Chad Harbach: Pelin henki

Baseball. Siinä vasta laji. Jos minun pitäisi luetella urheilulajit, jotka kaikkein vähiten kiinnostavat, baseball olisi jossain aika lähellä erilaisia ammuntalajeja ja amerikkalaista jalkapalloa, eli hyvin kaukana mistään kiinnostavasta. Niin vain silti huomasin uppoavani pitkälle viidettä sataa sivua baseballin maailmaan ja nauttivani matkasta ja räpylänhajusta.

Chad Harbachin romaani Pelin henki kertoo toki muustakin kuin baseballista, ehkä lopulta käytännössä juuri jostain ihan muusta. Sen kokoavat elementit ovat juuri niitä, joita kirjallisuudessa niin valtavasti ja pyyteettömästi rakastan: Yhdysvaltoja, jenkkiläisiä yliopistoja, nuoruutta, rakkautta, mielenterveyden ongelmia, rikkinäisiä perhesuhteita, kirjallisuutta aiheena itsessään.

Keskeiset henkilöt ovat vaatimattomasta taustasta ponnistava luonnonlahjakkuus Henry Skrimshander, jonka Westishin yliopiston edustusjoukkueen kapteeni Mike Schwartz bongaa pelimatkalla ja onnistuu hankkimaan tälle paikan Westishiin. Henryn huonekaveriksi sattuu yliopiston persoonallisimpiin henkilöihin eittämättä lukeutuva Owen Dunne, johon puolestaan yliopiston vakaamielinen rehtori Guert Affenlight huomaa rakastuneensa. Affenlightin tytär Pella palaa vuosien tauon jälkeen isänsä elämään ja kotiutuu lopultakin Affenlightille niin rakkaaseen Westishiin. Pella ja Mike Schwartz löytävät toisistaan yllättävän paljon samaa, kunnes eivät sitten enää löydäkään.

Tarina on herkullinen, monipolvinen, jaaritteleva ja kuitenkin särmikäs ja huolella koostettu. Se rakentaa henkilöistä ja heidän välisistään suhteista kuvioita, joita sinnikkäästi laajentaa ja terävöittää. Malttamaton lukija saattaa jo turhautua hidasteluun, kunnes asiat saavat taas vauhdikkaita käänteitä. Yksi olennainen käännekohta on peli, jossa Henryn virheheitto koituu Owenille kohtalokkaaksi ja tämä loukkaantuu vakavasti. Moni solmu alkaa sen jälkeen purkautua, eivätkä kaikki lainkaan hyvällä tavalla.

Harbach on luonut romaanin, jonka henkilöt ovat monipuolisia, kiehtovia ja sympaattisia. Minkäänlaista pehmoilua ei kuitenkaan ole luvassa, eikä siirapista ole pelkoa. Henkilöt ovat kaikkine heikkouksineen ja virheineen niin syvän inhimillisiä, että heidän luokseen haluaisi astua kirjan sivuille. Kaikille tekisi mieli sanoa jotakin kannustavaa, jotakin sellaista, jolla saisi virhesuuntaan meneviä veneitä edes hieman parempaan kurssiin. Mutta juuri se on Pelin hengen vahvuus: väistämättömät karikot, virheet ja heikkoudet, inhimillisten valintojen ja tekojen luonnonlakina seuraava sumu ja epäusko.

Ei romaani täydellinen ole. Kuvaukset baseballotteluista ja -harjoituksista haukotuttivat ajoittain, tietynlainen hidastempoisuus sai välillä toivomaan, että sivut kääntyisivät nopeammin. Mutta kaikkien suvantojenkin jälkeen tarina palkitsi aina uudelleen levittämällä silmien eteen ihmisyyden, tunne-elämän ja mielen kirjon kaikissa väreissään.


