevan saamelaissuvun sukusaaga. Sen esiäitinä on 1860-luvulla nuorta aikuisuuttaan elävä Njenna rakastuu salaperäiseen samoilijaan Aanta Naahkeseen, mutta joutuu rikoksen uhriksi ja menettää niin mielitiettynsä kuin oman perheensäkin päättäessään paeta tuskaista oloa. Kolmea sukupolvea ja lähes 150 vuotta myöhemmin nuori nainen löytää ullakolta saamelaista käsityötä olevat kengänpaulat, joista hänen äitinsä vaikenee visusti. Omat juuret kiinnostavat ja alkaa matka menneeseen ja sukuhistoriaan.

Lapinkylän hempeä kansi kiinnitti huomioni kirjastossa ja Kansojen juurilla -haasteen innoittamana päätin sen lainata ja lukea. Tarina alkaa Njennan pakomatkalta ja pompahtaa sen jälkeen vuorotellen eri ajoissa ja paikoissa. Aluksi innostuin, mutta aika pian intoni laantui.

Tarina jää pyörimään jossain määrin ympyrää ja vanuu hitaasti ees sun taas. Njennan aikakausi on paljon nykyaikaa kiinnostavampi, ja etenkin saamelaisten kohtaama syrjintä ja ennakkoluulot sekä uudisasukkaiden (eli ruotsalaisten) tunkeutuminen saamelaisten maille kuvataan hienosti ja koskettavasti. Arkinen työnteko, voimakas luonto ympärillä ja uskomusmaailma rakentavat kertomusta vahvasti. Nykyajan minäkertoja taas on vain ihan tavallinen juuriaan etsivä nainen, jossa ei ole mitään uutta, mitä ei olisi jo joskus kerrottu.

1860-luvun ja myöhemmin 1900-luvun alkupuolen – Njennan tyttären Ristinin elämä – osiot paneutuvat siis tarkemmin häpeään ja identiteettiin, muutokseen ja monella tapaa rakoilevan yhteisön maailmaan. Saamelaisuus on Njennalle erottamaton osa identiteettiä, se on se, mitä hän on ja miten elää. Ristin taas häpeää äitiään ja taustaansa niin, ettei muulle lähestulkoon jää sijaa. Nykyhetken kertoja taas haluaisi tietää, kuka on ja mistä tulee, mutta sen selville saaminen on suuren työn takana.

Lapinkylä on kirja, joka tuli luettua, koska se kohdalle osui. Tyyliltään se ei sen erikoisemmin viehättänyt tai iskenyt, liikaa vellotaan tunteissa ja muistoissa ja särmää ja säpinää on liian vähän. Jäin kaipaamaan tiiviimpää pakettia, selkeämmin rajattua tarinaa ja ymmärrystä siitä, mitä kirjailija lopulta haluaa lukijalle kertoa.


Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina
Suomentaja: Outi Menna
Ulkoasu: Lene Stangebye Geving / Susanna Appel
Bazar 2012
334 s.

Lappskatteland. En familjesaga (2006)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja, Koko lailla kirjallisesti, Morren maailma, Lumiomena, Kirjanainen, Rakkaudesta kirjoihin  

Kansojen juurilla -lukuhaasteen kolmas luettu teos.

Järjestäjä & Pölynimurikauppias

Vuosi vierii vähitellen kohti loppuaan, ja useampi lukukokemus odottaa vielä purkuaan. Yhteisteksti ei siis liene huono vaihtoehto, etenkään kirjoista, joissa on monella tapaa yhtymäkohtia toisiinsa.

Antti Holman Järjestäjä ja Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä ovat molemmat vuoden 2014 kirjasatoa ja kirjoittajiensa esikoisia. Kumpikin kirjailijoista on myös jo ehtinyt julkaista toisen kirjan: Holma Kauheimmat runot ja Pöyliö Ihmisen veren. Kirjoja yhdistää humoristinen ote, sujakat lauseet, äärimmilleen viedyt henkilöt ja paikoin kovin kummalliset juonenkäänteet.

Mutta tietenkin ne ovat itsenäisiä, täysin toisistaan riippumattomia kirjoja.

