Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

 

Eletään vuotta 2168. Ihmiskunta on levittäytynyt maapallon ulkopuolelle, pääosin Kuuhun, Marsiin ja planeettoja kiertäviin sylinterikaupunkeihin. Maapallo on pahasti saastunut, mutta vielä kuitenkin elinkelpoinen – yhtä kaikki paikka, johon kukaan sieltä pois päässyt ei halua palata kuin korkeintaan turistiksi menneisyyden estetiikkaa ja seikkailuja tarjoaviin kulissikaupunkeihin ja teemapuistoihin.

Parantajana työskentelevä Lumi on jättänyt Maan taakseen vuosia aiemmin lähdettyään mestariparantaja Vivianin oppilaaksi oppimaan parantajien salattua mutta kysyttyä ammattia. Parantajat liikkuvat shamaanien tapaan jossain maailmojen rajoilla ja koettavat auttaa ihmisiä saamaan repeytyneiden sielujensa palasia taas yhteen. Moni kärsii koti-ikävästä, kaikki eivät sopeudu uusille asuinsijoilleen ja jotkut saattavat kaivata sinne, missä eivät ole oikeasti koskaan edes itse käyneet. Työtä riittää, mutta se on parantajalle itselleenkin raskasta. Toipuminen istunnoista vie aikaa.

Lumi on elänyt pitkään vaeltavaa, ehkä hieman levotontakin elämää, mutta pääsääntöisesti se on ollut hyvää. Hänen puolisonsa Sol on marsilainen kasvitieteilijä, jonka kanssa Lumi on saanut nähdä ja kokea paljon, elää vahvassa yhteydessä toiseen ihmiseen, vaikka käsitykset maailmankaikkeudesta ja todellisuudesta poikkeavatkin toisistaan. Sol uskoo tieteeseen, eikä hänen ole ollut helppoa ymmärtää Lumin metafyysisempää todellisuuskäsitystä.

Nyt Sol on kadonnut, eikä Lumi saa häneen yhteyttä. Jotain suurta tuntuu olevan meneillään, mutta mitä ikinä se onkaan, se pakenee Lumin käsistä – toisin kuin muistot, jotka hän punoo yhä vahvemmin osaksi ajatuksiaan ja ymmärrystään.

Emmi Itärannan kolmas romaani Kuunpäivän kirjeet on vahvaa kerrontaa, huikea tulevaisuuden visio, surumielinen kodittomuuden, sijattomuuden ja kaipauksen kuva. Romaanissa Lumi kirjoittaa muistikirjaa, jonka sivuilla näkyy, miten muistoista ja ikävästä vähitellen rakentuu kivuliaastikin aukeava kokonaisuus. Romaanin maailma on karu, synkkäkin, muttei toivoton tai tyystin dystooppinen. Se on kuin tuntemattoman suurkaupungin melankolia, sellainen tunne, joka tulee kun istuu metrossa tai paikallisjunassa tai raitiovaunussa ja näkee ihmisten tulevan ja menevän, mutta itse ei kuulu siellä mihinkään eikä ole ihan varma, minne on edes matkalla – eikä kukaan odota missään.

Kuunpäivän kirjeet on sisällöltään kannanotto Maapallon ekosysteemin herkkyyden ja koskemattomuuden puolesta. Se on kritiikki luonnon hyväksikäyttöä ja luonnonvarojen riistoa kohtaan. Se kertoo ihmiskunnasta, kehityksestä ja ihmisen uteliaisuudesta mutta muistuttaa, kuinka kaikki kokonaisuudet ovat lopulta osiensa summa: kuinka ihminen ei kerta kaikkiaan ole luomakunnan herra eikä maailmankaikkeuden kuningas, vaikka niin erehtyisi luulemaan.

Hieno, mieltä ja kieltä hyväilevä kirja, haikea, karu, silti toiveikas. 

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet
Teos 2020

382 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Kirjasähkökäyrä, Kirjapöllön huhuiluja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 19. Kirja, jonka kannet kätkee salaisuuden.

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin

 

Jhumpa Lahiri on tehnyt minuun vaikutuksen novellikokoelmallaan Tämä siunattu koti ja romaanillaan Kaima. Tulvaniitty minulla oli kesken viime vuoden helmikuussa, kun lähdin synnyttämään, ja kirja oli luonnollisesti mukanani sairaalassa. (Kesken se on edelleen, kun lukeminen ja kaikki meni silloin sekaisin pitkäksi aikaa, mutta ehkä joskus saan sen vielä luettua.) Nyt lukuvuoroon pääsi varausjonon edetessä Lahirin uusin romaani Missä milloinkin.

Uusi teos on hyvin erilainen kuin aiemmat Lahirilta lukemani kirjat. Hän onkin kirjoittanut sen eri kielellä kuin edelliset kaunokirjalliset teoksensa, nimittäin italiaksi. Uskon kielenvaihdoksen näkyvän tekstissä vahvasti, vaikka epäilemättä Lahiri on muutenkin hyvin uudistumiskykyinen ja vakaan taitava kirjailija.

Missä milloinkin koostuu lyhyistä luvuista, joissa nimettömäksi jäävä italialainen nainen elää hiljaista elämäänsä italialaisessa suurkaupungissa (Roomassa, uskon), muistelee, kohtaa, käpertyy, ajattelee, kokee, tuntee. Ilmaisu on ilmavaa, pienieleistä ja taidokasta, Helinä Kangas on suomentanut kirjan tyylillä.

Etäinen olo minulla silti oli alusta alkaen, eikä se muuksi muuttunut kirjan sivujen kääntyessä eteenpäin. Päähenkilö on syrjäänvetäytyvä tarkkailija, nainen joka ei ole koskaan lähtenyt lentoon tai tehnyt asioita, jotka veisivät kuuluisalle epämukavuusalueelle. Hän on vanhempiensa ainoa lapsi, isän, joka ei osannut tai halunnut olla isä ja äidin, jonka kanssa välit ovat nihkeät. Omaa perhettä hänellä ei ole, muutama suhde menneisyydessä kuitenkin. 

Pidän kirjallisuudesta, jossa kuvataan elämän ohikiitävyyttä, arkisuutta, hetkiä, joita ei välttämättä edes huomaa ennen kuin ne ovat jo menneet, mutta joilla on kestoaan suurempi paino. Pidän tarkkailusta, pidän miljööstä, joka herää eloon salavihkaisesti, pienien yksityiskohtien kautta. Miljöö onkin tässä kirjassa onnistunein osuus: italialaisen kaupungin kujat, puodit, kahvilat, puistot ja ikkunanpielet näkyvät elävänä edessä. 

Sen sijaan en pidä kirjallisuudessa (sen enempää kuin todellisuudessakaan) tarpeettoman ilkeää kanssaihmisten kuvailua, ja Lahirin kertoja sortuu yhteen ikävimpään: hän tekee useamman kerran huomioita kanssaihmistensä painosta. Jopa pikkulasta hän arvostelee mielessään (ei sentään ääneen) tukevaksi. Ylipainon esiintuominen henkilöiden keskeisenä piirteenä on ärsyttänyt minua lapsena lukemistani Neiti Etsivistä saakka (Bess-parka, tuo kymmenissä ja kymmenissä kirjoissa väärinkohdeltu tyttöraasu), ja nykyisin tunnun olevan sille vielä herkempi. Pitää olla jokin todella hyvä syy, että ostan sen tarpeellisuuden. Itse en tästä romaanista saanut luettua syytä sille, miksi päähenkilö kiinnitti muiden (yli)painoon huomiota. Kertaalleen ehkä mainittiin hänen käyvän itse vaa'alla tai että hänellä oli vaaka, mutta sen suurempia tulkintoja en itse päässyt tekemään. Ehken myöskään jaksanut. Pitäisi varmaan lukea kirja uudelleen, että löytäisin enemmän syitä. Mutta en halua.

Missä milloinkin on vahva kurkistusikkuna Italiaan. Sitä lukiessaan tuntee olevansa nojatuolimatkalla, pääsevänsä tarkkailemaan ympäristöä kirjan päähenkilön mukana, kokemaan ohimeneviä mutta toisinaan merkityksessään voimakkaita hetkiä. Ihmisen elämää.

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin
Suomentaja: Helinä Kangas
Tammi 2020
148 s.
Dove mi trovo (2018)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjaluotsi, Mummo matkalla, Donna mobilen kirjat, Kirja vieköön!, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja hyllyssä, Kirjakaapin kummitus, Kirjapyykki, Kirsin Book Club

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 7. Kovakantinen kirja

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää on taas esimerkki erinomaisesti äänikirjaksi soveltuvasta romaanista. Sillä saattaisi olla pidemmän päälle jopa kansanterveydellisiä vaikutuksia: minut se nimittäin sai lähtemään kävelylenkille napit korvissa sellaisenakin päivänä, kun en millään olisi halunnut ja kun ympärillä sananmukaisesti myrskysi.

Eleanor Oliphant on yksinäinen kolmekymppinen nainen. Hän arkensa Glasgowssa kietoutuu yllätyksettömän toimistotyön ympärille, viikoloppuisin seurana on votkapullo ja Tescon pizza. Seurana Eleanorilla on vain ruma sammakkotyyny, huonekasvi Polly, kerran viikossa tuleva puhelu dominoivalta äidiltä jostain kaukaa ja kaksi kertaa vuodessa vieraileva sosiaalityöntekijä. Eleanor tuntee yksinäisyyden jäytävän, mutta ei pysty tekemään asialle mitään. Toisaalta hän ei myöskään kaipaa ihan kenen tahansa seuraa: huomattava osa ihmisistä on hänen mielestään sivistymättömiä, töykeitä ja vaikeasti tulkittavia.

