¡Hola! español -haasteen koonti

Tarukirja-blogin Margit käynnisti vuosi sitten mainion ¡Hola! español -haasteen, jonka tarkoituksena oli lukea espanjankielisen maailman kirjallisuutta. Haaste on päättymässä huomenna 23.4. ja on aika esittää kooste lukemisista.

Luin yhteensä neljä alun perin espanjankielistä kirjaa. Yksi kirjoista oli haasteen sääntöjen mukaisesti peräisin Espanjasta, loput kolme olivat eteläamerikkalaisia. Kävin Kolumbiassa, Uruguayssa ja Chilessä.

Haasteen ensimmäinen kirja oli kolumbialaisen Álvaro Mutisin kahden pienoisromaanin tai novellin kokoelma Araucaímain kartano / Lecumberrin päiväkirja (1973 & 1960, suom. 2000). Lukukokemus jäi köykäiseksi, enkä ihan tajunnut kertomusten tarkoitusta.

Heti perään luin Carlos María Domínguezin Paperitalon (2002, suom. 2006), joka oli sentään parempi, muttei edelleenkään erityisen sykäyttävä. Nopealukuinen kirja joka tapauksessa, vei elämästäni tunnin ja katosi sitten lukuhistorian hämärään.

Onneksi kolmas haasteen kirja oli jo suorastaan hyvä. Espanjalaisen Eduardo Mendozan Tulvan vuosi (1992, suom. 1999) vei Espanjan sisällissodan jälkeiseen aikaan syrjäseuduille pohtimaan rakkautta, uskoa ja yhteiskuntaa. Tässäkin kirjassa on haasteensa, enkä luultavasti tavoittanut siitä aivan kaikkia tasoja, mutta lukukokemus oli huomattavasti kahta edellistä parempi.

Neljänneksi ja viimeiseksi kirjaksi tässä haasteessa jäi pieni jalokivi, chileläisen Luis Sepúlvedan Maailman lopun maailma (1989, suom. 1997). Valaanpyynti, julma meri ja luonnonsuojelu yhdistyvät tässä hienossa, hiotussa kertomuksessa, jota suosittelen kaukokaipuuseen.


Tämä lukuhaaste oli kiinnostava ja tuntui oikeasti haasteelta: sopivaa luettavaa ei suoranaisesti pudonnut syliin, vaan sen löytämiseksi sai nähdä hieman vaivaakin. Paljon jäi lukematta ja tavoitteeni olivat suureellisemmat, mutta näinkin on hyvä. Luen parhaillaan viime viikolla kuolleen Gabriel García Márquezin Patriarkan syksyä, joka ei valitettavasti ehtinyt mukaan tähän haasteeseen, mutta on sen sijaan osa kirjabloggaajien yhteistä GGM-haastetta, jonka tarkoituksena on kunnioittaa kirjailijan elämää ja teoksia. Toistaiseksi kirja on ollut mielenkiintoinen ja haastava. Siitä lisää sitten aikanaan.

Kiitos Margitille hyvästä haasteesta! Tästä on hyvä jatkaa espanjankielisen kulttuurialueen kirjallisuuteen tutustumista.

Luis Sepúlveda: Maailman lopun maailma

Luis Sepúlveda: Maailman lopun maailma
Suomentaja: Matti Brotherus
Kansi: Flip Nicklin / Sanna Eiro
WSOY 1997
154 s.
Mundo del fin del mundo (1989)

Divariostos.


Nuori poika, vasta kuudentoista, päätyy kesäksi valaanpyyntialukselle Etelä-Amerikan vesille. Hän on Moby Dickinsä lukenut ja tietää, että laivalla, merillä, on hänen tulevaisuutensa. Merimatka Santiagosta etelään on raskas ja työntäyteinen, mutta hieno kokemus. Poika kuitenkin ymmärtää, ettei valaanpyynti ole sittenkään hänelle kuuluva tie.

Monta vuotta, yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin, nyt jo varttunut mies palaa Chileen oltuaan sieltä kauan poissa. Hän on tehnyt pitkään työtä luonnonsuojelun parissa ja on saanut vihjeen japanilaisen tehdaslaivan epäilyttävistä toimista Chilen vesillä. Mies päätyy jälleen merille, sittenkin, vaikka aikoinaan muuta luuli. Mutta nyt valaiden pelastajana.

