Anne Leinonen: Pienen rasian jumala (sekä Novellihaasteen koonti)

Anne Leinosen novellikokoelma Pienen rasian jumala esittelee yhdeksän vaihtoehtoa tuntemallemme todellisuudelle. Leinosen novelleissa tuttu saa uuden kaiun, omat tavat käännetään ympäri, yleisestä tulee harvinaista ja harvinaisesta yleistä.

Olin novelleiden vietävänä vastaansanomatta. Leinonen nostaa teemoikseen lapsuuden, kohtaamisen, sanojen merkityksen ja muistamisen. Kahdessakin novellissa lapsien syntyminen on vähentynyt merkittävästi ja oman lapsen voi saada vain erityisellä luvalla tai onnekkaasti kieroillen. Sanojen mahti vie uudelle planeetalle, jossa äänet pidetään hallinnassa, jotta tasapaino säilyy – mutta miksi tasapainoa edes haetaan?

Nahat kertoo maankiertäjänaisesta, jonka ihoon tatuoidaan ja kirjotaan muistoja kylissä, joissa hän kulkee. Aika ajoin nahka on luotava uudelleen, jotta tarinat pääsevät maaliinsa ja iho voi ottaa uudet vastaan. Novelli on hyvin fyysinen, omaakin ihoa alkaa kiristää sitä lukiessa.

Ken vainajia muistelee kääntää ympäri käsityksen oikeasta tavasta varjella kuolleiden muistoa. Entä jos ihminen veisi kuollessaan mukanaan merkinnät ja muistot, joita hänestä on? Entä jos kuolleiden muistaminen olisi kiellettyä, koska se pitää vainajat puolimatkassa ennen tuonpuoleista eikä päästä heitä vapaaksi?

Tilastollisesti syyllinen on kierolla tavalla veikeä. Sen dystooppisessa yhteiskunnassa kaikki virheet ja poikkeamat seulotaan tilastollisin menetelmin, eikä vastaan voi sanoa. Yhteiskunnan rattaat pyörivät massiivisten virastojen ja tilastonikkaroinnin varassa. Novelli herättää miettimään, kuinka helposti itse virkamiehenä saattaa suhtautua tietynlaisiin ilmiöihin tai ihmistyyppeihin jonkinlaisina tilastollisina, väistämättöminä tosiasioina, joiden olemassaolo on vain hyväksyttävä ilman, että niille voisi tehdä mitään.

Pienen rasian jumala on kokoelma, jonka novellit piikittelevät ja pistävät. Ne näyttävät, ettei totuttuun kannata luottaa, eikä maailmaa ympärillä tule pitää itsestäänselvänä. Tapamme, muistomme, kokemuksemme ja sääntömme ovat olemassa, koska yhteinen sopimus pitää ne voimissaan. Entä jos yhteistä sopimusta ei olisikaan tai sovittaisiin tyystin toisin?

Leinosen kynä on kepeä ja teksti sujuvaa. Muutamassa novellissa olin hieman pettynyt jossain määrin alleviivaavaan lopetukseen, mutta muuten en löydä kokoelmasta mitään nuristavaa. Luen ehdottomasti Leinosen muun tuotannon ja seuraan jatkossa tarkasti, mitä hän julkaisee.


Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja
Ulkoasu: Laura Noponen
Atena 2015
228 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Taikakirjaimet, Täysien sivujen nautinto, Hemulin kirjahylly 

Haasteet: 62. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. 9 novellia Novellihaasteeseen.

________

Puolen vuoden mittainen inspiroiva matka Novellihaasteen parissa päättyy tänään. Nyyh, olisin ollut valmis huomattavasti pidempäänkin rutistukseen! Luen novelleja muutenkin, mutta haaste toimi omalta osaltani entistäkin suurempana innoittajana tarttua lyhytproosaan. Kiitos siis Ompulle Reader, why did I marry him? -blogiin tästä mainiosta lukuhaasteesta.

Luin yhteensä 256 novellia. Kokonaisia novellikokoelmia karttui 20, minkä lisäksi luin yhden yksittäisen novellin, F. Scott Fitzgeraldin The Curious Case of Benjamin Button. Se oli myös ainoa, jonka luin englanniksi. Keskeneräiseksi jäi Lauri Otonkosken toimittama Ilon ja kivun kääntöpiiri (WSOY 2004), joka on laaja kokoelma Saharan eteläpuolisen Afrikan novellikirjallisuutta. Ehdin lukea kokoelmasta 12 novellia, jotka lasken mukaan tämän haasteen kokonaismäärään. Luen kirjan loppuun ajallaan ja bloggaan siitä sitten.

Maantieteellisesti (kirjailijoiden mukaan ajatellen) liikuin Suomessa, Unkarissa, Japanissa, Yhdysvalloissa, Vietnamissa, Venäjällä sekä useassa Afrikan maassa. Kotimaisia kokoelmia luin 13. Vanhimmat lukemani novellit olivat 1800-luvun lopulta, tuoreimmat oli julkaistu tänä vuonna.

Haaste oli siis minulle todella mieluisa. Novellit rokkaa!

Tässä vielä lista lukemistani novellikokoelmista ja linkit bloggauksiin:

Gyula Krúdy: Punaisen härän majatalo (17 novellia)
Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (7 novellia)
Heikki Nevala, Anni Nupponen & Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja (14 novellia)
Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit (17 novellia)
Zinaida Lindén: Nuorallatanssija (10 novellia)
George Saunders: Sotapuiston perikato (7 novellia)
Maija Haavisto & Juha Jyrkäs (toim.): Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta (11 novellia)
Kari Välimäki: Todensanat (30 novellia)
Stephen Crane: Morsian saapuu kaupunkiin ja muita lännentarinoita (6 novellia)
Joyce Carol Oates: Tavallinen rakkaus (12 novellia)
Jani Saxell: Huomispäivän vartijat (6 novellia)
Erkka Leppänen & Markus Harju (toim.): Praedor – Kirotun maan kulkijat (12 novellia)
F. Scott Fitzgerald: The Curious Case of Benjamin Button
Tuuve Aro: Lihanleikkaaja (12 novellia)
Nam Le: Merimatka (7 novellia)
Kaarina Helakisa: Naisen paikka (11 novellia)
Päivi Alasalmi: Koirapäinen pyöveli (20 novellia)
Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille (10 novellia)
Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja (13 novellia)
Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia (12 novellia)
Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja (9 novellia)
Lauri Otonkoski (toim.): Ilon ja kivun kääntöpiiri – Afrikkalaisia novelleja Saharasta etelään (12 luettua novellia, kokoelma kokonaisuutena kesken)

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia

Tyttöydessä on jotain ajasta ja paikasta riippumatonta villiyttä, pitelemättömyyttä ja selittämättömyyttä. Samalla se on hämmentävän samanlaista monin paikoin: täynnä juonia, noloutta ja uhmaa.

Ljudmila Ulitskajan Tyttölapsia on kahdentoista novellin kokoelma, jonka kertomukset on kirjoitettu 1990–2000-luvuilla. Alkuosan novellit kertovat moskovalaisen tyttökoulun oppilaista 1950-luvulla, vuorotellen uudesta näkökulmasta ja uuden päähenkilön kautta. Novelleissa irvaillaan neuvostojärjestelmälle, koetaan niin rakkauden kuin rahan puutetta, hymähdellään lempeydellä tyttöjen jutuille.

Ulitskajan kerrontatapa on konstailematon mutta koukuttava. Novelleissa edetään verkkaisella vauhdilla, mutta niiden koukut kantavat. Tyttöjen ajatukset ja keskinäiset suhteet houkuttelevat lukijan mukaansa, ja ympärillä vellova Neuvostoliitto tuo oman jykevän elementtinsä novellien maailmaan.

Toisen puoliskon novellit ovat otsikon Lapsuus –49 alla. Ne ovat selvästi lyhyempiä, pieniä viipaleita elämänkulusta. Niissä keskeisiksi teemoiksi nousevat orpous, sukupolvien vaihtuminen, lapsuuden loppuminen. Koetaan yllättäviä käänteitä perhe-elämässä ja ihmissuhteissa, ymmärretään elämän rajallisuus ja muutosten väistämättömyys.

En ole aiemmin lukenut Ljudmila Ulitskajaa, mutta Tyttölapsia vakuutti minut siitä, että olisi syytä. Hän tavoittaa tekstissään jotain sellaista yleisinhimillistä ja koskettavaa, jonka havainnoiminen tekee ihmiselle hyvää kiireisessä arjessa ja muutenkin. Samalla hänellä tuntuu olevan pilke silmäkulmassa, joka muistuttaa lämmöllä siitä, että ihminen on nokkela olento, joka kyllä lopulta selviää niin diktatuurissa kuin nuorten naisten käsittämättömissä hierarkiarakenteissa.


Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia
Suomentaja: Arja Pikkupeura
Ulkoasu: ?
Siltala 2015
218 s.
Kokoelmaan sisältyvät kokoelmat Tyttölapsia ja Lapsuus –49 (1993, 2003, 2011)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Luettua elämää, Ullan luetut kirjat, Mari A:n kirjablogi, Kirjapolkuni, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä  

Haasteet: 60. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 23. Käännöskirja, Frau, Signora & Bibi (kirjan alkuperäiskieli on venäjä), Novellihaaste (12 novellia)

Naisen paikka ja Feministinen lukuhaaste

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Tänään on vedetty lippu salkoon mahtavan suomalaisnaisen kunniaksi – ja kaiken sen tärkeän, mitä hän eläessään ajoi. Niinpä on syytä tuoda tänne blogiinkin naisasiaa. Teen sen jo aikaa sitten lukemani novellikokoelman sekä Sivutiellä-blogissa tänään päättyvän Feministisen lukuhaasteen koosteen myötä.

Kaarina Helakisa on minulle tuttu nimi lastenkirjailijana, mutta kun sattumalta huomasin kirjaston novellihyllyssä hänen novellikokoelmansa Naisen paikka (Otava 1993), päätin vilkaista, miltä se vaikuttaa.

Heti ensimmäinen novelli Bloody Mary on tunnelmaltaan tiheä. Nuori nainen kävelee ympyrää asunnossaan: pitäisi pakata, pitäisi lähteä, miesystävä tai sen tapainen painaa mieltä, hengitys tihenee koko ajan. Novelli nostaa lukijan sykettä pahaenteisyydellään.

Tandaradeissa ystävysten huoleton kesäreissu Eurooppaan saa yllättäviä käänteitä, vai ovatko ne sittenkään niin yllättäviä. Eikö yksi asia yleensä johda toiseen, halu kokea ja nähdä ja olla vieraassa paikassa joku muu kuin kotona vie asioita väistämättömään suuntaan? Novelli jättää avoimia kysymyksiä, lukija saa miettiä, miksi.

Kunnian kruunu on yksi suosikeistani: se on rytmiltään villiintyvä ja kieleltään kokeilevakin novelli naisen roolista: mitä tapahtuu, kun kiltti tyttö ottaa ohjat omiin käsiinsä, päättää mihin suuntaan elämänsä vie, vaikka ohjeet olisivat toiset.