Eleanorin elämä saa hämmentäviä uusia käänteitä, kun hän ensinnäkin ihastuu muusikko Johnnieen ja toisekseen tutustuu töissä it-tuen Raymondiin. Totaalinen yksinäisyys kääntyy vähitellen kasvavaksi sosiaaliseksi elämäksi, ja Eleanor tulee tutuksi pubien, juhlien ja erilaisten verkostojen kanssa, jotka kaikki ovat hänelle uusia asioita. Ihastus Johnnyyn saa Eleanorin marssimaan niin sokerointiin kuin meikkitaiteilijan tuoliinkin – hän on ymmärtänyt, että niin kuuluu tehdä, kun lähtee tekemään tuttavuutta kiinnostavien ihmisten kanssa. Lopputulos on tosin se, että Eleanoria entisestään ihmetyttää ihmissuhteisiin kuuluva pelaaminen, etenkin jos se tarkoittaa häpykarvoituksen poistattamista tai kipeää tekeviä, liian kalliita nilkkureita.

Kaiken chicklitmäisen höösäämisen alla on kuitenkin jotain huomattavasti synkempää, eikä Eleanorin tiukasti varjelema suojakuori kestä lopulta ratkaisevaa kolhua. Sen enempää juonta paljastamatta todettakoon, että paljon on käsiteltävää – ja onneksi Eleanor lopulta pääsee käymään asioitaan läpi muuallakin kuin votkapullonsa äärellä.

Eleanorille kuuluu ihan hyvää herätti minussa monenlaisia ajatuksia. Se oli vetävää kuunneltavaa ja Honeyman tavoittaa Eleanorin kautta terävästi ja selkeästi ihmismielen moninaisuuden. Samalla monien sosiaalisten tilanteiden, odotusten ja normien omanlaisensa tyhjyys ja feikkiys paljastuvat, kun niitä tarkastelee ihminen, joka ei kerta kaikkiaan ymmärrä niiden olemassaolon perusteita ja myös kertoo sen. Näennäisen kevyeen muotoon on sidottu teemoja, joita ei ole haitaksi pohtia: mistä yksinäisyys voi johtua, miten sen voi kokea, miten kokemamme ja näkemämme vaikuttaa, miten apua voi tarjota toiselle aivan pienilläkin teoilla.

Pidän ehdottoman hyvänä, että kevyemmässäkin kirjallisuudessa käsitellään aiheita, jotka oikeasti koskettavat monia, joko pinnan alla tai näkyvästi, ja joiden ymmärtäminen oikeassa elämässä ei välttämättä ole laisinkaan itsestäänselvää. Eleanorin kohtaamisen kautta voi hyvinkin käsittää hieman enemmän maailmasta oman navan ulkopuolelta. Ei huono saavutus niin sanotulle viihdekirjalle.


Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
Suomentaja: Sari Karhulahti
Lukija: Krista Putkonen-Örn
WSOY 2018, äänikirja
12 h 41 min
Eleanor Oliphant Is Completely Fine (2017)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Hannan kirjokansi, Kirjasähkökäyrä, Mitä luimme kerran  

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä (a protagonist with a mental health disorder), Helmet-haasteen kohta 36. Kirjassa ollaan yksin

Christoph Hein: Vieras, ystävä

Itäsaksalainen kirjallisuus ei ole minulle erityisen tuttua, joten ihan piruuttani etsin Helmet-haasteen kohtaan Entisen itäblokin maasta kertova kirja juuri itäsaksalaisen kirjan. Samalla sain napsaistua Kuukauden kieli -haasteen syyskuun kielen eli saksan. Tuplapotti, niin sanoakseni.

Christoph Heinin Vieras, ystävä (Der fremde Freund) on julkaistu DDR:ssä alunperin vuonna 1982 ja suomennettu vuonna 1985. Ylistävien alkusanojen mukaan (jotka luin vasta lopuksi monista spoilaavista alkusanoista oppirahani maksaneena) kirja oli ilmestyessään varsinainen tapaus molemmissa Saksoissa. Se edustaa kriittistä realismia suhtautuessaan kriittisesti päähenkilöönsä ja sitä kautta kuvaamaansa yhteiskuntaan.

Päähenkilö on itäberliiniläinen lääkäri Claudia, joka tekee pitkää päivää sairaalassa ja asuu yksineläjille tarkoitetussa kerrostalokompleksissa. Hän on eronnut ja lapseton, välit lapsuudenperheeseen ovat etäiset eikä läheisiä ystäviäkään juuri ole. Claudia ei omien sanojensa mukaan kaipaa elämäänsä muuta kuin mitä hänellä on. Niin kovasti hän sitä korostaa, ettei lukija voi kuin epäillä. "Läpäisemätön ihoni on linnani", Claudia vakuuttaa.

Romaani alkaa unella ja heti sen jälkeen Claudia pohtii, osallistuuko yllättäen kuolleen rakastajansa Henryn hautajaisiin vai ei. Vähitellen Claudian ja Henryn suhde aukeaa ja samalla Claudia tekee tiliä muustakin elämästään. Selvää on, etteivät tunteet ja kokemukset ole niin ilmeisiä kuin miksi hän koettaa ne selittää. Paljon kuplii pinnan alla, pulpahtelee esiin.

Vieras, ystävä on romaani yksinäisyydestä ja sijattomuudesta. Sen tunnelma on surumielinen ja terävä, Heinin katse porautuu syvälle. Itä-Berliini elää hiljaa taustalla, DDR:n painostava tunnelma on etäällä ja silti läsnä. Ihmisyys kietoutuu suoritusten ympärille: on yhteiskunnan asettamat vaatimukset, mutta yhtä lailla painetta tulee ihmisiltä lähellä ja etäämpänä. Nykyaikaisen populaaripsykologian termein Claudialla olisi totisesti muutamakin tunnelukko tiirikoitavana, mutta 1980-luvun alun Itä-Saksassa hän on pikemminkin ihannekansalainen. Tehokas, tunteilematon, mihinkään kiintymätön.

Heinin teos on kiehtova kirja ennen kaikkea miljöönsä vuoksi, mutta myös haastava kohdattava. Etäisyys, kliinisyys ja Claudian sulkeutuneisuus tyrkkivät kauemmas. Samalla kirjan herättämät tunteet tulevat lähelle – uskaltaako niitä kohdata, se jää jokaisen lukijan itse ratkaistavaksi.


Christoph Hein: Vieras, ystävä
Suomentaja: Markku Mannila
Ulkoasu: Alexander Pankow
Otava 1985
184 s.
Der fremde Freund (1982)

Kirjastosta.


Toisaalla: Tahaton lueskelija, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (syyskuun kieli on saksa), Helmet-haasteen kohta 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Nina LaCour: Välimatkoja

Kauniin kannen (ja sivusilmällä huomioitujen muutamien bloggausten) perusteella luettavaksi valikoitunut Nina LaCourin Välimatkoja ilahdutti, kosketti ja hieman satuttikin. Kirja on nuorten aikuisten kirjallisuutta ja vahvaa sellaista käsitellessään isoja, jopa massiivisia aiheita. Se ei kuitenkaan romahda niiden alle, vaan jaksaa kantaa itsensä, tarinansa ja henkilönsä alusta loppuun. Ja, niin, lukijankin siinä samassa.

Marin on viettämässä joulua yksin yliopiston asuntolassa, tuhansien kilometrien päässä kotoa Kaliforniasta. Hän on saanut yliopistolta erityisluvan jäädä, kun kaikki muut ovat lähteneet. Puolta vuotta aiemmin Marin on ollut se, joka lähti, ja hän teki sen vielä rajusti: kellekään mitään sanomatta, kaiken taakseen jättäen. Kukaan ei tiedä, mitä loppukesästä tapahtui, eikä Marin halua puhua siitä kenenkään kanssa.

Yksinäisyys saa kuitenkin juomun, kun Marinin paras ystävä Mabel tulee vierailulle joulunaluspäivinä. Marinin ja Mabelin välit ovat olleet erottamattomat aina edelliseen kesään asti. Silloin tapahtui paljon, ehkä liikaakin, ja he ovat jatkaneet eri suuntiin ensimmäisen opiskeluvuoden aikana. Marinin sisälle koteloitunut ahdistus alkaa nyt vaatia pääsyä ulos, ja Mabel on vierellä valmiina kuuntelemaan. Jos Marin vain lopulta pystyy puhumaan.

Välimatkoja on surullisin kirja, jonka olen hetkeen lukenut. Sen reiluun kahteensataan sivuun mahtuu paljon, eikä tarina tunnu silti yhtään täyteen ahdetulta saati tunkkaiselta tai alleviivaavalta. Marinin yksinäisyys ja suru ovat käsinkosketeltavia ja aitoja, hänen paikkansa maailmassa tuntuu monella tapaa epäreilulta ja hylätyltä. Marin on elänyt suuren osan elämästään kahdestaan vaarinsa kanssa, sillä hänen surffariäitinsä kuoli onnettomuudessa Marinin olessa aivan pieni, eikä isästä ole tarkkoja havaintoja. Vaari on oletettavasti tehnyt parhaansa kasvattajana, mutta Marin tuntee silti olevansa kovin yksin, muistoja vailla.

Marinin oma kasvu ja identiteetin muodostuminen ovat kirjan selkärankaa. Oman paikan löytäminen, omien halujen ja tavoitteiden tasapainottaminen, tulevaisuuteen katominen – niissä on paljon taakkaa ja painetta kelle tahansa, saati sitten lähestulkoon yksin maailmassa kulkevalle nuorelle naiselle. Välimatkoja on raskaista aiheistaan huolimatta toiveikas kirja: se saa uskomaan ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen, välittämiseen ja kiintymykseen, joiden ei tarvitse tulla verisukulaisilta.