Chad Harbach: Pelin henki
Suomentaja: Tero Valkonen
Otava 2013
469 s.
The Art of Fielding (2011)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Oksan hyllyltä, Luetut, lukemattomat, Lumiomena, Hurja Hassu Lukija, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjojen keskellä   

Haasteet: Kirjahyllyn aarteet -haaste, Helmet-haasteen kohta 6. Rakkausromaani

Zadie Smith: Kauneudesta

Zadie Smithilla tuntuu olevan vahvan kerronnan lahja. Hänen tarinankuljetustaan, henkilöhahmojen rakentamistaan ja syventämistään, juonenkäänteiden mestarointiaan ja yksityiskohtien tajuaan saa vain ihastella, paikoin jopa väsyttävyyteen asti.

Kauneudesta sukeltaa ympäristöön, jota jostain syystä (sitä missään määrin oikeassa elämässä tuntematta) syvästi rakastan: yhdysvaltalaiseen yliopistomaailmaan. Romaani kertoo kahden keskenään hyvin erilaisen akateemisen perheen elämästä Wellingtonin yliopistossa ja perheenjäsenten toisiinsa kietoutuvista valinnoista ja teoista.

Howard Belsey on taidehistorioitsija, joka vielä uransa loppupuolella on edelleen vailla vakituista virkaa. Hän opettaa, luennoi ja tutkii, kilpaillen verisesti samoista aihepiireistä kiinnostuneen mutta kaikin muin tavoin eri lailla ajattelevan brittiläisen Monty Kippsin kanssa. Belseyn perheeseen kuuluvat Howardin vaimo Kiki, sairaalan hallintojohtaja ja kolme parikymppistä lasta Jerome, Zora ja Levi. Kukin Belsey suuntaa huomionsa ja kiinnostuksensa omiin kohteisiinsa, mutta etenkin topakalla Kikillä on ote ja näkökulma kaikkeen. Yleensä tiedostava, liberaali ja perääntymätön. Kippsit ovat puolestaan konservatiivisia ja uskonnollisia ja antavat sen myös näkyä. Erilaisuudestaan huolimatta perheiden äidit löytävät yhteyden ja alkavat vähitellen ystävystyä.

Perhedraamaa on luvassa, kun kullakin on oma polkunsa kuljettavanaan ja omat intohimonsa täytettävänään. Tarina tekee aikahyppyjä, osoittaa hitaasti eteneviä säröjä ja täydentyy vähitellen yhä moniulotteisemmaksi. Wellingtonin yliopisto elää puolestaan romaanissa omaa elämäänsä, omien lakiensa ja tapojensa mukaan. Mielipiteet ja poliittiset näkemykset törmäävät, ja kaiken taustalla akatemia vahvistaa omaa tilaansa ja tekemisen tapaansa.

Smithin kerronta on polveilevaa, runsasta ja jollakin kiehtovalla tavalla anteeksipyytelemätöntä. Hän haluaa kertoa tarinansa sellaisena kuin se on, antaa henkilöidensä olla mitä ovat, tehdä kerronnallisia ratkaisuja, joissa on myös tympeyttä, joissakin ehkä jopa hiven tunkkaisuutta. Ja silti lukeminen on ilo, vaikka se kestää: romaani kiskoo mukaansa eikä pyydä lupaa lukijan viettelylle.

Kauneudesta on ensimmäinen Smithiltä lukemani kirja, mutta uskallan todeta, että uteliaisuuteni on herätetty ja muukin tuotanto päätyy lukupinooni ennemmin tai myöhemmin. Mikä ilo löytää uusi kirjailija, jonka ääni (ja luonnollisesti myös Irmeli Ruuskan hyvä suomennos) kaikuu omissa korvissa juuri oikealla tavalla, kiehtovana ja kokonaisena.


Zadie Smith: Kauneudesta
Suomentaja: Irmeli Ruuska
WSOY 2006
439 s.
On Beauty (2005)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Kirjahyllyn aarteet -haaste.

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Kirjapolkuni

Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus

Dubravka Ugrešićin Kiputilahallitus kertoo maanpakolaisuuden, sodan ja kansallisen identiteetin murtumisen aiheuttamasta surusta ja kauhusta, sen voimasta murskata ihminen alleen. Romaani sijoittuu pitkälti Amsterdamiin, jonne joukko Jugoslavian hajoamissotia paenneita nuorehkoja ihmisiä on asettunut etsimään uutta ja parempaa elämää.