Kokoelman toisen osan kolme novellia Kiinansilkkinen hame, Koti-ilta ja Kuin kaksi marjaa kietoutuvat parisuhdeväkivallan ja alistavien ihmissuhteiden tematiikkaan. Helakisan kirjoitustapa on samaan aikaan tyyni ja jännitteinen, hän herättää lukijan mielenkiinnon, muttei tarvitse kikkailua tai temppuja.

Viisi viimeistä novellia eivät kolahtaneet niin hyvin kuin alkuosan tarinat. Toisaalta lukemisestakin on jo aikaa, mutta niistä ei silti herää erityisiä muistikuvia edes nopealla selailulla. Yhteinen tekijä novelleissa taisi olla aikuisen naisen elämän hiertymät, sellaiset kohdat, joissa on tehtävä päätöksiä, hyväksyttävä muutoksia ja ymmärrettävä oma rajallisuutensa.

Vaikka Naisen paikka on 1990-luvun alusta, sen novelleissa on tietynlaista ajattomuutta, joskin toki ne ovat varsin vahvasti omaan aikaansa sidottuja miljöön ja yksityiskohtiensa puolesta. Helakisa nostaa keskiöön naisen elämän ja sen, kuinka nainen itse sen määrittelee. Samalla paljastetaan rakenteita ja aitoja, joilla naiseutta ja naisen tapaa olla pyritään rajaamaan. Näkökulmia vaihdellaan sujuvasti, kertojat vaihtuvat, mutta naisen paikka on ja pysyy – kenties kuitenkin hieman enemmän siellä, minne hän sen itse asettaa.

Tällä kirjalla saan kolmannen ja viimeisen suorituksen Sirrin lukuhaasteeseen. Kaksi muuta erityisesti tätä haastetta varten lukemaani kirjaa ovat Joyce Carol Oatesin novellikokoelma Tavallinen rakkaus ja Sofi Oksasen laululyriikkakokoelma Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä. En tiedä, tulinko ottaneeksi haasteen siinä mielessä turhan kirjaimellisesti, että valitsin muutaman teoksen nimenomaisesti sitä silmällä pitäen, vaikka olisin hyvin voinut koko haasteen ajan keskittyä esimerkiksi lukemaan mitä tahansa kirjallisuutta feministisestä näkökulmasta.

Yhtä kaikki olen näihin kolmeen lukukokemukseen hyvin tyytyväinen. Ei feministisessä ajattelussa ole minulle mitään uutta ja mullistavaa, mutta oli hyvä ottaa nämä kirjat luentaan juuri haaste mielessäni. Minulle feminismi ja tasa-arvo ovat niin luonteva osa elämää ja ajattelua, etten mitään muita vaihtoehtoja edes näe. Pyrin itse toiminnallani ja teoillani oikeudenmukaiseen ja tasa-arvoiseen käytökseen ja vahvistamaan ajattelua, jossa valtarakennelmia kyseenalaistetaan ja vaiennettavia ja tavalla tai toisella syrjittäviä ihmisiä ja ihmisryhmiä tuodaan esiin omilla ehdoillaan.

Kiitos Sirrille haasteesta.


Kaarina Helakisa: Naisen paikka
Ulkoasu: Anita Rausti
Otava 1993
184 s.

Kirjastosta.

________

38. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.  11 novellia lisää Novellihaasteeseen.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Olipas rapsakkaa luettavaa tämä Harry Salmenniemen tuore Uraanilamppu ja muita novelleja. Pelkistetty kansi ei tuota ennakko-oletuksia (vai tuottaako juuri nimenomaan niitä?), mutta sisältö iskee alkutahdeista alkaen lukijan melkoiseen pyöritykseen.

Salmenniemen novellit leijuvat tyylistä ja miljööstä toiseen. Niminovelli Uraanilamppu, toisena tuleva Krematorio ja kokoelman päättävä Maailma ja maailmat muodostavat nähdäkseni yhden teemakokonaisuuden: klassikkokirjallisuudelle vinosti pokkaavan kimaran, jossa novellit on koostettu omaäänisiksi, draaman kaarelta sujuviksi tarinoiksi. Ihastelin lukiessa niiden kieroa maailmaa, pahaenteisyyttä ja absurdiin vivahtavia tapahtumia. Ah, ja paljon jäi mietittävää ja aukkoja!

Tunnet itsesi kuninkaaksi on pohjattoman voitontahdon sumentaman ammattijalkapalloilijan pamfletti, ihastuttavan omahyväinen ja anteeksipyytelemätön, julma. Fantastinen salaatti puolestaan ilkkuu ruokaan liitetylle glorialle niin terveellisyyden kuin hienostelevan maun suhteen. Tämän salaatin jos joskus oikeassa maailmassa näkisi...! Toiminta piirtää pienimmänkin yksityiskohdan kautta kuvan aikeesta, liikkeestä ja lopputuloksesta. Melkoisen tarkalla kammalla on tämä kokonaisuus laadittu, totean.

Salmenniemen novelleissa maailma ja sen ihmiset ovat vinoja ja äkkivääriä. Ei ole mitään luotettavaa tasaista pintaa, jolla turvallisesti vanua, vaan käännökset tulevat yllättäen. Lukija haastetaan, kirjailija haastaa ja paljastaa itsensä (tai kuvansa?), novellit analysoivat itse itseään. Kaikki novellit kolmestatoista eivät iskeneet, mutta annoin niiden vähemmän mojovienkin mennä sen kummemmin nikottelematta.

Kokeilevaa, kujeilevaa, vakavaa, ärsyyntynyttä. Salmenniemi kirjoittaa ristiriitaisesti ja monisärmäisesti, mutta kuitenkin hyvin hallitusti ja tyynesti: muoto on tarkkaan rajattu, sisältö säteilee eri suuntiin. On vaikeaa, käytännössä mahdotonta sanoa, mitä kaikkea pinnan alla on – sen selvittäminen jää yksin lukijan vastuulle. Onneksi.


Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Ulkoasu: Markus Pyörälä
Siltala 2017
177 s.

Kirjastosta.

___________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Tekstiluola, Kirja vieköön!

Haasteet: 13 novellia lisää Novellihaasteeseen, 42. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Novelleja mereltä ja meren ääreltä

Minulla on kompleksinen suhde mereen. Olen asunut nyt kuusi vuotta meren rannassa, käynyt saaristolaivurikurssin, pikkuisen veneillytkin. Kuitenkin pääasiallinen asenteeni merta kohtaan on pelokas ja kunnioittava. Tuntuu, että en pääse sinuiksi sen kanssa, vaikka se minua kiehtookin, vaan annan mielummin pelon voittaa ja pysyn lopulta kuivalla maalla.

Luettavakseni osui lähes peräkanaa kaksi vahvasti mereen liittyvää novellikokoelmaa, Nam Len Merimatka (Like 2009) ja Sari Vuoriston Säätiedotus merenkulkijoille (Gummerus 2007). Näin talvipäivinä, jolloin mahdollisuutta veneilyyn ei ole (vaikka uskallusta olisikin, jos olisi), kirjalliset merimatkat tuntuvat kiehtovilta ja avartavilta.

Nam Le on vietnamilaistaustainen, sittemmin australialaistunut ja osin myös yhdysvaltalaistunut kirjailija. Hänen kokoelmansa Merimatka sisältää seitsemän novellia, joita yhdistävä tekijä on jonkinlainen globaali sijattomuus. Novellit sijoittuvat hyvin eri puolille maailmaa ja hyvin erilaisiin ympäristöihin ja tilanteisiin, mutta silti niissä on jotain vahvasti yhdistävää.

Cartagena vie Kolumbiaan, katujengin elämään. Nuori poika on päässyt rikollispomon alaiseksi, palkkatappajaksi, mutta huomaa joutuneensa hankalaan paikkaan, kun seuraavan salamurhan uhri on hänen parannuksen tehnyt ystävänsä. Cartagenassa uhka on läsnä, toivottomuus selkeää, mutta tunnelma ei painosta, vaan tuikkii pientä toivoa lopulta kuitenkin. Halflead Bay kuvaa puolestaan pienen australialaiskylän kuolinkamppailua siinä missä erään perheen edessä olevaa luopumisen tuskaa. Tuppukylän ilmapiiri on ahdistava, mutta aina voi silti lähteä kalastamaan aallonmurtajille.

Kokoelman vaikuttavimmat novellit ovat Hiroshima ja Merimatka. Hiroshimassa kuvataan lapsen näkökulman kautta toisen maailmansodan viimeisiä hetkiä Japanissa. Novelli on rytmiltään kiivas, kieleltään hieno ja sisällöltään vaikuttava. Merimatka puolestaan kuvaa Vietnamista pakolaisia salakuljettavan kalastusaluksen tuskaisia päiviä merellä. Tunnelma on hyytävä, varpaat kipristyvät ja syke nousee.

Nam Le kirjoittaa oivaltavia novelleja, joissa näkökulmat ja kertojat vaihtelevat tyylillä. Maailma aukeaa, ja samalla ymmärrys sen valtavasta laajuudesta.

Sari Vuoristo on puolestaan suomalainen kirjailija, jonka kokoelma Säätiedotus merenkulkijoille oli ensikosketukseni hänen tuotantoonsa. Kokoelman kymmenen novellia käsittelevät kaikki tavalla tai toisella merta ja ihmissuhteita. On eroja, avioliittoja, kuolemaa, isätön lapsi, lapsia ja vanhempia.

Vuoristo kirjoittaa tyynellä tavalla, hosumatta mutta samalla myöskään jankuttamatta. Novelleissa on selkeä ydin, jonka ympärille luotu miljöö ja tapahtumat vahvistavat. Kokoelman avaa novelli Sumu, jossa käänteen keikautus on oivallinen, koskettava. Tarinaltaan se kertoo saaristoon vaimoksi lähteneestä naisesta, joka samaan aikaan kaipaa mennyttä minäänsä, muttei kuitenkaan vaihtaisi nykyisyyttään pois. Silta puolestaan kertoo vesikammosta kärsivästä nuorukaisesta, joka on lapsena tapahtuneen avantoonputoamisen jälkeen joutunut yhä kummallisempiin ja vaikeampiin tilanteisiin vesikauhunsa vuoksi.

Tyhjyys kosketti minua kokoelman novelleista eniten. Siinä nainen on lähtenyt isänsä kuoleman jälkeen tekemään surutyötä seilaamalla Grönlannin hyisillä vesillä valaita odottavan turistilaivan mukana. Novellin tunnelma on herkkä ja vähitellen voimistuva. Hieno kokonaisuus. Helmi on meren työtä saa puolestaan hienoin novellin nimi -kunniamaininnan. Nainen on tullut hatarassa suhteessa raskaaksi, eikä lapsen isä ole halunnut jäädä kuvioihin. Perhe-elämän muotoutuminen on oma haasteensa, eikä kaipaus tunnu hellittävän.

Sari Vuoriston novelleissa on haikeutta, joka ei ylly melankoliaksi. Ne esittelevät siivuja elämästä, joka voisi olla juuri minun, muttei kuitenkaan ole. Meri on suuri ja voimakas, se kiehtoo ja mahdollistaa. Ja aina sille jää toiseksi, lopulta.


Nam Le: Merimatka
Suomentaja: Jonna Joskitt
Ulkoasu: Tommi Tukiainen
Like 2009
273 s.
The Boat: Stories (2008)

Kirjastosta.