Marinin kokemat menetykset koskettivat minua kovasti, olenhan itsekin menettänyt isäni lapsena (en tosin niin pienenä kuin Marin, joten omia muistoja hänestä ehti sentään muodostua). Olisinpa lukenut nuorempana jotain tällaista, olisin varmasti saanut paljon vertaistukea ajatuksiin ja tunteisiin, joiden käsittely oli välillä vaikeaa.

Toinen kirjan minulle tarjoama hyvin henkilökohtainen elementti oli sen takaumaosioiden sijoittuminen Kaliforniaan. Vietin Kaliforniassa syksyn ylioppilaskirjoitusten jälkeen ja se jätti minuun lähtemättömän jäljen. Vaikka itse oleskelin Etelä-Kaliforniassa (Marinin koti on kirjassa San Franciscossa), moni asia tuntui ihanan tutulta: kumpuileva maasto, varvastossut ja shortsit, aivan omanvärisensä auringonvalo ja ennen kaikkea meri, upea, huumaavaa Tyyni valtameri. Sen äärelle on päästävä vielä uudelleen.


Nina LaCour: Välimatkoja
Suomentaja: Leena Ojalatva
Ulkoasu: ?
Karisto 2018
232 s.
We Are Okay (2017)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Reader, why did I marry him?, Kirjakko ruispellossa, Sivutiellä

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (Lempiosavaltioosi sijoittuva kirja – Kalifornia tietenkin), Kirjoja ulapalta, YA-lukuhaaste (Kirja käsittelee LGBTQ-aihetta), Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 22. Kirja, jonka valitsit kannen perusteella

Elin Willows: Sisämaa

Elin Willowsin esikoisteos Sisämaa on romaani, joka alkaa elää omaa elämäänsä lukijan mielessä, kaukana painetuilta riveiltä. Pienin, herkin elein muodostuu kertomus naisesta, joka jättää kaiken entisen, lähtee kohti uutta ja joutuu huomaamaan, kuinka painavaksi uusi arki voi käydä.

Nimettömäksi jäävä minäkertoja muuttaa poikaystävänsä kanssa Ruotsin Lappiin, pikkupaikkakunnalle, josta poikaystävä on kotoisin, mutta johon kertojalla ei ole mitään siteitä. Ero tulee kuitenkin jo muuttolaatikoita kantaessa. Kertoja ei kuitenkaan kaikkien yllätykseksi peru muuttoa, vaan hankkii itselleen alivuokralaisasunnon ja menee suunnitelmansa mukaisesti töihin paikalliseen ruokakauppaan.

Sisämaa on romaani, jonka kerronta on tyyntä ja näennäisen korutonta. Willows kirjoittaa päähenkilönsä arjen ja arkiset havainnot raportoiden, suuremmitta kuohuitta. Kertoja käy töissä, ostaa kiskalta viikonloppukarkit, antaa TV:n jauhaa, tarkkailee ympäröivää luontoa ja vuodenaikoja, joiden kierto jatkuu muusta piittaamatta. Hän menee lopultakin autokouluun, uskaltautuu jäälle, lähtee työkavereiden kanssa lauantaisin paikallisen hotellin yökerhoon.

Sisämaa kertoo elämästä ja arjesta juuri niin kuin se on: tasaisesti tai ainakin siltä vaikuttaen, liikoja selittelemättä, aukkoja jättäen. Kertoja on kiehtova henkilö juuri siksi, että hän on niin tavallinen. Lukijalle ei heru tietoja hänen menneisyydestään, taustastaan, elämästään ennen muuttoauton matkan alkua.

Hitaasti aukeaa ymmärrys kertojan mielenmaisemasta. Arjella ja ajankululla saa peitettyä paljon, tarkkaavaisempikin sivustakatsoja joutuu hetken aikaa rakentelemaan käsitystään siitä, mitä on meneillään. Sisämaan tarjoama kuva muutoksesta ja sen käsittelystä, ihmismielen tutkimattomuudesta ja aina uuden päivän nousemisesta on herkkävireinen ja näennäistä arkisuuttaan syvempi.


Elin Willows: Sisämaa
Suomentaja: Raija Rintamäki
Teos 2018
191 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Aina joku kesken, Oksan hyllyltä, Nannan kirjakimara, Täysien sivujen nautinto, Mummo matkalla 

Haasteet: Helmet-lukuhaasteen kohta 1. Kirjassa muutetaan.

Marianna Kurtto: Tristania

"Pitää varoa mitä tahtoo, pitää miettiä mitä toivoo, ja tällaistako on kun toiveet täyttyvät."


Runoilijana ja suomentajana aiemmin julkaisseen Marianna Kurton esikoisromaani Tristania on niin monella tavalla täydellisen hieno romaani, etten edes tiedä, mistä aloittaa. Se vei tarinallaan, kielellään ja tunnelmallaan minulta jalat alta, pyyhkäisi varoittamatta ylitseni kuin aalto eteläisellä Atlantilla, tavoitteli varpaita purkautuvan tulivuoren laavan tapaan ja suhisi korvissani niin kuin vain merituuli voi.

Kirjan miljöönä on kenties maailman syrjäisin paikka: Atlantin valtameressä sijaitseva pieni saari Tristan da Cunha, josta on lähimmälle toiselle saarelle Saint Helenalle 2000 kilometriä matkaa. Miten sellainen paikka voi olla, miten siellä voidaan asua? Hyvin, huonosti ja kaikilla tavoin siltä väliltä, kuten Kurtto romaanissaan näyttää.

Tristania seuraa saaren asukkaiden elämää ja sielua, on vuosi 1961. Lars on perheenisä, syntyperäinen tristanilainen, mutta huomaa yhtäkkiä muuttuneensa britiksi, jättäneensä nousematta paluulaivaan. Hän on rakastunut lontoolaiseen kukkakaupan myyjään, ja haaveiluun taipuvainen kun on, antaa tunteen viedä.

Kotona Tristanilla Larsin vaimo Lise ja poika Jon elävät kuten ovat ennenkin eläneet: tuliperäisen saaren antimilla, yhteisössä joka on tiivis ja tarkkaavainen. Kun tulivuori purkautuu, jännitteet repeävät uuteen muotoon.

Ja kaikesta tästä Lars lukee sanomalehdestä vasta monta päivää myöhemmin.

Kurtto hallitsee käyttämänsä kielen kuin ruhtinatar, pitää tarinansa langat ja jännitteen kohdillaan, paljastaa ihmisyydestä jotain niin raastavan tuttua ja silti uutta ja raikasta, omalla tavallaan kerrottuna. Olin Tristanian äärellä siinä perinteisessä himolukijan ongelmassa, jossa haluaa sekä ahmia että säästellä romaania, joka puhuu juuri minulle ja minun kielelläni.

Romaanin henkilöt ovat kokonaisia, vahvoja. Harvasta heistä voi yksioikoisesti pitää: he ovat yhtä arvaamattomia ja monisärmäisiä kuin saari, jolla asuvat. Ihmisyydessä on jotain hyvin universaalia, sen tiedämme. Ja sen Marianna Kurtto kirjoittaa eläväksi, koetuksi, uskottavaksi.

Lienee selvää, että huumaannuin? Hyvä. Uskallan arvioida lukeneeni nyt vuoden parhaan kotimaisen romaanin. Se on jotain se.


Marianna Kurtto: Tristania
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2017
331 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Tekstiluola, Kirjaluotsi, Lumiomena, Kirja vieköön!, Täysien sivujen nautinto, Mitä luimme kerran

Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus (Tristan da Cunha on Saint Helenan alainen)

Asko Sahlberg: Pimeys

Tämän tekstin kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Usein niin käy, jos lukee jotain yhdentekevää, keskinkertaista tai muuten vain hajutonta ja mautonta. Jos lukee jotain selvästi huonoa (loppuun asti), voi vähän revitellä. Ilkeillä ei pidä, tai ei ainakaan pitäisi. En ole siinä suhteessa puhdas pulmunen, en.

Toisinaan sitä lukee jotain niin hienoa ja erityislaatuista, että yhtä aikaa tekee mieli toitottaa se kaikille ja pakottaa muutkin lukemaan ja samaan aikaan haluaa pitää aarteen ja salaisuuden itsellään: my precious!

Aloitin Asko Sahlbergin mojovaa Pimeys-trilogiaa jo kauan sitten, joskus keväällä 2016. Tähän vuonna 2014 julkaistuun painokseen on sisällytetty kolme kirjaa: Pimeän ääni, Hämärän jäljet ja Paluu pimeään. Jo ensimmäisiltä sivuilta alkaen oli selvää, että käsissäni on jotain, mikä jättää pysyvän jäljen. On se sitten pimeyttä, samanmielisyyttä tai häkellystä upean kirjallisuuden äärellä.

Pimeys kertoo juuriltaan suomalaisesta miehestä, joka on muuttanut Ruotsiin. Hän on halunnut jättää menneen taakseen, kokonaan. Samalla uusi asuinpaikka on jotain, mihin hän ei halua kiintyä, ei ainakaan ihmissuhteiden kautta. Mies puuhailee erilaisia hanslankarin hommia lain oikealla ja väärällä puolella, vaeltaa pitkin kaupunkia ja, niin, huomaamattaan joutuu tekemisiin ihmisten kanssa. Pimeän ääni on Sahlbergin esikoisteos, mitä ei uskoisi, tai ehkä sittenkin uskoo. Se on täynnä lauseita, jotka voisin alleviivata moneen kertaan, kirjoittaa seinälle ja lukea joka päivä. Minun katseeni lävisti pimeää.

Ehkä juuri se jarrutti lukemistani niin, että kirja jäi lepäämään moneksi kuukaudeksi ensimmäisen osan loputtua. Halusin säästellä, pelkäsin hieman, en halunnut edetä, jottei kirja loppuisi. Sitten tulin järkiini ja ahmaisin kaksi jäljellä ollutta osaa lähes yhteen menoon. Säästely ei ainakaan auta. Niin jää paljon lukematta ja kokematta.