Tanja Lucić on kroatialainen kirjallisuudenopettaja, joka on kotoisin Zagrebista, mutta joutunut muuttamaan sieltä pois, ensin Saksaan ja sitten Hollantiin. Mies lähti Saksasta kohti itää, Tanjan suunta oli tasainen ja harmaa maa, jossa on silti pirullisen turvallista olla, vaikka ihmiset ovatkin sulkeutuneita ja hitaastilämpeäviä. Tanja saa sijaisuuden yliopistolta, hän opettaa joukolle sotapakolaisia serbokroaatin kieltä ja kirjallisuutta.

Kieli ja sen vaikutus identiteettiin on romaanissa valtavan olennaisessa roolissa. Tanja pohtii opettamansa kielen ilmenemistä ja käyttöä paljon. Kieli jakautuu serbian, kroatian, bosnian ja montenegron kieliin – kuka puhuu ja ymmärtää mitäkin, se on toinen tarina.

Kieli- ja kulttuuriopintojen sijaan Tanjan vetämästä kurssista muodostuu balkanilaisnuorille jonkinlainen terapiaistuntoryhmä. Kotimaiden kaaos, sodan uhka, oma status pakolaisena ja maahanmuuttajana, vieraalla maalla asuminen, erilaiseen kulttuuriin sopeutuminen, kaikki vie aikansa ja vaatii veronsa. Toisilta ne kerätään suurempina kuin toisilta, minkä ryhmä joutuu raadollisesti lukuvuoden aikana huomaamaan.

Kun Tanja vierailee äitinsä luona Zagrebissa pitkän ajan jälkeen, hän saa huomata, ettei ole kotonaan enää sielläkään. Mitä maanpakolaisuus ihmiselle tekee? Antaako se yhtään rauhaa?

Kiputilahallitus on haastava ja raastava kirja. Se saa uppoamaan sijattomuuden ja vierauden tuntemuksiin, herättää levottomuutta, tuntuu oudoltakin. Ymmärrys maansa menettäneitä kohtaan kasvaa vähitellen, vaikkei siihen täysin voi samastua turvallisissa oloissa ja vakaassa maassa asuvana. Päällimmäiseksi tunteeksi kirjan kansien sulkeuduttua jää kuitenkin usko sinnikkyyteen. Ihminen pärjää, muiden kanssa tai tarvittaessa yksin, selviytyy ja jatkaa matkaansa, vaikka huonolta näyttäisi.

Balkanin kriisin vaikutukset näkyvät edelleen Euroopassa ihmisten mielissä ja politiikassa, vaikka sodasta on jo parikymmentä vuotta. Niinkin raastava ja monitahoinen konflikti kuin Jugoslavian hajoamissodat olivat, on ihme, että rauhan tilaan on ylipäätään koskaan päästy. Ihmisten mieliin sota on tietenkin jättänyt lähtemättömän jäljen, jonka korjaamiseen on varattava edelleen aikaa ja vaivaa.

Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus

Suomentaja: Kari Klemelä

Like 2007

328 s. 

Ministarstvo boli (2004)

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Katja Matikainen / Kiiltomato, Mari A:n kirjablogi, Jäljen ääni  

Haasteet: Frau, Signora & Bibi (kirjan alkukieli on kroatia), Muuttoliikkeessä (pakolaisuus)

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Leander Granlundin runoja ei koskaan julkaistu, mutta sitäkin enemmän ne kiehtovat yhä uusien sukupolvien edustajia, etenkin melankoliaan taipuvaisia nuoria miehiä. Niin myös Åbo Akademin kirjallisuustieteen kurssilla Granlund nousee esiin, vaikka luennoitsija Mickel Backman koettaa pitää aiheen sivumaininnan tasolla.

Perintötieto kertoo, että Granlundin runot ovat suorastaan kuolettavan hyviä: ne saivat 1920-luvulla aikaan käytännössä verilöylyn kustavilaisissa häissä, eikä runoilija itsekään selviytynyt. Sen jälkeen ne ovat niittäneet seuraavia lukijoita melkoisella viikatteella. Opiskelija Pasi Maars alkaa kaivella esiin Granlundin taustoja, ja samassa veneessä keinuu hänen ystävänsä Calle Hollender, jolla on omat ihmissuhteisiin, opiskelujen etenemiseen ja toimeentuloon liittyvät huolensa.