Toisaalla: Marie Kajava / Maailman kuvalehti
Haasteet: Pääsen avaamaan Kukko kainalossa -lukuhaasteen tällä kirjalla, ja sijoitan sen kirjailijan perhetaustan perusteella Vietnamiin. Lisäksi kerään 7 novellia Novellihaasteeseen ja yhden uuden kirjan Muuttoliikkeessä-haasteeseen. 35. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.



Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2007
231 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Hemulin kirjahylly, Amman lukuhetki, Lurun luvut
Haasteet: 10 novellia Novellihaasteeseen, 40. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Arkisen leikkauspisteitä

Millaisia ovat hetket, jolloin luulee arjen olevan aivan kuten ennenkin ja maailman makaavan niin kuin on sen on määrä – ja jokin niksahtaakin ratkaisevasti pois sijoiltaan? Tuuve Aro ja Päivi Alasalmi hyödyntävät juuri tällaisia käännekohtia pienieleisissä, humoristisissa ja absurdiin vivahtavissa novelleissaan.

Tuuve Aron tuotantoa olen lukenut aiemminkin (Harmia lämpöpatterista, Himokone) ja pitänyt hänen novelleistaan. Vastajulkaistu Lihanleikkaaja jatkaa hyväksi havaitsemaani linjaa. Kokoelman 12 novellia marssittavat esiin rivin ihmisiä, jotka elävät arkeaan kuten parhaaksi taitavat ainakin niin kauan kuin voivat ja osaavat.

Erityisen mieleenpainuvia olivat kokoelman novellit Heräämö, Elsa ja Kahdet kasvot. Heräämössä kaksi naista kohtaa toisensa ohimennen naistentautien osastolla – toinen on tullut kohdunpoistoon, toinen synnyttämään – melko räväköin seurauksin. Heräämö leikittelee ajan räpsähdyksillä ja elämän käänteillä, tekee pilkkaa kohtalosta ja ihmisen uskosta elämänhallintaan. Elsassa varakas eläkeläisrouva etsii elämäänsä sisältöä myymälävarkauksista. Tunnelma on yhtäaikaa levollinen ja ristiriitainen: novelli raaputtaa kulissien pintaa huolellisesti. Kahdet kasvot on kiusatun Tomin tarina, jossa pikkupoika kantaa huolta niin mieleltään järkkyvästä äidistään, kotitalon kellarissa puuhaavasta miehestä ja omasta isäsuhteestaan.

Tuuve Aron tyyli on vakuuttava ja huolellinen, mutta novellit elävät kevyinä ja luontevina. Aron henkilöhahmot eivät kyseenalaista outouksia, he ottavat maailman pitkälti sellaisena kuin se on, vikoineen ja virheineen. Novellit saavat näkemään arjessa vierautta ja pinnan alla hämmennystä, mutteivät pelota tai ahdista.

Toinen arkea radaltaan tyrkkivä kirjailija on Päivi Alasalmi, jolta olen aiemmin lukenut Joenjoen laulun. Siinä missä kolmen aikatason romaani on vakava ja kantaaottavakin, novellikokoelma Koirapäinen pyöveli naureskelee säännöille ja niitä orjallisesti noudattaville ihmisille.

20 novellin kokoelmassa on pääosin lyhyehköjä, muutamien sivujen ja aukeamien mittaisia novelleja, joissa tavalla tai toisella hieman erikoiset ihmiset elävät elämäänsä. Toiset pidemmän tarinallisen kaaren mukana, toiset vain pienen hetken jakaen. Alasalmen henkilöt ovat kaukana täydellisistä: on juopporenttuja, pettäjiä, tylsimyksiä, rikollisia, kummituksiakin.

Pidin naisen elämänkaarta tutkiskelevista novelleista Aulin hurja luonto, Sata, Sudensulhanen ja Ohi häpeäpaalun. Pidin kummitusjutuksi yltyvästä, tytön aikuistumisesta kertovasta novellista Seitsemästoista askelma. Pidin juoppostooreista Suuri Otto ja Koirapäinen pyöveli. Pidin kostokertomuksesta Tien päässä tyhjä talo. Pidin hulvattomasta Jokioisten kesäleiristä.

Lyhyesti: pidin! Ja luen ehdottomasti lisää, niin Alasalmea kuin Aroakin.



Tuuve Aro: Lihanleikkaaja
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2017
153 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Tekstiluola
Haasteet: 12 novellia Novellihaasteeseen, Helmet-haasteen kohta 49. Vuoden 2017 uutuuskirja, 33. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.



Päivi Alasalmi: Koirapäinen pyöveli
Ulkoasu: ?
Gummerus 2010
159 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Maailman ääreen, Kaiken voi lukea
Haasteet: 20 novellia Novellihaasteeseen, 39. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

Ajan kulkua oikein- ja väärinpäin ynnä kotimaista miekkaa ja magiaa – Tammikuun Kuukauden lyhyet

Viime vuonna kirjoitin lähes kaikesta lukemastani, mutta silti muutama kirja jäi lopulta bloggaamatta. Tein joulukuussa koonnin koko vuoden aikana lukematta jääneistä ja totesin, että lyhyt konsepti on omalla tavallaan aivan toimiva. Sille on usein syynsä, miksi jostakin kirjasta ei saa kirjoitettua, vaikka noin muuten kirjoittaa sadasta kirjasta vuodessa.

Päätin siis, että lyhytarvio on muoto, jota voisin alkaa suosia ihan säännöllisestikin ilman sen suurempia pohdintoja. Niinpä avaan tällä tekstillä upouuden Kuukauden lyhyet -bloggaussarjan. Täältä pesee! Hot or not?

F. Scott Fitzgerald: The Curious Case of Benjamin Button
Colliers 1922
E-kirja
Omasta hyllystä


Benjamin Button syntyy 1860-luvulla Baltimoressa perheeseen, johon on pitkään toivottu lasta. Benjamin on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavallinen vauva: hän osaa puhua ja näyttää 70-vuotiaalta mieheltä.

Siinä missä oma perhe pääsee asiasta vähitellen yli, ympäristön on mahdotonta oppia suhtautumaan erikoiseen lapseen. Vuosien vieriessä Benjamin nuortuu. Hän kohtaa ihmiselämälle tyypillisiä vaiheita: työelämän, seurustelun, avioliiton ja oman lapsen syntymän, joskin esimerkiksi opiskelemaan Benjamin lähtee vasta viisikymppisenä – näyttäessään lopultakin parikymppiseltä. Loppua kohden hän nuortuu entisestään aina sylivauvaksi saakka.

Fitzgeraldin novelli leikittelee pisteliäästi ajankululla ja ihmisen suhtautumisella siihen. Syytä Benjaminin erikoiselle elämälle ei paljasteta, vaan se otetaan annettuna. Novellia leimaa eräänlainen väistämättömyyden ja lopullisuuden tuntu, ja vaikka se on pohjavireeltään surumielinen, lukemisesta jää kepeä olo.

Haasteet: Yksi novelli lisää Novellihaasteeseen.

Pertti Lassila: Armain aika
Ulkoasu: Camilla Pentti
Teos 2015
148 s.
Kierrätyskirja


Pertti Lassilan Armain aika on päätynyt hyllyyni jonkun ihanan bloggarikollegan lähettämänä, mutta juuri nyt en pysty muistamaan, keneltä olen sen saanut. Kiitos kuitenkin!

Romaanissa eletään kolmen sukupolven kesäisiä päiviä kesähuvilalla 1950-luvulla: pikkupoika Kimmo, hänen äitinsä ja isoisänsä kokevat hitaat päivät kukin tavallaan. Kimmo elää nykyhetkessä, hänen kesänsä on seikkailua lähimetsissä ja vesillä, metsän elämää kohdaten, uutta kokien. Äiti ja isoisä puolestaan ovat muistojensa ja kokemuksiensa kyllästämiä. Vasta päättynyt sota, suuret henkilökohtaiset ja suuremman mittakaavan menetykset, oman elämän valinnat ja päätökset muistuttavat kaikki siitä, miten asiat myös voisivat olla – kovasti toisin.

Armain aika on tunnelmaltaan rauhallinen, pohdiskeleva. Lassila kirjoittaa kauniita lauseita, joissa on elämäntaitoa ja -kokemusta. Romaanin jännite ei kuitenkaan kanna loppuun, enkä tiedä, voiko koko jännitteestä edes puhua. Kimmon lapsen silmin koetut seikkailut vuorottelevat äidin ja isoisän muistelun kanssa, eikä muistelu kannattele tarinaa mukanaan. Valitettavan laimeaksi jäänyt lukukokemus, josta en saanut irti käytännössä mitään.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 39. Ikääntymisestä kertova kirja. 26. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Erkka Leppänen & Markus Harju (toim.): Praedor – Kirotun maan kulkijat
Ulkoasu: Petri Hiltunen
Osuuskumma 2014
214 s., e-kirja
Arvostelukappale


Osuuskumman tuotannon lukeminen jatkuu. Vuonna 2014 olin saanut epub-muodossa olevan arvostelukappaleen tästä Erkka Leppäsen ja Markus Harjun toimittamasta novellikokoelmasta Praedor – Kirotun maan kulkijat. Kokoelman 12 novellia ovat kaikki eri kirjoittajien kynästä, mutta yhteistä niille on tapahtumapaikka: Petri Hiltusen sarjakuviinsa luoma fantasiamaailma, Jaconia ja sitä ympäröivä rauniomaailma Borvaria. Praedorit ovat taistelijoita ja seikkailijoita, jotka tekevät uskaliaita retkiä Borvarian raunioihin aarteiden perässä. Borvariaa hallitsevat mustan magian voimat, eikä hengissä palaaminen ole varmaa.

Osa kokoelman novelleista sijoittuu Jaconiaan, jossa eletään jotakuinkin normaalia elämää keskiaikaishenkisessä tunnelmassa. Osan tapahtumapaikkana on nimenomaan Borvarian kauhujen täyttämät rauniot. Teemoina ovat pitkälti seikkailut, taikavoimat, petokset, väkivalta ja juonittelu. Pidin kokoelmaa yhdistävästä maailmasta, mutta muuten tarinat sujahtivat silmien ohi sen kummempaa jälkeä jättämättä. Hyvää ajankulua ilman suuria tunteita.

Haasteet: 12 novellia lisää Novellihaasteeseen. 30. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Jani Saxell: Huomispäivän vartijat (#novellihaaste)

Jani Saxellin kuuden novellin kokoelma Huomispäivän vartijat sukeltaa lähitulevaisuuteen – joka on jo täällä. Vuonna 2007 julkaistun kirjan dystooppiset näkymät vilkuilevat aikaan, jota olemme jo alkaneet elää.

Novelleissa maailma on kirskahtanut kohti kontrolloidumpaa, hysteerisempää ja jyrkempää järjestystä. Terrorismia vastaan käytävä sota aiheuttaa Yhdysvaltoihin eron jälkeen lomailemaan matkailevalle Joonalle kuumat paikat kokoelman avaavassa Vapauden kaiho 2012 -novellissa. Tematiikka puree napakasti ja pelottavan todentuntuisesti, mutta kokonaisuutta rikkoo liian laajalle hapuileva rakenne.