Maailman lopun maailma on pieni kirja suuresta aiheesta. Sen tarina on varsin yksioikoinen ja kieli nopealukuista. Mutta minkä maailman se lukijalle avaakaan! Eteläisen Amerikan mantereen suolainen tuuli, julmat vedet ja karu luonto hivuttautuvat tajuntaan huomaamatta, kunnes yksinkertaisesti vievät mukanaan, valtaavat ajatukset ja näkyvät edessä elävänä.

Kirja ei jää pelkäksi nostalgiaksi tai haaveiluksi, vaikka tarinan ytimenä on nuoruuden haaveen toteutuminen ja vaikutus loppuelämän valintoihin. Se on tiukasti kiinni kuvaamassaan nykyhetkessä, maailmassa, jossa on korjattavaa, muutettavaa ja pelastettavaa. Valaanpyynti, ryöstökalastus, kansainvälisten säädösten ja sopimusten kiertäminen ja luonnon monimuotoisuuteen kajoaminen nousevat teemoina esiin kirjan sivuilla. Vaikka aihepiiri on ristiriitainen ja tunteita herättävä, Maailman lopun maailma ei ole pamfletti tai saarna.

Luonto on tarinassa vahvasti läsnä. Se on monipuolinen, moni-ilmeinen, useilla aisteilla koettava kokonaisuus, samaan aikaan raaka, äärettömän jylhä ja kaunis. Sepúlveda osaa yksinkertaisin keinoin rakentaa lukijan eteen panoraaman, joka näyttää mykistävän maailman maailman laidalla ja saa ymmärtämään, miten anteeksiantamaton rikos on tuhota mitään osaa siitä.

____

Osallistun kirjalla ¡Hola! español -haasteeseen.

Eduardo Mendoza: Tulvan vuosi

Eduardo Mendoza: Tulvan vuosi
Suomentaja: Tarja Härkönen
Kansi: Leena Kilpi
Tammi 1999
151 s.
El año del diluvio (1992)

Kirjastosta.

1950-luvun Kataloniassa eletään sisällissodan ja toisen maailmansodan muistojen varjossa. San Ubaldon kylä on pieni, ulkomaailmalta lähes unohtunut paikka, jonne luostarin nunnat suunnittelevat uutta vanhainkotia. Rahoituksen kanssa on pulmaa, ja vastikään abbedissaksi nimetty sisar Consuelo päättää kääntyä kylän suurmaanomistajan don Augusto Aixelàn puoleen. Nunna saapuu kartanoon ja tutustuu sen omalaatuiseen ja voimakastahtoiseen isäntään sekä tämän palveluskuntaan. 

Kuten ihminen ei voi estää rankkasadetta, myrskyä tai tulvaa, on hän usein liian pieni itseään suurempien tunteiden äärellä. Sisar Consuelo ja don Augusto löytävät yhteyden, jollaista kumpikaan ei ollut valmistautunut kokemaan. Tiellä on kuitenkin huomattavasti muutakin kuin sisar Consuelon nunnanlupaus. Alueella on levottomia sissijoukkoja, joita kansalliskaarti jahtaa, eikä koskaan kai voi tietää toisesta kaikkea. Rauhalliseen luostarielämään – joskin myös sairaanhoidon kaikkiin puoliin – tottunut nunna joutuu kohtaamaan maailman, jota luostarin muurien sisäpuolella ei ole.

Eduardo Mendozan Tulvan vuosi on kepeä mutta merkityksillä ladattu pieni kirja. Se on sekä rakkaustarina, uskonkriisi että yhteiskunnallinen kommentti. Kirjan henkilöt uppoutuvat tarinan sisään: he puhuvat paljon, mutta dialogeja ei ole eroteltu rivein tai välimerkein, vaan koko tarina kerrotaan samoin. Tämä vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta.

Kirja on haikea ja surumielinen, mutta mukana on myös ripaus piikikästä huumoria ja kritiikkiä. Yhteiskunnan lait saavat syrjäisessä vuoristokylässä aivan uuden merkityksen, etenkin kun eletään sotienjälkeistä Francon aikaa. Samalla moderni maailma ujuttaa lonkeronsa vuosisataisen luostariperinteen sisään ja muuttaa sekä järjestelmää että siinä eläviä ihmisiä. Sisar Consuelo on kaikkea muuta kuin alistuva nunna, hän on tehokas ja järjestelmällinen johtaja, ajatusmaailmaltaan ja uskoltaankin monin tavoin modernin ja liberaalin oloinen. Hän ei myöskään pelkää maailmaa.