Kirjallisuuden kauhut muuttuvat todeksi kaikkien osapuolten elämässä: osalla sattuman kautta, osalla tietoisesti. Taustalla pauhaa koko ajan opiskelijaelämä haasteineen siinä missä Mickelin keski-iän kriisikin. Tuhoa ei voida välttää ja vaietut salaisuudet nousevat pyytämättä pintaan.

Kaj Korkea-ahon Paha kirja valikoitui entisen työpaikkani lukupiirin Halloween-kirjaksi, ja se tarjosi käymämme keskustelun perusteella monenlaisia lukukokemuksia. Itse odotin Kauhua isolla K:lla, etenkin koska muistin Korkea-ahon esikoisteoksen Katso minuun pienehen olleen melko överi tapaus. Varsinaista pelkoa ei kyllä tarvinnut kokea, mutta Paha kirja on joka tapauksessa oivallinen romaani ennen kaikkea mielen sairauksista, yliopistomaailmasta ja kirjallisuudesta.

Olin lukukokemukseeni pääosin tyytyväinen, sillä siinä ei ollut juuri minkäänlaista ennalta-arvattavuutta. Ehkä se johtui ennen kaikkea siitä, etten oikein etukäteen tiennyt, mitä tuleman pitäisi – ja toisaalta Korkea-aho on kehitellyt tarinaan oivallisen vihdyttävän juonen. No, muutama käänne on aika itsestäänselvä, mutta se ei haittaa, kun kokonaisuus on toimivaksi todettava.

En usko Pahan kirjan jäävän mieleeni minään Suurena Elämyksenä, enkä siitä sen kummemmin vaikuttunut, mutta olen tyytyväinen, että pääsin esikoisteoksen tuottaman nuhjuisen tunteen yli ja siinä mielessä ennakkoluuloistani eteenpäin. Kenties sen Tummempaa tuolla puolen voisi jossain vaiheessa myös lukaista: Kaj Korkea-aholla tuntuu olevan ehtymätön mielikuvitus, taito kuvata suomenruotsalaisuutta laajalti ja sujuva kynä.


Kaj Korkea-aho: Paha kirja
Suomentaja: Laura Beck
Ulkoasu:
Otava 2015
317 s.
Onda boken (2015)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Kirjoista ja muista kertomuksista, Kirjavuori, Kirja hyllyssä, Mari A:n kirjablogi...

Helmet-haasteesta nappaan kohdan 6. Kirjastosta kertova kirja. Yliopiston kirjasto on olennainen paikka kirjan tapahtumille.

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Rosemary Cooke kertoo perheensä tarinaa aloittaen keskeltä. Niin hän tekee silloinkin, kun joku kysyy häneltä, mistä hän on kotoisin ja millainen elämä hänellä on ollut. Rosemary on professoriperheen tytär, mutta perheen ulkoisesti turvatut olosuhteet eivät tuo suojaa tragedioita vastaan. Rosemary on menettänyt siskonsa Fernin viisivuotiaana ja veljensä Lowellin vain muutamaa vuotta myöhemmin. Onko ihmekään, että äiti on masentunut ja isä kaappijuoppo.

Siitä huolimatta Rosemary ponnistaa kohti aikuisuutta, ja vaikka oman paikan löytäminen yliopistomaailmasta ei käy käden käänteessä, jollain tapaa hän kuitenkin kotiutuu. Suru ja menetys vaivaavat edelleen, ja Rosemary haluaa tietää, mitä hänen perheelleen tapahtui. Mitä hän muistaa, mitä ei? Mistä muistot muodostuvat ja mihin niistä voi luottaa?

Tämä kirja on vetävä ja makoisa. Kertoja Rosemary on ihastuttavan epäluotettava, nasevalla tavalla härnäävä, yhtä aikaa humoristinen ja tosikko. Tarinan silppuaminen eri aikatasoihin ja Rosemaryn kulku niissä sujuvat, eikä kärryillä ole hankalaa pysyä. Ihan kaikkea ei kuitenkaan paloitella valmiiksi lukijan eteen.