Maailmanpalon vartijassa päähenkilönä on niinikään ihmissuhteiden riepottelema nuorimies, metrovartija Kaius, joka työvuoroissaan pitää yllä järjestystä Helsingin metrossa ja vapaa-ajallaan bodaa ja pelaa. Novelli avaa asiansa sotkevan nuoren miehen ajatusmaailmaa vähitellen, etäännyttää ja silti saa katsomaan tarkemmin.

Jääkautiset muodostelmat kertoo Henrikistä, joka toimii oikeuden maallikkolautamiehenä osallistuen osaltaan ihmisten hyvinkin arkipäiväisten töppäilyjen tuomitsemiseen. Novellin miljöö on Helsingin Salmisaaren käräjäoikeus, jossain vähän matkan päässä tulevassa, ajassa jolloin maahanmuutto on tulenpalava aihe, politiikkaa hallitsee tiukka puhe ja eroa meidän ja muiden väliin on rakennettu jo pitkään huolella...

Kärpäsen silmät vie jo varsin scifistäfiin tunnelmiin Pietariin, ja se jäi kokoelman novelleista minulle etäisimmäksi, vaikka väkivalta on päällekäyvää ja valvontayhteiskunta korruptoituneine rakenteineen kiinnostavasti kuvattu.

Suosikkini kokoelman novelleista on spefielementeillä pelaava Katalalähteentien sotilashallitus, jossa aivan tavallinen helsinkiläinen lähiö asukkaineen herää eräänä aamuna huomatakseen jääneensä jonkinlaisen näkymättömän voimakentän sisään vailla mahdollisuutta kommunikoida ulkopuolen kanssa. Varsin nopeasti ihmisyys paljastaa raadolliset puolensa ja lähiö siirtyy käytännössä sisällissotatilaan. Novellin jännite toimii alusta loppuun ja se tarjoilee herkullisia henkilöhahmoja ja juonenkäänteitä sekä pohdittavaa. Kuinka itse toimisin, kuinka pian vajoaisin?

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä luettavaksi tulee Menneisyydenhallintavirasto, josta aistin jo melkoisesti aineksia Saxellin myöhemmin kirjoittamiin romaaneihin Unenpäästäjä Florian ja Sotilasrajan unet. Saxell tykittää menemään romaaneista tutulla tyylillä Euroopan lähihistoriaa, joka kietoutuu pitkälti todellisten historiallisten henkilöiden kuten Albert Camusin ja Jim Morrisonin ympärille. Novellin idea on huikea: aikamatkustuksella tulevaisuuden maailmaa hallitseva tekoäly pyrkii muokkaamaan historian tapahtumia sellaisiksi, ettei edessä oleva tuhon aikakausi toteutuisi.

Jani Saxell on vahvasti omaääninen kirjailija, jolla on paljon painavaa sanottavaa ja vielä enemmän tietoa ja tutkimustyötä sanottavansa taustalla. Paikoin kertomisen vimma viskoo tarinaa yli säädyllisesti hallittavissa olevien rajojen, mutta jos antaa kerronnan viedä, eikä edes vaadi jarruttamaan, saa vastineeksi villiä ja pitelemätöntä, kenellekään kumartelematonta proosaa, joka kertoo dystooppisin elementein pelottavan hyvin ajasta, joka on jo alkanut, ja jonka loppua ei näy.


Jani Saxell: Huomispäivän vartijat
Ulkoasu: Anna Virtanen
Avain 2007
352 s.

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Tiina Raevaara / Kiiltomato

25. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta kohta 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja, sillä useampi novelleista sijoittuu Helsinkiin. Novellihaasteeseen saan kuusi novellia lisää (nyt yhteensä 137 novellia luettuna).

Joyce Carol Oates: Tavallinen rakkaus

Joyce Carol Oatesilta lukemani romaanit Sisareni, rakkaani, Blondi ja Haudankaivajan tytär ovat olleet vahvoja ja vaikuttavia kirjoja. Kosto: rakkaustarina on myös tullut luettua, mutta siitä en ole kirjoittanut. Näiden kirjojen perusteella olen tehnyt sen päätelmän, että Oates on todellakin minun kirjailijani, hänen kynästään lähtee jotain sellaista, joka minun kuuluu lukea.

Oatesin (s. 1938) tuotanto on todella laaja, eikä sitä ole lähimainkaan kokonaan suomennettu. Joskus divariretkellä satuin bongaamaan hyllystä tutun kirjailijan mutta vieraan kirjannimen: Tavallinen rakkaus. Kapoinen olomuoto kiinnosti myös, olen tottunut Oatesin järkälemäiseen tyyliin. Kyse olikin novellikokoelmasta.

Tavallinen rakkaus on 12 novellin kokoelma. Novellit on valittu ja suomennettu neljästä vuosina 1966–1974 ilmestyneestä kokoelmasta. Aloittelin lukemista jo joulukuisella Novellimaratonillani, jolloin luin kolme ensimmäistä. Nyt paahdoin kokoelman loppuun.

Tai paahdoin ja paahdoin, pikemminkin nautiskelin, ahdistuin ja säännöstelin. On nimittäin selvää, että Oates on myös novellien kirjoittajana yhtä piikikäs ja viiltävä kuin romaaneissaan. Aivan yhtä suureen vimmaan kuin vaikkapa lähes 1000-sivuinen Blondi novellimitta ei häntä päästä, mutta tarinan kaaret on rakennettu huolella, jännite on käsinkosketeltava ja henkilöissä voimaa.

Eniten nautin – jos ja kun valita pitää – novelleista Minne menet, missä olet ollut? sekä Joen varrella. Molemmat kuvaavat nuoren naisen elämää ja valintoja, joita tekee silloin, kun ei vielä muusta tiedä. Valinnat johtavat seurauksiin, joita ei osaa kuvitellakaan ja jos aikaa voisi kääntää takaisin, sen varmasti tekisi. Minne menet, missä olet ollut? rakentaa jännitteensä hienovaraisesti ja huomaamatta, eikä novellin lopussa voi uskoa, minne ollaan alusta tultu. Nuori Connie on tottunut olemaan se kaunis tyttö, joka voi olla hieman ylimielinenkin, vaikka kaipaakin huomiota ja hellyyttä. Huomiota hän ainakin saa, enemmän kuin haluaisi. Joen varrella on samantyyppinen. Helen on karannut aviomiehen ja pienen lapsensa luota ihastuksen perässä, mutta palaakin kotiin. Isä hakee hänet bussiasemalta, mutta miehen, joka on tehnyt kaikkensa antaakseen perheelleen enemmän kuin on itse saanut, on vaikeaa ymmärtää tyttären valintoja.

Oates kirjoittaa pääosin naisista, naisen elämästä ja naisnäkökulmasta. Oatesin naiset eivät ole mitään yksioikoisia sankareita, vaan osin typeryyksiä tekeviä, vietävissä olevia, mustasukkaisia tai kateellisia. Novelleissa paljastuu luonteenpiirteiden laajuus ja ihmisten monimutkaisuus: tekojen ja sanojen tuomitseminen ei ole aivan yksinkertaista, ei välttämättä edes silloin, kun mukaan astuu väkivalta.

Monessa Tavallisen rakkauden novellissa koetaan jopa kuolemaan johtavaa väkivaltaa tai vahvasti sen uhkaa. Oates ei kuitenkaan kirjoita väkivallasta mässäillen, vaan pikemminkin todeten. Hän näyttää, kuinka voi käydä joko onnettomien sattumusten, mielenhäiriön tai vakaan harkinnan jälkeen.

Koen Joyce Carol Oatesin vahvana, kantaaottavana kirjailijana. Hän ei paasaa, vaan asettaa lukijan pohtimaan omaa suhtautumistaan ja mielipiteitään. Onko typeriä valintoja tehneellä ihmisellä mahdollisuus palata takaisin? Kerjääkö joku joskus verta nenästään? Miksi pysyä avioliitossa, jossa ei ole onnellinen eikä voi sellaiseksi tullakaan? Onko lapsi kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen?

Ottaen huomioon novellien kirjoitusajankohdan 1960–70-luvuilla niissä on vahvan feministinen ote. Oates kirjoittaa anteeksipyytelemättä kotirouvien ja pikkuvaimojen arjesta, osoittaa tyhjyyden, johon voi päätyä, kun ei itse osaa (tai halua!) vaatia enempää tai ympäröivät asenteet ja rakenteet eivät anna siihen mahdollisuutta. Kuten todettua, novellien henkilöt eivät kuitenkaan ole mitään kiiltokuvia tai jalustalle nostettuja, vaan kokonaisia ihmisiä heikkouksineen. Siksi Oatesia lukeekin mielellään, vaikkeivät tarinat ole läheskään sitä, mitä kutsuisin miellyttäväksi kirjallisuudeksi.


Joyce Carol Oates: Tavallinen rakkaus
Suomentaja: Jussi Nousiainen
Ulkoasu: Seppo Polameri
Otava 1982
250 s.
Novellit valittu kokoelmista Upon the Sweeping Flood (1966), The Wheel of Love (1970), Marriages and Infidelities (1972) ja The Goddess and Other Women (1974)

Omasta hyllystä.

______

Avaan tällä kirjalla omalta osaltani Sivutiellä-blogin Feministisen lukuhaasteen.
#novellihaasteeseen kirjaan 12 novellia lisää. Nyt luettuna on 131 novellia.
22. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.
Helmet-haasteesta nappaan kohdan 30. Kirjan nimessä on tunne.

Matkoja Ameriikkaan

Ameriikan ihmemaa on aivan olennainen tekijä juuri alkaneessa Muuttoliikkeessä-lukuhaasteessani: onhan se vetänyt puoleensa seikkailijoita ja paremman elämän etsijöitä jo vuosisatoja. Aloittelin aihetta ohimennen jo viime vuoden puolella ennen haastettakaan, sillä HBO:n huimasta Westworld-sarjasta intoutuneena nappasin kirjastosta luettavaksi Stephen Cranen (1871–1900) kirjoittamia aitoja länkkärinovelleja. Ne on suomentanut Anssi Hynynen ja julkaissut Faros kokoelmana Morsian saapuu kaupunkiin ja muita lännentarinoita.

Kokoelmassa on kuusi novellia, joissa todella ollaan hyvin aidossa villin lännen tunnelmassa: ratsastetaan ja leiriydytään autiomaassa, matkustetaan junalla aavikon läpi, pelataan korttia saluunassa, kilistellään kannuksia ja viskilaseja sekä pyöritellään revolvereja. Näin jälkikäteen en muista lukemastani kovin kummoisia hetkiä: olennaista novelleissa on jännityksen ja käänteen odottaminen, pahaenteinen väkivallan tunnelma. Toisinaan jotakin tapahtuu, toisinaan ei mainittavasti. Henkilöhahmot ovat sanalla sanoen hieman yksinkertaisia, suorastaan kerjäävät verta nenästään tai ovat itse kiihkeitä ja ajattelemattomia.

Niminovelli Morsian saapuu kaupunkiin on sentään aivan oivallinen, siinä pikkukaupungin sheriffi on mennyt salaa naimisiin isommassa kaupungissa ja tuo nuorikkonsa ensi kertaa kotipaikkakunnalleen – pahinta peläten ja pahan myös kohdaten. Jännite novellissa on onnistunut ja se tarjoaa kutkuttavan ja odottamattoman käänteen lopussa.

