Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

 

Paolo Giordanon romaani Jopa taivas on meidän ei päästänyt helpolla. Haastetta riitti niin kirjan pituudessa (muhkeat 586 sivua) kuin sisällössäkin (monimutkaisia ihmissuhteita, määrittelyjä pakenevia henkilöitä, ristiriitaisia ajatuksia tuottavia käänteitä), mutta urakka kannatti kuitenkin.

Jopa taivas on meidän kuvaa neljää nuorta, joiden polut ovat osin syntymästä asti yhteydessä olleita, osin sattumalta muodostuvia. Päähenkilöksi nousee Teresa, joka viettää vastentahtoisesti nuoruuden kesiään isänsä kotikylässä Apulian Spezialessa isoäidin dekkareiden ja (sentään) uima-altaan äärellä. Eräänä kesänä Teresa kohtaa naapurimaatilalla asuvat pojat Bernin, Nicolan ja Tommason, eikä mikään ole enää kuin ennen.

Teresasta tulee vuosien, monenlaisten käänteiden ja ennen kaikkea Bernin kanssa solmimansa lujan ihmissuhteen myötä omavaraistaloutta pyörittävä aktivisti, äärimmäisyyksiin taipuvan ihmisen puoliso ja lopulta myös hyvin yksinäinen nainen. Teresan kasvu, muutos ja persoona nousevat romaanin keskiöön, vaikka sivuun ei jää Bernkään.

Bern on ennen kaikkea kuoreensa kätkeytyvä, harmaan sävyt elämästään siivonnut ja asialleen omistautuva ihminen. Vastenmielinen kaikessa kovuudessaan ja äärimmäisyydessään, juuri sellainen ihminen, jota en itse oikeassa elämässä jaksaisi sietää, mutta joka on romaanihahmona kiehtova ja hämmentävä.

Nicola ja Tommaso joutuvat tyytymään sivurooleihin, vaikka merkittäviä henkilöitä ovatkin. Nicolasta tulee poliisi, Tommasosta alkoholisti. Mitä kaikkea siihen väliin mahtuukaan - paljon. Pojat ovat kasvaneet veljesten tapaan Teresan isoäidin naapuritilalla, heidät on kasvattanut pariskunta Cesare ja Floriana, joista etenkin Cesarella on sangen persoonallinen maailmankuva ja ja usko. Lapsuuden ja nuoruuden opit vaikuttavat poikiin heidän loppuikänsä ajan, ja väistämättä vaikutus yltää myös Teresaan, joka sotkeutuu tilan elämään vähitellen.

Jopa taivas on meidän on runsas ja rönsyilevä, paikoin raskas. Luvut ovat pitkiä, joskus ne tuntuvat jatkuvan ikuisuuteen. Rakenteessa on monia aika- ja kerrontatasoja, henkilöt kuvaavat kokemuksia toisilleen eri ajoissa ja paikoissa, eri näkökulmista ja eri asioita jo kokeneina ja nähneinä. Kerronta on vaihtelevaa, se on paikoin hieman osoittelevaa mutta pohjimmiltaan ja parhaimmillaan tarkkakatseista ja moniulotteistakin.

Romaani on kasvutarina, rakkaustarina, ajankuva. Se on kertomus aktivismista ja aatteista, valitusta elämäntavasta, askeettisuudesta ja ihmisen muokkautuvuudesta. Se kertoo ristiriidoista, muutoksesta, ympäristöstä ja yhteiskunnasta. Syvimmin sen teemana on kuitenkin ihmisten välisten suhteiden arvaamattomuus - ja toisaalta se, kuinka väistämättömiä konfliktit, ristiriidat, törmäykset, välirikot ja haarautuvat polut ihmiselämässä ovat.

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän
Suomentaja: Leena Taavitsainen-Petäjä

Aula & Co 2021

586 s.

Divorare il cielo (2018)

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa, Kirjapöllön huhuiluja, Lukutuulia, Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 33. Kirjassa opetetaan jokin taito

Durian Sukegawa: Tokuen resepti

 

Durian Sukegawan romaani Tokuen resepti on kertomus japanilaisista leivoksista, paputahnasta, häpeästä, vapaudesta, ihmisten kohtaamisesta.

Sentarō pitää pientä dorayaki-leivospuotia. Hänen elämänsä kiertää kehää: työtä, työtä, saken juomista, huonoja yöunia, työtä. Hän on istunut vankilassa huumerikoksen vuoksi ja katuu menneisyyttään katkerasti. Vankilatuomio vei elämästä kärjen, sisällön, kunnian ja ihmissuhteet, vain työ jäi. Sitäkin hän tekee puolivaloilla, käyttää puolivalmisteita, viis veisaa asiakkaista tai puodin menestyksestä. Se on vain paikka, jonne mennä käyttämään ne tunnit päivästä, kun ei voi juoda sakea kulmakuppilassa.

Eräänä päivänä Sentarōn asiakkaaksi tulee vanha rouva Tokue, joka on kiinnostunut Sentarōn käyttämästä paputahnasta ja ylipäänsä kaikesta hyvin tavallisesta. Tokue on vuosikymmeniä aiemmin sairastanut lepran ja joutunut sen myötä eristyksiin perheestään ja yhteiskunnasta. Epäillen Sentarō ottaa Tokuen osa-aikaiseksi työntekijäksi ja paputahnan teosta tulee lähes meditatiivinen elämys - mausta puhumattakaan. Kun puotiin tulee sitten myös yksinäinen koulutyttö Wakana, alkavat niin dorayakit kuin elämä itsessään saada aivan uudenlaista sielua ja särmää.

Tokuen resepti on vähäeleinen, rauhallinen ja näennäisen tasainen romaani. Leivospuodin ulkopuolella kirsikkapuut elävät hiljaa vuodenkiertoaan, lepraparantolassa aika puolestaan tuntuu pysähtyneen. Sentarōn päivät toistuvat samanlaisina, pitävät kertomuksen rytmin vakaana ja rauhallisena. Kirjan henkilöt ovat kuoressaan, he eivät totisesti paljasta itsestään kaikkea. Romaanin lukeminen rauhoittaa levotonta ja tempoilevaa mieltä, sillä se ei tykitä tarinaansa varoittamatta vaan rauhassa ja hitaasti, vähä vähältä kerroksia esiin kuorien.

Seesteisyys on viehättävää, mutta samalla se on sanalla sanoen tylsää. Tarinassa on koskettavat puolensa: etenkin sen kuvaama yksinäisyys ja yhteiskunnan tekemät rajut rajaukset yksilön vapauksiin jäävät mieleen. Jotenkin ne silti vaipuvat kirsikankukkien alle, eivätkä pääse täyteen teräänsä. Suunnattoman hyvin en japanilaista kirjallisuutta tunne, mutta ne teokset, jotka olen lukenut, tuntuvat kantavan pitkälti samantyyppistä tyyliä: paljon on rivien välissä, häpeää on monessa kerroksessa, pinnan on pysyttävä katseenkestävänä eikä tempoilu kuulu asiaan.

Tokuen resepti tarjoaa rauhallista ja rauhoittavaa luettavaa. Erityisen mieleenpainuva tai vaikuttava kokemus se ei kuitenkaan minulle ollut, sillä jäin kaipaamaan kunnollisia säröjä ja ravistelua.

Durian Sukegwa: Tokuen resepti
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Sammakko 2020
196 s.
あん (2013)

Arvostelukappale.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Lumiomena, Kirjaluotsi, Hemulin kirjahylly, Oksan hyllyltä

Haasteet: Tämä sopi viime vuoden Helmet-haasteessa kohtaan 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan, johon sen aionkin hienosti laittaa, sillä luin kirjan joulukuussa.

Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast

1990-luvun Pohjois-Irlanti ja etenkin pääkaupunki Belfast on levoton, repaleinen ja oluenhuuruinen. Kolmekymppisten miesten kaveriporukka tapaa toisiaan tuopin äärellä ja puuhaa mitä milloinkin. Jake toipuu edelleen kuukausia sitten tapahtuneesta erostaan ja tienaa rahansa velkojana. Chuckie asuu äitinsä nurkissa ja haluaa maailmassa eniten vain yhtä asiaa: rahaa. Eikä seksikään ole pahitteeksi. Muutkin kaverukset ovat bisneksissään ja ihmissuhteissaan välillä pinnalla, välillä pohjalla.

Belfast on vähitellen toipumassa verisestä sisällissodasta protestanttien ja katolisten välillä. Tuntuu, että rauha on ehkä mahdollinen, vaikka edelleen terrorismin äärellä on oltava varpaillaan. Koskaan ei voi tietää, missä ja milloin räjähtää. Pahinta on, että kaikki ovat tottuneet epävarmuuteen ja epävakauteen. Vain tavallista isompaa pamausta pysähdytään kuuntelemaan hetkeksi pidempään ennen kuin sekin vaipuu muun hälyn alle.

Robert McLiam Wilsonin romaani Eureka Street, Belfast on yllättävä, upeasti kerrottu ja suomennettu kertomus ajasta ja paikasta, jota ei enää ole, mutta jonka aikalaiset muistavat liiankin elävästi. Vaikken ole koskaan käynyt Pohjois-Irlannissa, Belfast on kirjan sivuilla niin elävä, että on helppoa luulla sittenkin olleensa siellä joskus, ja etenkin 1990-luvulla.

Kirjan tarina polveilee sukurasitteista ja pieleen menneistä suhteista henkisiin painolasteihin ja unohdettuihin haaveisiin. Miesporukan jäsenet ovat kolhuistaan huolimatta keskenään solidaarisia, vaikka heidän on joskus vaikea ymmärtää toisiaan ja tehtyjä valintoja. Ystävyys kantaa, etenkin silloin kun ympärillä on levotonta ja haurasta.

Kirja on ollut vuosikaudet hyllyssäni lukematta. Onneksi ei ole enää: tämä romaani todella kannatti lukea. Se avartaa, ilahduttaa, viihdyttää ja koskettaa. Kirjan merkittävä käännekohta on niin vavahduttavan hienosti kerrottu, että se jää mieleeni pysyvästi. Mitä kerronnan juhlaa!

Robert McLiam Neeson: Eureka Street, Belfast
Suomentaja: Markku Päkkilä
Otava 1998
560 s.
Eureka Street (1996)

Omasta hyllystä.