Järjestäjä kertoo Tarmosta, joka ihastuu Suomalaisen Teatterin vierailevaan tähteen Danieliin. Tarmo jättää turvallisen mutta tylsän työnsä kirjastossa ja onnistuu hankkiutumaan järjestäjän tehtäviin teatteriin. Teatterin maailma on estoiselle ja mieheytensä kanssa painivalle Tarmolle kiehtova ja kauhea ympäristö, mutta vähitellen hän saa langat käsiinsä ja osoittautuu pestinsä mukaiseksi. Oli ohjaajan tarpeena sitten lava täynnä sanomalehtiä ja aito romanikerjäläinen, kaikki luonnistuu. Suhde Danieliin sen sijaan ei etene aivan niin kuin Tarmo tahtoisi, vaikka paljon hän sen eteen tekeekin. Kuten tekee vähän liikaa kaikkea muutakin... Vähä vähältä lukijalle paljastuvat Tarmon ajatukset, tavat ja tottumukset samalla, kun Danielin unipäiväkirja kertoo omaa tarinaansa nuoren näyttelijän karikkoisesta tiestä.

Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on hulvaton novellikokoelma, jossa Pöyliön persoonallinen ja napakka tyyli pääsee oikeuksiinsa. Novelleissa kuvataan äitien ja tyttärien suhteita eri näkökulmista, eri ajoissa ja paikoissa. On eläviä äitejä, kuolleita äitejä, karanneita äitejä, palanneita äitejä. Äitejä, jotka ovat kuin teinejä ja teinejä, jotka ovat kuin äitejä. Monen lapsen äitejä, äidittömiä lapsia. Oma suosikkini on novelli Side, jossa kolmen sukupolven naiset lähtevät mökille, ja ainoa, jolla on edes hippunen järkeä päässään on Miina-tyttö, joka on juuri menettänyt koiransa ja huomannut samalla kuukautistensa alkaneen. Tapahtumat luonnollisesti eskaloituvat melkoiseksi sopaksi, enkä voinut olla hörähtelemättä.

Tuore kotimainen proosa ilahduttaa minua aina vain. Etenkin tällainen lajityyppi, jossa huumori ja arjen absurdius yhdistyvät syvempiin vesiin. Järjestäjä on paikoin lähes hysteerinen lukukokemus, mutta samalla siinä on synkkiä puolia, joita avataan pikkuhiljaa ja varoittamatta. Lukija huolestuu Tarmon mielenterveydestä eikä voi olla pohtimatta, kuinka paljon voi mennä pieleen ennen kuin kaikki menee lopullisesti pieleen.

Pölynimurikauppias pysyttelee hieman keveämmissä tuulissa, mikä on toki luonnollista kun kyse on novelleista: tekstimitta ei anna mahdollisuutta aivan samanlaiseen hulluuden pyörteeseen kuin romaani, eikä siihen mitään tarvetta olekaan. Pöyliö saa tarinoihinsa mukaan myös piikkejä ilman, että niiden veikeä poljento hidastuisi tai tahmautuisi. Alleviivaamista ei tarvita, pienet säröt riittävät.

Järjestäjä ja Pölynimurikauppias kertovat pohjimmiltaan samanlaisista asioista: ihmissuhteista ja yksilön kamppailusta niiden viidakossa oman itsensä kanssa, päänsä pyörälleen pukaten. Järjestäjässä pakkomielteisyys saa keskeisen tehtävän teemana, Pölynimurikauppiaassa olennaista on ihmisten välillä oleva yhteys – tai sen puute. Rooleja on kumpikin teos täynnä, ja hetkiä, kun ne väistämättä ropisevat yltä.


Antti Holma: Järjestäjä
Ulkoasu: Elina Warsta
Otava 2014
383 s., e-kirja

Oma ostos.


Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
Ulkoasu: Elina Warsta
Atena 2014
166 s.

Kirjastosta.

_____

Muutamia muiden mietteitä Järjestäjästä: Opus eka, Kujerruksia, Kannesta kanteen, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Amman lukuhetki

ja Pölynimurikauppiaasta: Kirsin kirjanurkka, Kirjasfääri, Kirjanurkkaus, Kirjakaapin kummitus, Rakkaus on koira helvetistä 

Pia Pesonen: Maatuska

Irina on neuvostoliittolaisen loikkarin Tamaran tytär, ryssittelyä ikänsä kuunnellut, huonossa avioliitossa elävä yhden lapsen äiti ja röntgenhoitaja, joka ei juuri nuku. Kun Tamara kuolee, alkaa pesänselvitys kaikilla mahdollisilla tavoilla.