Muuten on ikävä kyllä todettava, että länkkärimeininki ei tässä muodossa oikein purrut minuun. Westworld potki paremmin. (No, Cranella ei toki ole novelleissaan kyborgeja, mitä ei kyllä voi edes vaatia). Joskin Cranen novelleissa on toki juuri sitä, mitä villin lännen romantiikka kaipaa: väkivaltaa, uhittelua, pienten ohimenevien ja näennäisesti merkityksettömien hetkien aiheuttamia maanvyörymiä.

Antti Tuurin Ameriikan raitilla – muistoja, matkoja puolestaan on jo kolmas häneltä melko lyhyen ajan sisään lukemani matkakertomus. Olen viehättynyt Tuurin rauhalliseen tyyliin, jolla hän tekemistään matkoista kertoo. Ameriikan raitilla kuvaa niitä useita matkoja, jotka Tuuri on tehnyt Yhdysvaltoihin ja Kanadaan 1980-luvun puolivälistä alkaen romaaniensa taustatutkimusta ja myöhemmin niistä puhumista varten.

Tapansa mukaan Tuuri kuvaa matkojen sujumisia, pieniä sattumuksia, aikaisia heräämisiään, hotelliöitä, kuljettuja katuja ja vierailtuja museoita, kohtaamiaan ihmisiä ja syömiään ruokia. Samalla kuin ohimennen tullaan kerratuksi, kuinka eri romaanien taustatiedot, tapahtumapaikat ja yksityiskohdat saavat alkunsa ja vahvistuksensa.

Olen joskus nuorena plikkana lukenut Pohjanmaa-sarjasta joitakin osia, ja muistan pitäneeni lukemastani. Nyt tämän luetun matkakirjan myötä sain innostuksen palata kertaalleen luettuun, ja uskoisin Pohjanmaa-sarjan näkyvän jollain aikajänteellä täällä blogissani. Tai ainakin muuten Antti Tuurin: on jo aika palata hänen proosansa pariin näiden kaikkien matkakirjojen jälkeen.

Tie Ameriikan raitille on siis reteästi avattu, nyt ei muuta kuin seuraavan lähtevän laivan matkaan!


Stephen Crane: Morsian saapuu kaupunkiin ja muita lännentarinoita
Suomentaja: Anssi Hynynen
Ulkoasu: Mauri Laukkanen / Mari Siipola
Faros-kustannus 2007
152 s.

Kirjastosta.


Antti Tuuri: Ameriikan raitilla – muistoja, matkoja
Ulkoasu: Kirsti Maula
Otava 2016
224 s.

Kirjastosta.

_______

Cranesta toisaalla: Kaisu-Maria Toiskallio / Kiiltomato.net
Tuurista toisaalla: Jorma Melleri

Cranen kirja on 18. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen ja se kasvattaa #novellihaasteen novellimääräni 119:ta.

Tuurin kirja on 20. haasteen kirja ja se puolestaan avaa Muuttoliikkeessä-haasteen omalta osaltani. Helmet-haasteesta nappaan kohdan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Kari Välimäki: Todensanat

Hyvää alkanutta vuotta 2017! Vuodenvaihde on juhlittu ja siitä selvitty, listaa tehty tekemättömistä asioista ja uusiin kirjoihinkin tartuttu. Vielä on kuitenkin puimatta muutamia viime vuoden lopulle osuneita lukukokemuksia. Yksi niistä on Kari Välimäen novellikokoelma Todensanat.

Välimäen novelli Uudet perunat ihastutti minua persoonallisella kertojaratkaisullaan lukiessani Ruumiittomat-kokoelmaa. Novelli löytyy myös Todensanoista, ja se vain parani toisella lukukerralla. Sen verran voin paljastaa, että kuolema on jännä veitikka... mutta lue loput itse.

Välimäki kirjoittaa laajasti ja ennakkoluulottomasti. Kokoelmassa on mukana 30 novellia, joista lyhyimmät ovat vain parin (e-kirja)sivun mittaisia, pisimmätkään eivät valtaisan pitkiä. Vaikka Välimäen tyyliin ei kuulu pohjustaa novellejaan sivukaupalla, ne tuntuvat lyhyimmilläänkin mietityiltä kokonaisuuksilta.

Parasta Välimäen novelleissa on niiden absurdius: ikinä ei voi tietää, mihin suuntaan mennään. Tavanomaiset asiat – flyygeli, hyttyset, perunajauhot, kalajutut, metsä – voivat keikahtaa aivan villeiksi ja ennalta-arvaamattomiksi. Jos toivoo liian todenmukaista puhetta, sitä myös saa. Jos haluaa nauttia, nautinto voi tulla yllättävästä suunnasta. Ihminen on ihmiselle vaaraksi ja floora ja fauna voivat vaihtaa paikkaa keneltäkään kysymättä. Härkänen istuu kivellä ja härnää neitokaisia, ahne kuningas saa ansionsa mukaan.

Niin, tosiaan, osa Todensanojen novelleista on kuin ilkikurisia satuja. Niissä hyödynnetään saduista tuttuja aihioita: hallitsijoita, puhuvia eläimiä, metsään piiloutuvaa vierautta. Vaikka aiheet ovat ikiaikaisia, Välimäki saa niihin uutta puhtia ja omaa ääntään. Vakuuttavaa!

Toisaalta kun kokoelmassa on näinkin hurja määrä novelleja, ne väistämättä sekoittuvat toisiinsa ja osa haipuu mielestä aika nopeastikin. Jäljelle jää kuitenkin hyvä mieli ja tunne lukemisen ilosta. On saanut jotain uutta pureskeltavaa, on tullut yllätetyksi, on nähnyt asioita uudesta näkökulmasta. Mikä sen parempaa lukemista, eipä juuri mikään!


Kari Välimäki: Todensanat
Ulkoasu: Jaana Ojalainen / Maria Carole
Osuuskumma 2014
146 s., e-kirja

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Oksan hyllyltä

#novellihaasteeseen tulee tätä myöten 30 novellia lisää, yhteismääräni on sen jälkeen 113 novellia.
Tämä on 16. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Maija Haavisto & Juha Jyrkäs (toim.): Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta

Iho on ihmisen suurin elin, sen oppii jo peruskoulun biologiantunnilla. Mutta mihin kaikkeen ihosta on, se selviää vaikkapa lukemalla Osuuskumman uuden novelliantologian Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta. Naurattaa vähän tuo "ihon alta" -määritelmä, "ihon alle meneminenhän" on yksi meidän kirjabloggaajien rasittavimpia kliseitä. Ei, en ole tästä taakasta vapaa, vaan varmasti löytyy tämänkin pian 11-vuotiaan blogin arkistoista ties kuinka monta ihon alle menevää tarinaa. (Ei löydy kylläkään enää uudemmista aatoksistani, koko termi on niin pönttö, että vähintään sen yritän aina editoida pois tekstiä oikolukiessa.)

Asiaan. Maija Haaviston ja Juha Jyrkkään toimittamassa kokoelmassa on 11 novellia ja yksi runo (Juha Jyrkkään Keräilijä). Kaikkia niitä yhdistää jotenkin iho: sen toiminta, suojaavuus, uhka. Tyylilajeina on varsin perinteikäs novelli siinä missä lehtijutusta muotonsa saava tarina (Anu Holopaisen Aukkoja sielun peileissä). On selkeää fantasiamaailmaa (Anni Nupposen Marm, ja hänen ihonsa palaa ja J. S. Meresmaan Noitahousut, jotka molemmat ovat kokoelmasta ehdottomia suosikkejani – ehkä pitäisi taas pitkästä aikaa palata fantasian pariin) ja teknologiaviritteistä scifihenkisyyttä (esimerkiksi Tarja Sipiläisen Irtiotto ja Mia Myllymäen Piikikäs Matilda). Myllymäen novellin ohella ulkonäköasioita painottaa Taru Kumara-Moision Menninkäistwist, jossa erikoisen ulkomuodon synnyinlahjanaan saanut nainen kertoo elämäntarinaansa melkoisine käänteineen. Miten paljon painoa ulkonäölle laitetaankaan, ja miten suuren osan iho ulkonäöstä muodostaa!

Maija Haaviston Rakkaudella kasvatettu haisee niin voimakkaasti homeelta, ettei novellia voi kuin ahmia eteenpäin: Livia ostaa umpihomeisen talon, jossa alkaa tarjota ehkä vain hieman kyseenalaisia terveyshoitoja. (Olen itse asunut hometalossa, ja novellin lukeminen oli raadollisen hauskaa. Vaatteista löyhähti selvä homeen haju sen jälkeen.) Nina Niskasen Jo huomenna kaipaan sua on surumielinen kertomus muistin haavoittuvuudesta ja samalla ihon muistista. Minna Roinisen kylpyläympäristöön sijoittuva Nahan luoja on värisyttävän pahaenteinen. M. A. Tyrskyluoto vie Muiston muodossa eroottisen vallan äärelle – tunnelma on hengästyttävän painokas.

Parhaaksi nostan Maria Carolen Kasvattajat, jossa ihoa hyödynnetään uuden teknologian avulla painotuotteissa paperin sijasta. Taito kasvattaa ihoa ei ole aivan satunnaisesti keksitty, vaan sen salaisuus löytyy jostain hyvin kaukaa... Ja ahneuden kanssa käy luonnollisesti ikään kuin kalpaten. Carolen novelli on elävä ja visuaalinen, sen tapahtumat näkee mielessään hyvin vahvasti. Huikeaa spekulointia!

Marraskesi-kokoelman novelleja yhdistää pieni tai hieman suurempi kummallisuuden kolina: mikään ei ole aivan sitä, miltä näyttää ja maailmassa on monenlaista vinksallaan. Kirjoittajat ovat omaäänisiä ja kaikilla on tarinankerronnan taito tiukasti hyppysissään. Kertomusten todellisuudet rakentuvat selkeästi toisistaan erottuvina kokonaisuuksina, ne toimivat omillaan juuri sen aikaa kuin on tarkoituskin ja katoavat sitten viimeisen pisteen mukana.

Aloin lukea kirjaa uteliaana, ennen kaikkea novelleja kaivaten. Niitä sain, ja oli erityisen viihdyttävää päästä nauttimaan useamman eri kirjoittajan antologiasta, jolla kuitenkin on selkeä yhteinen nimittäjä. Lisää kummaa minulle, kiitos!


Maija Haavisto & Juha Jyrkäs (toim.): Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta
Ulkoasu: J. S. Meresmaa
Osuuskumma 2016
193 s., e-kirja

Arvostelukappale.

______

#novellihaasteen potti kasvaa 11 novellilla, kokonaismääräni on nyt 83 novellia.
13. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

George Saunders: Sotapuiston perikato

Luin suurimman osan George Saundersin esikoisnovellikokoelmasta taannoisella Novellimaratonillani. Saundersin vääräsääriset ja synkät tekstit sopivat luettavaksi vauhdilla, mutta yhtä lailla niistä riittää maisteltavaa pidemmäksi aikaa ja rauhallisempaan tahtiin.

Saundersin edellinen suomennos Joulukuun kymmenes säväytti. Se kietoutuu pitkälti hieman nyrjähtäneiden ja dystooppisten kuvitelmien ympärille, onnea ei juurikaan ole. Sotapuiston perikato on mikäli mahdollista vieläkin synkempi ja onnea saa etsiä. Siitäkään huolimatta lukeminen ei ole raskasta eikä sielu synkisty. Saunders taitaa nimittäin myös mustan huumorin.