Haasteet: Kirjahyllyn aarteet

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää on taas esimerkki erinomaisesti äänikirjaksi soveltuvasta romaanista. Sillä saattaisi olla pidemmän päälle jopa kansanterveydellisiä vaikutuksia: minut se nimittäin sai lähtemään kävelylenkille napit korvissa sellaisenakin päivänä, kun en millään olisi halunnut ja kun ympärillä sananmukaisesti myrskysi.

Eleanor Oliphant on yksinäinen kolmekymppinen nainen. Hän arkensa Glasgowssa kietoutuu yllätyksettömän toimistotyön ympärille, viikoloppuisin seurana on votkapullo ja Tescon pizza. Seurana Eleanorilla on vain ruma sammakkotyyny, huonekasvi Polly, kerran viikossa tuleva puhelu dominoivalta äidiltä jostain kaukaa ja kaksi kertaa vuodessa vieraileva sosiaalityöntekijä. Eleanor tuntee yksinäisyyden jäytävän, mutta ei pysty tekemään asialle mitään. Toisaalta hän ei myöskään kaipaa ihan kenen tahansa seuraa: huomattava osa ihmisistä on hänen mielestään sivistymättömiä, töykeitä ja vaikeasti tulkittavia.

Eleanorin elämä saa hämmentäviä uusia käänteitä, kun hän ensinnäkin ihastuu muusikko Johnnieen ja toisekseen tutustuu töissä it-tuen Raymondiin. Totaalinen yksinäisyys kääntyy vähitellen kasvavaksi sosiaaliseksi elämäksi, ja Eleanor tulee tutuksi pubien, juhlien ja erilaisten verkostojen kanssa, jotka kaikki ovat hänelle uusia asioita. Ihastus Johnnyyn saa Eleanorin marssimaan niin sokerointiin kuin meikkitaiteilijan tuoliinkin – hän on ymmärtänyt, että niin kuuluu tehdä, kun lähtee tekemään tuttavuutta kiinnostavien ihmisten kanssa. Lopputulos on tosin se, että Eleanoria entisestään ihmetyttää ihmissuhteisiin kuuluva pelaaminen, etenkin jos se tarkoittaa häpykarvoituksen poistattamista tai kipeää tekeviä, liian kalliita nilkkureita.

Kaiken chicklitmäisen höösäämisen alla on kuitenkin jotain huomattavasti synkempää, eikä Eleanorin tiukasti varjelema suojakuori kestä lopulta ratkaisevaa kolhua. Sen enempää juonta paljastamatta todettakoon, että paljon on käsiteltävää – ja onneksi Eleanor lopulta pääsee käymään asioitaan läpi muuallakin kuin votkapullonsa äärellä.

Eleanorille kuuluu ihan hyvää herätti minussa monenlaisia ajatuksia. Se oli vetävää kuunneltavaa ja Honeyman tavoittaa Eleanorin kautta terävästi ja selkeästi ihmismielen moninaisuuden. Samalla monien sosiaalisten tilanteiden, odotusten ja normien omanlaisensa tyhjyys ja feikkiys paljastuvat, kun niitä tarkastelee ihminen, joka ei kerta kaikkiaan ymmärrä niiden olemassaolon perusteita ja myös kertoo sen. Näennäisen kevyeen muotoon on sidottu teemoja, joita ei ole haitaksi pohtia: mistä yksinäisyys voi johtua, miten sen voi kokea, miten kokemamme ja näkemämme vaikuttaa, miten apua voi tarjota toiselle aivan pienilläkin teoilla.

Pidän ehdottoman hyvänä, että kevyemmässäkin kirjallisuudessa käsitellään aiheita, jotka oikeasti koskettavat monia, joko pinnan alla tai näkyvästi, ja joiden ymmärtäminen oikeassa elämässä ei välttämättä ole laisinkaan itsestäänselvää. Eleanorin kohtaamisen kautta voi hyvinkin käsittää hieman enemmän maailmasta oman navan ulkopuolelta. Ei huono saavutus niin sanotulle viihdekirjalle.


Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
Suomentaja: Sari Karhulahti
Lukija: Krista Putkonen-Örn
WSOY 2018, äänikirja
12 h 41 min
Eleanor Oliphant Is Completely Fine (2017)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Hannan kirjokansi, Kirjasähkökäyrä, Mitä luimme kerran  

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä (a protagonist with a mental health disorder), Helmet-haasteen kohta 36. Kirjassa ollaan yksin

Maailmankaikkeuden huonoin elokuva ...ja onnellista uutta vuotta?

Jesse Andrewsin Maailmankaikkeuden huonoin elokuva eli Minä & Earl & kuolemansairas tyttö on rankasta aiheestaan huolimatta hulvaton teksti-ilotulitus. Se on minäkertoja-Gregin tunnustus siitä, miten hän tuli tehneeksi ystävänsä Earlin kanssa yksinkertaisesti maailmankaikkeuden huonoimman elokuvan, joka on niin huono, että se sananmukaisesti sai ihmisen kuolemaan.

(Jotain tekemistä asian kanssa saattoi olla aggressiivisella leukemialla, mutta ei anneta sen nyt häiritä.)

Greg S. Gaines on 17-vuotias lukiolainen Benson High Schoolissa Pittsburghissa. Hän on onnistunut kouluvuosiensa aikana kehittämään uskomattoman hienon systeemin, jonka avulla hän ei ole kenenkään silmätikkuna, vaan luikertelee onnistuneesti erilaisten viiteryhmien ja sosiaalisten verkostojen välillä. Sen seurauksena hänellä ei toki ole koulussa myöskään sitä omaa porukkaa tai läheisiä ystäviä, tyttöystävästä puhumattakaan.

Gregin ainoa kaveri on nimeltään Earl. Earl on erikoinen persoona, jonka kotiolot ovat kaikkea muuta kuin tasapainoiset. Yhdessä Greg ja Earl ovat jo vuosia paenneet ankeaa arkea tekemällä omia elokuviaan. Osa hienompia, osa huonompia. Suurin osa uudelleenfilmatisointeja poikien ihailemista oikeista elokuvista.

Viimeisen lukiovuoden alettua Greg saa kuulla äidiltään, että hänen lapsuudenkaverinsa Rachel on sairastunut leukemiaan. Äidin vankan painostuksen alla Greg myöntyy ottamaan yhteyttä Racheliin ja pitämään tälle seuraa. He tulevat yllättävän hyvin toimeen ottaen huomioon, että Greg on suupaltti hömelö ja Rachel, niin, kuolemansairas. Samaan aikaan elämä koulussa kulkee eteenpäin ja tulevaisuudensuunnitelmiakin pitäisi tehdä. Paitsi että Rachel ei oikein voi, kun tulevaisuutta ei taida olla.

Greg ja Earl ryhtyvät uhkarohkeiksi: he aikovat tehdä elokuvan Rachelista.

Maailmankaikkeuden huonoin elokuva on virkistävää ja villiäkin luettavaa. Andrews on käsikirjoittaja, ja se näkyy myös romaanissa leikkauksina, kohtauksina ja vuorosanoina. Greg on kertojana mainio, vaikka hän toki yrittääkin piilotella sanaleikkiensä ja vähättelynsä alle jotain isompaa ja vakavampaa. Earl on aivan hulvaton tyyppi: pitelemätön, outo, ennustamaton. Eittämättä hankala kaveri, mutta kiinnostava yhtä kaikki. Myös Gregin perhe on erinomaisesti kuvattu. Heidän päivällispöytäänsä olisi hauskaa joskus päästä. (Ja päästä sieltä myös pois.)

Mikään unohtumaton elämys tämä kirja ei ole, mutta se tarjoaa hyvää viihdettä, nuorten elämää ja mustaa huumoria. Minun luettavakseni se päätyi, kun etsin epätoivon vimmalla tämän vuoden Helmet-haasteeseen toiseksi viimeistä kirjaa, jonka piti kertoa elokuvan tekemisestä. Heittämällä vaikein tämän vuoden haasteen kohdista! Edes yksivärinen kirjankansi ei ollut näin vaikea!

Jesse Andrews: Maailmankaikkeuden huonoin elokuva eli minä & Earl & kuolemansairas tyttö
Suomentaja: Sami Rouhento
WSOY 2012
280 s.
Me & Earl & the Dying Girl (2012)

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä.

Holly Bournen Normaali-sarja on ollut minulle erinomaisen hyvää ja ilahduttavaa luettavaa. Sen varsinaiset osat Oonko ihan normaali?, Mikä kaikki voi mennä pieleen? ja Mitä tytön täytyy tehdä? ovat mahtavaa tyttöasennetta, tekemisen meininkiä ja hiljaisuuden rikkomista parhaimmillaan. Jaksan vain toivoa, että vastaavia kirjoja olisi ollut minulla luettavanani, kun itse olin teini, mutta onneksi nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoilla ei ole yläikärajaa. Ja onneksi ne ovat nyt kaikkien halukkaiden nuorten luettavina!

...ja onnellista uutta vuotta? on siis sarjan päättävä pienoisromaani, jossa eletään seuraavaa vuotta lukion loppumisen jälkeen. Lottie on lähtenyt Lontooseen opiskelemaan, mutta on pettynyt itseensä ja eteensä tulleisiin kolhuihin, Evie tekee opintoja kotoa käsin ja kannattelee poikaystäväänsä Olia peläten itsekin edelleen pahoja ajatuksia tuleviksi, Amber puolestaan täydentää taideopintojaan ja toivoo saavansa kaukosuhteensa Yhdysvaltoihin fyysisesti lähemmäs – hän haluaa lähteä Yhdysvaltoihin. Tyttöjen ennen niin tiivis Vanhapiika-klubi on löyhentynyt, eikä yhteyttä ole tullut pidettyä oikeastaan koko syksynä. Miten aiemmin niin läheinen ystävyys onkaan päässyt väljähtämään niin pahasti? Miksei enää ole niin helppoa kertoa muille, mikä mieltä painaa?