On tyhjennettävä Lauttasaaressa oleva asunto. On päätettävä, mitä tehdä äidin kymmenille maatuskanukeille. On tehtävä perunkirjoitus, otettava vastaan se, minkä perintönä saa. Ja on saanut jo. Ja joskus olisi hyvä nukkuakin.

Irina alkaa penkoa omaa identiteettiään ja perhehistoriaansa urakalla. Unettomana kaikki saa mittasuhteet, joita on vaikeaa liittää enää todellisuuteen. Uni ja valve sekoittuvat, muistot ja kuvitelmat samoin. Kuka Tamara oikein oli, mistä hän tuli, mitä teki ja jätti kertomatta tyttärelleen?

Pia Pesosen esikoisteos, novellikokoelma Urho Kekkonen Straße, oli mahtava lukukokemus kolmisen vuotta sitten. Kirjasta on tehty elokuvakin, jota en kylläkään ole nähnyt. Olin ilahtunut, kun huomasin Pesoselta ilmestyneen uuden kirjan, vieläpä romaanin.

Ensikosketuksen kaltaista intoa en Maatuskan kanssa kuitenkaan kokenut. Pesosella on vinkeä kirjoitustyyli, jollain tapaa vimmainen ja innokas, mutta samalla sitä on hieman raskasta lukea. Lauseet ovat napakoita, ne tulevat kuin kirjoituskoneella hakaten. Pohjavire on mustanpuhuva, joskin vinolla hymyllä varustettuna.

Minusta ehkä tuntui liiaksi siltä, että kanssani leikiteltiin härnäten. Annettiin hieman liekaa ja sitten kuitenkin kiskaistiin se ulottumattomiin. Lukiessa pää alkoi tuntua raskaalta samaa tahtia, kun Irinan univaikeudet pahenivat entisestään.

Pidin eniten Tamaran näkökulmasta kerrotuista pätkistä 1960-luvun lopulta, ajalta ennen ja jälkeen loikkauksen. Tamara on Irinaa kiehtovampi hahmo kirjassa, sillä Irina kietoutuu koko ajan vahvemmin vapisevan mielensä ja unettomien öidensä ympärille. Tamara sen sijaan on täynnä nuoruuden paloa, rakkautta, rohkeutta ja sitten ikävää, surua ja pelkoa. Hänen tunteensa tuntuvat aidommilta, sillä ne ovat selkeämpiä, normaalimpia. Irina taas on puuroutuvien ajatustensa ja jaksamattomuutensa vanki.

Maatuska on perhetarina, jonka kuvaamat perheet ovat – tietenkin – onnettomia omalla tavallaan.  Irinan ja Pietarin avioliitto on kauheaa luettavaa – ja juuri siksi tuskastuttavan kiehtovaa. On ylipäänsä ihme, että Irina pysyy kasassa niinkin kauan kuin pysyy, mutta niin vain sitä kaiketi kasvaa vahvaksi ja taittumattomaksi, kun aina on altavastaajana.

Romaani kuorii itsestään yhä uusia kerroksia ja uusia tarinoita. Se on yhtä aikaa kuin nukketeatteri ja näyteikkuna-asetelma ja silti elävä tarina, päivästä ja unettomasta yöstä toiseen kulkeva elämä. Irina ei ole aikoihin ollut oman elämänsä pääroolissa, mutta siitä huolimatta hän jaksaa avata uusia ovia ja yrittää päästä vielä jotain kautta karkuun kaikkea sitä, minkä on onnistunut keittämään kasaan.

Vimmaa ja unettomuutta. Puunukkeja ja vaihtuvia mielentiloja. Maatuska ei anna avata itseään helpolla.


Pia Pesonen: Maatuska
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2015
251 s.

Arvostelukappale.