Yllätin itseni nauramalla paikoin ääneen – niin kauhea kuin Saundersin maailma novelleissa pitkälti on. Kirjailijana hän on osuva ja taitava, niin esikoiskokoelmasta kuin onkin kyse. Monessa novellissa eletään jonkinlaisessa teemapuistossa tai keskuksessa, jossa tiede ja teknologia mahdollistavat kuluttajille aivan uudenlaisia kokemuksia. Katsoin vastikään läpi HBO:n uuden Westworld-sarjan, ja todettava on, että Saundersin luomat todellisuudet näkyivät mielessäni vahvasti Westworldin kautta. Saundersilla tosin teknologia ei aina toimi ihan niin kuin pitäisi, on vandalismia ja työntekijöiden hiljaista kapinaa, rahat eivät meinaa riittää eikä asiakkaitakaan ihan kaikki kiinnosta.

Nautintojen hakeminen tek(n)omaailmasta on saanut Saundersin novelleissa aikaan uudenlaisen työläistön: huonosti palkattuja, vaarallisia, uhrautuvia ja rutiininomaisia työtehtäviä suorittavan väestön, joka ei voi unelmoida juuri minkäänlaisesta tulevaisuudesta. Tällaiset henkilöt menettävät helposti perheen, uskon itseensä, mahdollisuuden ylenemiseen tai ylipäänsä halun kohdata seuraavaa päivää.

Saundersin henkilöhahmot eivät ole erityisen miellyttäviä. He ovat vaillinaisia, inhimillisiä, ahneita, vässyköitä, viallisia, herkkiä, omahyväisiä. Samastumispintaa on tiettyyn määrään asti, sen jälkeen tekee mieli ravistella ja kehottaa ottamaan ohjat omiin käsiin – ja sitten kun niin käy, yrittää hammasta purren sietää väistämättä pieleen menevät muutosyritykset.

Sotapuiston perikadon seitsemän novellia ovat viiltäviä, kauheita ja viihdyttäviä. Ne ovat juuri sellaista kirjallisuutta, jota himoitsen. Pilvilinnat ja uskon huomiseen saa unohtaa. Saunders näyttää ihmisen juuri niin raadollisena kuin lajimme pohjimmiltaan on ja yhteiskunnan juuri niin herkkänä kaatumaan kaaokseen, kuin se väistämättä – halusimme tai emme – on tekevä.


George Saunders: Sotapuiston perikato
Suomentaja: Markku Päkkilä
Ulkoasu: Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2016
208 s.
CivilWarLand in Bad Decline (1996)

Omasta hyllystä.

_______

Toisalla: Reader, why did I marry him?, Opus eka, Dysphoria, Mitä luimme kerran

7 novellia lisää #novellihaasteeseen (yhteismääräni on nyt 72 novellia).
11. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Kaksi kokoelmaa novelleja (naisista)

Kepeitä askelia, liian pieniä kenkiä, karvaisia sääriä, korkokenkiä, nuorallatanssin epävarmuutta...

Viikonlopun novellimaratonilla luin hyviä ja erinomaisia novelleja varsin erilaisista aihepiireistä. Hanna Haurun Liian pienet sandaalit ja Zinaida Lindénin Nuorallatanssija solahtivat alusta loppuun viikonlopun aikana. Niitä yhdistää naisnäkökulma, monellakin tapaa.

Haurun novelleissa on vinksahtanut meininki. Kerronta on minämuotoista ja naisen elämä tulee tutuksi varsin monesta vinkkelistä. On fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksia, ylenpalttisuutta ja olemattomuutta, ihmissuhteita ja niiden puutetta. Novellien järjestykselläkin on väliä, sillä kokoelmassa kuljetaan pääosin kronologisesti nuoruudesta vanhuuteen, mutta mitenkään orjallinen tämä järjestys ei ole.

Pidin erityisen paljon novelleista Nainen liian varhain, Variseva naiseus, Ja ylpeä vartalostaan, Jumalalle kaikkensa antanut sekä Naisen loppu. Niissä Hauru kirjoittaa naiseksi kasvamisesta, sairaudesta, toisen vartalon ihannoinnista, synnyttämisestä ja vanhuudesta. Pidän kokoelman novellien erityisenä vahvuutena tarkkaa rajausta. Ylimääräistä ei ole, lyhyimmillään novellit ovat vain parisivuisia. Näkökulma on kussakin novellissa selkeä: on asia tai teema, josta kerrotaan ja se siitä.

Haurun kieli on tiukkaa, ja vaikka ylenmääräinen kuvailu on hiottu pois, paljon saadaan silti sanottua. Huumoriakin on, vaikka paikoin mustaa, sopivalla tavalla ivallista. Hauru ei kuitenkaan kirjoita pilkatakseen, vaan nimenomaan, jotta lukija katsoisi aiheita hieman uudella tavalla, ehkä saisi niistä jotain tartuttavaa, mutta ainakin katseen, jota ei voi kääntää pois.

Zinaida Lindén on uusi kotimainen suosikkini. Hän on Venäjältä Suomeen muuttanut kirjailija ja kääntäjä, joka kirjoittaa tuotantonsa ruotsiksi. Nuorallatanssijan kymmenen novellia käsittelevät juuri venäläisiä maahanmuuttajia pääosin Suomessa, pääosin naisia. Keskeinen teema ovat ihmissuhteet: parisuhteen syntyminen ja hiipuminen mutta myös ystävyyssuhteet ulottuvuuksineen.

Parhaita novelleja kokoelmassa ovat Ruusun suudelma, Esperal, Juice ja muita huolia sekä Romeo ja Julia. Niissä kulttuurierot kohtaavat ihmiselämän eri tilanteissa ja novellien henkilöt joutuvat tekemään valintoja ja päätöksiä sekä miettimään omaa suhtautumistaan. Lindénin kynä on myös terävä, joskaan ei aivan yhtä viiltävä kuin Haurun. Huumoria ei hänkään ole unohtanut, joskin se on lämpimämpää ja hienovaraisempaa kuin Liian pienissä sandaaleissa. Lähinnä se tulee vastaan arjen sattumuksissa, väärinkäsityksissä ja virhetulkinnoissa.

Jos novellien lukeminen arveluttaa, mutta esiin nostamani teemat kiinnostavat, suosittelen mielummin Nuorallatanssijaa. Lindén on lukijalle armollisempi, novellit ovat helpommin aukeavia ja selkeämmin tarinallisia kuin Haurun paikoin hyvinkin kapea-alaiset vilahdukset. Yhtä kaikki aion itse tutustua tarkemmin Haurun tuotantoon, johon Liian pienet sandaalit oli ensimmäinen, hyvin positiivinen katsaus.


Zinaida Lindén: Nuorallatanssija
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: ?
Gummerus 2009
179 s.
Lindanserskan (2009)

Kirjastosta.

Toisaalla: Leena Lumi


Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit
Ulkoasu: ?
Like 2010
94 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Kirjapolkuni, Morren maailma, Järjellä ja tunteella


#novellihaaste saa luonnollisesti näistä 27 novellia lisää, lukemieni yhteismäärä on nyt 65 novellia.
Lindénin kirjalla jatkan Suomi(ko) 100 -haasteen maahanmuuttajateemaa.
Nämä ovat 8. ja 9. kirja 100 kirjaa vuodessa -lukuhaasteeseen.

Novellimaraton, novellimaraton!

Tästä pinosta vai jostain muualta? Jää nähtäväksi!

Tuli selittämätön himo novellimaratoniin, ja onneksi kannattaa himoistaan (yleensä) julkisestikin huudella, koska Omppu suostui sellaisen vielä yhteisesti järjestämään. Ja se maraton on tänään.

Pointtina on siis lukea 24 tunnin aikana niin monta novellia kuin ehtii ja haluaa. Aloittelen tuossa yhdeksän jälkeen ja päivitän tänne väliaikatietoja siitä, kuinka touhu etenee. Twitterissä huutelen varmaan aktiivisemmin tai ainakin nopeammalla tahdilla.

Huom! Jos innostut vielä mukaan, ihan mahtavaa! Tässä maratonissa on joustavat rajat, eli jo yksikin novelli tämän päivänä aikana luettuna riittää! No ei ole paha, ei! Ilmoittaudu Ompulle!

Tämän päivän ohjelmaan tulee itselläni kuulumaan muutakin, sillä illalla menen ystäväni kanssa kuorokonserttiin jne., mutta himo mikä himo – nyt mennään!

***

Klo 9.30–10.30

Aloitin matkani George Saundersin Sotapuiston perikato -kokoelmalla (Siltala 2016), jonka ostin Helsingin kirjamessuilta. Rakastin Joulukuun kymmenettä, joten oli itsestäänselvää, että tutustuisin muuhunkin Saundersin tuotantoon.

Luin uuden suomennoksen kolme ensimmäistä novellia. Niminovelli Sotapuiston perikato (26 s.) on kuin rähjääntynyt Westworld (joka taas on sivumennen sanottuna parasta, mitä TV:ssä on tapahtunut sitten... en edes tiedä minkä! Katsokaa, katsokaa!). Se marssittaa esiin elämyspuiston, jossa asiakkaat pääsevät osaksi Yhdysvaltojen sisällissodan ilmapiiriä ja tapahtumia. Paha vain, että paikalliset nuorisojengit tekevät kaikkensa puiston sabotoimiseksi, ja puiston toistaitoiset pikkupomot ovatkin hätää kärsimässä. Karua, karua, mutta niin nautinnollista!

Toinen novelli on Isabelle (8 s.), joka esittelee niin rujon yhteisön ja elämän, että tekisi pahaa – ellei Saunders tarjoaisi edes pilkahdusta toivoa ja välittämistä. Hirveissäkin oloissa on ripaus inhimillisyyttä, lopulta, ehkä.

Kolmantena luin Aallontekijä alamäessä (12 s.), jossa pikkupojan kuoleman aiheuttanut vesipuiston työntekijä kärsii syyllisyydestä niin, että suunta on vain alaspäin. Tätä lukiessa nauroin ääneen, vaikka novelli onkin vakava: siinä on teräviä huomioita ja viiltävää sanottavaa ilmapiiristä, jonka keskellä elämme. Ja nämä novellit ovat sentään 20 vuotta sitten kirjoitettuja!

Nyt vaihdan kokoelmaa, ettei tule a) turtumusta ja b) yliannostusta viiltoja.

Luettuna: 3 novellia / 46 sivua

***

Klo 10.45–12.00

Nappasin pinosta Hanna Haurun novellikokoelman Liian pienet sandaalit (Like 2010), jonka teemana on naiseus ja naisen elämänkaari. Muutaman sivun mittaisia novelleja on kokoelmassa 17 ja aivan huomaamatta luin ne kaikki!

Novellit nostavat esiin erilaisia naisen elämälle tyypillisiä ja epätyypillisiä aiheita. Karvoja, kuukautisia, rintoja, rinnattomuutta, painon, seksiä, seksin puutetta, raskauden, synnytyksen, vanhenemisen. Novelleissa on minäkertoja, joka on kuitenkin aina eri. Haurulla on taito muuttaa näkökulmaa, tuoda persoonallisia ääniä esiin.