Hämärän jäljissä mies haluaa antaa jotain itsestään ja päätyy töihin vammaisten hoitokotiin. Muutos on suuri, muttei lopullinen. Melankolia ja yksinäisyys näkyvät ja tuntuvat, todella. Mutta ilman muita ihmisiä ei kaupungissa voi elää, vaikka kuinka haluaisi. Paluu pimeään vie eräänlaiseen alkupisteeseen, jonnekin, missä voi olla kotonaan, vaikka valoisaa se ei ole.

Tiedän, ettei tällaisesta juonikuvauksesta saa paljoa irti, mutta miksi pitäisi saadakaan. Sahlbergin kynä on taianomainen, se kietoo lukijan arvoituksiin ja ajatuksiin, joita ei ole tiennyt ajattelevansakaan. Se saa tuntemaan yhteyttä ihmisiin, joita ei koskaan ole ollutkaan ja houkuttelee kohti maailmankuvaa, joka ei tunnu omalta. Pimeydessä huumaavaa on sen valmius ja kokonaisuus. Tuntuu, ettei kirjassa ole yhtään ylimääräistä (ja pienoisromaaneja osat ovatkin yksittäin ajateltuna), ja silti siinä on paljon enemmän kuin uskoisi, yhä uusia silmuja ja taimia. Tarina jää mieleen elämään, kehittyy eteenäpäin, pohdituttaa.

En osaa tarpeeksi selvästi sanoa, kuinka paljon arvostan Asko Sahlbergia kirjailijana. Ja kuinka onnellinen olen, että olen lopultakin hänet löytänyt muutenkin kuin vain ahneesti haalittuina lukemattomina kirjoina hyllyssä. Tässä on jotain suurta ja oikeaa, tällaista on laatu.


Asko Sahlberg: Pimeys
Kannen kuva: Hannes Heikura
Like 2014
573 s.

Omasta hyllystä.

Sisältää teokset Pimeän ääni (2000), Hämärän jäljet (2002) ja Paluu pimeään (2006).

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa

14. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Tämä sopisi erinomaisesti Muuttoliikkeessä-haasteeseen, mutta koska luin kirjan jo ennen haasteen alkua, en voi sitä hyödyntää – mutta vinkkinä muille!

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja kaksi: Lähtölaskenta

Huomiota ja uteliaisuutta herättäneen Kepler62-pelin salaisuudet aukeavat nörttejä avukseen palkanneelle rikkaalle asetehtailijan tyttärelle Marielle. Kuten Ari ja Joni, myös Marie päätyy Yhdysvaltoihin huippusalaiseen tutkimusyksikköön, jossa valmistellaan lähtöä hyvin pitkälle matkalle.

Alue 51 kuhisee elämää – maan alla. Tutkimuslaitos on salaperäinen ja samaan aikaan uhkaava. Yksinäisyyteen tottunut Marie ei kaipaa sosiaalisia ympyröitä sinänsä, mutta hänestä tulee osa lasten ja nuorten joukkoa, joka valmistautuu ja jota valmistetaan kohti pitkää matkaa kaukaiselle planeetalle.

Salaisuuksia on kaikilla ja kiehtovimpina niistä taitavat olla kaksi ulkoavaruuden olentoa, Flapman ja Kuiskaaja. Ne ovat myös vaarallisia. Ja entä jos mieli muuttuukin, eikä haluaisi lähteä minnekään?

Kepler62-sarjan toinen osa, Lähtölaskenta, on pääosin Bjørn Sortlandin kynästä, vaikka kirjoittajat yhteistyössä sarjaa kirjoittavatkin. Tarina on jälleen vetävä ja oivallisesti koukuttava, sen ahmaisee yhdeltä istumalta. Lähtövalmistelut jäävät pääosin salaisiksi, mutta elementit ovat tuttuja scifi-genrestä yleisesti: lähtijöitä valmennetaan henkisesti ja fyysisesti, salaisuudet herättävät uteliaisuuden, joka johtaa ongelmiin, eikä kaikkea paljasteta vielä lähimainkaan.

Jouhevan tarinan tukena on Pasi Pitkäsen äärimmäisen upea kuvitus, joka olisi jo sellaisenaankin melkoinen elämys, mutta tarinan osana se vasta pääseekin oikeuksiinsa. Pitkänen käyttää vahvoja värejä ja tehokeinoja, ja kuvituskuvat ovat kuin itsenäisiä taideteoksia. Niiden tuoma tunnelma on uhkaava, muttei pelottava. Jotain on selvästi vielä nurkan takana – ja paljon!

Kepler62-sarja jatkuu ensi vuonna seuraavilla osillaan. Niitä odotellessa voin jäädä miettimään, mitä Kuiskaaja oikein tarkoitti ja miten Marien ja muiden lasten oikein vielä käy. Miten matka avaruuteen oikein sujuu?


Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja kaksi: Lähtölaskenta

Suomentaja: Outi Menna
Kuvittaja: Pasi Pitkänen
WSOY 2015

157 s.

KEPLER62 – Nedtelling (2015)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Kirjahilla, Kirjojen keskellä, Luetaanko tämä?, Kirjallisia  

Jani Sipari: Lisbon Revisited (2012)

Mies kohtaa naisen. Ihastuu, huumaantuu, rakastuu. Entinen elämä saa jäädä: perhe, työkin. Jos on tarjolla jotain, jonka avulla voi tuntea jälleen elävänsä, ei muulla ole väliä. Kehyksen ja maaston yhteiselle elämälle antaa Lissabon kujineen ja toreineen, kattohuoneineen ja kahviloineen. Mutta niin kuin pariskunta on viettiensä vietävänä, irrallaan todellisuudesta, myös miljöö on häilyvä, väliaikainen. On palattava kotiin, herättävä unesta ja todettava, ettei arki anna myöten.

Jani Siparin Lisbon Revisited (2012) on alaotsikkonsa mukaan pienoisromaani yksinäisyydestä. Kirjan minäkertoja on mies, lääkäri, joka heittää turvallisen keskiluokkaisen elämänsä ikkunasta ulos rakastuessaan nuoreen naiseen, joka heittää keikkaa maksullisena seuralaisena saadakseen rahaa opiskeluunsa. Asetelma ei ole uusi, mutta Sipari saa siihen iloa. Mies kertoo tarinaansa jälkikäteen, palattuaan vielä kerran Lissaboniin. Naista ei enää hänen elämässään ole, ja kaipaus on valtava.

Päähenkilön sukellus vakavaraisesta elämäntilanteesta tuurijuopoksi haahuilijaksi kuvataan tässä tiiviissä tarinassa selkein vedoin. Mies tekee tiliä itsensä ja tekojensa kanssa, eikä jälki ole erityisen kaunista. Kaduttaa, surettaa, suututtaa. Kaikki ei mennyt niin kuin oli tarkoitus.

Vai oliko tarkoitusta edes? Lisbon Revisited (2012) ei tyrkytä mitään erityistä kohtaloa. Kaikki olisi voinut mennä toisinkin. Mies olisi voinut palata takaisin entiseen elämäänsä, ehkä saada anteeksi jättämältään vaimolta, palata lääkärintoimeensa täysipäiväisesti, unohtaa pikku seikkailunsa. Tai hän olisi voinut saada suuren rakkautensa, saada parisuhteen ja uuden elämän.

Jäin miettimään, mikä miehen mielenterveyden tila loppujen lopuksi oli. Hänestä tulee tarinan kuluessa yhä ristiriitaisempi hahmo: kontrolloiva, mustasukkainen, epäluuloinenkin. Rakkaus ei totta vieköön puhdista ihmistä mielen saastasta, vaan voi pahimmillaan tuoda sen vielä selkeämmin esiin silloin, kun ensihuuman edestä on vedetty verhot pois. Toisaalta on kai selvää, ettei hän ainakaan aivan tasapainoinen ole, sillä hän ei tee minkäänlaista korjausliikettä muuttaakseen alamäen suuntaa – vaikka voisikin.

Periaatteessa Lisbon Revisited (2012) on kirja, jonka tarina on kuultu jo. Mutta jollakin vimmalla Sipari kirjoittaa sen uudeksi, omannäköisekseen. Ehkä kirjan kiehtova miljöö auttaa: lukemisen sivuvaikutuksena ei niinkään seuraa päähenkilön sääliminen tai rakkauden menetyksen pohdiskelu, vaan hillitön halu matkustaa Lissaboniin. Kaupunki ei kuorrutu matkailumainosten kiiltävillä nelivärikuvilla, vaan Sipari herättää sen eloon sivukujilla ja nurkkien takana, pienillä yksityiskohdilla, jotka eivät tunnu knoppailulta vaan onnistuneelta kuvailulta.

Jälkimakuna kirjasta on haikeus. Kuinka pienillä teoilla muutamme elämämme suuntaa (tai jätämme muuttamatta), kuinka vähästä onni – tai edes siedettävä elämä – on kiinni.

Ja kuinka kaunis on rosoinen Lissabon. Kuvitelmissani nyt, mutta ehkä joskus vielä oikeastikin.


Jani Sipari: Lisbon Revisited (2012)
Ulkoasu/kansi: Make Copies / Teemu Ikonen
ntamo 2014
147 s.

Arvostelukappale.

______

Kirjankansibingosta ruksaan Mustavalkoisen.

Douglas Coupland: Eleanor Rigby

Douglas Couplandin Eleanor Rigby jäänee mieleeni pitkäksi aikaa. Ensinnäkin sen tarina on koskettava ja yllättävä. Toisekseen sen takia The Beatles on soinut päässäni säännöllisesti jo lukiessa ja sen jälkeen joka kerta, kun olen vilkaissut kirjaa työpöydän kulmalla.

All the lonely people
where do they all come from?