______

Maatuskasta myös Suomi lukee -sivustolla.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Kesällä ihmisen on hyvä lukea kevyttä. Vaikka voi kesällä lukea raskastakin, jos mieli tekee. Minä kaipasin kesäkuun viimeisiin hetkiin jotain, no, kesäistä ja kepeää, ja muistelin aivan oikein, että yksi Katja Kallion romaani oli vielä minulta lukematta. Kuutamolla oli jonkinlainen lohtukirjani joskus – olen lukenut pokkarini niin monta kertaa, ettei se meinaa pysyä enää kasassa – ja Sooloiluakin on sen verran hauska, että olen senkin muutamasti lukenut. Karilla jäi yhteen lukukertaan, vaikkei mitenkään huono sekään ollut. Kertaalleen lukeminen vain on nyt minulle se normaali tila kirjojen suhteen.

Säkenöivät hetket oli ihan toisenlaista Kalliota kuin aiemmat lukemani. Se on historiallinen romaani sijoittuen 1910- ja 1930-luvuille ja pääasiassa Hankoon. Hyvästi siis 2000-luvun alun helsinkiläiset ihmissuhdekuvioineen! Ihmissuhteita toki Säkenöivissä hetkissä on, niistä sen tarina versoaa.

Aluksi ollaan kesässä 1914. Konttoristi Inga on teini-ikäisen tyttärensä Ellyn kanssa viettämässä kesää Hangon kylpylähotelli Bellevuessa. Inga ei ole tehnyt elämässään niin kuin oppikirjat ja siveyskäsitykset määräävät, mutta on onnistunut kasvattamaan Ellyn jo aikuisuuden kynnykselle, valmiiksi lähtemään omille siivilleen. Kesä on sujunut hyvin, mutta saa kaaosmaisen päätöksen, kun huhut ja uutiset sekoittuvat ja maailmanpolitiikan tapahtumat rävähtävät kylpylävieraiden päälle.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Elly on naimisissa hankolaisen kalastajaperheen pojan, sittemmin kivenhakkaajaksi ryhtyneen Theon kanssa. Perheen kolme tytärtä ja poika ovat eloisia tapauksia, ja etenkin kaksi vanhinta tytärtä Harriet ja Beata aiheuttavat äidilleen miettimistä, joskin eri syistä. Sisarusten välillä on kiihkeä viha-rakkaus-suhde, jolla on omanlaisensa seuraukset – merkittävät kaikille.

Oikeastaan Säkenöivät hetket on kirja, jonka juonesta ei kannata kauheasti etukäteen tietää. Se ei ole mikään mysteeri- tai salaisuusromaani, mutta sen aukipunoma tarina pääsee oikeuksiinsa, kun siitä saa nauttia ilman suurempia ennakkoluuloja. Kirja ei edes ole erityisen juonivetoinen. Sen kuvaamien ihmisten elämät vain soljuvat eteenpäin, aukeavat ja sulkeutuvat, yhtyvät ja eroavat.

Kallio osaa kirjoittaa perhesuhteista ja elämän valintahetkistä osuvasti. Säkenöivät hetket on ehdottomasti naisten kirja siinä mielessä, se kertoo ennen kaikkea naisista: naisen elämän vaihesta, käännekohdista ja vain naiselle mahdollisista ihmissuhteista kuiten äitiydestä, tyttären roolista ja siskosten välisestä suhteesta. Ehkei se tarjoa mitään sellaista, mitä ei jo olisi joskus kerrottu, mutta se saa kuitenkin viihtymään kanssaan ja uppoutumaan merituulen halkomaan rannikkokaupunkiin, jossa ihmiset ovat hetkestä toiseen loppujen lopuksi aina kuitenkin yksin.


Katja Kallio: Säkenöivät hetket
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen
Otava 2013
413 s.
E-kirja

Kirjastosta.

______

Muiden mietteitä: Lumiomena, Koko lailla kirjallisesti, Ilselä, Järjellä ja tunteella, Kirjamuistikirja, Kirjan jos toisenkin, Kulttuuri kukoistaa, Sinisen linnan kirjasto, Luetut, lukemattomat     

Kirjankansibingosta ruutu Keltainen.

Maria Peura: Ja taivaan tähdet putoavat

Maria Peura: Ja taivaan tähdet putoavat
Ulkoasu: Kati Rapia
Teos 2014
344 s.

Arvostelukappale.