...ja onnellista uutta vuotta? on yhtä aikaa ihan kiva ja silti hieman vaivaannuttava kirja. Päähenkilöiden näkökulmat vaihtelevat tiuhasti, ja vaikka heissä on vanhaa tuttua pippuria tallella, näin lyhyt kirja ei anna sille oikeutta. Pikemminkin heistä nousevat esille ne vähemmän hyvät piirteet terävinä ja huomiota herättävinä. Tarinan imuun ei myöskään ole helppoa hypätä, sillä se kuvaa vain yhtä iltaa, uudenvuodenaattoa, ja sen tapahtumia muutaman tunnin sisällä. Tarinan opetus on myös ilmeisempi kuin muissa sarjan osissa: kannattaa avata suu ja puhua suoraan. Voilà!

Ilmankin tätä osaa olisi siis pärjätty hyvin, mutta toisaalta ainakin nyt voi varmana ja vakaana päästää ihanat brittitytöt jatkamaan fiktiivistä elämäänsä eteenpäin juuri niin kuin itse sen haluaa kuvitella.


Holly Bourne: ...ja onnellista uutta vuotta?
Suomentaja: Kristiina Vaara
Gummerus 2018
171 s.
...And a Happy New Year? (2016)

Kirjastosta.

Haasteet: Jatkumo

Nina LaCour: Välimatkoja

Kauniin kannen (ja sivusilmällä huomioitujen muutamien bloggausten) perusteella luettavaksi valikoitunut Nina LaCourin Välimatkoja ilahdutti, kosketti ja hieman satuttikin. Kirja on nuorten aikuisten kirjallisuutta ja vahvaa sellaista käsitellessään isoja, jopa massiivisia aiheita. Se ei kuitenkaan romahda niiden alle, vaan jaksaa kantaa itsensä, tarinansa ja henkilönsä alusta loppuun. Ja, niin, lukijankin siinä samassa.

Marin on viettämässä joulua yksin yliopiston asuntolassa, tuhansien kilometrien päässä kotoa Kaliforniasta. Hän on saanut yliopistolta erityisluvan jäädä, kun kaikki muut ovat lähteneet. Puolta vuotta aiemmin Marin on ollut se, joka lähti, ja hän teki sen vielä rajusti: kellekään mitään sanomatta, kaiken taakseen jättäen. Kukaan ei tiedä, mitä loppukesästä tapahtui, eikä Marin halua puhua siitä kenenkään kanssa.

Yksinäisyys saa kuitenkin juomun, kun Marinin paras ystävä Mabel tulee vierailulle joulunaluspäivinä. Marinin ja Mabelin välit ovat olleet erottamattomat aina edelliseen kesään asti. Silloin tapahtui paljon, ehkä liikaakin, ja he ovat jatkaneet eri suuntiin ensimmäisen opiskeluvuoden aikana. Marinin sisälle koteloitunut ahdistus alkaa nyt vaatia pääsyä ulos, ja Mabel on vierellä valmiina kuuntelemaan. Jos Marin vain lopulta pystyy puhumaan.

Välimatkoja on surullisin kirja, jonka olen hetkeen lukenut. Sen reiluun kahteensataan sivuun mahtuu paljon, eikä tarina tunnu silti yhtään täyteen ahdetulta saati tunkkaiselta tai alleviivaavalta. Marinin yksinäisyys ja suru ovat käsinkosketeltavia ja aitoja, hänen paikkansa maailmassa tuntuu monella tapaa epäreilulta ja hylätyltä. Marin on elänyt suuren osan elämästään kahdestaan vaarinsa kanssa, sillä hänen surffariäitinsä kuoli onnettomuudessa Marinin olessa aivan pieni, eikä isästä ole tarkkoja havaintoja. Vaari on oletettavasti tehnyt parhaansa kasvattajana, mutta Marin tuntee silti olevansa kovin yksin, muistoja vailla.

Marinin oma kasvu ja identiteetin muodostuminen ovat kirjan selkärankaa. Oman paikan löytäminen, omien halujen ja tavoitteiden tasapainottaminen, tulevaisuuteen katominen – niissä on paljon taakkaa ja painetta kelle tahansa, saati sitten lähestulkoon yksin maailmassa kulkevalle nuorelle naiselle. Välimatkoja on raskaista aiheistaan huolimatta toiveikas kirja: se saa uskomaan ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen, välittämiseen ja kiintymykseen, joiden ei tarvitse tulla verisukulaisilta.

Marinin kokemat menetykset koskettivat minua kovasti, olenhan itsekin menettänyt isäni lapsena (en tosin niin pienenä kuin Marin, joten omia muistoja hänestä ehti sentään muodostua). Olisinpa lukenut nuorempana jotain tällaista, olisin varmasti saanut paljon vertaistukea ajatuksiin ja tunteisiin, joiden käsittely oli välillä vaikeaa.

Toinen kirjan minulle tarjoama hyvin henkilökohtainen elementti oli sen takaumaosioiden sijoittuminen Kaliforniaan. Vietin Kaliforniassa syksyn ylioppilaskirjoitusten jälkeen ja se jätti minuun lähtemättömän jäljen. Vaikka itse oleskelin Etelä-Kaliforniassa (Marinin koti on kirjassa San Franciscossa), moni asia tuntui ihanan tutulta: kumpuileva maasto, varvastossut ja shortsit, aivan omanvärisensä auringonvalo ja ennen kaikkea meri, upea, huumaavaa Tyyni valtameri. Sen äärelle on päästävä vielä uudelleen.


Nina LaCour: Välimatkoja
Suomentaja: Leena Ojalatva
Ulkoasu: ?
Karisto 2018
232 s.
We Are Okay (2017)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Reader, why did I marry him?, Kirjakko ruispellossa, Sivutiellä

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (Lempiosavaltioosi sijoittuva kirja – Kalifornia tietenkin), Kirjoja ulapalta, YA-lukuhaaste (Kirja käsittelee LGBTQ-aihetta), Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 22. Kirja, jonka valitsit kannen perusteella

Sanna Heinonen: Noland

Nuoruus, mikä ihana syy mille vain. Mikä karmea ajanjakso sille päälle sattuessaan.

Sanna Heinosen Noland palkittiin WSOY:n järjestämässä Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kilpailussa viime vuonna. Kilpailun voitti Jukka Behmin Pehmolelutyttö. Noland julkaistiin alunperin vain e-kirjana, mutta lienevät tulleen kustantamossa järkiinsä, kun teoksesta nyt ilmestyi myös ihan perinteinen painettu kirja. (Nuoriso ei vielä lue e-kirjoja sillä lailla aktiivisesti. Monelle kyseinen konsepti on ihan vieras. Painettua kirjaa ei kukaan voi sen sijaan olla tuntematta.) (Ja siis itsehän olen e-kirjojen ystävä kaikilla mittareilla, mutta aikaa se vielä vie, ennen kuin ne ovat tasaisesti kaikkien käytössä.)

Noland keroo jalkapallosta, ystävyydestä ja rasismista. Noin alkuunsa. Valtteri on ihan tavallinen suomalainen nuori mies, joka pelaa futista ja käy koulua. Kotona tunnelma on kiristynyt isän jäätyä työttömäksi ja innostuttua syyttämään siitä(kin) maahanmuuttajia. Kaupungissa pyörii yhä enemmän mustiin takkeihin pukeutunutta vihamielistä porukkaa, ja Valtterin isäkin tuntuu olevan toiminnasta kiinnostunut. Samassa futisjoukkueessa Valtterin kanssa pelaa afganistanilaistaustainen Babur, jolla on puolestaan omat perhesurunsa käsiteltävänään. Valtteri ja Babur ystävystyvät, ja kun heidän on erään pallotteluillan jälkeen paettava mustatakkisten aggressiivista porukkaa, Babur näyttää Valtterille jotain ihmeellistä: hän opettaa Valtterille, kuinka päästä Nolandiin – eräänlaiseen meditatiiviseen "taivaaseen", paikkaan, jossa voi olla rauhassa ja kohdata muita samanmielisiä.

Mustatakkisten aiheuttama epäjärjestys kaupungissa ja poikien elämässä kasvaa, ja samalla Baburin taustalla olevat huolet pulpahtelevat selvemmin esiin. Mitä Valtteri voi tehdä, kun oma isä öyhöttää rasismiaan ja uusi ystävä tarvitsee puolestaan omanlaistaan tukea? Ja niin, sitä futistakin pitäisi pelata...

Noland on romaani, jonka tarinan voi hyvin kuvitella tapahtuneeksi ja tapahtuvaksi tämän päivän Suomessa. Kiristyvät asenteet, kahtiajako ja epävakaus näkyvät kaikkialla, luonnollisesti myös nuorten maailmassa. Heinonen kirjoittaa ajankohtaista, uskottavaa tarinaa, ja vaikka siihen sisältyy olennaisesti selittämätön Noland, jälkitunnelma on realistinen. Näin voisi olla, ja onkin.

Valtteri on päähenkilönä mainio. Hän on tasainen, rauhallinen kaveri, ei mikään räiskyvä persoona mutta sitäkin miellyttävämpi. Kotihuolet painavat ymmärrettävästi, mutta silti Valtteri itse ei ala sekoilla tai riehua, mikä ratkaisu tällaisissa tarinoissakin usein tehdään (ja jossa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta tämä tuntui mukavan raikkaalta). Babur jää etäisemmäksi, mutta ehkä tämä onkin juuri Valtterin tarina. Kerrankin hän saa olla pääosassa, ei aina se tukijoukko ja harmaata massaa.

Heinosen kirjaa on helppoa suositella luettavaksi yläkoulussa, jos urheilu ja ajankohtaiset aiheet (tai jompi kumpi) kiinnostaa. Kirjan mitta on kohtuullinen, kieli ja kerronta selkeitä, teemat sellaisia, joista jokaisella on jotain sanottavaa. Ja, kuten aina, en voi olla toteamatta, että nuortenkirjoja saavat aikuisetkin lukea. Tämänkin, vieläpä ihan mielellään.


Sanna Heinonen: Noland
Ulkoasu: ?
WSOY 2017
167 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka

Haasteet: YA-lukuhaaste (Kirjassa on hahmo eri kulttuurista kuin sinä), Helmet-haasteen kohta 11. Kirjassa käy hyvin.

John Green: Kilpikonnan kuorella

Seuraa tunnustus.

