- - kaikki nämä asiat vyöryvät kohti sisintäni ja minä vyöryn niitä kohden,
ja mitä ne ovat sitä olen minäkin, enemmän tai vähemmän,
ja jokaisesta niistä yhdessä ja erikseen punon laulun itsestäni.
| Walt Whitman vuonna 1887. Kuva: Wikipedia. |
Käyn viimeisen kirjallisuustieteen tentin (länsimainen lyriikka, draama ja muu kirjallisuus, 2 op) kimppuun varsin kunnianhimoisena. Walt Whitman (1819–1892), suuri yhdysvaltalainen runoilija, päätyi tenttilistalle, koska hän jäi vaivaamaan minua esiinnyttyään Michael Cunninghamin Säkenöivät päivät -teoksessa (josta muuten pidin todella paljon. Pitäisi varmaan lukea uudestaan.) Ja hänestä tämän pari seuraavaa viikkoa vievän runous- & draamakimarani tänään aloitin.
Luettavanani oli Walt Whitmanin Valitut runot, kokoelma, jonka on suomentanut Markus Jääskeläinen ja kustantanut Sammakko vuonna 2007. Sivuja on yhteensä 185.
Voinen sanoa heti suoraan, että en ole runojen lukija, tunnen lyriikkaa erittäin huonosti. Syy on jossain vuosien takaisessa traumassa tai muussa vastaavassa: kaiketi koin jollakin peruskoulun äidinkielentunnilla jonkinlaista ylitsepääsemätöntä epäonnisuutta, tyhmyyttä tai asennevaikeuksia, jotka sitten jäivät elämään takaraivossani paukuttavassa "et ymmärrä runoja, peelo" -äänessä. On tyhmää vierittää syytä sellaiseen, joten myönnänkin auliisti, etten ole kovin paljon edes yrittänyt opetella ymmärtämään runoja myöhemminkään. Proosa on minun lajini, ehdottomasti.
(Näistä sepustuksista voinee päätellä, miksi tämä lyriikkaan painottuva kurssi on jäänyt viimeiseksi suoritettavaksi...)
Mutta. Sitten kun ottaa kirjan käteen ja rohkeasti kääntää ensimmäisen sivun esiin, voi huomata jotain ihan uutta. Voi tajuta, että kieli vie mennessään, huomaamatta. Voi tajuta, että onkin paukuttanut tuosta noin vaan menemään melkein satasivuisen (!) runon Laulu itsestäni, ja jäänyt kiinni niin moneen koukkuun, ettei irti enää pääse.
- - Älä luovuta vaikka et heti löydä minua,
jos en ole täällä etsi tuolta:
pysähdyn johonkin odottamaan sinua.
Whitmanin runot ovat jänniä. Niissä kuvastuu yhdistelmä raivokasta egoisimia ja toisaalta yhteiskunnan kerrosten tarkkaavaista ja lempeääkin tutkiskelua. Ihminen on sekä yksin että yhdessä, väistämättä. Ja luonto ei ole irti maasta, vaan luonto on maa, jota ihminenkin voi olla.
Välillä sukelletaan kaupunkien sumuisille kujille, kasvaviin asumiskeskuksiin, jotka pullistelevat maahanmuuttajia, työläisiä ja vapautettuja orjia. Välillä on vain erämaan hiljaisuus ja ruohonkorret. Yhtä kaikki, vaikuttavinta on humaani yhteys kaiken olevaisen kanssa.
- - Oikeastaan nämä ovat kaikkien ihmisten ajatuksia kaikkina aikoina ja
kaikissa maissa, eivät ne minusta ole lähtöisin,
elleivät ne ole sinun siinä kuin minunkin ne ovat yhtä tyhjän
kanssa tai ainakin melkein,
jos ne eivät ole arvoitus ja arvoituksen ratkaisu ne
ovat yhtä tyhjän kanssa,
jos ne eivät ole lähellä niin kuin kaukana ne ovat
yhtä tyhjän kanssa.
Tämä on ruohoa joka kasvaa siellä missä on maata
ja vettä,
tämä on yhteistä ilmaa jossa maa kylpee.
Walt Whitman on ilmeisesti jonkinlainen homoikoni, eikä miesten välistä erotiikkaa ohiteta Valituissa runoissa olankohautuksella. Seksuaalisuus nousee kuitenkin rankoistakin ilmaisuista huolimatta jotenkin tasoaan ylemmäs, hieman irti lihasta, osaksi jotain suurempaa. Hämmentäviä sanakäänteitä ja tunnelman keikautuksia Whitman kyllä tarjoilee. Välillä en ollut ihan varma, mitä pitäisi ajatella.
Ihmisten välisiin yhteyksiin, humaaniin kanssakäymiseen ja himojen vietäväksi heittäytymisen vastapainona on hyvin yksilökeskeistä puhetta, varsin ylpeää sellaista, melkein kaikkivoipaisuutta.
- - Te raskassydämiset, epäilysten riivaamat,
toivonne menettäneet, syrjäytyneet ihmiset,
pinnalliset, pahantuuliset, murjottavat, vihaiset, kärsivät, pettyneet,
jumalattomat,
minä tunnen teistä jokaisen, tunnen kärsimyksenne meren, epäilyksen,
epätoivon, epäuskon.
- - Ja mitä sinuun tulee Kuolema ja lopullisuuden katkera syleily, minua
on turha pelotella.
Whitman on lähempänä ihmistä, vaikka maailmankaikkeutta syleileekin. Hieman suoraa yhteiskunnallista kantaaottavuutta kuitenkin on livahtanut mukaan.
Ajatus
Tasa-arvosta: niin kuin olisi minulta pois jos muut saavat
samat mahdollisuudet ja oikeudet kuin minäkin – niin kuin
omat oikeuteni eivät riippuisi olennaisesti
muiden oikeudesta samaan.
En tiedä, osaanko sillä tavalla lukea runoutta, olen varmaankin liian suoraviivainen ihminen pohjimmiltani. Mutta eikö se riitä, että ne tulkinnat, joihin itse pystyy, antavat paljon? Melkein liikaakin, sillä tämä Whitman tuli kyllä iholle kiinni kaikessa karuudessaan, mutta silitti myös ajoittain, pehmensi.
Ehken enää niin paljon pelkää edes näitä klassikkorunoilijoita. Seuraava odottaa jo pinossa.
Olen aika helpottunut. Ja hieman lohtua suo myös Whitman:
- - Mitä luulet tapahtuneen näille nuorille ja vanhoille miehille?
Ja mitä luulet tapahtuneen naisille ja
lapsille?
He ovat elossa ja voivat hyvin jossain:
pieninkin verso osoittaa ettei kuolemaa oikeasti ole,
ja jos on, se auttaa elämää uudistumaan, ei odota tilaisuuttaan
panna pisteen sille:
se lakkaa heti olemasta kun elämä taas ilmestyy.
Kaikki liikkuu eteenpäin ja pyrkii esiin, mikään ei luhistu,
ja kuoleminen on erilaista kuin kuvitellaan, ja
onnellisempaa.