Pidin kaikista kokoelman novelleista, mutta erityisen paljon kolahti Nainen liian varhain (jossa äiti ei kykene juttelemaan tyttärensä kanssa naiseksi kasvamisesta, ja ympyrän kehä jatkuu aina vain), Variseva naiseus (jossa sairaus saa todellisuuden paljastamaan kasvonsa), Ja ylpeä vartalostaan (jossa tyttö haluaa tulla ylipainoisen ja tyytyväisen mumminsa kaltaiseksi), Jumalalle kaikkensa antanut (jossa lestadiolaisäiti pohtii vartalonsa merkitystä) sekä Naisen loppu (jossa elämä on valmis).

Haurulta on onneksi ilmestynyt muitakin novellikokoelmia, tätä lisää kiitos!

Sitten taas uuden tekijän kimppuun.

Luettuna: 20 novellia / 130 sivua

***

Klo 12.15–13.00

Jani Saxell on yksi kotimaisia kirjailijasuosikkejani, ja nyt olikin hyvä tilaisuus aloittaa kirjamessulöytöni, hänen novellikokoelmansa Huomispäivän vartijat (Avain 2007). Luin kokoelman avausnovellin Vapauden kaiho 2012 (68 s.), jossa ihmissuhteissaan ja elämässään tölväisyn saanut Joona matkustaa rentoutumaan Floridaan, mutta joutuu lentokentällä terrorismista epäiltynä yhdysvaltalaisen homeland securityn kynsiin – melkoisen moninaisin seurauksin. Novelli on taattua Saxell-laatua vimmaisen kielensä, villien tapahtumiensa ja tarkkasilmäisen ajan (tässä tapauksessa tulevaisuuden) kuvauksiensa puolesta. Kyytiä ja kritiikkiä saavat Yhdysvaltojen sisäpolitiikka, sotavoimat, terrorismin vastainen sota ja vankilabisnes. Hyrisyttää!

Väliin taas jotain muuta, hyvältä maistuu novellikimara!

Luettuna: 21 novellia / 198 sivua

***

Klo 13.30–15.00

Joyce Carol Oatesin tuotantoon olen tutustunut hänen upeiden romaaniensa myötä. Joskus löysin antikvariaatista novellikokoelman Tavallinen rakkaus (Otava 1982), jossa on sikermä Oatesin novelleja 1960–70-luvuilta. Luin nyt kolme ensimmäistä novellia ja olen jossain horkassa, värisen ja tärisen ja syke on koholla. Mikä tunnelma!

Avausnovellissa Mies joka muuttui patsaaksi (15 s.) tyttö ja mies kulkevat hieman rähjäisinä jalkapatikassa syrjäseudulla. Tyttö on karannut kotoa ja mies haluaa suojella häntä. Samalla tilanteessa on jotain aika pahasti pielessä, ja se konkretisoituu vastaan tulevassa talossa.

Toinen novelli Tulvan kohotessa (21 s.) vie hurrikaanin aiheuttaman myrskyn keskelle. Stuart on keski-ikäistyvä mies matkalla kotiin isänsä hautajaisista, kun hän ajaa sananmukaisesti myrskyn silmään ja kohtaa oman isänsä heitteille jättämät sisarukset. Kamppailu luonnonvoimia vastaan on hengästyttävästi kuvattu, mutta suurin vaara on lopulta ihmisyys.

Kolmas novelli Minne menet, missä olet ollut? (22 s.) on tarina, jonka luetuttaisin paraatiesimerkkinä siitä, kuinka kirjallisuudessa rakennetaan ja muutetaan tunnelma. Tämä novelli kestäisi ties kuinka monta lukukertaa, se alkaa harmittoman kuuloisena, mutta päätyy kauhunväristyksiin ja palaan kurkussa. HUH.

Nyt vedän vähän henkeä, että palaudun tästä osiosta jotenkin.

Luettuna: 24 novellia / 256 sivua

***

Klo 15.45–17.00

Ihastuin viime viikolla peruuttamattomasti Zinaida Lindénin kahteen romaaniin, joten hänen novellikokoelmansa Nuorallatanssija (Gummerus 2009) on varsin luontevaa jatkoluettavaa. Luin kokoelmasta viisi ensimmäistä novellia (yhteensä 66 sivua) ja voin todeta, etteivät ihastuksentunteeni olleet mitään jonninjoutavaa haihattelua.

Lindénin novelleissa puhuu jälleen maahanmuuttajan ääni. Niissä eletään Suomessa, tutussa mutta vieraassa kulttuurissa, jossa on jotain ihmeellistä ja ärsyttävääkin. Novellissa Vuorenkuninkaan salissa ollaan retkeilymajassa Lapissa ja joudutaan kenties revontulien vuoksi oudon maagisuuden tainnuttamiksi. Imperiumin sirpaleet kertoo sukututkimuksesta ja aateluuden velvoitteista tai velvoittamattomuudesta. Ruusun suudelmassa haaveillaan ja hapuillaan kohti parisuhdetta. Esperal on novelli, jossa ahvenanmaalainen taiteilija ja venäläistaustainen tulkki kohtaavat painavin seurauksin. Nuorallatanssijassa venäläinen ja suomalainen käsitys ihmissuhteen painoalueista kohtaavat.

Lindén hallitsee lyhytproosan tyylillä. Hänen novellinsa ovat kurkistuksia, viipaleita, häivähdyksiä. Hienoja kokonaisuuksia, joissa ovat elementit kohdallaan.

Varmaankin jonkin novellin vielä luen, ennen kuin lähden ystäväni kanssa kohti kuorokonserttia. Myöhään illalla maratoonaus jatkuu tavalla tai toisella.

Luettuna: 29 novellia / 322 sivua

***

Klo myöhään illalla ja aikaisin aamulla

Illalla konsertista ja lasilliselta palattuani luin vielä lisää Saundersia. 200-kiloinen toimitusjohtaja (22 s.) on yhden ylipainoisen miehen työpaikkahelvetin kuvaus, varsin mainio sellainen. Muistoja rouva Schwartzille (14 s.) kuvaa muistojen voimaa ja arvoa, ne ovat novellissa sananmukaisesti rahanarvoista kauppatavaraa. Sorretun Maryn kovan onnen terrorikampanja (10 s.) on nimensä mukainen: iäkäs Mary painaa vielä pitkää päivää yleisölle avoimessa tiedekeskuksessa, muttei anna potkia itseään ikuisesti päähän.

Saundersin novelleissa on tiukkaa kritiikkiä teknologiaa kohtaan. Hän irvailee käsityksellemme siitä, kuinka monenlaiset kehityksen tuotteet tekevät elämästä helpompaa ja parempaa. Eivätkä tee! Ihminen on aivan yhtä surkea ja pikkumainen, vaikka olisi millaiset piuhat päässä.

Nyt aamulla luin vielä maratonajan puitteissa kaksi novelli Raymond Carverin Vielä yksi asia -kokoelmasta ja kolme novellia Zinaida Lindéniä. Ja nyt muistinkin, että ennen nukkumaanmenoa ahmaisin nopeasti Lindéniltä novellin Juice ja muita huolia (9 s.), jotten näkisi unia Saundersin pleksikylkisistä lehmistä. (En nähnyt.)

Carver on tarkka ja hillitty, kuten muistinkin. Kukaan ei sanonut mitään (20 s.) on novelli, jossa teinipoika jättäytyy koulupäiväksi kotiin ja lähtee kalastamaan – joko selvittääkseen omia ajatuksiaan ja vanhempiensa parisuhdetta. Saalis kalastusretkeltä on moninainen. Läski (7 s.) on lyhyt mutta tunnelmaltaan voimakas: tarjoilija kohtaa runsaasti ylipainoisen asiakkaan ravintolassa, ja saa uutta perspektiiviä kaikkeen.

Lindénin novelleista luin Romeon ja Julian (25 s.), jossa kuvataan monikulttuurisen avioliiton juonteita Suomessa ja Japanissa piikikkäästi mutta ivaamatta. Faunissa (19 s.) pohjoisen yliopistokaupungin amatööriorkesterissa herää rakkaus, ja minäkertojan on mietittävä, kuinka suhtautua siihen, kun tavat flirttailussa ovat kovin erilaiset kuin kotona Venäjällä. Kumarissa (15 s.) on haikeutta: miespuolinen minäkertoja kaipaa niin nuoruuttaan kuin selkeyttä elämäänsä. Tarjosiko Neuvostoliitto sitä? Tavallaan.

***

NO NIIN. Nyt on novellimaraton maalissa. Huh! Ei ollut tosiaan ensimmäinen lukumaratonini, mutta oli ensimmäinen, jolloin luin vain novelleja. Niiden ahmimisessa on tosissaan noudatettava kohtuutta, sillä muuten tarinat sekoittuvat helposti mielessä, etenkin jos niissä on samankaltaisuutta. Tällä kertaa minulla oli melko paljon muutakin ohjelmaa maratonajalle, joten ei ehtinyt kyllästyttää, mutta "lopputulos" jäi myös maltillisemmaksi.

Luin siis yhteensä 38 novellia kuudelta eri kirjailijalta. Oli miestä, naista, suomalaista, maahanmuuttajaa ja jenkkiä. Ehdoton suosikkini on George Saunders, jonka kokoelmasta viimeinen novelli on vielä lukematta. Muistakin pidin paljon, ei siis osunut yhtään pettymystä tälle maratonille!

Sivuja tuli laskujeni mukaan yhteensä 463, joka on roimasti vähemmän kuin lukumaratoneillani yleensä, mutta aivan ymmärrettävää, kun kyse on juuri novellien lukemisesta (+runsaasta muusta puuhailusta lukemisen lisäksi).

Olipahan mainio vuorokausi, otan uusiksi vielä!

Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja

Osuuskumman kirjoja luen yleensä mielelläni, sillä niissä on raikkautta, kokeilunhalua ja kumartelemattomuutta. Johtuuko osuuskuntatoiminnasta vai mistä, lukijana se on minulle se ja sama niin kauan, kun saan nauttia tällaisesta kummasta kotimaisesta kirjallisuudesta.

Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja kokoaa kansiensa väliin nimensä mukaisesti 14 kotimaista novellia, jotka liittyvät tavalla tai toisella kummituksiin. En ole mikään kauhun ystävä, sillä vilkas mielikuvitus koituu kohtaloksi toisinaan, mutta päätin kokeilla tätäkin genreä rohkeasti.

Kannatti kokeilla! Ahmin novellin toisensa perään suurella innolla, ja vaikka (vai koska?) osa tarinoista aiheuttikin melkoisia väristyksiä (vieras ihminen peilissä, katoavat ja ilmestyvät hahmot ja talot, menneisyyden haamut ja "haamut"...), lukukokemus oli erinomainen.

Mieleeni jäivät erityisesti Anne Leinosen Tyttö niityllä, jossa on hyytävän hieno tunnelma ja jotain ikuisen anteeksiannon ja koston tematiikkaa, Maria Carolen Ruusunnuppuni, kaikkeni, joka vie kummitustarinaa eroottiseen suuntaan ja onnistuu olemaan myös hauska ilman, että novelli menisi aivan hysteeriseksi sekä Jani Kankaan Tyhjiö 29B, jossa modernin toimistomaailman ja kvartaalitalouden paineet yhdistyvät aasialaiseen kummitustarinaperinteeseen kiehtovasti.