En ole koskaan lukenut John Greenin kirjoja. En, vaikka tietenkin olen tuntenut niiden maineen, lukenut juttuja niistä, saanut lukuvinkkejä niihin liittyen. Viime vuonna ilmestyi Greenin uusin kirja, jota ehdittiinkin jo ilmeisesti odottaa, ja heti vuoden loppupuolella suomennos, Kilpikonnan kuorella (suom. Helene Bützow). Lainasin sen silloin, lueskelin parikymmentä sivua, en innostunut, palautin takaisin ja annoin olla. Jokin tässä keväässä ja kirjatyöni viimeisissä metreissä sai punnitsemaan uudelleen. Pakkohan tämä on lopultakin testata, mikä nuortenkirjavinkkari ei muka tunne John Greeniä?

Uusi yritys Kilpikonnan kuorella kanssa oli menestyksekkäämpi. Niiden samojen parinkymmenen alkusivun jälkeen tempauduin mukaan tarinan pyörteeseen niin, että ahmaisin kirjan lähes kertarykäisyllä.

Aza Holmes on fiksu lukiolaistyttö, jolla on elämässään paljon hyvää. Huolehtiva äiti, tavoite opiskelupaikasta hyvässä yliopistossa, railakas paras ystävä Daisy Ramirez, muitakin hyviä kavereita. Paljon häneltä myös puuttuu: useampia vuosia aiemmin kuollut isä ja kokonainen mielenterveys. Azalla on pakko-oireita, jotka kohdistuvat ennen kaikkea bakteereihin ja hygieniaan. Aza kammoaa oman kehonsa mikrobeja ja ulkoapäin tulevia uhkia, hän pelkää niitä kuollakseen.

Kun mediassa rummutetaan paikallisen miljonäärin katoamista ja luvataan tuntuva palkkio ratkaisevasta vihjeestä, Daisy houkuttelee Azan kumppanikseen selvittämään tilannetta. Aza on nimittäin tuntenut kadonneen miljonäärin pojan Davisin vuosia aiemmin, kun he ovat olleet samalla vanhempansa menettäneille lapsille tarkoitetulla suruleirillä.

Tytöt pääsevätkin tutustumaan Davisiin ja Pickettien hulppeaan kartanoon, ja Aza ja Davis tutustuvat uudelleen. He huomaavat olevansa monella tapaa samanlaisia ja tulevansa mainiosti toimeen. Samalla Davisin kadonnut isä kuitenkin hiertää tilannetta – Azan pahanevista pakko-oireista ja ahdistuneisuudesta puhumattakaan.

Lukiessani Kilpikonnan kuorella -teosta tunsin oloni hyväksi ja turvalliseksi, siitäkin huolimatta, että kirjan sisältämä ahdistuneisuus kasvaa ja kiertyy yhä tiukemmaksi sykkyräksi mitä pidemmälle tarina etenee. Green kirjoittaa temmoltaan koukuttavaa ja teemoiltaan tärkeää kirjallisuutta, sellaista, jota teini-ikäinen minä olisi lukenut sydän varauksetta pamppaillen. Nyt kokeneempana lukijana (ja kyynistyneenä aikuisena?) huomioni kiinnittyy väistämättä myös toisenlaisiin asioihin: viisasteleviin teineihin, hivenen epäuskottaviin henkilöihin (etenkin Davis on kaikkea muuta kuin tyypillinen teinipoika, ei sillä etteivätkö tyypilliset tai ihan millaiset tahansa teinipojat saisi olla juuri sellaisia kuin ovat, mutta ihan loppuun asti en häneen kirjallisena henkilönä uskonut), jenkkielämän ratkaiseviin tekijöihin, joita suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kasvatti pohtii kulmat koholla.

Azan mielenterveys on kaikessa horjuvuudessaan kirjan kannatteleva voima ja teema, johon olisi voinut rauhassa keskittyä enemmänkin. Toisaalta pakko-oireiden kuvaus tuntuu lukijasta ahdistavalta, etenkin mitä syvemmälle Aza kierteeseensä painuu. Ehkä on siis hyvä, että tarinassa on muutakin, vähintään tuomassa hengitysilmaa.

Green on sujuva, yleisönsä ottava kirjailija ja kirjan suomennos hyvä. Mielenterveysaiheet ovat sydäntäni lähellä, etenkin kun puhutaan nuorista, joten nyökkäilen tyytyväisenä sille, että teema on noussut viime vuosina nuorten ja nuorten aikuisten kirjallisuudessa yhä vahvemmin esiin. Vertaistuen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa, ja sitä Kilpikonnan kuorella voi monelle tuoda. Ja hyvää luettavaa se on joka tapauksessa kelle tahansa.

Seuraa toinen tunnustus.

Aion lukea muutkin John Greenin kirjat.


John Green: Kilpikonnan kuorella
Suomentaja: Helene Bützow
WSOY 2017
264 s.
Turtles All the Way Down (2017)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjasähkökäyrä, Bibbidi Bobbidi Book, Mustetta paperilla, Kirjan vuoksi, Sivujen havinaa, Kirjastokissa kirjablogi, Cats, books & me, Carry on reading, Kirjojen keskellä, Ei vain mustaa valkoisella        

Haasteet: YA-lukuhaaste (Kirja käsittelee mielenterveyttä), Yhdysvallat-lukuhaaste (Listan ulkopuolelta), Helmet-haasteen kohta 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Huipulla

Katharine McGeen nuorille aikuisille suunnattu Tuhat kerrosta -sarja pääsi yllättämään minut takavasemmalta, kun maaliskuussa "vähän vain vilkaisin" sen ensimmäistä osaa Pudotus. Koukutuin kirjaan tehokkaasti ja nautin yllättävän paljon hienostonuorten kieroilusta 2100-luvun New Yorkissa. Olikin ilo tajuta, että toisen osan suomennos ilmestyy tänä keväänä.

Tässä tekstissä tulee väistämättä juonipaljastuksia ensimmäisen osan tapahtumista, joten jos niitä pelkää, kannattaa ehdottomasti lukea ensimmäinen kirja ensin.

Kuten sarjan avaus, myös Huipulla alkaa kuolemantapauksesta. Nimettömäksi jäävä tyttö hukkuu, ja lukija jää miettimään, kuka kuollut on. Palataan kaksi kuukautta ajassa taaksenpäin, jolloin Tornissa on koettu tragedia, kun melkoiseen pyöritykseen elämässään joutunut Eris on pudonnut hämärissä olosuhteissa Tornin huipulta kuolemaan. Vain katolla olleet nuoret tietävät, mitä on tapahtunut: Erisin luokkakaveri, omista syistään huomattavan tulistunut Leda on tyrkännyt tämän raivoissaan alas.

Leda puolestaan tietää dramaattisen tapahtuman todistajista asioita, joita nämä eivät kuollakseenkaan halua julkisuuteen. Hakkeri Watt on ohjemoinut laittoman kvanttitietokoneen, Tornin alakerroksista kotoisin oleva Rylin on sekaantunut huume- ja lääkekauppaan, kattohuoneistossa elävät adoptiosisaruksesta Avery ja Atlas ovat rakastuneet – toisiinsa. On syitä pitää suunsa supussa.

Tornissa elämä on kuitenkin jatkunut Erisin kuoleman jälkeen. Rylin on saanut stipendin Berkeleyhin, jossa muut hienostonuoret ovat käyneet koulua jo pidempään. Hän päätyy suositulle holografiakurssille, jota vetää maailmankuulu nuori ohjaaja, joka huomaa oppilaansa lahjakkuuden. Myös Leda on samalla kurssilla ja tytöt huomaavat päätyvänsä tekemisiin keskenään enemmän kuin kumpikaan haluaisi. Samalla Eris törmäilee edelleen entiseen ihastukseensa Cordiin, jolta varasti aiemmin lääkkeitä maksaakseen entisen poikaystävänsä huumevelkoja.

Avery ja Atlas ovat jatkaneet salasuhdettaan, mutta kipuilevat sen kanssa ja pelkäävät jäävänsä kiinni vanhemmilleen tai kelle tahansa. Heidän isänsä onkin suunnitellut Atlasille haastavaa työtehtävää juuri valmistuneissa Dubain kaksoistorneissa. Watt puolestaan stressaa yliopistoon pääsyä ja Nadia-kvanttinsa paljastumista. Hän pyrkii kaikin tavoin lepyttelemään Ledaa, jottei tämä paljastaisi mitään.

Samaan aikaan Torniin on saapunut salaperäinen parivaljakko, äiti Elise ja tytär Calliope, joiden menneisyydestä ei tiedetä mitään – syystäkin. He ovat erikoistuneet korkeatasoisiin ja rahakkaisiin huijauksiin ja muuttamaan aina tarpeen vaatiessa uuteen ympäristöön ja uuteen alkuun. Calliope iskee silmänsä Atlasiin, eikä Avery ole asiasta lainkaan ilahtunut...

Todettava on, että olin edelleen Katharine McGeen vietävänä. En ole aiemmin huomannut itsessäni suurta kiinnostusta vastaavanlaisiin kieroilutarinoihin, mutta Tuhat kerrosta -sarjan kanssa olen ollut aivan pähkinöinä. Tarina on viihdyttänyt, ilahduttanut, koukuttanut ja ärsyttänyt. Sanomattakin on selvää, että odotan kolmatta osaa innolla. Toisaalta on myönnettävä, että jossain Huipulla-kirjan loppupuolella aloin jo hivenen kyllästyä sen henkilöihin, ehkä Wattia ja Ryliniä lukuunottamatta, joten ehkä hyväkin, että väliä seuraavaan kertaan tulee.

McGeen luoma maailma on siinä mielessä kiehtova tulevaisuudenkuvaus, että se ei ensisijaisesti ole synkkä. Teknologia on kehittynyt ja parantanut ihmisten elämää monella tapaa: henkilökohtainen yhteydenpito, arkielämän fasiliteetit, ravinto ja matkustaminen ovat esimerkiksi huikealla tasolla. Toki varakkuuserot ovat suuria ja rahalla saa enemmän ja parempaa kuin ilman sitä, mutta noin lähtökohtaisesti maailma ei ole pilalla ja tuhon kynnyksellä.

Suosittelen ehdottomasti Tuhat kerrosta -sarjaa viihteen, kieroilun, ihmissuhdesotkujen ja juonittelun ystäville. TV-sarjakin on ilmeisesti tekeillä.


Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Huipulla
Suomentaja: Riie Heikkilä
Otava 2018
443 s.
The Dazzling Heights (2017)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja

Haasteet: Jatkumo, YA-lukuhaaste (Jatko-osa sarjaan), Yhdysvallat-lukuhaaste (New Yorkiin sijoittuva kirja)

Pidättelemätön hehkutus Kevätuhrit-sarjalle

Nyt on kuulkaa niin, etten malta olla kirjoittamatta tällaista täysin pidättelemätöntä hehkutusta kirjasarjasta, johon tutustuin viime syksynä. K. K. Alongin Kevätuhrit-trilogia on nimittäin aivan erinomaista nuorille ja nuorille aikuisille suunnattua kirjallisuutta, joka kolahtaa todistetusti myös aikuisiin. Olen hehkuttanut Kevätuhreja kaikille, jotka ovat jaksaneet kuunnella ja saanutkin sekä kollegoja että nuoria lukemaan sitä.

Tässä tekstissä kirjoitan koko trilogiasta, joten jos se on sinulta vielä lukematta, suosittelen tarttumaan lukemiseen pika pikaa. Tekstini nimittäin spoilaa kahden ensimmäisen osan tapahtumia.

Kaikki alkaa trilogian ensimmäisessä osassa Kevätuhreissa Helsingin metrosta, jossa 15-vuotias Jade herää tajuttomuudesta. Muut metrovaunun matkustajat ovat kuolleet, ja Jaden onnistuu hankkiutua ulos vaunusta ja takaisin maan pinnalle. Siellä havainto on yhtä lohduton: ruumiita kaikkialla. Mitä on tapahtunut?

Käy selväksi, että jokin mystinen kuolemanaalto on tappanut suurimman osan ihmisistä. Vain muutamia teini-ikäisiä on jäänyt henkiin. Kuuden nuoren porukka, johon kuuluu Jade, Susette, Tomi, Oliver, Sara ja Ali, liittoutuu keskenään ja pyrkii kohti turvallisempia vesiä pois Helsingistä, jossa selvästi päästään seonneet hieman vanhemmat nuoret ovat suuri uhka. Porukka päätyy Oliverin mummolaan Toivolaan, joka sijaitsee syrjäisellä alueella.

Toinen osa Ansassa sijoittuu kokonaan Toivolan maisemiin. Nuoret koettavat parhaansa mukaan pysytellä hengissä ja yhdessä. Ruokaa on kuitenkin haalittava kasaan kauppojen varastoista ja poistuttava turvasatamasta. Yhdellä ruoanhakureissuista joukon jatkoksi saadaan Jesse, joka on löytänyt nössön kuorensa alta melkoisen selviytyjän. Uhkaa tuottaa Oliverin veli Rafi, joka ilmestyy paikalle Janessa-nimisen tytön kanssa. Rafi on aiemmin käyttäytynyt väkivaltaisesti Oliveria kohtaan, mutta tuntuu asettuneen. Jotain outoa hänessä kuitenkin on, minkä kaikki huomaavat.

Henkiinjäämistaistelu on todellakin käynnissä, ja jokaisen on löydettävä itsestään enemmän voimaa kuin kukaan on ikinä arvannut mahdolliseksi. Ansassa päättyy huimaavaan koukkuun, kun taivaalle ilmestyy helikopteri.

Päätösosa Pakenijat alkaa jälleen Jaden silmin kerrottuna. Hän havahtuu hereille junassa, joka kuljettaa häntä ja joukkoa vieraita nuoria jonnekin. Minne, sitä ei saa selville, sillä vaunun ikkunat on peitetty. Jade päätyy jonkinlaiseen vankilan ja tutkimuslaitoksen yhdistelmään, jossa sotilailta vaikuttavat aikuiset pitävät järjestystä. Myös Ali on kaapattu samaan paikkaan. Molemmille tehdään testejä ja kokeita, jotta saataisiin selville, miksi he ovat selviytyneet kuolemanaallosta.

Suomessa muut päättävät, ettei Toivolaan voi enää jäädä. Talo on palanut Rafin sytyttämässä tulipalossa, jossa Oliver on menehtynyt, ja muutenkin paikka on menettänyt turvallisuutensa. On lähdettävä taas kerran tien päälle etsimään ruokaa ja suojaa. Luvassa on reilut 300 sivua intensiivisiä tapahtumia ja toimintaa, joka koukuttaa, jännittää ja viihdyttää. En voi kuin suositella!

Mikä K. K. Alongin trilogiassa sitten niin viehättää? Oman kiinnostukseni herätti heti ensimmäisen osan jysäyttävä alkuasetelma. Oli pakko alkaa ahmia kirjaa, jotta saisi selville, mitä tapahtuu ja miksi. Luvut ovat lyhyitä ja vauhdikkaita, näkökulmat vaihtelevat tiuhaan ja koukkuja heitellään juuri sopivasti.

Henkilöt ovat kiinnostavia ja keskenään kutkuttavan erilaisia. Poikkeusolot paljastavat ihmisistä uusia puolia ja kaikki sarjan nuoret joutuvat äärirajoilleen, kun kamppaillaan elämästä ja kuolemasta. Ystävyys, kiintymys ja epäluulo vuorottelevat, ja lojaalisuutta testataan moneen otteeseen.

Teksti on vetävää, selkeää ja mielikuvitusta kutkuttavaa. Tarinaa on helppo seurata, mutta se ei silti ole puhkiselitettyä, pikemminkin päinvastoin. Alongi antaa vihjeitä vähitellen, eikä kaikkea selitetä ollenkaan. Lukija voi kuitenkin huoletta keskittyä nauttimaan tarinasta, sillä se on suorasukainen ja monelta osin samastuttava.

Kevätuhrit saa miettimään, kuinka itse selviytyisi totaalisissa poikkeusolosuhteissa, jotka vaativat äärimmäistä jaksamista, sopeutumista ja rohkeutta. Kirjasarja on mainiota nuorten aikuisten kirjallisuuta – kokeile itse, jos et vielä usko!


K. K. Alongi: Pakenijat
Otava 2018
334 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Rakkaudesta kirjoihin, Laura Levä / Lukufiilis

Haasteet: YA-lukuhaaste (Julkaistu vuonna 2018), Jatkumo-haaste

Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Pudotus

Millaista on elämä 1000-kerroksisessa pilvenpiirtäjässä, jonka sisällä on (lähes) kaikkea, mitä ihminen voi kaivata ja tarvita? Millaista on elämä, kun geenimanipuloinnin avulla on mahdollista tehdä täydellisiä lapsia, kun viestintäteknologia on käytettävissä silmän räpäyksellä, kun lääkkeetkin personoidaan kullekin sopiviksi?

Yhtä juonittelua ja ihmissuhdekoukeroa se on, se elämä, ainakin mikäli on uskominen Katharine McGeen trilogian avausosaa Tuhat kerrosta – Pudotus. Ja miksipä sitä ei voisi uskoa! Kirjassa eletään 2100-luvulla ja New York on rakentunut Tornin sisälle, entisen Central Parkin päälle. Mitä ylempänä Tornissa elää, sen parempiosainen on. Sen tietää Avery, jonka perhe asuu Tornin kattohuoneistossa, kaiken huipulla. Avery ei kuitenkaan ole onnellinen, sillä hän on sydänjuuriaan myöten rakastunut – adoptioveljeensä Atlasiin.

Averyn parhalla ystävällä Ledalla on niin ikään intohimoisia tunteita Atlasia kohtaan sekä synkkä salaisuus: hän on ollut kesän huumevieroituksessa, eikä aio koskaan paljastaa sitä kellekään. Kun Ledan tunteet Atlasia kohtaan myllertävät yhä syvemmiksi, hän päätyy palkkaamaan huippuhakkeri Wattin avukseen selvittääkseen, missä Atlas liikkuu ja kenen kanssa. Wattin hakkerointitaidot ovat toki vailla vertaa, mutta hänellä on myös melkoinen apuväline: itse ohjelmoitu laiton kvanttitietokone Nadia, jonka Watt on asennuttanut omaan päähänsä.

Averyn ja Ledan ystävä Eris saa omalla tahollaan kylmää kyytiä, sillä hänen perheensä perustukset romahtavat, kun selviää, ettei Erisin isä olekaan hänen biologinen isänsä. Erisin ja hänen äitinsä elämänlaatu romahtaa, kun he joutuvat muuttamaan yläkerroksista Tornin pohjaosiin. Siellä on tosin tarjolla kaikkea sellaista, mitä Eris ei aiemmin ole yltäkylläisen elämänsä takaa nähnyt.

Rylin on syntyjään pohjakerroksen tyttöjä. Hän on jättänyt koulunsa kesken ja mennyt töihin huolehtiakseen pikkusiskostaan Chrissasta tyttöjen äidin kuoltua. Rylin täyttää arkensa työllä ja penninvenytyksellä ja viikonloppunsa huumebileillä. Kun hän saa työtarjouksen yläkerrosten pojalta, niin ikään vanhempansa menettäneeltä Cordilta, elämä saa uuden suunnan – elleivät vanhat velat ehdi upottaa Ryliniä ennen sitä.

Tarina alkaa, kun nimeltä mainitsematon tyttö putoaa Tornin katolta kuolemaan. Viimeisissä käänteissä selviää, kuka tyttö oli ja miksi hän putosi. Siinä välissä kuvataan parin kuukauden takaa alkavia tapahtumakulkuja, jotka johtavat tragediaan.

Tuhat kerrosta – Pudotus on ollut ilmeisesti jossain vaiheessa myynnissä halpana e-kirjana, sillä juuri olleen loman (josta varmaankin vielä lisää myöhemmin!) paluulennolla löysin sen Koboni uumenista. Kirja tarjosi erittäin viihdyttäviä lukuhetkiä jopa siinä määrin koukuttavasti, etten meinannut malttaa nukkua seuraavanakaan yönä.

Teinien ihmissuhdesoppa ei ole aivan ensimmäinen kiinnostuksenkohteeni fiktiossa (etenkin edellisessä työssäni sain selvitellä niitä tosielämässä aivan riittämiin), mutta McGee on kirjoittanut rakenteeltaan toimivan ja intensiteetiltään koko ajan kiristyvän tarinan, jonka jatkoa jäin nyt nälkäisenä odottamaan. Henkilöt ovat hyvin kehiteltyjä – pikkuisen stereotyyppisiä mutta silti uskottavia – ja heidän erilaisten elämänpiiriensä ja kokemustensa kautta kuva Tornin hierarkiasta ja yhteiskunnasta pääsee avautumaan monelta kantilta.