Viehätyin Rosemarysta ehkä liikaakin, sillä huomaan antavani paljon anteeksi siksi, että koin häntä kohtaan suurehkoa sympatiaa. En nimittäin ole aivan tyytyväinen kirjan loppuun: mielestäni se on ylitunteellista soossia, joka ei ole samassa napakassa linjassa muun kerronnan kanssa. Toisaalta en kyllä tiedä, olisiko muunkaanlaista lopetusta voinut kirjoittaa, näin tämän tarinan piti varmaankin mennä.

Olimme ihan suunniltamme on siinä mielessä raikas lapsuuskuvaus, että se ei piehtaroi perinteisimmissä tragedioissa, vaikka mahdollisuus siihen voisi olla. Cooken perheen tilanne (ennen Rosemaryn sisarusten katoamista) on lähtökohtaisesti hyvin harvinaislaatuinen, mutta sen jäsenet pitävät sitä tavallisena, elettävänä elämänä, ja sellaisena se lukijallekin välittyy. Kun suru ja menetys ottavat vallan, on jokaisen jäljelle jääneen käytävä mennyttä läpi tavallaan. Me lukijat saamme Rosemaryn kokemukset.

Tarina vie osin viihteellisin keinoin varsin syvälle tieteen etiikkaan, vanhemmuuteen, sisarussuhteisiin, kiintymykseen ja muistamiseen. Isoja teemoja, mutta kirja ei huku niihin, vaan pitää itsensä ja lukijan ansiokkaasti pinnalla.


Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme
Suomentaja: Sari Karhulahti
Ulkoasu: ?
Tammi 2015
364 s.
We Are All Completely Beside Ourselves (2013)

Kirjastosta.

______

Toisaalla muun muassa: Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Kirjoista ja muista kertomuksista, Kirjasähkökäyrä, Reader, why did I marry him?, Kirjojen keskellä, Kirjapolkuni 

John Williams: Stoner

Miten ihmeellinen ihmisen elämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan ja kaikkinaisessa tavallisuudessaan. Sitä syntyy satunnaiseen perheeseen, kasvaa lapsesta nuoreksi ja aikuiseksi, tekee valintoja ja päätöksiä, etenee ja elää arkeaan, perustaa perheen jos on perustaakseen, tekee työtä, seuraa maailmaa ja lopulta kuolee.

John Williamsin Stoner on lukukokemuksena yllätys. Se on kapoinen kirja, jonka kansi herättää kiinnostuksen. Kuka on Stoner? Millainen hänen elämänsä? Miksi se on tarinan arvoinen?

Monestakin syystä. William Stoner syntyy vuonna 1891 maanviljelijävanhempiensa ainoaksi lapseksi. Perhe elää syvällä Yhdysvaltojen Keskilännessä, ja Stonerista on määrä tulla isänsä työn jatkaja. Hänet lähetetään Columbian yliopistoon opiskelemaan maataloustiedettä, mutta pakollinen johdatuskurssi englanninkieliseen kirjallisuuteen muuttaa kaiken. Stoner vaihtaa pääainetta, jatkaa maisteriopintoihin ja siitä edelleen väitöskirjan kimppuun. Hänestä tulee apulaisprofessori ja intohimoinen kirjallisuudentutkija.

Siinä ohella Stoner elää perhe-elämää sattumalta kohtaamansa Edithin kanssa, saa tyttären Gracen, muutaman ystävän ja vihollisen. Hän kuolee vuonna 1956.

Stoner on monella tapaa aivan huikea kirja. Se on henkilökuva miehestä, joka on näennäisessä tavanomaisuudessaan hyvin erityinen. Stonerin luonne on lempeä, mutta samalla hän on tietyissä asioissa jääräpäinen ja peräänantamaton. Hän ei ole täydellinen mies, kaikkea muuta, mutta Williams kirjoittaa päähenkilöstään lihaa ja verta.