Kirja kertoo oman elämänsä Eleanor Rigbysta, ylipainoisesta konttorirotasta Liz Dunnista, jonka elämää määrittelevät lähinnä työ ja rasittava lapsuudenperhe. Omaa perhettä Lizilla ei ole, hänellä ei ole koskaan ollut parisuhdettakaan. Hän on yksinäinen, mutta itsesäälin sijaan hallitseva luonteenpiirre on sarkasmi. Lizin uomissaan oleva elämä kokee kuitenkin valtavan mullistuksen, kun hänen elämäänsä astuu parikymppinen Jeremy.

Jeremy sairastaa MS-tautia ja on luonteeltaan pisteliäs, joskin jollain tapaa hyvin sympaattinen.

Hän on myös – ei enempää eikä vähempää kuin – Lizin poika.

Eleanor Rigby on kirja, joka ei jätä kylmäksi. Se on samaan aikaan hauska ja koskettava, ja sen henkilöt ovat ihastuttavan ärsyttäviä. Kukaan ei totisesti ole pulmunen, mutta toinen on siedettävämpi toista.

Kirjassa on varsin absurdeja käänteitä, joita en sen kummemmin ruodi, jotta kirjasta riittää mahdollisesti lukemisen iloa muillekin. Kotimaisista kirjablogeista en nopealla haulla löytänyt tätä kirjaa käsitteleviä tekstejä kirsimarian kirjoitusta lukuunottamatta. Uskallan kyllä suositella lämpimästi Couplandiin tutustumista. Minulla ei ollut mitään ennakko-oletuksia, ja sainkin yllättyä iloisesti hyvän kirjan äärellä.

Miten tulin tähän tarttuneeksikaan? Etsin kirjastossa hakukoneelta Wieniin sijoittuvia kirjoja Idän pikajuna -lukuhaastetta varten, ja Eleanor Rigby lävähti listalle. Ei kun kokeilemaan. Kovin keskeisessä roolissa lempikaupunkini ei tarinassa ole, mutta olennaisessa kuitenkin. Liz matkustaa Wieniin – ja melkoisen matkan hän totisesti saa.

Hmm. Huomaan, että tästä kirjasta on hieman hankalaa kirjoittaa. Yksi syy on se, että kirjassa tapahtuu paljon sellaista, mikä herättää lukijassa ajatuksia, mutta joita ei ole mukavaa pilata kirjaa lukemattomilta. Minut se sai pohtimaan yksinäisyyden olemusta ja asioita, jotka jäävät huomaamatta. Ihminen on helposti omien ennakko-oletustensa vanki ja suhtautuu toisiin ihmisiin varsin kapeakatseisesti, tiedostamattaankin. Tuskin se läheskään aina on pahuutta tai ilkeyttä, mutta sen vuoksi voi jäädä hurjan paljon näkemättä.

Lizin minäkerronta on paikoin jopa koomista pisteliäisyydessään, mutta pohjavire pysyy loppuun asti melankolisena. Eleanor Rigby ei ole yksinkertaisten tunteiden kirja, vaan se esittelee elämää huomattavan laajasta näkökulmasta kaikkine kummallisuuksineen ja odottamattomine puolineen. Päällepäin et voi koskaan nähdä, mitä kaikkea toinen voi olla.


Douglas Coupland: Eleanor Rigby
Suomentaja: Katja Rosvall
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2007
224 s.
Eleanor Rigby (2004)

_____

Idän pikajuna -lukuhaaste etenee Wieniin.

Pete Suhonen: Valkoinen joulu

Pete Suhonen: Valkoinen joulu
Ulkoasu: Janne Harju
WSOY 2013
E-kirja

Ilmainen e-kirja Elisa Kirjasta.


Lueskelin tätä kirjaa kännykältäni joulun aikaan, sillä tartuin luonnollisesti Elisa Kirjan syöttiin ja latasin maksuttoman "joululahjan" lähes ääntä nopeammin. Siinähän se lueskelu meni samalla, kun muut räpläsivät Facebookia tai uutisvirtaa omista luureistaan.

Kovin syvällistä tekstiä en osaa enkä halua tästä kirjasta tuottaa. Se oli ihan viihdyttävä lukukokemus, mutta jätti kuitenkin lopulta tympeän jälkimaun. Mukana on työelämän rankkuutta, rapistuneita unelmia, mutkaisia perhekuvioita, huumekauppaa ja – yökyökyök – uutta romaania kirjoittava viinaanmenevä kirjailija. Miten tylsää.

Tarina kerrotaan useamman hahmon kautta. Janne on postinkantaja, aamuyön ritari, joka tuo painolämpimät sanomalehdet Lauttasaaren kartanoihin ja rappukäytäviin. Käy kuitenkin niin, että yt-neuvotteluissa tulee tuotannollis-taloudellisista syistä kenkää, ja Jannen on mietittävä uusia tapoja täyttää päivänsä yönsä. Tonttupuuhat sopivat siihen, ja kantakahvilan myyjättären Siljan ihastelu etäältä onnistuu edelleen.

Silja on entinen Idols-nousukas, joka on ihastunut Sebastianiin – ja valmis mihin tahansa saadakseen hänet itselleen. Sebastian taas on varakkaan Konrad-isoisänsä talutusnuorassa oleva pikkudiileri, jolla on huumevelkoja enemmän kuin luottoa tilillä. Ongelmiahan siitä seuraa.

Lisäksi on vielä Hän, joka mitä ilmeisimmin koettaa kirjoittaa uutta romaaniaan ja selventää kuvioita siinä kovin hyvin onnistumatta. Ja jossain lentää myös haukka, joka saa ohjeita Isolta Tyypiltä vesitornin huipulta...

Jannen hahmosta pidin, sillä hänessä henkilöityy moni tämän päivän yhteiskunnan ongelma kouriintuntuvasti. Miesparka on jäänyt kovin yksin ja yrittää elää ruisleivällä ja maksamakkaralla, rakastaa työtään kun ei muutakaan voi ja yrittää olla aiheuttamatta kellekään ongelmia. Kunnes viimeinen niitti katkeaa. Sebastian taas tuntui kovin kuluneelta, rikkaan perheen itserakas jälkeläinen, joka ei kokkelipäissään tajua mistään mitään, paitsi paikoin ehkä ureasta päässään. Kirjailijahahmo rasitti todella paljon, voiko enää kuluneempaa tyyppiä ollakaan?

Jostain syystä kirja tuli kumminkin luettua ihan loppuun asti, että eipä siinä kai mitään. Tutut kulmat Lauttasaaressa ja kantakaupungissa innostivat, ja tokihan Suhosella sana on hallussaan. Luin pari vuotta sitten hänen esikoisensa Hitlerin kylkiluun, joka oli ihan mukiinmenevä, muttei kuitenkaan erityisen kummoinen. Ehkä on uskottava, etteivät meidän huumorintajumme kirjailijan kanssa oikein kohtaa. Liekö menetys kummallekaan.

_____

Muualla: Ajatuksia kirjamaasta, Lukutoukan kulttuuriblogi, Hemulin kirjahylly, Booking it some more

Nappaan kirjalla vielä viimeisen suorituksen Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen (postinkantaja). Lisäksi otan sen mukaan Talven lukuhaasteen joulu-kategoriaan.

Helmi Kekkonen: Suojaton

Helmi Kekkonen: Suojaton
Ulkoasu: Satu Ketola
Siltala 2014
160 s.

Arvostelukappale.


Isa ei juuri puhu. Hän on Hannelen ja Thomasin kuopus, Kain pikkusisko, hiljaisuuden valinnut ja omaan maailmaansa uppoutunut. Kun perhe muuttaa Helsingistä pohjoiseen, pieneen kuntaan, luonnon keskelle, voisi luulla asioiden muuttuvan. Ja Isan alkavan puhua. Sen sijaan pienen paikkakunnan huonot puolet kertaantuvat ja kasaantuvat. Kerran tehty virheliike jää ikuiseksi varjoksi niskaan.

Suojaton on tiivis pienoisromaani. Sen keskiössä on perhe, perheen sisäinen dynamiikka ja normeista poikkeavan perheenjäsenen kohtaaminen. Samalla se pohtii perheen kuvaa. Miten perhe toimii suhteessa ulkomaailmaan, kuinka reagoidaan, kuinka toimitaan, kun kaikki ei mene hyvin.

Isassa ei lääkäreiden mukaan ole mitään vikaa, hän ei vain puhu liikoja. Tähän on muiden sopeuduttava. Äiti Hannelelle tilanne on kimurantti: hän ei alunperin edes tiennyt haluavansa äidiksi ja saikin perheen varsin myöhään, lähes nelikymppisenä. Kun perhe on kuitenkin syntynyt, Hannele tekee kaikkensa sen vuoksi. Vai tekeekö sittenkään – lopulta? Ainakaan riittävän ajoissa?

Isa päätyy jo nuorena kokemuksiin, joita ei ole valmis kestämään, mutta kestää kuitenkin, hetken. Kirjassa on kaksi aikatasoa: menneisyys ja nykyhetki, jossa Isa koettaa selvitytyä hämärän peitossa olevasta sairaalajaksosta, pahojen kokemustensa tiivistymästä. Tarina kietoutuu itseensä, palaa alkuun ja paljastaa hetkiä matkan varrelta. Lopulta jäljellä on vain väsymys, ja ehkä pieni hippunen toivoa.

Ihastelen Helmi Kekkosen kevyttä kynänjälkeä ja eheitä lauseita. Samalla, kun hänen kirjoittamaansa tarinaan voi upota, se herättelee hyvin epämiellyttäviä ajatuksia. Miten paljon jää näkemättä? Kuinka helppoa on pitää silmänsä kiinni, antaa olla, kohauttaa olkiaan ja jatkaa matkaa? Vaikka olisi samaa perhettä, vaikka voisi nähdä, jos yhtään yrittäisi – uskaltaisi yrittää?