Ihastuin Katalonian maisemiin, joita Tulvan vuosi kuvaa. Luonnonilmiöt ovat ihmisen tavoittamattomissa kuten ovat myös yhteiskunnan monet tasot – etenkin diktatuurissa elettäessä. Ja kuinka usein lopulta hallitsemme itsemme ja oman elämämme, saati tunteemme? Sisar Consuelo kokee asioita, joihin ei ole valmis, mutta kohtaa myös pettymykset ja uhkat rauhallisesti. Ja vaikka on nunna, hän ei perustele asioita pelkästään "Herran haltuun" -mentaliteetilla, vaan analysoi ja pyrkii ymmärtämään itseään, muita ja maailmaa.

Lukukokemus oli miellyttävä, mutta jollain tapaa etäinen. Uskon kirjan unohtuvan vähitellen kokonaan, vaikka sen lukeminen mukavaa olikin. Jossain määrin en jaksanut vaivautua lukemaan yhtään syvemmältä, ja luulenkin, etten siksi tavoittanut kaikkea sitä, minkä tarina olisi voinut kertoa. 

____

Tulvan vuosi on luettu myös Nannan kirjakimarassa.

Osallistun kirjalla ¡Hola! español -haasteeseen.

Carlos María Domínguez: Paperitalo (Lukutaitokampanja V)

Carlos María Domínguez: Paperitalo
Suomentaja: Einari Aaltonen
Kansi ja kuvitus: Ina Kallis
Basam Books 2006
134 s.
La casa del papel (2002)

Kirjastosta.


Yliopistotutkija Bluma Lennon ostaa kirjakaupasta Emily Dickinsonin kokoelman ja jää saman tien auton alle. Lennonin sijaiseksi palkattu kertoja saa postissa oudon kirjalähetyksen, sementtiä ropisevan kirjan erikoisella omistuskirjoituksella. Hän lähtee Cambridgesta Etelä-Amerikkaan selvittämään, mistä kirja on peräisin ja millaisia salaisuuksia edesmenneeseen Blumaan liittyy. Matka kulkee Argentiinan kautta Uruguayhin, jossa tarina alkaa vähitellen aueta.

Paperitalo on pieni kirja kirjahulluudesta. Se on absurdein sävyin väritetty kertomus vaaroista ja suoranaisesta tuhosta, johon järjen rajat ylittävä kirjarakkaus voi johtaa. Kerronta on kevyttä mutta tiivistä, näennäisen helppoa ja samalla merkityksillä ladattua.

Luin kirjan tunnissa. Vielä nopeammin olin sen jo melkein unohtanut. En vaikuttunut kerronnasta, en päässyt perille siitä, mitä kirjalla ihan loppujen lopuksi yritettiin sanoa. Lukukokemus oli ohi nopeammin kuin se alkoikaan, ja jäljelle jäi hieman valju olo.

Kerrottiinko minulle juuri, että kirjahulluus on, no, hulluutta? Annettiinko minun juuri ymmärtää, että olisi syytä päästää irti kirjoista ja niiden keräilystä ennen kuin on liian myöhäistä? Vai oliko kaikki yhtä suurta satiiria, joka meni lahjakkaasti yli ymmärryksen?

No, ei sen niin väliä. Paperitalon lukeminen oli monella tapaa myös hyvä asia. Ensinnäkin tulin kirjallisesti vierailleeksi Uruguayssa, joka on uusi tuttavuus sekä kirjallisessa maailmanvalloituksessa että ¡Hola! español -haasteessa. Toisekseen saavutin tavoitteeni kirjabloggaajien Lukutaitokampanjassa lukemalla viidennen kirjan kampanjaviikon aikana. Ja kolmanneksi: tuli empiirisesti todistettua, että kirjan lukeminen ei vie sen kauempaa kuin iltalenkki.

Haastan siis kaikki lukijani lahjoittamaan kuluneen viikon aikana lukemieni kirjojen mukaisen määrän eli 5 euroa* Suomen Pakolaisavun lukutaitotyöhön. Annetaanhan lukemisen mahdollisuus myös niille, joilta se vielä puuttuu. Lahjoitussivulle pääsee tästä.