Anni on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa pohjoisessa, Tornionjoen varressa, lestadiolaisen elämäntavan ympäröimänä. Hänen perhesuhteensa eivät olleet helpoimmasta päästä, ja niinpä hän haluaa oman tyttärensä kohdalla tehdä asiat oikein. Tytär Mirka ei vain ole aivan tavallinen tyttö, vaan reagoi voimakkaasti nuoruuden huumaan ja epävarmuuteen sekä vanhempien avioeroon. Annilla on kova työ päästä yli oman parisuhteensa loppumisesta ja kun samalla pitäisi kannatella teinityttöä, voimat käyvät paikoin vähiin.

Anni tutustuu tarkemmin Laestadiuksen aatteisiin ja nykymaailmaan. Hän löytää yhden elämän netistä, deittipalstoilta. Samaan aikaan Mirkan koulunkäynti ja elämä menee entistä enemmän pieleen, ja vaikka hänet siirretään pienryhmään, ei tuki tunnu riittävän. Vasta omalaatuisen terapeutin Dimitrin luona Mirkan solmut alkavat aueta. Mutta onko tuki vilpitöntä ja ammattimaista, vai soivatko hälytyskellot jo?

Maria Peura on kiinnostava kirjailija. Olen lukenut hänen teoksistaan On rakkautes ääretön (joka ällötti ja vaikutti), Valon reunalla (johon ihastuin) ja Vedenaliset (jota lähes inhosin). Pidän Peuraa taitavana, haastavana ja lukemisen arvoisena kirjailijana, jota kohtaan voi aina osoittaa suuria odotuksia. Niin nytkin. Onnekseni odotukset myös täyttyivät.

Ja taivaan tähdet putoavat on alakuloinen ja vauhtiaan hurjasti kasvattava kertomus vallasta ja manipulaatiosta, identiteetistä ja perhesiteistä. Tässä tapauksessa perhesiteet ovat lähes palasina, eikä identiteettikään kovin helposti määrity, kellään. Sekä Annin että Mirkan osuudet ovat voimakkaita, vaikuttavia. Äiti kärsii omasta menneisyydestään, jolle ei osaa antaa anteeksi ja samalla rakentaa barrikadeja sujuvan nykyhetken ja itsensä väliin. Lapin karuus, uskonnollisen ja tiiviin kasvuympäristön kuvaus ja lohduton parisuhde ovat asioita, jotka saattaisivat väärin kohdeltuina tuottaa vain melodraamaa. Näissä käsissä niin ei käy, vaan Anni kuvataan ristiriitaisena ja monitasoisena naisena, monen roolin kantajana.

Mirka on nuoruudessaan hivenen karikatyyrimäisempi. Kapinoi, haraa vastaan ja samalla on niin vietävissä kuin epävarma teini vain voi. Hän on herkkä ja haavoittuva, muttei mielellään ota tukea vastaan, ei alkuun, ennen kuin... Manipulaatio on taitavasti käytettynä väline, jolla pääsee uskomattomiin tuloksiin. Niin on Mirkakin pian kudottuna seittiin, josta ei enää pääse pois – ehkei haluakaan.

Peuran kieli on elinvoimasta ja villiä. Vedenalisia lukiessani en pitänyt kirjan kielestä, se oli vaikeaa ja pakotettua eikä auennut minulle. Nyt Peura tuntuu tulleen lähemmäs, avanneen itseään, antavan tarinan kulkea. Mukana kirjassa on Lars Levi Laestadiuksen ajatuksia uskosta ja ihmisestä maailmassa, ja niiden kontrasti nykypäivän ajatusmaailmaan ja kieleen on kiehtova. Myös murteet puhuvat puolestaan: Annin kieli kulkee hoon päältä, Mirka on syntyperäinen pääkaupunkiseutulainen. Molemmat kielet ovat itselleni tuttuja, kumpaakin kuulen mielelläni myös kirjoitettuna. Peura osaa sen, mitä tekee.

Kirjan tunnelma on sekä pahaa aavisteleva että valoon päin kurkistava, pilkahdusta etsivä. Tunnelma tiivistyy ja kiristyy loppua kohden, pulssi kiihtyy, pahaa pelkää. Peura kietoo lukijan sormensa ympäri, antaa paljon, mutta jättää myös omaa pureskeltavaa. Loppuun päästyään kirja tekisi mieli aloittaa uudelleen alusta. Se on hyvän tarinan merkki.