Isa on monimutkainen nuori nainen, jolla on vahva oma maailma, ja josta jonkun pitäisi pitää parempaa huolta. Hänellä on rakastava perhe, mutta se ei riitä. Jokaisella on myös oma elämänsä, eikä oma näkökulma aina ole tarpeeksi laaja, jotta se yltäisi toiseen ihmiseen ja hänen kokemuksiinsa asti.

Suojaton on sellaisenaan kaikin puolin sopiva kirja. Se on huolella hiottu, tarkkaan mitoitettu, se kertoo juuri sen tarinan, jota on alkanut kertoa. En kaivannut lisää, en löytänyt turhaa. Kirja pitää lukijan aistit valppaina, sillä valmisateria se ei ole, ei edes puolivalmiste. Lopun tullessa tekee mieli palata alkuun, käydä sivut uudelleen läpi. Ehkä joskus vielä niin teenkin.

Vaikka kirja on synkkä ja karu, se ei piehtaroi dramatiikassa tai tunnemyrskyissä. Se on tavallaan hyvin pidättyväinen, aivan kuten päähenkilönsä. Ja vaikka helpotusta ei lopussakaan taata, viimeisen pisteen jälkeen olo on seesteinen, rauhallinen. Ehkä tärkeintä onkin kohdata itse omat pelkonsa, katsoa karhua silmiin ja jatkaa matkaa?

____

Suojattomasta on kirjoitettu myös Kirjavassa kammarissa ja Keskisuomalaisessa.

Katja Kaukonen: Kohina

Katja Kaukonen: Kohina
Kansi: Anna Makkonen
WSOY 2014
216 s.

Arvostelukappale.


Alvar Malmbergin äiti on lähtenyt lätkimään pojan ollessa vielä pieni. Äitiä kiehtoi maailma ja Venetsia, ei äitiys tai perhe-elämä. Niin saivat aviomies ja pieni poika jäädä taakse. Alvar on kasvanut aikuiseksi kahdestaan isänsä kanssa. Isä toimi lakimiehenä ja oli kiireinen – toisaalta isän sydän särkyi, kun vaimo lähti, eikä koskaan oikein parantunut.

Keski-ikäinen Alvar päätyy syksyksi hiljaiseen saareen pieneen mökkiin. Hän haluaa ottaa etäisyyttä elämäänsä, käsitellä menetyksiään ja kenties astua askeleen kohti uutta elämänvaihetta. Alvar erakoituu saarelleen, tarkkailee sen vähäistä elämää, radion kohinaa ja itseään. Huoltojoukkoina ovat paikallinen mies nuoren poikansa kanssa. Säännöllisten ruokalähetysten lisäksi Alvar saa kirjeitä. Moni niistä lentää lukematta tuulen mukana pois.

Katja Kaukosen Kohina on surumielinen, hidastempoinen ja syvissä vesissä kulkeva tarina. Sen päähenkilö on yksinäinen ja hieman katkera mies, johon ei ole helppo kiintyä, mutta joka on kirjan loppuessa muuttunut huomaamatta yllättävän läheiseksi. Alvar ei ole miellyttävä ihminen, häntä ei haluaisi oikeassa elämässä tuntea. Ja kuitenkin hän on hyvin inhimillinen, ymmärrettävä, aito.

Pääpiirteissään tarina sijoittuu hiljaiselle saarelle syksyisiin maisemiin. Maisema- ja luontokuvausta ja -kuvastoa kirjassa on paljon, ja vaikka se on kaunista ja tuoretta, sitä on hitunen liikaa. Syksyn eteneminen, sään raaistuminen, tuulen kohina ja meren liike – pidän niistä kaikista, ne ovat kauniita ja kuvaamisen arvoisia asioita, mutta liika on liikaa.

Toisaalta Kohina paljastaa päähenkilönsä menneisyyden aina syntymästä lapsuuteen, nuoren aikuisen elämään, innolla aloitettuihin arkkitehtiopintoihin ja aivan viimeisimpiin, vaikeisiin hetkiin ennen saareen lähtöä. Alvarin elämä ei ole ollut helppoa, mutta voiko kaikista epämieluisista luonteenpiirteistä ja toimintatavoista syyttää vaikeaa lapsuutta? Kuinka paljon merkitystä on lopulta ihmisellä itsellään, hänen valinnoillaan ja päätöksillään? Kaukonen ei tarjoile Alvaria alleviivaten tai puhkiselittäen, vaan hän jättää lukijalle paljon pääteltävää. Ja mielipiteen muodostaa jokainen itse, mahdollisesti omaan elämäänsä ja omiin kokemuksiinsa peilaten.

Kohina on rauhallinen kirja, eikä siinä päällisin puolin tapahdu paljon. Sitäkin enemmän se nojaa muistoihin, menneisyyteen ja osin myös kuvitelmiin. Kirjan rakenne on toimiva, se paljastaa kerros kerrokselta enemmän, auttaa rakentamaan kokonaiskuvaa ja ymmärrystä. Paikoin aiemmat oletukset saavat kyytiä, paikoin vahvistuvat. Tasapaino säilyy.

Vaikka Alvar ei koskaan opi kiintymään toisiin ihmisiin, hänen ihmissuhteensa ovat kiistämättä olemassa. Ne ovat – monen muun asian ohella – eräänlaista kohinaa, hiljaista mutta kiistämätöntä ääntä ja liikettä. Tunnelma kirjassa on melankolinen, mutta tausta värisee ja liikkuu, elää. Tyhjyys ei ole tyhjyyttä eikä hiljaisuus mykkyyttä.

Mutta yksinäisyys – se on sitä itseään. Alusta loppuun, jos ihminen niin päättää.

____

Muualla muun muassa: Sanna/Luettua, Ulla/Ullan luetut kirjat ja Minna Vuo-Cho/Ja kaikkea muuta.

Maria Peura: Vedenaliset

Maria Peura: Vedenaliset
Teos 2008
166 s.

Kirjaston poistokirja.


Mirja on kasvanut kalastajavanhempien kanssa syrjäisellä saarella. Lapsesta asti hän on tottunut veteen ja luonnon läheisyyteen. Saaressa eletään luonnon kanssa samassa ajassa, otetaan se, minkä luonto antaa ja annetaan oma panos kokonaisuuden ylläpitoon. Mirjan vanhemmat ovat omasta tahdostaan eristäytyneet yhteiskunnasta, ja vain pakottavat syyt tuovat heidät ajoittain kaupunkiin. Askeesi on ankaraa, elämäntapa tarkkaan noudatettu.

Täysi-ikäiseksi tultuaan Mirja muuttaa kaupunkiin, Tampereelle, ja aloittaa saksan kielen opinnot yliopistossa. Yksinäisyys ja hektinen, sykkivä kaupunkiympäristö on paikoin liikaa luonnonrauhaan tottuneelle nuorelle tytölle, jolla ei ole oikein käsitystä siitä, kuinka yhteiskunta toimii. Yhteisön kaipuu on kova, Mirja haluaa olla osa jotain suurempaa, olla jäsen laumassa, kaltaistensa kanssa. Hinnalla ei ole väliä.

Olen pitänyt todella paljon Maria Peuran romaaneista On rakkautes ääretön ja Valon reunalla. Pitänyt ja kammonnut, sillä Peuran aihevalinnat ovat raskaita ja käsittelytapa paikoin karkea, armoton. Myös Peuran kieli haastaa lukijan, se on samaan aikaan runollista, arvoituksellista ja raakaa.

Vedenaliset on Peuran teoksista selvästi arvoituksellisin. Se sekoittaa kuvitelmia ja todellisuutta, muistoja ja pelkoja, tunteita ja luuloja. Mirjan perhe-elämä on erikoista, syrjäänvetäytyvää ja yhteiskunnan laidalla hädin tuskin roikkuvaa. Omien, koettujen ja keksittyjen syiden vuoksi vanhemmat ovat päättäneet erakoitua ja pitää myös lapsensa poissa tavanomaisesta arjesta. Mirja ei esimerkiksi käy lainkaan koulua.

Kontrasti saarella vietetyn lapsuuden ja kaupunkiin muuton välillä on suuri. Mirjan on vaikea sopeutua, vaikka halua on. Lisäksi hänessä on selviä masennuksen ja ahdistuneisuuden piirteitä, eikä elämästä ole helppoa saada kiinni kun on yksin. Lopulta lauma löytyy, mutta silti Mirja tuntee itsensä aina hieman ulkopuoliseksi, erilaiseksi, yksinäiseksi.

Minun oli vaikea saada tästä kirjasta kiinni. Oli vaikeaa päästä sisälle tarinaan, kiinnostua siitä ja kiintyä siihen. Käytännössä mitään niistä ei tapahtunut. Paikoin, selkeämmän kerronnan hetkillä viehätyin Mirjan tarinasta, surin hänen huonoa tilannettaan ja koin ahdistusta hänen puolestaan. Mutta unenomaisemmat jaksot menivät ohi, yli ymmärryksen. Enkä jaksanut nähdä minkäänlaista vaivaa ymmärtääkseni, mistä oli kulloinkin kyse.

Vedenalisissa on paljon symboliikkaa ja sen tunnelataus on vahva. Lukukokemus oli silti epämiellyttävä, väkinäinen ja teksti tuntui paikoin teennäisen hankalalta. Ainakin se oli liian vaikeaa tälle lukijalle. Olen pettynyt, sillä kuten sanottua, aiemmin lukemistani Peuran kirjoista olen vaikuttunut ja pitänyt, vaikkeivät nekään ole mitään miellyttäviä kirjoja. Mutta niistä on jäänyt mieleen vahva muistijälki ja voimakas lukukokemus. Tämän kirjan sen sijaan pikemminkin haluan unohtaa.