Henkilökuvaus on vahvaa myös Stonerin vaimon Edithin kohdalla. Ristiriitainen ja vastenmielinen nainen, joka ei koskaan pääse sinuiksi itsensä kanssa. Edith suorastaan huutaa aukirepivää analysointia, mutta en lähde tässä siihen, jotta kirjasta riittää löydettävää sitä lukemattomille. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että Williams asettaisi sinänsä sukupuolet vastakkain miehen voitoksi. Luonteenpiirteet ja parisuhteen säikeet ovat paljon monimutkaisempia: on kyse persoonallisuuksista, traumoista ja olemisen tavoista.

Stoner on melankolinen kirja. Se tuo päähenkilönsä lukijaa lähelle, antaa tarkastella tätä lähes intiimisti ja tulla tutuksi monella tapaa. Stoneria on helppo ymmärtää, mutta aina hänen valintojaan ei käsitä. Mutta kuka tekisi aina täydellisiä päätöksiä? Ei kukaan.

Päällisin puolin Williams kirjoittaa konstailematta, todeten. Hänen tarinansa etenee rauhallisesti, liikaa selittelemättä. Tekstillä on kuitenkin painonsa, ja se tuntuu lukijan sydämessä ja kurkussa, mitä pidemmälle Stonerin rinnalla saa kulkea. Tarinan kauneus on pienissä hetkissä, jolloin jotain muuttuu tai jolloin Stoner havahtuu tarkastelemaan hetkeä, jota elää.

Valoa on paljon, vaikka se aika ajoin onkin hieman pölyistä, valuu huoneeseen verhojen välistä tai syttyy sameaan työpöydän lamppuun. On lohdullista ajatella, että ihminen voi löytää elämäänsä onnen hippusia ja hyviä hetkiä, valon pilkahduksia lähes mistä tahansa. Useimmiten onni on juuri sitä: hieman huomaamatonta, mutta merkityksistä painavaa.


John Williams: Stoner
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Ulkoasu: Stephen Carroll Photography / Jukka Iivarinen
Bazar 2015
306 s.
Stoner (1965)

Oma ostos.

______

Muualla: Matkalla tuntemattomaan, Lukuisa, Leena Lumi, Kirjojen kamari, Kaisa Reetta T., Ullan Luetut kirjat, Reader, why did I marry him?, Ilselä, Järjellä ja tunteella, Lumiomena, Ei vain mustaa valkoisella

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle.

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Suomentaja: Eva Siikarla
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
WSOY 2014 (1. painos 1993)
745 s.
The Secret History (1992)

Divariostos.


Ai että. Ai että.

Mikä kirja!

Tänä keväänä on kouhkattu harvoin julkaisevan Donna Tarttin uutuudesta, Tiklistä. Itse en ollut kummemmin koko naisesta kuullutkaan, joskin Jumalat juhlivat öisin -nimi soitti jotain kelloja. Yksi vakkaridivareistani tuli apuun: hyllyssä nökötti pokkariversio tästä kulttikirjasta edulliseen hintaan. Joten olihan se ostettava. Kirja matkasi mukanani Pariisiin, sillä ne tuntui soveltuvan erinomaisesti matkalukemiseksi.

Ja soveltuihan se, monenlaiseksi muuksikin lukemiseksi. Huh!

Kalifornian kasvatti Richard Papen saa stipendin vermontilaiseen Hampden Collegeen, maineikkaaseen ja perinteikkääseen opinahjoon. Richard ei kaipaa työläistaustaista perhettään, vaan haluaa päästä elämässä eteenpäin, kiinni uuteen, kiinni haasteisiin. Hampdenissa hän pääsee vaivannäön jälkeen osaksi eräänlaista eliittiryhmää, jossa karismaattinen ja persoonallinen tutkija ja opettaja Julian ohjastaa viiden opiskelijan porukkaa kohti muinaiskreikan saloja. Muut opiskelijat – Henry, Camilla, Charles, Francis ja Bunny – ovat rikkaita, mahtisukujen vesoja. Valitettavasti varakkuus ei ole tuonut kenellekään heistä onnea, minkä Richardkin pian ymmärtää.