Samoin McGeen visioima tulevaisuus on ilahduttavan valoisa. Teknologia on kehittynyt uusiin sfääreihin, mutta sen vastapainona köyhemmilläkin ihmisillä on varaa hyödyntää sitä elämässään. Toisaalta tuloerot ovat suuret ja elintaso vaihtelee valtavasti. Sosiaalisen nousun mahdollisuus on olemassa, mutta sen eteen joutuu näkemään valtavasti vaivaa – tai rikoksia. Sattumalla on toki myös oma osuutensa. Viestintä on nopeaa ja ihminen tarkoin seurattavissa, jolloin ne, jotka koettavat piiloutua, erottuvat selkeinä poikkeuksina.

Kirjassa on tuhtiutta ja mittaa, mutta toisaalta se on niin vetävästi kirjoitettu, ettei ylimääräistä oikein osaa määritellä. Loppua kohden kierrokset kovenevat ja jännitteet lisääntyvät, mikä lupaa hyvää jatkoa ajatellen. Melkoisia salaisuuksia on nimittäin kullakin kannettavanaan, ja joku aikoo selvittää, mitä todella tapahtui ja miksi...


Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Pudotus
Suomentaja: Annika Eräpuro
Otava 2016
446 s., e-kirja

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Yöpöydän kirjat, Minun mielessä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Hurja Hassu Lukija, Tylypahkan kirjasto, Todella vaiheessa, Kolmas kirja taskussa     


Haasteet: YA-lukuhaasteeseen ruksaan bingoruudukosta kohdan Sinua kiinnostava aika/paikka. Yhdysvallat-lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan New Yorkiin sijoittuva kirja. Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 33. Kirja, jossa kerrotaan rakkaustarina tulee myös kuitatuksi. Lisäksi pääsen avaamaan Jatkumo-haasteen.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola

Kirjastoreissulla sattui silmään JP Ahosen Villimpi Pohjola -sarjakuvan kahdesta ensimmäisestä osasta vastikään julkaistu uusi painos Pelinavaus (WSOY 2017, 1. painos Arktinen Banaani 2013). Villimpi Pohjola on ollut minulle nimenä etäisesti tuttu, mutta muuten tuntematon suuruus. Onneksi satuin nyt huomaamaan sen – kolahti nimittäin sen verran kovaa, että kaikki seuraavatkin osat, Kypsyyskoe, Lapsus ja Valomerkki, oli saman tien lainattava ja luettava.

Villimpi Pohjola kertoo samannimisen yliopistokaupungin elämästä ja eräästä tietystä kaveriporukasta siellä. Porukka muodostuu erilaisista persoonista, joilla on kuitenkin sen verran yhteistä (ainakin palauttamaton gradu, ihmissuhdehärdelli ja kolottava kaljahammas), että välit ovat tiiviit.

Pelinavauksessa on koottuna Ahosen alkupään strippejä, ja niiden piirrosjälki onkin sangen erilaista kuin myöhemmissä osissa. Ihmishahmot ovat hieman karrikoidumpia, nimenomaan hahmomaisempia, kun myöhemmin ihmismäisyys nousee selkeämmäksi.

Aluksi henkilöiden elämä toki muutenkin on erilaista. Opinnot ovat kaikilla kesken ja arki ja juhla nivoutuvat tiiviisti luentosalien, tenttiinlukemisten, ainejärjestöbileiden, peli-iltojen ja enemmän ja vähemmän onnistuneiden yhdenyönjuttujen ympärille.

Henkilögalleriaan kuuluvat "yksinäinen susi" Anna, "pelimies" Rontti, "muiden peesailija" Verneri, "kuvioista pian katoava" Jaana, "toinen häipyjä" Topi, "setämies" Juhani, "teinipoika aikuisen naisen kehossa" Minna, "huoleton hengailija" Otto, "romantikko" Ukko ja "murehtija" Muusa. Hahmot ovat hauskoja, mutta keskenään myös melko samantapaisia, mikä puolestaan hidastaa aluksi heidän erottamistaan toisistaan.

Kaverusten väliset suhteet ovat monenlaiset Ukon ja Muusan avoliitosta Oton ja Minnan kämppiksinä elelyyn ja Rontin ja Annan kännisiin jatkoihin, joiden seuraukset tai pikemminkin eräs aivan tietty seuraus nousee hyvin keskeiseen rooliin myöhemmin tarinassa.

Villimpi Pohjola kolisee muun muassa siksi, että tunnistan siitä hyvin paljon tuttuja elementtejä opiskeluvuosilta. Krapulassa luennolla (check), epämääräiset opiskelijabileet (check), täyttä hepreaa olevat tenttikirjat (metafysiikka check), yliopiston erikoiset opettajapersoonat (check), olutseireenien vastustamaton huuto (check), yöelämän kuvitelmat vastaan todellisuus (check)... ymmärtänette kaavan. Toisaalta tarinoissa on myös kipeästi osuvia huomioita elämän olennaisista asioista ja väistämättä edessä olevasta aikuiseksi kasvamisesta.

Tarina etenee soljuvasti. Paikoin stripeissä on ronskia huumoria, absurdeja tilanteita ja villiksi yltyviä kuvitelmia. Sohvaperunasta kasvaa ituja, sydän revitään rinnasta, tatti kasvaa otsaan ja niin edelleen. Realismin ylittävät efektit sopivat tarinaan erinomaisesti, eikä niiden mahdollisuutta kyseenalaista millään muotoa.

Villimmän Pohjolan ydin on sen henkilöhahmoissa ja näiden välisessä napakassa dialogissa. Sarjan aikana kaikki sen henkilöt kasvavat ja muuttuvat tavalla tai toisella, osa enemmän ja osa vähemmän. Graduja valmistuu, työpaikkoja etsitään, suhteita syntyy ja kuolee, yksi vauvakin saadaan (vahingossa) aikaiseksi, toista taas ei millään. Ajankuva välittyy populaarikulttuuriviittausten ja kehittyvän sosiaalisen median kautta.

Toisaalta tarinassa on riittävästi ilmaa, jotta erilaisissa elämäntilanteissa olleet ja kokemuksia keränneet voivat löytää siitä tuttua ja ymmärrettävää. Henkilöiden perhetaustoista annetaan vain pieniä viipaleita, olennaisinta on tämä hetki ja ehkä jopa tulevaisuus, jos sinne asti joku uskaltaa kurkistaa.

Pidän erityisen paljon siitä, kuinka epätäydellisiä Villimmän Pohjolan henkilöt ovat. Jokaisella on omat kompastuskivensä ja heikkoutensa, ja vaikka niitä välillä koettaa peitellä, ystävät ovat tarkkasilmäisiä ja ymmärtäväisiä. Tai ainakin yrittävät olla. Ainakin välillä. Edes huumorilla. Ehkä.

Mikä onnekas löytö tällainen erinomaisesti omaan makuun ja kokemusmaailmaan osuva sarjakuva onkaan! Ja vieläpä ihan sattumalta! Kiitos jälleen kirjastolle siitä, että esille nostetaan erilaisia kirjoja asiakkaiden huomattavaksi ja kiinnostuttavaksi.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Pelinavaus
WSOY 2017
160 s.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Kypsyyskoe
Arktinen Banaani 2011
88 s.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Lapsus
Arktinen Banaani 2014
96 s.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Valomerkki
WSOY 2015
96 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Pieni kirjasto, Kirjojen keskellä, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Oksan hyllyltä, Hurja Hassu Lukija, Sabinan knalli  

Haasteet: Avaan täten Sarjakuvahaasteen saman tien neljällä suorituksella. Kirjastohaasteen kohta 19. Lue sarjakuva, Helmet-haasteen kohta 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa (alun perin Aamulehdessä).

Kaj Korkea-aho & Ted Forsström: Zoo! Viraalit nerot

Atlas aloittaa 8. luokan ilman parasta kaveriaan Elliotia, joka on muuttanut perheensä kanssa ulkomaille. Atlasin ja Elliotin nettisaitti Zoo on pieni mutta eloisa, ja kuvien tekeminen ja niillä viestiminen onkin heille luonteva tapa kommunikoida. Ikävä kyllä koulun muskelimies Justus on keksinyt ohittamattoman tavan tehdä vaikutus aivan kaikkiin: hän on kuvannut ja julkaissut videon, jossa istuu ilman housuja kuuman vohveliraudan päälle. Tänä syksynä kukaan ei mistään muusta tunnu puhuvankaan.

Atlas voisi jopa sietää valtavaksi nettihitiksi muodostuneen vohvelointi-ilmiön, mutta kun Justus asettuu ehdolle myös koulun johtokunnan oppilasjäsenen vaaliin, ei tilanteeseen voi olla sekaantumatta. Atlas huomaa siis tekevänsä omaa vaalikampanjaa luokalle uutena tulleen, Belgiassa asuneen Sarah-Lin kanssa.

Tarina etenee Atlasin Elliotille lähettämien sähköpostien ja niiden liitetiedostona olevien kuvien kautta. Luvut ovat lyhyehköjä ja kuvitus sopii oivallisesti tarinaan. Atlas on sanavalmis ja hauska, mutta pelkkää hörötystä tarina ei ole, vaan käsittelee hyvin esimerkiksi netti-ilmiöiden syntyä ja koulumaailman hierarkiaa. Eikä sovi unohtaa ihastumisia ja mitä näitä kaikkia nyt on.

Zoo! Viraalit nerot on hauska ja särmikäs tarina, ja ymmärtääkseni se on aloitusosa uudelle sarjalle. Jotain tällaista kaivataan aina: helpostilähestyttävää ja nikottelematta etenevää tarinaa, jonka seurassa viihtyy matalalla kynnyksellä. Olen vinkannut kirjaa jo seiskaluokkalaisille, ja olisikin kiinnostavaa kuulla, mitä siitä on pidetty.

Pidän erityisen paljon siitä, että Korkea-aho ja Forsström kuvaavat hyvin tavallisten koululaisten elämää. Nuorilla on tietenkin omat huolensa ja haasteensa, mutta nyt revitellään luvan kanssa huumorilla ja kepeämmällä otteella – vaikka kyllä pinnan alta paljastuu lopulta vakavampiakin teemoja.