___

Vedenaliset muualla: Kirjamielellä, Tarinauttisen hämärän hetket, Jokken kirjanurkka, Kiiltomato-sivusto.

Jälleen yksi kuittaus TBR90+10-listallani.

Teemamaana Saksa: Kiusattu

Siegfried Lenz: Kiusattu
Suomentaja: Oili Suominen
Gummerus 2001
188 s.
Arnes Nachlaß (1999)

Kirjastosta.


Nuori mies Hans on kovan paikan edessä. Hänen on pakattava laatikoihin ottoveljensä Arnen jäämistö. Vanhemmat eivät siihen kykene, nuoremmat sisarukset eivät halua. Samalla, kun Arnen merihenkinen ja pieneen tilaan mahtuva omaisuus päätyy vähitellen laatikoihin, Hans muistelee kaikkea sitä, minkä Arne hänen perheessään muutti.

Arnen oma perhe on menehtynyt traagisesti, ja poika muuttaa teini-iän kynnyksellä isänsä vanhan ystävän perheeseen. Vanhemmat ja vanhin veli Hans ottavat pojan hyvin vastaan, mutta nuoremmat sisarukset Wiebke ja Lars eivät niinkään. Arnessa on paljon kummallista ja persoonallista, hän on lahjakas kielissä ja koulussa yleensäkin, älykäs ja ikäänsä kypsempi. Sosiaalisesti hän ei kuitenkaan menesty nuorten julmassa pelissä. Sopeutumisyritysten ja arkisen elämässä eteenpäin selviämisen miljöönä on Hampurin telakka-alue, jossa perhe asuu. Se henkii lähtemisen, sijattomuuden ja kiertokulun kaikuja.

Olen lukenut hyvin kauniin ja hyvin surullisen kirjan. Kiusattu on mitaltaan vaatimaton, mutta sisällöltään sitäkin rikkaampi. Tarina on lähes raatelevan avoin, kaikki olennainen annetaan, eikä se ole niin ihanaa luettavaa. Arne-parka jää mieleeni pitkäksi aikaa. Viaton nuori poika, joka ei ole koskaan tehnyt kellekään mitään pahaa, saa liikaa kantaakseen. Muut, nekään, jotka tietävät painosta Arnen harteilla, eivät anna armoa. Koulumaailma on julma, eikä älykäs nuori pärjää siellä, sillä hän ei vain kuulu joukkoon.

Yksinäisyyden ja sijattomuuden tunnelma on kirjassa voimakas, vaikka isoveli Hansin näkökulma pehmentääkin sitä. Ei hio täysin pois, mutta helpottaa hieman. Sentään Hans on aina välittänyt Arnesta, tehnyt parhaansa pojan eteen, mutta joutunut lopulta nostamaan kädet ilmaan voimattomana. Arne on ristiriitainen ja aito juuri siksi, että hän on ihminen, joka joutuu kantamaan ja kestämään absurdeja taakkoja. Lenz kuvaa tarkalla katseella, millaista on olla hierarkian pohjimmainen, millaista on päätyä silmätikuksi, vaikka ei tee mitään väärin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa telakka-alueelle, joka kuiskii suuria tarinoita. Ympäristön kuvaus on äärimmäisen hieno, ja telakkaan itseensä kiteytyy paljon, sekä tapahtumia että tunnelmaa. Näin lukiessani mielessäni sumun kerääntyvän käytöstä poistettujen laivojen ylle, laitureille ja varastorakennuksiin. Meren häivähdys tuoksui nenässä.

Tässä kirjassa on paljon koskettavaa, mutta ei mitään liikaa. Suosittelen.

Kotimainen kasarikirjakesä: Koirankynnen leikkaaja

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Otava 2010 (1. painos 1980)
160 s.

Kirjastosta.


Mertsi Vepsäläinen on nuori mies, jota sota kohteli kaltoin. Luoti kävi turhan lähellä ja aiheutti sen, ettei Mertsillä enää leikkaa ihan entiseen malliin. Lisäksi hänellä on välillä tuskaista päänsärkyä sekä kasvojen pakkoliikkeitä, ja joskus oma nimikin unohtuu. Yksinäisyyskin vaivaa, sillä perhettä ei Mertsillä enää ole.

Kun Mertsi tapaa koulun korjaustöissä römeä-äänisen ja puheliaan Ville Kuosmasen, uudet ajatukset valtaavat pään. Kuosmasella on kotona narttukoira, Sakke, jonka kannukset ovat kasvaneet liian pitkiksi. Ne pitäisi leikata, ettei Sakelle satu haaveria metsällä, mainio metsästyskoira kun on. Siitäkös Mertsi innostuu – pääsisi tekemään hyvää työtä ja voisi ystävystyä koiran kanssa. Ei olisi enää niin yksinäistä.

Matka Kuosmasen kotipirtille on kuitenkin hieman pidempi kuin Mertsi ajatteli. Hän ajautuu savottakämpälle apumieheksi, tutustuu uusiin ihmisiin ja joutuu kokeilemaan onneaan erilaisissa puhdetöissä, joista toiset onnistuvat paremmin kuin toiset. Kun Mertsi lopulta pääsee Kuosmasille saakka, moni asia on ja tapahtuu toisin kuin hän luuli.

Haahuilin taannoin kirjastossa ajatuksenani löytää jotakin kätevää kesäluettavaa Albatrossia haavoitin -blogin Kotimainen kasarikirjakesä -haasteeseen. Veikko Huovisen kohdalla käsi osui hyllyyn kuin itsestään. Kokeillaanpa tätä!

Luin Koirankynnen leikkaajan juhannuksena ja todettava on, että paukkupakkasissa pääasiassa syrjäisellä savottatuvalla vietetty 160 sivua oli tunnelmaltaan hieman, no erikoinen lukutilanteeseen nähden. Hyvin sinne silti tuli upottua, Mertsin ja kumppaneiden maailmaan, 1940-luvun lopun Suomeen.

En ole aiemmin lukenut Veikko Huovisen kirjoja, joten ennakko-oletuksia oli vain vähän. Humoristiksi olen hänet mielessäni lokeroinut, mutta sitä piirrettä ei tässä kirjassa näy. Lempeää sympatiaa senkin sijasta. Kirja tuntuu pituuttaan suuremmalta, ja vaikka sivuja on varsin vähän, lukukokemus oli kokonainen ja eheä.

Ei ole maailma tai sotakorvauksia täydellä höyryllä maksava Suomi helppo paikka olla ja elää, etenkään, kun on menettänyt sekä perheen että täysipainoisen elämän. Mertsi ei kuitenkaan jää surkuttelemaan itseään, vaan ottaa asiat niin kuin ne ovat. Hän ei ole sankari, muttei kyllä täydellinen reppanakaan – Mertsi vaan. Kiintymystähän me kaikki kaipaamme ja yksinäisyyttäkin useimmat pyrkivät välttelemään. Viattomuus sen sijaan on monimutkainen käsite, jota ei maailmassa kovin paljoa ole.

Vaikka Koirankynnen leikkaaja on mitaltaan lyhyt, sen ihmisistä ehtii tulla läheisiä. Kukaan ei ole täydellinen ja kaikissa on ärsyttäviä puolia, mutta juuri siksi Huovisen ihmiskuvaus tuntuu niin aidolta. Työnteko on raskasta ja elantoa on riivittävä kasaan niillä keinoin, joita käytössä on. Epätoivoon ei silti ole syytä, sillä kamina kuivattaa metsätöissä kastuneet varusteet ja vaikka kahvi on kortilla, jo höyryävä korvike ja loraus viinaa tuovat pienen ilon aherrukseen. Ja mikä ilo onkaan, kun lähes jokapäiväinen hernerokka vaihtuu kerrankin tuoreisiin ahveniin!

Koirankynnen leikkaaja jää mieleeni positiivisena yllättäjänä. Vaikka se kertoo aiheista, jotka saattavat herättää sääliä ja surkuttelua, ihmetystäkin, se ei ole masentava. Arkinen se kyllä on, ja sellaisenaan kirja, jonka lukeminen saa muistamaan, että aina kannattaa yrittää, vielä yhden kerran lisää, vaikka maailman koira purisikin napakasti.

Mitähän sitä seuraavaksi Huoviselta lukisi?

___

Salla pohtii tekstissään Koirankynnen leikkaajan taitavaa ristivalotusta, Luru nautti erityisesti Huovisen mehevistä kuvailuista, vaikka kokikin kuvatun maailman vieraana, Tessa viehättyi tarinan ja kielen yksinkertaisuudesta ja rikkaudesta.

Osallistun kirjalla haasteisiin Kotimainen kasarikirjakesä sekä Lukemattomat kirjailijat.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Suomentaja: Helene Bützow
Tammi 1990
283 s.
The Remains of the Day (1989)

Oma ostos.


Herra Stevens on kunniakkaan uran lordi Darlingtonin palveluksessa tehnyt hovimestari, joka on nähnyt niin maailmansodat kuin brittiläisen luokkayhteiskunnan valtavan muutoksen. Hän on tavannut poliitikkoja ja taiteilijoita, aatelisia ja julkimoita siinä missä palveluskuntaa laidasta laitaan. Darlington Hall on siirtynyt 1950-luvulle tultaessa amerikkalaisen liikemiehen omistukseen, eikä moni muukaan asia Stevensin verrattain säntillisessä elämässä ole niin kuin ennen.

Yllättäen järjestyneellä lomamatkalla Stevens ajaa pitkin isänmaataan tarkoituksenaan tavata Darlington Hallin entinen taloudenhoitaja neiti Kenton ja ehkä myös tehdä hieman tiliä itsensä ja menneisyytensä kanssa. Ikä alkaa painaa Stevensin hartioita, ja paljon hänellä on kontollaan. Muutaman päivän aikana hän kohtaa oman historiansa, totuuksia ja yllätyksiä sekä osaltaan myös tulevan. Kuinka elää maailmassa, jonka säännöt ovat muuttuneet, jos pysyvät tavat ja protokolla ovat nimenomaan ne asiat, jotka pitävät pinnalla?