___

*Summaa saa hyvillä mielin myös nostaa! Itse ajattelin lahjoittaa triplaten.

Hyvä ja huono kesä + Lukutaitokampanjan I kirja

Puuh, väsymystä on ilmassa ja silmäpussitkin ovat sen näköiset. Eilen tuli juhlittua ystävän tupaantuliaisia asiaankuuluvalla hartaudella, ja tänään maistuu lähinnä uni ja kolajuoma. Vielä ei ole ihan syksy, sillä aamuöinen kävely Kalliosta kotiin (korkokengissä, tietenkin) ei palelluttanut laisinkaan. Tai sitten veri virtasi vielä riittävän kuumana lantiota keikuttaneiden reggaerytmien vuoksi...

Kolme huippua blogikollegaa ovat haastaneet minut listaamaan kuluneen kesän hyviä ja huonoja kokemuksiani. Norkku, Leena Lumi ja Marissa – kiitos haasteesta! Tästä tuntuu kiertävän erilaisia versiota, mennään nyt jonkinlaisella kompromissilla 5+5 asiaa.

Hyvä kesä!

1. Sain oikeasti lomailla ensimmäistä kertaa vuosiin. Juhannukseen saakka sain palkkaakin, ja sen jälkeen siirryin noin viideksi viikoksi työttömien tilastoihin. Aikaa oli vaikka muille jakaa, ja nautin sen käyttämisestä ja käyttämättä jättämisestä aivan hävyttömän paljon.

2. Sain uuden työn jo ennen kuin edellinen virallisesti päättyi. Työnhaku oli koko kevään ja alkukesän ajan vilkasta, menin jo jossain vaiheessa sekaisin siitä, kuinka moneen paikkaan ja erilaiseen työtehtävään edes hain. Työnhaku ei tosiaan ole suosikkipuuhaani, mutta onhan se näin maisterisnaisena silti huomattavasti opiskeluaikoja mukavampaa. Kävin kolmessa työhaastattelussa, joista viimeinen sitten natsasi. Olen tyytyväinen.

3. Prahan matka. Kävin ensimmäisellä lomaviikolla Prahassa, kerta oli ensimmäinen. V oli kevään Tsekissä opiskelemassa, ja teimme treffit pääkaupunkiin viideksi päiväksi. Reissu oli onnistunut, vaikka Vltava tulvi ja kansallinen hätätilakin ehdittiin julistaa. Matkakuumeeseen reissu ei kuitenkaan auttanut pätkän vertaa, ainahan se vain pahenee entisestään...

4. Retket ja hetket. Kohdassa 1 mainitusta syystä minulla oli aikaa tehdä, mitä mieleen juolahtaa. Kovin monelle jutulle ei tarvinnut sanoa ei. Tapasin ystäviä, kävin festareilla ja hikisillä klubeilla, join shampanjaa mattolaiturilla aamuviideltä, luin aamut ja päivät ja illat ja yöt, kävin pohjoisessa mummin luona, kokkailin, pyöräilin, luuhailin ja puuhailin... Oi voi!

5. PMMP:n keikka Tavastialla elokuun 16. päivä. Olin kahden ystäväni kanssa katsomassa syksyllä lopettavan PMMP:n viimeistä Tavastian keikkaa. Oli muuten aivan mieletön kokemus. Bändi veti aivan täysillä, ja yleisö oli hurmoksessa. Kahden tunnin setin jälkeen vaatteet olivat läpimärät hiestä, meikit poskilla, korvissa soi ja ääni oli mennyt, ja niin sen pitikin olla. Keikka päättyi massiiviseen versioon Isin pikku tytöstä, joka on ollut aina yksi ehdottomia PMMP-suosikkejani. Kylmät väreet vieläkin!


Huono kesä...

1. Joutilaisuudestani huolimatta en onnistunut käymään mökillä kuin kerran, juhannuksena. Harmittaa vietävästi, sillä saaren rauhassa on ihmisen hyvä olla. No, ensi kesänä nautin kahden kuukauden täysimittaisesta ja -hintaisesta kesälomasta, joten silloin sitten paremmalla onnella.

2. Vaikka sainkin lopulta uuden työn, työnhakeminen stressasi paljon. Toivoin viimeiseen saakka, että olisin saanut jatkaa samassa työssä, jonka aloitin marraskuussa, mutta kun se ei ollut mahdollista, uuden työn hankkiminen oli vähän niin kuin pakollista. Ja samahan se on taas edessä ensi vuonna, mutta siihen on vielä paljon aikaa. Onneksi.

3. Olisin voinut uida paaaaaaljon enemmän. Jotenkin ei vaan tullut mentyä. Ensi kesänä sitten.

4. En taaskaan toteuttanut jo vuosia haaveilemaani Suomi-kierrosta. Ensi kesänä jne.

5. Riittäköön nämä. Tämä kesä oli ihana!


Haasteen heitän eteenpäin Linnealle, jeepaulle, Sonjalle ja Sannalle.

***

Olen tänään lukenut ensimmäisen kirjan kirjabloggaajien Lukutaitokampanjaan, josta kirjoitin enemmän  täällä. Lahjoitussivulle on kertynyt jo yli 600 euroa, huimaa! Itse aion siis lukea 6.–13.9. välisenä aikana mahdollisimman monta kirjaa, ja haastan lukijani lahjoittamaan keräykseen euron per luettu kirja. Vähimmäislahjoitussumma on viisi euroa, joten viisi kirjaa tässä nyt ainakin pitäisi sitten näillä perusteilla ehtiä lukemaan... Katsotaan kuinka käy! Niin, ja tänäänhän on se kansainvälinen Lukutaitopäivä!

Ensimmäinen kirjani Lukutaitokampanjaan on kolumbialaisen Álvaro Mutisin kahden "pienoisromaanin" yhteisnide Araucaíman kartano / Lecumberrin päiväkirja.

Álvaro Mutis: Araucaíman kartano / Lecumberrin päiväkirja
Suomentaja: Satu Ekman
Kookos-kustannus 2000
91 s.
La mansión de Araucaíma 1973 / Diario de Lecumberri (1960)

Kirjastosta.


Araucaíman kartano kertoo erikoisesta talosta erikoisine asukkeineen. Talon Isäntä rakastaa kylpemistä lähes pakkomielteisesti ja muut talon asukkaat – Vartija, Lentäjä, rehevä huora La Machiche, Munkki ja Palvelija – elävät talon käytävillä ja pihoilla outoa elämää. Kun taloon eksyy Tyttö, konseptit menevät kaikilta sekaisin ja seuraukset ovat tuhoisat.

Lecumberrin päiväkirja on raadollinen kuvaus meksikolaisesta vankilasta vangin näkökulmasta. Siinä käydään läpi eri vankien taustoja ja tragedioita, vankilan elämää ja hierarkiaa sekä huumemaailmaan kaoottisuutta. Tunnelma on surumielinen, kuin kohtaloon alistunut.

En voi sanoa nauttineeni lukukokemuksesta. Olin utelias tutustumaan kolumbialaiseen kirjallisuuteen, mutta ainakaan tämä teos ei vielä vakuuttanut, vaikka Mutis on ilmeisesti jonkinlaisen klassikon maineessa. En ensinnäkään ymmärrä, miksi niteen tarinat on määritelyt pienoisromaaneiksi novellien sijaan, ja toisekseen en tajunnut niiden sanomaa.

Etenkin Araucaíman kartano on yksinkertaisesti raivostuttavan outo. Oletan sen olevan vahvasti symbolinen ja vertauskuvallinen, mutta mihin sillä viitataan, sitä en tiedä. Kartanon asukkien erilaiset, vahvan stereotyyppiset ja karrikoidut hahmot kertovat selvästi yhteiskunnasta ja ihmisten rooleista siinä, mutta sen suurempiin analyyseihin ei huvittanut lähteä.

Lecumberrin päiväkirja on onnistuneempi ja helpommin lähestyttävä, vaikka kertookin raskaista aiheista, eikä sinänsä ole mikään miellyttävä tarina. Vankilamiljöö ja huumeiden maailma vaikuttavat aina syvästi.

Harmittaa, että oma Lukutaitokampanjani alkaa pettymyksellä. Mutta sitähän lukeminen on: joskus törmää seinään ja pettyy.

Siitä huolimatta ja juuri siksi lukutaito onkin niin tärkeää: pystyy tekemään omat päätelmänsä, muodostamaan omat mielipiteensä ja pysymään kriittisenä.

___

Avaan kirjalla osallistumiseni Tarukirja-blogin ¡Hola! español -haasteeseen ja valloitan Maailmanvalloituksessani Kolumbian.