En voi kuin suositella lukemaan itse. Neropatin päiväkirjat ja Nörtit ovat saaneet varteenotettavan kilpailijan.


Kaj Korkea-aho & Ted Forsström: Zoo! Viraalit nerot
Kuvitus: Pentti Otsamo
Suomennos: Laura Beck
Otava 2017
207 s.
Zoo! Virala genier (2017)

Kirjastosta.

Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista

Suzy on tyttö, joka ei pyytele anteeksi olemassaoloaan, vaikka joidenkin mielestä hänen pitäisi. Hän on luokkakavereiden mielestä pöpipöpi, eikä mielikuvan muokkautumisessa auta Suzyn tapa kiinnostua joistakin aihealueista voimalla ja vimmalla – ja olla samalla vimmalla kiinnostumatta toisista. Esimerkiksi sosiaaliset suhteet, kaverihierarkiat ja ihmisten välinen kanssakäyminen tuottaa Suzylle päänvaivaa.

Kun Suzyn paras ystävä Franny hukkuu kesälomalla, on elämän palikat saatava järjestykseen. Miten hyvänä uimarina tunnettu Franny noin vain voi hukkua? Entä jos syynä ovatkin vaikkapa meduusat, jotka pistävät ihmistä joka sekunti jossain päin maapalloa? Ja miten voi korjata jotain peruuttamatonta, kun peruuttamaton on jo tapahtunut?

Suzy on päättänyt olla puhumatta, kun hänellä ei ole mitään erityistä sanottavaa. Vanhemmat vievät häntä tietenkin terapiaan, mutta puhumisen sijaan Suzy aikoo ottaa uuden luonnontieteiden opettajan rouva Turtonin teesit vakavasti ja tehdä tutkimuksen, jolla voi todistaa, mitä Frannylle tapahtui. Alkaa matka surutyön, tieteellisen tutkimuksen ja oman itsen tuntemisen keskelle.

Ali Benjaminin Mitä sain tietää meduusoista on haikea, melankolinen, koskettava ja kaunis kirja. Se uppoutuu syvälle suruun, menetykseen ja virheisiin, muttei ole toivoton tai synkkä. Suzy on päähenkilönä ihastuttava: erikoinen, persoonallinen, omaääninen. Hänellä on paljon työtä tehtävänä oppiessaan olemaan maailmassa, joka ei ole hänelle itsestäänselvä. Kasvaminen, muuttuminen, uuden oppiminen ja ymmärtäminen nousevat keskeiseen rooliin Suzyn käsitellessä Frannyn kuolemaa.

Kirjan rakenne keventää raskasta teemaa. Nykyhetki ja menneisyys vaihtelevat sopivassa suhteessa, ja Suzy käy läpi hänen ja Frannyn ystävyyttä ja ystävyyden kolhiintumista. Samalla Benjamin onnistuu kuin varkain ujuttamaan tieteen ja tutkimuksen maailman luontevaksi osaksi tarinaa. Suzy alkaa selvittää meduusojen taustoja ja tekee sen huolellisesti, saamiensa oppien mukaan. Tarina elää, kasvaa ja hengittää kaikkien sen rakennusosien mukana.

En silti voi olla miettimättä, onko Mitä sain tietää meduusoista kuitenkin lopulta enemmän aikuisen lukijan makuun. Se on viisas, kaunis kirja, mutta antaako se kaikille nuorille lukijoille jotakin? Aikuisen on helppoa nähdä kirjan ja tarinan merkitys: oman erityslaatuisuutensa kanssa kamppailevan varhaisnuoren kasvutarina, surutyön vaiheet ja vanhempien suhde kriisin kokeneeseen lapseen. Ja toki näin tiedeorientoituneena ihmisenä rakastin paneutunutta tutkimuksen tekoa. Mutta silti: onko aineksia tarpeeksi nuoren lukijan lukunautintoon? Ehkä ainakin vaaditaan samaistumispintaa, jonkin tarinan osion osuva kolahtaminen omaan elämään – näin veikkaan, vaan en varmaksi sano.

Ihana lukukokemus joka tapauksessa, ja saa arvostamaan hiljaisuutta, merkityksellisiä elämänkokemuksia ja uuden oppimista aivan uusin tavoin.


Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista
Suomentaja: Marianna Kurtto
Otava 2017
285 s.
The Thing About Jellyfish (2015)

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Pieni kirjasto, Pauline Von Dahl, Siniset helmet, Evarian kirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja, Lukutoukan kulttuuriblogi   

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?

Evie on saanut entisessä koulussaan kyseenalaisen kunnian olla se tyttö, joka sekosi. Hän on sairastunut pakko-oireiseen häiriöön ja pahimmillaan linnoittautunut päiväkausiksi omaan huoneeseensa elämään steriiliä elämää kädet verille pestyinä. Nyt kaikki tuntuu kuitenkin jo paremmalta: terapia toimii, lääkitystä vähennetään, pahojen ajatusten käsittelyyn on keinoja. Ja uusi koulu, uudet kuviot, uudet ihmiset. Ehkä uusi elämä alkaa nyt?

Evie haaveilee normaalista 16-vuotiaan elämästä. Kavereista, ihastumisesta, bileistä. Hänen paras ystävänsä Jane on liimautunut poikaystäväänsä Joeliin, ja vaikka Jane on ollut isona apuna Evien sairauden aikana, Eviestä tuntuu silti yksinäiseltä. Päädyttyään melko lailla pieleen meneville treffeille hurmaavan Ethanin kanssa hän kohtaa onnekseen kaksi räväkkää tyttöä Amberin ja Lottien. Lähes huomaamatta tytöistä tulee läheisiä ja elämä saa jälleen uusia merkityksiä.

Kunhan kukaan ei vaan saa tietää Evien sairaudesta ja pahoista ajatuksista. Ei kukaan. Ikinä.

Aloitin Holly Bournen Normaali-sarjan lukemisen sen toisesta osasta Mikä kaikki voi mennä pieleen?. Nyt pääsin aloitusosan äärelle, ja se oli juuri niin hyvä kuin ajattelinkin. Jatkoa pian, please! (Ja onneksi sitä onkin.) Bournen tyylissä on jotain sellaista kumartelematonta villiyttä, raikkautta ja rentoutta, jota en ole pitkään aikaan missään muualla kohdannut. Hän tarttuu rohkeasti aiheisiin, jotka saattavat monelle olla tutumpia kuin uskoisikaan, tai ainakin niistä ei ole haitaksi tietää lisää.

Evie herättää minäkertojana lukijan sympatian, vaikka onkin vaikea tyyppi sairautensa ja sen prosessoinnin kanssa. Hän on kuitenkin huumorintajuinen ja skarppi ja haluaa selvitä, aivoparat vain asettavat haasteita elämälle omien ehtojen mukaisesti. Mietin lukiessani paljon normaaliuden käsitettä, joka on Evielle keskeinen asia. Mitä on olla normaali? Kuka sen määrittelee? Mikä vie pois normaaliudesta ja kenen ehdoilla? Miten taas normaaliutta kohti päästään?

Oonko ihan normaali? onnistuu käsittelemään ystävyyttä, ihastumista, seksuaalisuutta, itsetuntoa, yhteiskuntaa ja terveyttä kaikkea samaan aikaan ja ilman, että mikään osa-alue saa liian suuren painolastin. Evien, Lottien ja Amberin perustama feministinen keskustelukerho ihastuttaa, ja sen käsittelemät aiheet kolahtavat. Läpi käydään monta tyttönä olemisen olennaista osa-aluetta kuukautisista rooliodotuksiin ja -vaatimuksiin. Silti tilaa jää keskustelun lisäksi toiminnalle: on bileitä, bileitä ja bileitä, koulun juhlia, koulupäiviä, välitunteja, kahvitteluja ja lounaita, elokuvia ja treffejä. Jutellaan, tavataan, viestitellään, pohditaan.

Holly Bournella on taito rakentaa tarinaa, joka viihdyttää ja koskettaa – epäilemättä sekä kirjan varsinaista kohderyhmää että aikuislukijoitakin. Minuun kirja kolahti niin hyvin, että vinkkasin sen saman tien lukiolaisryhmälle, ja joka ikinen kirjaston kappale lähti kerralla lainaan. Toivottavasti niistä irtoaa yhtä hyviä lukuhetkiä kuin itse sain.


Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
Suomentaja: Kristiina Vaara
Gummerus 2017
412 s.
Am I Normal Yet? (2015)

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Sivutiellä, Opus eka, Sivujen välissä, Kirjapöllön huhuiluja, Kun olen valmis, Hogwarts Library, Bookishteaparty, Neverendingly     

Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?

Tämä viikonloppu on kulunut freeseissä YA-tunnelmissa. Eilen pääsin osallistumaan Suomen ensimmäiseen YA-fanitapahtumaan, Hel-YA!:an, joka järjestettiin Suvilahdessa. Twiittailin tapahtuman aikana paneelikeskusteluista sangen vauhdikkaasti, mutta ehdin myös keskittyä kuuntelemaan kirjailijoita ja haistelemaan tunnelmia. Jäi mukava fiilis – ja halu rummuttaa YA:n puolesta entistä enemmän!

Hel-YA!:ssa tavattiin kirjailijoita sekä livenä että tietotekniikan välityksellä. Brittiläinen YA-kirjailija Holly Bourne kuului jälkimmäisiin, ja hänen haastattelunsa oli iloinen ja eloisa. Totuuden nimessä en ollut kovin suuresti kiinnittänyt hänen tuotantoonsa huomiota aiemmin, mutta aivan tuore suomennos Mikä kaikki voi mennä pieleen? napsahti tajuntaani vähän aikaa sitten. Sarjan ensimmäinen osa Oonko ihan normaali? on minulla vielä lukematta, mutta se ei haitannut lukukokemusta ollenkaan. (Ja sarjan ensimmäinen osa on luonnollisesti välittömästi lukupinossani, kunhan sen käsiini saan.)