Pitkän päivän ilta on haikea ja vähän vaikeakin kirja. Sen kertoja, hovimestari Stevens on hahmona kiehtova ja pitkästyttävä, samalla yllättävä ja hämmentävä. Hänen tarkka ja säntillinen ilmaisunsa, kaikkien elämän tasojen läpi leikkaava palvelualttiutensa, timantinkova ammattilaisuus ja kaikin puolin korrekti olemisen tapa kutkuttavat ja silti myös haukotuttavat. Kirjailija on taitava, todella taitava, kuvatessaan miestä, jonka johtaman kartanon pöytähopeat ja puutarhakasvit ovat viimeistä piirtoa myöten ojennuksessa. Silti jokin särähti, vei paikoin huomiokyvyn, eikä jaksanut kantaa kaiken läpi.

1900-luvun alkupuolen brittiläinen kartanomaisema on jo lähtökohtaisesti aivan uskomattoman kiinnostava miljöö. Tässä kirjassa se on kirkas ja kuulas, aito ja äärimmäisen taidokas. Stevensin mukana saa kulkea suuren kartanon käytävillä, saleissa ja työhuoneissa ja nähdä, kuinka palvelusväki puurtaa, vieraat nauttivat ja politiikkaa ja historiaa tehdään.

Toisaalta Pitkän päivän ilta on kuin pitkät ja venyvät jäähyväiset. Hovimestari Stevens, joka on huolehtinut koko ikänsä siitä, ettei yksikään pölyhiukkanen tai väärällä hetkellä avattu ovi aiheuta häiriötä tarkkaan näytelmään, hyvästelee oman aikakautensa, jonkin, joka ei voi enää palata. Samalla hän tekee tiliä elämästään ja tekemistään valinnoista. Korrektiutensa takana hän on silti inhimillinen, mies, joka ei ehkä sittenkään tehnyt aina oikeita ratkaisuja.

Tarinan taustalla kuulee hiljaista ja rauhallista, melankolista musiikkia. Tässä on paljon, tiiviisti ja  hienosti. Tunnelma on intensiivinen ja vahva, ja vaikka minun lukukokemukseni herpaantui paikoittain, oli lukeminen iloa ja ihailua. Kaunis tarina, taitava kerronta, terävä katse yhteiskunnan muutoksiin sekä yksilön elämään. Hieno kokonaisuus. Suosittelen.

___

Pitkän päivän iltaa on luettu paljon, enkä yhtään ihmettele, miksi. Muiden aatoksista esimerkkinä käyköön Katja, joka löysi kirjasta melkein kaikki ne elementit, joista hän kaunokirjallisuudessa pitää.

TBR90+10-listani lyhenee jälleen yhdellä teoksella.

Carol Shields: Kivipäiväkirjat

Carol Shields: Kivipäiväkirjat
Suomentaja: Hanna Tarkka
Otava 2001
395 s.
The Stone Diaries (1993)

Omasta hyllystä.


Kun Daisy Goodwill syntyy helteisenä heinäkuun päivänä vuonna 1905, kukaan ei osaa odottaa sitä. Hänen äitinsä Mercy ei tiennyt edes olevansa raskaana, eikä vaimoonsa hullun lailla rakastunut Cuyler-isäkään arvannut mitään. Mercy kuolee synnytyksessä, ja siitä alkaa Daisyn rosoinen elämä.

Lähes koko 1900-luvun mittainen elämä on pitkä ja mutkikas. Sen käänteistä ja suvannoista kerrotaan sirpaleisesti, vähitellen tarinan kaarta kasvattaen ja laajentaen. Leikkaukset Daisyn elämään tehdään noin kerran vuosikymmenessä, ja esiin nousevat teemat ovat "niitä perinteisiä" lapsuudesta avioliittoon, rakkauteen, äitiyteen, työhön ja elämän ehtooseen.

Daisy kokee kaksi avioliittoa, synnyttää kolme lasta, elää kotirouvana, menestyy työssään lehtikolumnistina, saa ja menettää ystäviä, kokee surua ja iloa, masentuu, löytää harmonian. Yhtenä massana kuulostaa ehkä tylsältä ja tavanomaiselta, muttei todellakaan ole sitä. Tarina etenee sekä terävien huomioiden, pidempien proosallisten jaksojen että pienten fragmenttien kautta, koko ajan lukijaa koukussaan pidellen.

Kivipäiväkirjat on aivan uskomattoman hyvä kirja. Se on ensimmäinen Carol Shieldsin kirja, jonka olen lukenut, muttei taatusti viimeinen. Ensimmäiseltä sivulta alkaen Shileds imaisi minut mukaansa, sai rakastumaan tapaansa rakentaa tarinaa ja terävöittää sitä. Tämän kirjan lukeminen oli puhdasta nautintoa taitavan kirjallisuuden äärellä.

Daisy jää päähenkilönä lopulta hieman syrjään omassa tarinassaan. Kaikki kietoutuu ja liittyy häneen, mutta kirjan hahmona hän on etäinen. Vaikka sisäistä monologia kuullaan, myös ulkopuolista tarkkailua on luvassa paikka paikoin. Daisy jää lopulta arvoitukseksi sekä jälkeläisilleen että lukijalle. Niin kuin taidamme kaikki jäädä, oikeassakin maailmassa.

Jaksan ihmetellä, miten upea kokonaisuus Kivipäiväkirjat on. Sen sivuilla kohdataan kiinnostavia, outoja ja aitoudessaan hyvin tuttuja henkilöitä, miljöö on herkullinen ja täyteläinen, tarina vie mukanaan, vaikkei kaikkea paljasta. Sivuja on yksinkertaisesti ahmittava yksi toisensa jälkeen, sillä lopettaa ei voi. Keskiviikkoiltana olin jo käymässä nukkumaan, mutta ajattelin lukea "vielä muutaman sivun". Luin kahdeksankymmentä.

Miten tällainen aarre on pysynyt minulta piilossa? Ja onko tästä pääteltävissä, että vastaavia herkkupaloja on jossain vielä vaikka kuinka paljon? (ON!)

Rouva Shields, onneksi tapasimme lopulta. Yhteinen matkamme on vasta alussa.

___

Lue myös Leenan hengästyttävä kirjoitus Kivipäiväkirjoista.

Osallistun Kivipäiväkirjoilla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen sekä Pulitzer-listani lyhentämiseen.

Vanhus ja meri

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
Suomentaja: Tauno Tainio
Tammi 2004 (1. painos 1952)
133 s.
The Old Man and The Sea (1952)

Kirjastosta.


Vanha kalastaja on ollut viikkokausia vailla saalista. Viimeisenä toivona on lähteä rohkeasti kohti aavaa ulappaa, ilman usein seurana ollutta nuorukaista, jonka kanssa on voinut vaihtaa ajatuksia esimerkiksi baseballista. Sää on tyyni, kaikkialla vallitsee odotus, ja yhtäkkiä syöttiin tarttuu kala – venettä suurempi. Väsytystaistelu vie miehen ja kalan kauas merelle mittelemään ihmisen ja luonnon, vahvan ja heikon, vanhan ja uuden välisiä voimia.

Minulla on outo suhde Ernest Hemingwayhin. En ole lukenut hänen teoksiaan vielä kovin laajasti, enkä ole edes pitänyt erityisemmin kaikesta lukemastani, ja silti olen hullaantunut häneen. Tai ehken hullaantunut, mutta syvästi vaikuttunut ja varma siitä, että yhteinen tiemme tulee kestämään koko hänen tuotantonsa mitan ja osan siitä varmasti myös uudelleen.

Vanhus ja meri on Nobel- ja Pulitzer-palkittu klassikko, vain vähän yli satasivuinen romaani, joka on näennäisesti hyvin yksinkertainen. Vanha mies, jo huomattavasti voimansa tunnosta heikennyt, käy viimeisen kerran elämänsä haasteen kimppuun, nousee omien voimiensa yli ja selviytyy, vaan ei vammoitta. Tarina kertoo surumielisesti tunteesta, joka valtaa ihmisen tämän tajutessa ajan ajaneen hänestä ohi.

Samalla se kertoo yksinäisyydestä, suorastaan lohduttomasta yksinäisyydestä, jota yksilö tuntee itseään suuremman kokonaisuuden edessä. Kirjan vanhus elää yksin, vain nuori poika käy häntä aika ajoin tapaamassa ja pitämässä huolta. Elämä on jo ehtoopuolella, mutta ikänsä työtä tehneenä vanhus ei voi luovuttaa. Ei, vaikka kädet hiertyvät hajalle siiman puristuksessa ja ajatukset vähitellen puuroutuvat.

Vanhus ja meri on aika surullinen kirja. Hemingwayn kynä on toteava, se välttää kiemurat ja krumeluurin. Se vain kertoo tarinan, niin kuin se on, ja se kertoo sen hyvin. Niin paljon kuin olisin halunnut hullaantua Ernestiin lisää, Vanhus ja meri ei kuitenkaan herättänyt kovin suuria tunteita. Toki se oli surumielinen ja taitava teos, paljon pintaansa syvempi, mutta tällä kertaa on myönnettävä, etten aivan tavoittanut sen sanomaa ja tunnelmaa. Olisi pitänyt upota paremmin, antaa meren viedä mukanaan ja pysähtyä tosissaan ajattelemaan sitä, mitä luki. Ehkä tapaamme tämän kirjan kanssa vielä joskus uudelleen, paremmalla ajalla ja intensiteetillä.

____

Ruksaan tällä lukukokemuksella jälleen yhdet kohdat sekä TBR- että Pulitzer-listoiltani.