Minna Roinisen Vielä yhdet jäähyväiset on novelleista pisin, ja siihen ehdinkin parhaiten kiintyä. Juonella on aikaa kehittyä parisuhteen päättymisen ja uuden löytymisen, eteenpäin pääsemisen ja oman elämän järjestelyn suuntaan, ja vaikka olisin lukenut novellia mielelläni vielä pidempään, Roininen osaa lopettaa sen ajoissa.

Shimo Suntilan hieno Chudakovin aaveet olikin minulle jo tuttu aiemmin syksyllä lukemastani Tähtiviima-kokoelmasta. Siinä on novellin elementit kohdillaan ja tunnelmassa jotain niin hienon melankolista, etten osaa sitä edes kuvata. Helsingin rakastajana pidin paljon myös Jussi Katajalan Odottajasta, jossa toimii hieman tavallisuudesta poikkeava agentti, joka auttaa välitilaan jääneitä kuolleita jatkamaan matkaansa – vaikka nyt sitten Esplanadin puistosta.

Muitakin maininnan arvoisia novelleja Ruumiittomissa on, ja pakko onkin kehaista kokoelman toimivaa kokonaisuutta ja rakennetta, jonka kanssa lukija ei tuskastu, vaan odottaa kieli pitkällä uuden novellin aloittamista. Kirjoittajat ovat saaneet vapaat kädet tulkita teemaa, ja on hauskaa huomata, kuinka erilaisiin lopputuloksiin on päädytty – ja toisaalta kuinka myös yhteneväisyyttä on. Kummitusjuttuja on kerrottu maailman sivu, ja ilmiö koskettaa moderniakin ihmistä vähintään kansanperinteen tasolla.

Siis: tykkäsin ja suosittelen muillekin!


Heikki Nevala, Anni Nupponen & Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja
Ulkoasu: Sandra Cunningham
Osuuskumma 2014
E-kirja

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Kujerruksia, Hyllytontun höpinöitä, Oksan hyllyltä, Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Kaiken voi lukea!

Novellihaaste saa tästä 14 novellia lisää, kokonaismääräni on nyt 38 novellia.

Joulukuun alussa alkoi Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjaa vuodessa -haaste, joka haastaa nimensä mukaisesti lukemaan 100 kirjaa 1.12.2016–30.11.2017 välisenä aikana. Tietenkin olen tällaisessa mukana! Ruumiittomat on ensimmäinen joulukuussa lukemani kirja, joten se saa kunnian aloittaa oman sadan kirjan haasteeni.

Toinen ja kolmas kertani Haruki Murakamin kanssa

Haruki Murakami (s. 1949) on yksi maailmalla tunnetuimpia japanilaisia kirjailijoita. Hän on myös valistuneen mutuarvioni perusteella varsin pidetty suomalaisissa kirjablogeissa (muunmaalaisia en lue, joten se mutuilusta niiden osalta). Luin jokunen vuosi sitten Murakamin romaanin Norwegian Wood (Tammi 2012), joka nautti laajalti suuria ylistyssanoja (huom. yleistys). En itse saanut kyseisestä kirjasta paljon mitään irti, joten jätin bloggaamatta kokonaan. Harmillisesti ajattelin kai tuohon aikaan (siis silloin 2012 paikkeilla), että jos on jostain kirjasta eri mieltä kuin suurin osa muista lukijoista, on itse oletettavasti väärässä. Onneksi olen sentään jotain oppinut sen koommin. Enää en tosiaankaan ajattele niin.

Ostin tässä joskus Murakamin Kafkan rannalla (Tammi 2009) e-kirjana, kun halvalla sain. Sitä oli myös kehuttu (mutuilu jatkuu) ja suositeltukin minulle. Ajattelin, ettei kai pidä sen yhden muinaisen mitäänsanomattoman lukukokemuksen perusteella vielä tuomita tällaista modernia klassikkoa (tämä määritelmä nyt tuli ihan hatusta).

Lueskelin Kafkaa useamman viikon, ja alkuun (noin sadan sivun jälkeen) olin jättää sen vallan kesken. Kurtistelin kulmiani kummille tapahtumille: oudoille sattumuksille oudossa talossa, puhuville kissoille, teinipojan seksifantasioille. En saanut niiden ideasta kiinni, vaikka yleensä monenlaisesta oudosta viehätynkin. Päätin sinnikkäästi kuitenkin jatkaa: pakkohan kirjasta oli jotain saada irti, pakko! Ehkä se vanha ajatus kolkutteli takaraivossa – onhan tästä pidetty vaikka kuinka!

Kafka rannalla on (laaja) kertomus aikuiseksi kasvamisesta, kirjallisuudesta ja mielikuvituksesta, itsensä ylittämisestä ja omien juuriensa löytämisen kaipuusta. Kafka Tamura on teinipoika, joka elää kahdestaan etäisen kuvanveistäjäisänsä kanssa. Äiti ja sisko ovat kadonneet hänen elämästään jo vuosikausia aiemmin. Kafkaa luonnollisesti kiinnostaa, mihin puolet perheestä on kaikonnut, minkä lisäksi häntä karmaisee isän esittämä oidipaalinen ennustus. Niinpä Kafka karkaa kotoa ja päätyy kauas rauhallisen yksityiskirjaston turvaan. Siellä hän kohtaa persoonallisen kirjastonhoitajan Oshiman sekä kirjastoa ylläpitävän säätiön johtajan neiti Saekin. Samaan aikaan lukutaidoton mutta lempeä mies Nakata (joka osaa puhua kissojen kanssa) lähtee sisäisen tietonsa ohjaamana etsimään jotain ja toteuttamaan hänelle annettua tehtävää. Matkaseuraksi ja avuksi hän saa rekkakuski Hoshinon. Kaikkeen tähän liittyy monenlaista yliluonnollista, selittämätöntä ja kohtalokasta.

Vaikka suhtauduin Kafkaan penseästi, tarina alkoi kuitenkin vetää puoleensa – ehkä juuri selittämättömyytensä vuoksi. Murakamin tyyli ja Juhani Lindholmin suomennos tuovat tarinaan jutustelevan, leikkisän tunnelman, joka kätkee alleen suuria, surrealistisia ja syvällisiäkin ajatuksia. Luulen, että ymmärtäisin kirjaa paremmin, jos tuntisin japanilaista kulttuuria ja perinnettä syvemmin. Nyt moni vihje meni varmasti ohi korvien. Toisaalta oli hetkiä, jolloin nautin tekstistä suuresti. Olin kärryillä, nyökyttelinkin:

"Jokainen meistä menettää jotakin, mikä on meille kallisarvoista", hän sanoo, kun puhelin on lakannut soimasta. "Tilaisuuksia, mahdollisuuksia, tunteita joita ei koskaan voi saada takaisin. Sellaista elämä on. Haluaisin kuitenkin ajatella, että meillä kaikilla on päämme sisällä pieni huone, johon ne muistot on varastoitu. Niin kuin tämän kirjaston kirjat hyllyissä. Ja meidän täytyy jatkuvasti laatia uusia arkistokortteja, jotta ymmärtäisimme, miten oma sydämemme toimii. Aina silloin tällöin pitää käydä pyyhkimässä pölyt, tuulettaa ja vaihtaa vedet kukkavaaseihin. Jokainen meistä elää omassa yksityisessä kirjastossaan.

Päästyäni Kafkan rannalla kanssa loppuun asti huokasin kuitenkin syvään. Tässäkö tämä on, kaiken sen hehkutuksen jälkeen, yritettyäni parhaani ja annettuani uuden mahdollisuuden? Jäljellä oli ärsytystä ja pettymystä. Tarvittiinko todella seitsemättäsataa sivua siihen, että nuori poika saadaan sysättyä kohti aikuisuutta? Olenko tosikko, miksi en ymmärrä kaikkia vivahteita? Ehkä olen. Ehkä vivahteita ei ole, ainakaan minun makuuni kuuluvia.

Ehkä kaikesta ei kuulu pitää. Huokasin uudelleen. Joskus vielä uskonkin sen.

Ja ei, vieläkään en silti suostunut antamaan periksi: kirjastossa tuli vastaan Murakamin uusin suomennos, novellikokoelma Miehiä ilman naisia (Tammi 2016). "Perhana, vielä kerran!", ajattelin. "Jos ei nyt niin ei koskaan!"

Kyllä se kerta kiellon päälle, kolmannen korvapuusti ja kolmas kerta toden sanoo. Pidin nimittäin Murakamin novelleista varsin paljon! Kokoelmassa on niitä yhteensä seitsemän, ja otsikon mukaisesti ne käsittelevät ihmissuhteita ja niiden puutteita pitkälti (hetero)miehisestä näkökulmasta. Näissä on ripaus outoutta ja selittämättömyyttä, mutta toisaalta novellin tiivis mitta ei anna mahdollisuutta jaaritteluun, vaan asiaan on mentävä heti ja siinä myös pysyttävä.

Erityisesti pidin novelleista Drive My Car, Itsenäinen elin ja Kino. Minäkin voisin lähteä autonkuljettajaksi ja kuuntelevaksi korvaksi leskeksi jääneelle näyttelijälle, avata oman baarin jonnekin sivukujalle ja saada asiakkaaksi lukijoita, muita kiinnostavia kulkijoita ja harmaan kissan. Ajatus rakkaudesta kirjaimellisesti riutumisesta, kotini ympärillä parveilevista käärmeistä tai oman kumppanini saattamisesta yhteen ystäväni kanssa ei omana kokemuksena houkuttele, kirjallisena sitäkin enemmän. Samoin mietin, kuinka kiehtova ja kamala ajatus olisi linnoittautua kotiinsa niin, että kaikki palvelut, siis aivan kaikki, tuotaisiin kotiin asti.

Murakamin novelleissa on melankolinen, menetyksen täyttämä tunnelma. Ollaan sellaisten kysymysten äärellä, jotka koskettavat meistä kaikkia jollain muotoa joskus. Rakkaista on luovuttava, tulee sairautta, kuolemaa ja erilleen lähteviä teitä. Toisaalta yllättäen voi kohdata jotain uutta, sellaisia näkökulmia, kokemuksia ja ajatuksia, joita ei yksin voi nähdä.

Miehiä ilman naisia ei herättänyt halua huokailla. Sen sijaan nyökkäsin topakasti: tämä oli hyvä tapaaminen, herra Murakami. Me tapaamme vielä.



Haruki Murakami: Kafka rannalla
Suomentaja: Juhani Lindholm
Ulkoasu (kansi): Kazuko Otsuka
Tammi 2009
639 s.
Umbine no Kafuka (2002)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjoista ja muista kertomuksista, Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Kujerruksia


Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia
Suomentaja: Juha Mylläri
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2016
276 s.
Onna no inai otokotachi (2014)

Kirjastosta.

Toisaalla: Ullan luetut kirjat, Mitä luimme kerran, Opus eka, Pieni kirjasto  

______

Nämä kaksi Murakamia tuovat mukanaan kaksi ruksia lisää Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen. Miehiä ilman naisia kasvattaa Novellihaastetta seitsemän novellin verran (luettuna minulla on nyt yhteensä 24 novellia).