Mikä kaikki voi mennä pieleen? alkaa massiivisesta krapulasta. Amber on lähdössä kesäksi Kaliforniaan tapaamaan äitiään ja työskentelemään lasten kesäleirin ohjaajana. Äiti on raitistunut alkoholisti, jota Amber ei ole tavannut kahteen vuoteen – ei sen jälkeen, kun tämä lähti entisen terapeuttinsa mukana Yhdysvaltoihin. Amber asuu isänsä, äitipuolensa ja velipuolensa kanssa, mutta suhteet heihinkin tuntuvat menneen solmuun. Onneksi parhaat ystävät Lottie ja Evie ovat tukena kaikissa tilanteissa, myös etänä nyt valtameren yli. Jos se krapula vain hellittää.

Äidin kohtaaminen ei mene ihan niin kuin Amber on ajatellut. Tämä tuntuu etäiseltä, eikä äidin uusi mies miellytä Amberia sen enempää kuin ennenkään. Leiri alkaa kuitenkin pian, ja päivät täyttyvät jatkuvista velvollisuuksista, hyperaktiivisista muksuista ja monenmoisista ihmissuhdeasioista, joihin vähiten ei ole syypää kuolettavan komea ja fiksu Kyle. Amberilla on opeteltavaa niin jenkkikulttuurissa kuin äitisuhteen pohtimisessa, mutta eipä ihastuminen Kyleen ole mitään leikinlyöntiä sekään. Etenkään, kun tunne vaikuttaa olevan kuin ihmeen kaupalla molemminpuolinen...

Mikä kaikki voi mennä pieleen? on aivan ihastuttavan raikas, rempseä ja vetävä nuortenkirja. Amber ja hänen ystävänsä ovat aivan mahtavia hahmoja: eivät kumartele, tuntevat oikeutensa, ja kuitenkin nuoruuden herkkyyttä ja epävarmuutta on yllin kyllin kullekin tavallaan. Feminismi on olennainen osa ystävysten elämää ja keskusteluja, ja kukin tuo tematiikaan oman näkökulmansa. Tosin, kuten Sirri bloggauksessaan toteaa, kirjan maailma ja näkökulma ovat kuitenkin, kaikesta huolimatta sangen rajattuja. Olen silti sitä mieltä, että Mikä kaikki voi mennä pieleen? on raikas tuulahdus, jotenkin villi ja kuriton tuttavuus.

Amberin perhetragedia on kirjassa keskeisessä roolissa, ja sitä selvitellään ja siitä vaietaan hyvin inhimillisellä tavalla. Bourne ei riepottele alkoholismia, vaan Amber saa hyvin omaäänisesti ja aidosti käsitellä aihetta mielessään ja puheessaan. Selvää on, että alkoholistiäidin tyttärenä kasvaminen ei ole tehnyt parasta mahdollista jälkeä Amberin käsitykseen kiintymyksestä, omasta itsestään ja toisten ihmisten luotettavuudesta. Onneksi aika voi kuitenkin parantaa haavoja, ja ihmiset, joita itse valitsee rakastaa, nostavat myös itsensä hyväksymisen uuteen mahdollisuuteen.

Suosittelen Holly Bournea estoitta ja vilpittömin mielin. Näin raikkaan ja elämäniloisen kirjallisuuden lukeminen ei voi kuin tehdä hyvää ihmiselle.


Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?
Suomentaja: Kristiina Vaara
Gummerus 2017
448 s.
How Hard Can Love Be? (2016)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Dysphoria

Haasteet: 99. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa.

Juuli Niemi: Tuhat tytärtä

Kuten kirjallisuusuutisia seuranneet tietävät, Juuli Niemi voitti juuri lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaanillaan Et kävele yksin. Hän on ennen tätä voitokasta romaaniaan kirjoittanut novelli- ja runokokoelmia, joista tuorein, vuonna 2015 julkaistu Tuhat tytärtä, tarttui käteeni kirjastosta henkilökunnan suositteluhyllystä.

Runot, nuo pirulliset, tulkinnanvaraiset luritukset. Minun on ollut vaikea suhtautua niihin melkolailla aina. Säännöllisin väliajoin kuitenkin nousen poterostani ja ahmaisen jonkin runokokoelman. Niinpä en varsinaisesti pelännyt tätäkään kirjaa, hieman epäilin vain, kuinka sen kanssa selviän.

Aivan hyvin, on todettava. Niemi kirjoittaa kuulasta ja kuitenkin jollain muotoa hyvin realistista kieltä. Tuhat tytärtä uppoutuu tyttöyden ja naiseksi kasvamisen maailmaan, joka tuntuu aiheena jossain määrin hallinneen lukemisiani ja muutenkin elämääni viime aikoina – eikä siinä mitään, näin on hyvä.


Katso taas ikkunasta ulos.
Vain sinä voit tietää
mitä sinä siellä näet.


Niemen runoissa on tarttumapintaa, mutta ne eivät silti selittele tai alleviivaa liikoja. Paljon jää lukijan tulkittavaksi, omien ajatusten järjesteltäväksi. Runot käsittelevät perheen sisäistä dynamiikkaa, sisarussuhteita, muistoja ja kasvamista. Nostalgiaakin paikoin, olen ymmärtävinäni.

Kokoelman loppupuolella tuntuu siltä, että aikuisuus on jo alkanut. On otettava vastuu omasta elämästä, siirryttävä eteenpäin ja annettava menneiden olla menneitä. Kaikesta ei voi lapsuuttakaan syyttää, eihän? Vai voiko?

Runojen minä on samaan aikaan villi ja alistuva, roolissaan perheen kuopuksena tyytymätön ja kuitenkin onnellinen, ehkä, tavallaan. Isommissa siskoissa on paljon, mistä saada kiinni ja mitä hyödyntää omassa kipuilussa, ehkä kaikkea ei tarvitse kokea itse, kun tietää, kuinka asiat kuitenkin voivat mennä.

Tuhat tytärtä on myös ylistyslaulu ystävyydelle, sen kaikessa monimutkaisuudessaan. Ystäviä voivat olla yhtä hyvin ne, joissa virtaa samaa verta kuin nekin, joiden kanssa minulla ei ole yhtäkään yhteistä piirrettä. Niemen runoja voi lukea uudelleen ja uudelleen, maistella ja kokeilla, miltä ne kuulostavat rytmiltään ja sisällöltään.

Kauniilta, taitavilta, monikasvoisilta.


 - - Sellainen ystävä tietää,
että pelkään mennä talojen kellareihin
menee sen takia edeltä.
Sellainen ystävä ei osaa katsoa kohteliaasti poispäin.

Minä vaalin juuri niitä ihmisiä
joiden kohdalla en enää pysähtyisi juhlissa,
koska he saavat minut muistamaan
ettei ihminen sitoudu pysymään aina samana
ja että jokin kuitenkin säilyy aina samana.

(Katkelma runosta Ystävät)



Juuli Niemi: Tuhat tytärtä
Ulkoasu: Päivi Puustinen
Otava 2015
93 s.

Kirjastosta.


________

Toisaalla: Kirjan pauloissa, Lukukausi, Täysien sivujen nautinto, Kaikkia värejä  

Helmet-haaste alkaa olla loppusuoralla. Tämän saan kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä

Alkaa olla sillä tavalla, että olen menettänyt sydämeni Terhi Rannelalle. Hänen kirjansa ovat kiinnostavia, vetäviä ja raikkaita. Niissä ei pönötetä, saarnata tai sekoilla. Huippua!

Jäämeri, jäähyväiset ja minä on Kerttu ja Mira -trilogian kolmas osa. Aiemmista osista olen kirjoittanut täällä ja täällä. Nyt minäkertojaksi pääsee Miran ystävä Ilari, joka on liikuntavammainen mutta sitäkin energisempi nuorukainen. Ilari on houkutellut Miran ja Kertun sekä veljensä Valtterin road tripille pohjoiseen: reitti kulkee Tampereen ja Rovaniemen kautta Kilpisjärvelle, Norjan Lappiin ja Inariin. Matkan varrelta Volvon kyytiin poimitaan myös Ilarin netti-ihastus Heta, jossa on ihmeellistä Lapin taikaa ja muitakin salaisuuksia...

Matkakertomuksena kirja toimii erinomaisen hyvin. Teksti kulkee osin Ilarin minäkerrontana, osin kaikkien mukana olevien matkapäiväkirjamerkintöinä. Ääni on uskottava ja hauska, juuri riittävän kepeä muttei ärsyttävästi höttöinen.

Rannela käsittelee myös vakavia asioita: erilaisia vähemmistöjä ja nuorenkin ihmisen tielle tulevia vastoinkäymisiä ja esteitä. Pidän kirjailijan tavasta yhdistää syvällisempiä teemoja rentoon meininkiin. Toisella tavalla rakennettuna tarina voisi käydä ahdistavaksi ja painavaksi, saarnaavaksikin. Nyt se on juuri sopia yhdistelmä isoja asioita ja nuoruuden iloa.

Porukka kohtaa matkansa varrella monenmoista, joista esimerkiksi akuutti rahapula nosti vinon hymyn lukijan kasvoille. Niinhän se menee, että matkabudjetti on ihan järkevä homma, vaikka kovin tylsältä ja aikuismaiselta tuntuukin. Pankkitilin pohjan häämöttäessä joutuu itse kukin vähän nieleskelemään. Matkaseurueen yhteishenki on mainio, heidän kanssaan voisi olla varsin mukavaa matkustaa. Kukaan ei pingota ylettömästi, ja erilaiset luonteet solahtavat hyvin yhteen – vaikka kyllä välillä kipunoikin.

Luulen, että Terhi Rannelan tyylissä on yksinkertaisesti jotain niin aitoa ja vilpitöntä, että se kolahtaa varsinaisen kohderyhmän ulkopuolellekin. Tarinan jännite säilyy loppuun asti, lukeminen on mieluisaa ja lopun tullessa henkilöistä eroaminen haikeaa. Ilokseni kirjan lopussa on pieni katsaus tulevaan. Tulee olo, että vanhoille tutuille käy varsin mukavasti.

Suosittelen Rannelan tuotantoa lämpimästi. Onneksi hän on tuottelias kirjoittaja, ja minulla vielä monta lukukokemusta odottamassa.


Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä
Ulkoasu: Markus Pyörälä
Otava 2010
217 s.

Kirjastosta.

______

Muualla: Lukutoukan kulttuuriblogi, Oksan hyllyltä, Kirjakaapin avain,

Kirjankansibingosta ruutu Sininen ja kolmas BINGO!