Ja ne tähdet, eivät ne lopulta putoa. Sieltä ne katsovat taivaalta maan matosta ja valaisevat tietä, joka on välillä niin kovin kuoppainen. Edelleen.

_____

Muualla: Lapin Kansa, Savon Sanomat, Tuijata.

Kirja on luettua osana Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-kampanjaa.

Anne Tyler: Hengitysharjoituksia

Anne Tyler: Hengitysharjoituksia
Suomentaja: Saara Villa
Otava 1989
350 s.
Breathing Lessons (1988)

Kirjastosta.


Maggie ja Ira Moran ovat olleet naimisissa 28 vuotta. Heillä on kaksi lasta, yli kahdenkymmenen vanha Jesse ja juuri yliopistoon opiskelemaan lähdössä oleva Daisy. Ira työskentelee omistamassaan kehystysliikkeessä, Maggie on vanhainkodin hoitoapulainen. Eräänä lauantaina he lähtevät Baltimoresta Pennsylvaniaan Maggien parhaan ystävättären Serenan miehen hautajaisiin. Päivästä tulee huomattavan pitkä, ja ennen kuin Moranit voivat illalla laskea päänsä tyynyyn, paljon on ehtinyt sattua ja tapahtua.

Hengitysharjoituksia on yhdenpäivänromaani, avioliittoromaani ja Pulitzer-palkittu romaani. Se on myös ensimmäinen Anne Tylerilta lukemani kirja, mutta veikkaan, ettei jää viimeiseksi. En suoraan ihastunut kirjaan, paikoin teki mieli paiskata kannet kiinni ja antaa olla, mutta lopulta, kokonaisuuden hahmotuttua, voin sanoa lukukokemuksen olleen mieleinen.

Tarinaan kuuluvat keskeisesti Maggien ja Iran nuoruus ja avioliiton solmiminen ja toisaalta seuraavan sukupolven tekemät valinnat. Raikulipoika Jesse on omanapaisuudessaan ja lapsellisuudessaan raivostuttava, ja hänen hätiköity avioliittonsa ja pian seurannut ero herättävät sekä ihmetystä että sääliä. Toisaalta: virheitähän me kaikki teemme, mitäpä muutakaan.

Tyler on mestarillisen tarkka henkilöhahmojen rakentaja ja kuvaaja. Etenkin Maggie – miten uskomattoman raivostuttava ja silti niin aito ja kokonainen nainen! Tosielämän Maggieita tuskin pystyisin omassa elinpiirissäni sietämään, ja silti he ovat siellä, aina valmiudessa. Maggie työntää nenänsä joka paikkaan, tekee päätelmänsä heppoisin perustein ja saa niille vahvistuksen vain omista lisäkuvitelmistaan, eikä suostu näkemään asioiden huonoja puolia – tai pikemminkin realismia – koskaan. Ira taas on jäyhä ja jämpti, luotettava ja horjumaton mies, joka ei juuri vaimonsa kotkotuksista piittaa, mutta lopulta jyrähtää todellisuuden äänellä.

Kirjassa käydään läpi yhtäaikaa yksi lauantaipäivä ja yksi avioliitto sivupolkuineen ja uusine versoineen. Tyler ujuttaa menneisyyden laajat kaaret kivuttomasti osaksi nykyhetkeä ja paljastaa niiden kautta sen monimuotoisen verkoston, josta ihmiset, suhteet ja perheet muodostuvat. Samalla hän on sekä hellä että piikikäs kuvatessaan hyväätarkoittavaa mutta pää pilvissä kulkevaa Maggieta, joka on vahvasti oman sukupolvensa edustaja ja samalla kuitenkin omapäisiä ratkaisuja tehnyt ja asenteitaan ravistellut nainen.

Hengitysharjoituksia näyttää päälle päin helpolta ja ehkä kevyeltäkin, mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sen syvemmälle poraudutaan. Hienovaraista ja tarkkanäköistä, lämmintä muttei imelää. Epätäydellisten ihmisten epätäydellinen elämä. Sitähän se.