Sen lisäksi, että nuoret opiskelevat kuollutta kieltä, he pyrkivät syvemmälle muinaiskreikkalaiseen kulttuuriin. Tästä intohimosta ja lähes pakkomielteestä seuraa valitettavasti ikävyyksiä, ja Richardkin joutuu osalliseksi, kun muu ryhmä uskoutuu hänelle rikoksesta, jonka he ovat tehneet. Bunny on suulaana ja piikikkäänä ihmisenä kertomaisillaan salaisuuden julkisuuteen, mutta tätä muut eivät voi hyväksyä. Niinpä Bunny kohtaa loppunsa Hampdenin läheisessä metsässä.

Bunnyn kuolema kerrotaan heti kirjan ensimmäisessä lauseessa ja kirjan alkuosa keskittyykin kuvaamaan aikaa ennen murhaa ja selittämään, miksi kävi niin kuin kävi. Bunnyn kuoleman jälkeen ryhmän dynamiikka muuttuu ja nuorten hermot alkavat pettää. Kuinka voi päästä yli ystävän murhasta, kuinka pysyä tolpillaan ja kasassa, kun tehtyä pahuutta selvitellään laajasti? Ehkä jotenkin. Ehkei mitenkään.

Jumalat juhlivat öisin on mehevä, koukuttava ja vähän ahdistavakin kirja. Tarinassa on monta mutkaa, henkilöt ovat jossain määrin kammottavia (ja siksi niin kiehtovia), miljöö on herkullinen ja psykologinen kuvaus kiinnostavaa. Tapahtumat sijoittuvat jonnekin 1980-luvulle ja opiskelijaelämä itärannikon huippuyliopistossa on kuvattu niin hyvin, että lukiessa tuntui, kuin olisi ollut osa tuota suljettua yhteisöä. Siinä missä koko yliopisto muodostaa yhden yhteisön, kuuden nuoren kreikkajengi muodostaa toisen, vielä tiiviimmän. Kirjassa pohditaankin paljon lojaaliutta ja luottamusta. Miten ihmisryhmä toimii yhteisen mission puolesta? Mitä tehdään, kun asiat menevätkin pieleen? Kehen voi luottaa? Kuka romahtaa?

Henkilöt kiehtovat. He ovat nuoria ja siksi monin tavoin keskeneräisiä. Osa kasvaa ja kehittyy kirjan kuvaamana aikana, osa ei, yksi ei saa siihen edes mahdollisuutta. Erilaiset taustat, persoonat, tavoitteet ja olemisen tavat erottavat ja yhdistävät ryhmän jäseniä. Richard tekee kaikkensa, jottei hänen "rahvaanomainen" taustansa paljastuisi, sillä hänen on vaikeaa kestää sääliä ja vaikeaa ottaa apua vastaan kuin äärimmäisessä hädässä. Kaksoset, orvoiksi jääneet Charles ja Camilla ovat yksi kirjan kiinnostavimmista parivaljakoista. Heidän suhteessaan on jotain outoa, siinä on liikaa kontrollia ja liikaa läheisyyttä. Omalta osaltaan he myös toisintavat kreikkalaisten tragedioiden teemoja. Kuten lopulta muutkin kirjan henkilöt.

Jumalat juhlivat öisin on hieno lukukokemus. Se viihdyttää, kiehtoo, sulkee omaan piiriinsä ja pitää otteessaan loppuun asti. Tarinassa on surua, ahdistusta, huumeita, alkoholia, pettymyksiä ja kehittymisen paikkoja. Siinä on nuoruutta, alkua aikuisuudelle, vapautta ja rajoja, vankeutta. Kuka on taustansa, kuka valitsemansa roolin, kuka tekemänsä rikoksen vanki.

_____

Tätä kirjaa on ymmärrettävästi luettu laajalti. Muutamia muiden ajatuksia: Kujerruksia, A girl of thousand lives, Kirjaurakka, Insinöörin kirjahylly, Jokken kirjanurkka, Koko lailla kirjallisesti.

Julianin kiehtovan persoonan ja yliopisto-opettajan työn vuoksi nappaan tällä yhden pisteen Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen.