Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä (ja Vive la France!)

Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä
Ulkoasu: Markus Pyörälä
Otava 2008

E-kirja kirjastosta.


Tamperelainen Kerttu on juuri täyttänyt viisitoista ja eronnut tyttöystävästään Mirasta, tekstarilla. Onneksi kirjailijaäiti on varannut syyslomamatkan Amsterdamiin, jonka aikana Kerttu saa toivoakseen ajatuksensa järjestykseen. Miran kanssa nolosti päättynyt suhde kalvaa Kertun mieltä, ja samalla netti-ihastus Jimi vilkkuu kuvakkeena Mesessä. Kenestä Kerttu tykkää ja kenen kanssa haluaa olla? Tykkääkö hän tytöistä vai pojista vai molemmista?

Isoja juttuja pohdittavaksi, mutta onneksi kaupunkilomalla on myös muuta ajateltavaa. Äidin seura ei ehkä ole teini-ikäiselle sitä kaikkein mieluisinta, mutta toisaalta mutsilla saattaa olla joskus ihan järkeviä pointtejakin. Suurkaupungin vilinässä Kerttu tutustuu kahviloihin, Punaisten lyhtyjen alueeseen ja paikallisiin nuoriin. Menevä neiti kaiken kaikkiaan!

Loma ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Kotona odottaa selvitettävä sotku ja muitakin yllätyksiä.

Selailin päivänä eräänä kirjaston e-kirjakantaa ja eteeni pompsahti Terhi Rannelan Amsterdam, Anne F. ja minä. Virkeä kansikuva sai tekemään nopeita päätöksiä ja lainasin kirjan.

Kyllä muuten kannatti! Rannelan teksti on sujuvaa ja soljuvaa, sitä lukee ilokseen. Päähenkilö Kerttu on pippurinen ja suloinen, erittäin aidon teinitytön kuuloinen. Pikkuvanha ja kypsyvä, kriittinen ja vielä vähän lapsellinen. Yksinkertaisesti mainio!

Tarina on nopeasti selvitetty, ja sen juonikuvio on miellyttävän simppeli. Mukaan ei ole ahdettu liikaa kurveja ja käännöksiä, vaan periaatteessa lyhyessä ajassa saadaan käsiteltyä monta keskeistä asiaa ilman, että kokonaisuus tuntuisi sen enempää täyteen ahdetulta kuin vajaalta. Tämä on tällaisenaan toimiva paketti.

Aiheista keskeisin taitaa olla Kertun pohdiskelu itsestään ja olemuksestaan. Kenestä kiinnostuu, kenestä ei, ja miksi niin on? Yllättävän hengenheimolaisen hän löytää äitinsä tuputtamasta Anne Frankista, sillä Nuoren tytön päiväkirjassa pohditaan myös hetkellisesti kiinnostusta omaan sukupuoleen. Melkoinen koukutin, joka luultavasti houkuttaa jokusenkin kirjan lukijan toisen maailmansodan aikaisen päiväkirjan äärelle. Myönnetääköön, että kuulun samaan joukkoon, sillä tuo klassikko on minulta edelleen lukematta. Nyt kaivoin sen kirjahyllystä. Lopultakin.

Amsterdam, Anne F. ja minä on raikas, tasapainoinen ja laadukas nuortenkirja. Se ei pureskele valmiiksi, vaan antaa piikkien olla paikoillaan, mutta on kuitenkin helposti lähestyttävä ja taitavasti kirjoitettu tarina.

Se on myös koukuttava, koska jatko-osa Goa, Ganesha ja minä on jo lukulistalla.


Muualla: Lukutoukan kulttuuriblogi.

_____

Anna minun lukea enemmän -blogissa avattiin vajaa vuosi sitten ranskalaiseen kirjallisuuteen keskittyvä lukuhaaste Vive la France!. Innolla osallistuin siihen, sillä pidän tällaisista maa-/kulttuuriteemaisista lukuhaasteista (ja kaikista muistakin, ei siinä).

Vajaan vuoden aikana luin kymmenen ranskalaiseksi laskettavaa kirjaa:

Irène Némirovsky: Ranskalainen sarja (La Suite Française, 2004/2005)

Alex Capus: Léon ja Louise (Léon und Louise, 2011/2012)

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (L'Élégance du hérisson, 2006/2010)

Marguerite Duras: Rakastaja (L'Amant, 1984/1985)

J. M. G. Le Clézio: Alkusoitto (Ritournelle de la faim, 2008/2009)

Vercors: Meren hiljaisuus (Le silence de la mer, 1951/1985)

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti (Das Lächeln der Frauen, 2010/2013)

Hélène Grémillon: Uskottuni (Le Confident, 2010/2012)

Raymond Radiguet: Paholainen ruumiissa (Le diable au corps, 1923/1958)

René Daumal: Mont Analogue. Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus (Le Mont Analogue, Roman d'aventures alpines, non euclidiennes et symboliquement authentiques, 1944/2014)

Erityisesti nostaisin esiin Irène Némirovskyn Ranskalaisen sarjan, J. M. G. Le Clézion Alkusoiton sekä Vercorsin Meren hiljaisuuden. Myös René Daumalin erikoinen ja kiehtova Mont Analogue oli kutkuttava lukukokemus.

Ranskalainen kirjallisuus ei ollut vierasta aiemminkaan, mutta tämä haaste innosti kokeilemaan uusia tuttavuuksia ja auttoi löytämään suoranaisia aarteita. Ei ollenkaan hassummin lukuhaasteelta!

Kiitos Annamille kivasta haasteesta.

René Daumal: Mont Analogue – Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus

René Daumal: Mont Analogue – Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus
Suomentaja: Aki Räsänen
Ulkoasu: Taivo Org
Basam Books 2014
162 s.
Le Mont Analogue, Roman d'aventures alpines, non euclidiennes et symboliquement authentiques (1944)

Kirjastosta.


Ranskalainen René Daumal (1908–1944) oli ranskalainen avantgardisti ja surrealisti sekä itseoppinut indologi, joka pyöri monenmoisissa spirituaalisissa piireissä lyhyeksi jääneen elämänsä aikana. Mont Analogue on hänen viimeisekseen – ja keskeneräiseksi – jäänyt teos, ja toistaiseksi ensimmäinen suomennettu. Välttääkseni mahdolliset syytteet piilotetusta kotiin päin vetämisestä tuon näin heti alkuun esiin, että teoksen suomentaja Aki Räsänen on ystäväni.

Mont Analogue on hämmentävä kirja. Aki kertoi siitä jo suomennosprosessin aikana, enkä suoraan sanoen aina ihan ymmärtänyt, mitä ihmettä hän on kääntämässä. Tämän osaston kirjat eivät kuulu yleensä keskeisempään lukutottuneisuuteeni, mutta tietenkin minua kiinnosti selvittää, mistä kirjassa on kyse. Ystävien projektit kiinnostavat aina.

No, se lopullinen vastaus siihen, mistä kirja kertoo, jää väistämättä saamatta. Kirja loppuu nimittäin kesken, sillä Dumal menehtyi pitkään sairastamaansa tuberkuloosiin ennen kuin sai teoksensa valmiiksi. Tiesin tämän etukäteen ja pohdiskelin, voiko keskeneräisestä kirjasta saada kaikkea irti.

Kyllä siitä voi. Jos nyt ei kaikkea, niin paljon ainakin.

Mont Analogue kertoo varsin satunnaisesti kokoon kutsutusta retkikunnasta, joka pyrkii kohti mahdotonta: jokaisella sen jäsenellä on usko siihen, että jossain Tyynellämerellä sijaitsee vuori, Himalajaakin korkeampi, joka on mahdollista löytää ja valloittaa – mutta vain, jos siihen uskoo ja on oikeamielinen ja oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Avaruuden kaareutuminen estää vuoren tavanomaisen löytämisen, joten on oltava tarkkana. Retkikunnan jäseniä koetellaan, eivätkä kaikki ole lopulta kypsiä lähtemään matkalle, jonka ainoa suunta on yhtäaikainen varmuus ja tietämättömyys. Mutta osa lähtee kohti merta ja tuntematonta.

Erään auringonlaskun aikana horisonttiin aukeaa näky, joka on salvata matkalaisten hengen. He löytävät tien Mont Analoguen juurelle pieneen kaupunkiin, jossa tutustuvat paikalliseen, omavaraiseen ja omalaatuiseen yhteisöön, jossa elää niitä, jotka ovat yrittäneet kiivetä vuorelle että heidän jälkeläisiään. Seurue saa avukseen joukon yhteisönsä ylimpiä, vuoristo-oppaita, ja oppii vähitellen uutta Mont Analoguesta.

Mutta kuinka saavuttaa huippu? Mitä ihmiseltä siihen vaaditaan? Entä jos tekeekin virheen?

Valitettavasti matka katkeaa, ennen kuin kovin korkealle on päästy. Lukija pyörittelee epäuskoisena päätään: "Siis tähänkö se nyt sitten loppui? Miksi en saanut lukea enempää?". Julmaa on.

Onneksi kirjan loppuun on liitetty Daumalin muistiinpanoja ja luonnoksia, joiden perusteella jonkinlainen tarinan kaari on nähtävissä kokonaisuutena. Paljon jää kuitenkin aukaisematta ja selvittämättä. Mikä vääryys!

Mont Analogue vaatii lukijalta halua keskittyä. Sen kieli ei ole liian korkealentoista, etteikö siitä saisi kiinni, ja pohjimmiltaan se on kuitenkin seikkailukertomus, jossa oudot sattumukset, erikoiset henkilöt ja absurdit tapahtumat seuraavat toisiaan. Tätä lukeakseen ei tarvitse olla filosofi, vaikka toki saa olla.

Paljon kuitenkin kätkeytyy seikkailun taakse. Jäin miettimään sitä, kuinka erilaiset saavutukset välietappeineen vaikuttavat meihin ihmisiin ja elämäämme. Jos kerran saavuttaa jotain suurta, onko enää valmiutta tai halua saavuttaa mitään muuta? Tai jos jokin menee pieleen, uskaltaako yrittää uudelleen? Joskus yrityskin on rangaistavaa ja siitä saa kärsiä pitkään, kuten osa Mont Analoguen kylän asukkaista valitettavan hyvin tietää.

Suosittelen Mont Analogueta rohkeaksi kokeiluksi, huviksi ja opiksi. Jos ei koskaan kiipeä, ei voi nähdä pilviä lähempää.

____

Mont Analoguesta on kirjoittanut myös Jukka Laajarinne.

Osallistun kirjalla Vive la France! -haasteeseen.

Raymond Radiguet: Paholainen ruumiissa

Raymond Radiguet: Paholainen ruumiissa
Suomentaja: Helena Anhava
Ulkoasu: ?
Tammi 1987 (1. painos 1958)
160 s.
Le diable au corps (1923)

Kirjastosta.


Ensimmäisen maailmansodan jyly kantautuu Pariisin liepeillä olevaan pikkukaupunkiin. Nuori poika, hädin tuskin teini-ikäinen, tuntee sodan, muttei joudu sinänsä osalliseksi siihen. Sen sijaan hän päätyy osaksi jotain henkilökohtaisella tasolla paljon suurempaa: intohimoiseen ja järjettömään suhteeseen itseään vain muutamaa vuotta vanhemman, vasta-avioituneen 19-vuotiaan Marthen kanssa. Marthen mies on lähtenyt rintamalle, joten hänen uusi kotinsa tarjoaa mahdollisuuden sivusuhteelle nuoren rakastajan kanssa. Poika jättää lukio-opintonsa ja lähes hylkää perheensäkin. Hänen maailmassaan on tilaa vain Marthelle.

Sota ja maailmanpolitiikka kulkee painollaan, mutta nuoret huomaavat vain toisensa. Heidän maailmassaan ei ole muuta kuin repivä rakkaus, kalvava himo ja epätoivoiset yritykset ratkoa tekojen moraalisia ongelmia. Sillä ei ole helppoa olla nuori ja rakastunut – ja tehdä samalla väärin. Teoilla on väistämättä seurauksensa.

Mitähän tästäkin kirjasta oikeastaan sanoisi? Taidan tyytyä ranskalaisiin (heh) viivoihin:

– Kirja on usein kummitellut kirjaston hyllyssä ohi kulkiessani. Siinä on ruma kansi, mutta nimi on aiemminkin kiinnostanut. Nyt päätin antaa sille armon, onhan meneillään Keltainen kesä ja kaikkea.

– Se on nopealukuinen. 160 sivua sujahtivat helteisessä iltapäivässä kuin huomaamatta.

– Tarina ei ole kovin kiinnostava. Nuoren miehen järjetön rakkaus naiseen, jonka pitäisi olla periaatteessa tavoittamaton ja mitä sitten tapahtuukaan: hupsista, suhde on syntynyt ja synnintunto painaa. Hohhoijaa, tämä on niin nähty.

– Kirjan kantava teema on tietenkin syyllisyys. Nuori kertoja pohtii tekojensa moraalisia vaikutuksia ja painiskelee omatuntonsa kanssa, mutta ei se vain jotenkin jaksa kiinnostaa ihan hirveästi. Samalla poika on mustasukkainen Marthen aviomiehelle, mikä on jossain määrin irvokasta.

– Naispäähenkilö on aika avuton tallukka. Toisaalta hänet kuvataankin vain kertojan silmien kautta, joten ehkä osasyy sille on pojan halu nähdä rakkautensa kohde herkkänä ja haavoittuvaisena, omaa tahtoa vailla olevana neitokaisena.

– Maailmansota jyskää taustalla, mutta sitähän ei rakastanut pari huomaa. Mitäpä sitä.

– Lopulta teosta seuraa rangaistus, tavalla jos toisellakin. Tietenkin.


Olen varmaan liian kyyninen ihminen heittäytyäkseni tällaisten tarinoiden vietäväksi. Siksi kai tästäkin kirjasta jäi nopealukuisuudesta ja näennäisestä keveydestä huolimatta tympeä ja hieman raskas jälkimaku. Ainoa kiinnostava puoli kirjassa on sen kirjoittaja, koulunsa kesken jättänyt, journalismille omistautunut ja vain 20-vuotiaana kuollut Raymond Radiguet. Tällaiset surullisen hahmon ritarit jossain määrin kiehtovat – he ylittävät kyynisyyteni suojamuurin leikiten.

_____

Kirjasta on kirjoittanut myös Marile.

Osallistun tällä haasteisiin Keltainen kesä (kirja on sarjan 19. teos), Ihminen sodassa ja Vive la France!.

Hélène Grémillon: Uskottuni

Hélène Grémillon: Uskottuni
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Kansi: Owen Franken/CORBIS/SKOY
Otava 2012
268 s.
Le Confident (2010)

Kirjastosta.


On vuosi 1975 ja pariisilaisen kustannustoimittajan Camillen äiti on juuri kuollut auto-onnettomuudessa. Postissa saapuu surunvalitteluja, mutta erityisesti eräs paksu kirjekuori sisältöineen kiinnittää Camillen huomion. Lähettäjä, Louis, kirjoittaa kirjeessään eräästä Anniesta ja suhteestaan tähän 1930-luvulla. Kirjeitä tipahtelee kerran viikossa ja Camille on ymmällään: kuka on niiden kirjoittaja Louis ja miksi hän on ne kirjoittanut? Voiko kyse olla romaanikäsikirjoituksesta? Keitä kirjeiden kuvaamat ihmiset oikein ovat? Ja mitä tekemistä heillä on Camillen kanssa?

Louis on tuntenut Annien lähes koko ikänsä, ja vaikka he ovat ystäviä, tiet vievät aikuisuuden kynnyksellä eri suuntiin. Annie tutustuu lapsettomaan rikkaaseen M:n pariskuntaan ja tulee osaksi perhettä tiiviimmin kuin kukaan suunnitteli.

Taustalla hönkii 1930-luvun lopun poliittinen sekasorto. Ja sitten syttyy sota. Annie lähtee M:n pariskunnan kanssa Pariisiin ja myöhemmin Louis seuraa perässä ottaakseen selvää tilanteesta ja ehkä auttaakseen Annieta.

Tämän kaiken Camille saa vuosikymmenten jälkeen lukea kirjeistä, joista ymmärtää rivi riviltä hieman enemmän.

Uskottuni on vetävä, arvoituksellinen ja koskettavakin romaani, jonka kuvaamat ihmissuhteet ovat mutkikkaita ja pohjimmiltaan onnettomia. Se on nopealukuinen, muttei kevyt. Toisaalta aihepiiri voisi tehdä kirjasta ylidramaattisen, mutta siihenkään kirjailija ei ole sortunut, ellei sitten aivan viimeisillä sivuilla, jotka ehkä hieman latistivat omaa lukukokemustani.

Tarinassa on imua ja jännitettä, jotka kutittelevat lukijan mielikuvitusta ja moraalikäsityksiä. Kirjassa ei ole yhtään selkästi hyvää ihmistä, vaan jokaisessa henkilössä on pimeät puolensa – toisissa selkeämmät, toisissa piilotetummat. On vaikeaa, paikoin mahdotonta, ymmärtää kaikkia ratkaisuja, joita henkilöt tekevät. Vaikka tarinankäänteissä on dramaattisuutta, ne eivät tee kokonaisuudesta epäuskottavaa. Kaiketi meillä kaikilla on synkät salaisuutemme. Tai jos ei meillä itsellämme, jossakin suvussamme.

Toinen maailmansota ja Ranskan valloitus näkyvät kirjassa taustahälynä ja hivuttautuvana uhkana. Pariisi miehitetään, mutta Uskottuni pitää lukijan huomion ennen kaikkea kirjan henkilöissä. Sota tarjoaa taustan, tunnelman ja puitteet, muttei nouse keskeisimmäksi tekijäksi kokonaisuudessa. Tämän kirjan tarina on yksityisempi kuin sota, vaikka sodassa ollaan.

Ei tätä miksikään hyvän mielen kirjaksi voi sanoa, sen verran raskas kirjan tarina sisällöltään on. Toisaalta aineksia olisi voinut olla suurempiinkin tunnekuohuihin, kuin joita lopulta koin. Ehkä olen hieman kyyninen. Vaikka perhe- ja sukusalaisuudet minua aina kirjoissa kiehtovat, olen myös lukenut niitä aika paljon, eivätkä suru, petos ja valhe kykene enää kovin helposti minua hetkauttamaan.

Mutta kyllä tämä on hyvä. Eheä, kiinnostava, omaääninen. Sivut kääntyvät lähes itsestään.

Ja Pariisi – se saa lukijan pauloihinsa. Jälleen.

____

Uskottuni on ollut todella luettu kirja kirjablogeissa. Ajatuksia tarjolla muun muassa Hannalta, Lauralta, Aletheialta ja Lurulta.

Tämä on Pariisilaisen kevääni toinen kirja. Lisäksi kirja sopii Vive la France!- ja Ihminen sodassa -haasteisiin.

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti
Suomentaja: Veera Kaski
Kansi: ?
Tammi 2013
291 s.
Das Lächeln der Frauen (2010)

Kirjastosta.


Kolmekymppinen Aurélie omistaa isältään perimänsä pienen ravintolan Pariisissa. Henkilökunta on tiivis porukka, työ antoisaa, elämä uomissaan. Kunnes taiteilijapoikaystävä Claude ottaa ja jättää Aurélien sen kummemmin selittelemättä: hän on löytänyt elämänsä naisen. Joka ei nyt valitettavasti ole Aurélie.

Edes paras ystävä Bernadette ei tunnu löytävän oikeita sanoja Aurélien lohduttamiseen. Sattumalta löytyy kuitenkin pieni kirjakauppa ja kirjakaupasta kirja, joka saa lukemista välttelevän Aurélien kiedottua pauloihinsa: kirjahan kertoo juuri hänestä!

Kirjailija on salaperäinen brittimies Robert Miller, josta ei tunnu löytyvän juuri mitään tietoja edes kaikentietävästä internetistä. Aurélie ottaa toimeliaasti yhteyttä miehen ranskalaiseen kustantamoon, jossa työskentelee kiireinen kustannustoimittaja André. André tuntuu tuntevan Robert Millerin paremmin kuin kukaan muu, mutta pysyttelee ärsyttävästi Aurélien tiellä arvoituksen ratkaisussa ja tuntuu muutenkin tulevan vastaan lähes joka toisessa kadunkulmassa...

Ranskalaisen Nicolas Barreaun Rakkausromaanin resepti saa kunnian aloittaa pariisilaisen kevääni. Enpä olekaan aikoihin lukenut näin helppoa ja vaivatonta teosta, joka onnistuu samaan aikaan viihdyttämään ja ilahduttamaan. Rakkausromaanin resepti on suloista rakkaushömppää parhaimmillaan ja sen henkilögalleria on juuri sopivan tavanomainen ja kuitenkin mukava (hieman ressukka mutta sympaattisen samaistuttava päähenkilö, tämän rohkea ja suorasanainen bestis, hyväätarkoittava mutta asiansa valkoisilla valheilla sotkeva sankari, äksy pomo, eksoottisia ulkomaalaisia...).

Mikään maailmoja muuttava tai erityisen mieleenpainuva kirja tämä ei kyllä ole. Tarinan kulku on itsestäänselvä, mutta toisaalta turvallinen. Juuri näinhän tämän on hyvä mennä. Tylsäksi kirjaa ei voi sanoa, vaan se on juuri sopivan mittainen, tiivis ja asiansa ajava paketti. Ei liikaa sivujuonteita tai -henkilöitä, vaan keskitytään itse asiaan, kerrotaan se ja päätetään kirja onnellisesti. Tehokasta. Suorastaan – saksalaista?

Oli viihdyttävää upota Pariisin maisemiin. Rakkausromaanin resepti tuntuu ehdalta, joskin kiillotetulta Pariisilta sivukujineen, Seinen rantoineen ja punavalkoruudullisine pöytäliinoineen, vaikka kieltämättä nimidroppailussa ja kuvailussa on hieman laskelmoinnin makua. Uskallan väittää, ettei kirjaa ole kirjoitettu pariisilaiselle yleisölle, vaan pikemminkin niille, jotka näkevät tuon rakkauden kaupungin seepianväristen lasien läpi. Eikä se varsinaisesti haittaa – hyvin kelpasi.

Kirja kuvaa muutamiakin eri ammatteja. Aurélie on käytännössä itseoppinut (no, hyvä on, isänsä jalanjäljissä kulkeva) ravintolanomistaja, joka painaa pitkää päivää ihastuttavan solidaarisen henkilökuntansa tukemana. Ravintola tuntuu olevan ilta illan jälkeen täyteen varattu, mutta sen kummempaa stressiä Aurélie ei työstään saa – hänen huolensa liittyvät ainoastaan rakkauselämään. Mitä ilmeisimmin talousasiat ovat myös kunnossa ja yrittäjän elämä sujuu moitteettomasti. André taas on kustannustoimittaja, joka niin ikään paiskoo töitä kellon ympäri hieman hupsun kustantamohenkilökunnan kanssa. Hänellä on asiaankuuluvan pihalla oleva esimies, joka tuntuu ajattelevan vain rahaa ja ulkonaista menestystä, ei niinkään bisneksen kannalta järkeviä siirtoja. Kai sitä voi yritystä niinkin johtaa, mistä minä tiedän.

Yhtä kaikki, Rakkausromaanin resepti toimi mainiona flunssalukemisena ja pariisilaisen kevään alkulämmittelijänä. Suloinen, harmiton, sujuva, hyvää mieltä levittävä. Siinähän se, viihdekirja parhaimmillaan.

____

Rakkausromaanin reseptiä ovat kokeilleet myös Annami (jonka tekstistä saa hauskaa lisätietoa kirjailijasta), Mai Laakso, MarikaOksa ja Marissa Mehr (joka myös kiinnitti huomionsa kirjan alleviivattuun Pariisi-kuvaukseen).

Osallistun kirjalla haasteisiin Vive la France! ja Mikä minusta tulee isona?.

Vercors: Meren hiljaisuus

Vercors: Meren hiljaisuus
Suomentaja: Annikki Suni
Kansi: ?
Kirjayhtymä 1985
154 s.
La silence de la mer (1951)

Kirjastosta.


Meren hiljaisuus on seitsemän novellin kokoelma, jonka niminovelli julkaistiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1942 Ranskan ollessa Saksan joukkojen miehittämä. Pseudonyymi Vercorsin takana on Ranskan vastarintaliikkeeseen kuulunut kirjailija Jean Bruller.

Kokoelman novellit käsittelevät kukin tavallaan sota-aikaa ja ennen kaikkea miehityksen aiheuttamaa tuskaa ja henkistä vastarintaa. Sota pysyttelee pitkälti eräänlaisena taustaelementtinä, joka kuitenkin vaikuttaa merkittävästi jokaiseen hetkeen.

Erityisen vahvana ristiriidat ja vaikeat tunteet välittyvät niminovellissa Meren hiljaisuus, jossa pienen ranskalaiskylän asukkaat joutuvat alistumaan ja sopeutumaan saksalaisten joukkojen saapumiseen ja oleskeluun omilla maillaan ja omissa kodeissaan. Novellissa keskitytään erityisesti yhteen taloon, jossa kertoja – jo vanha mies – asuu veljentyttärensä kanssa. Taloon muuttaa saksalainen upseeri, siviiliammatiltaan muusikko ja aatteiltaan sodanvastainen idealisti, johon asukkaiden on hankalaa suhtautua. Mihin vihollisuus päättyy, mistä alkaa ihmisyys? Mitkä tunteet ovat sallittuja, mitkä eivät? Saksalaisen ja talon asukkaiden välille muodostuu erikoinen tasapaino, omanlaisensa harmonia, jonka molemmat osapuolet tietävät olevan höyhenenkosketuksella kaadettavissa. Novellin tunnelma toi mieleeni vaikuttavan lukukokemuksen viime joulukuulta, jolloin luin Auschwitzissa murhatun Irène Némirovskyn upean Ranskalaisen sarjan.

Kokoelman päättävä Kirjapaino Verdun kertoo pariisilaisesta kirjapainosta, jossa ensimmäisen maailmansodan veteraanit – kirjapainon omistaja Vendresse ja tämän juutalainen työntekijä Dacosta – pyrkivät etenemään sodan varjossa päivän kerrallaan. Kun ympäristön asenteet juutalaisia kohtaan kiristyvät, joutuu Vendresse punnitsemaan omat käsityksensä, sotakokemuksensa, solidaarisuutensa ja ihanteensa tarkkaan – ja jää silti vaille tyydyttäviä vastauksia.

Meren hiljaisuus on nopealukuinen mutta ajatuksia herättävä kirja. Sota-aikaa kokemattomana ymmärrän sen vaikutukset ja merkitykset tietenkin vain välikäsien kautta. Tällaiset kirjat tuovat sodan ja sen aiheuttaman kaaoksen ja tunnetilojen valtavat vaihtelut ymmärrettäväksi, vaikka aikaa on kulunut vuosikymmeniä. Novellien autenttisuus vaikuttaa syvästi: ne on kirjoitettu sodan aikana, vailla mahdollisuutta jälkiviisauteen tai tulevaisuuden, edes huomisen, ennustamiseen.

Ranskan miehitysaika on tähän saakka ollut minulle suhteellisen vieras (sota)historiallinen ajanjakso. Mitä enemmän sitä käsittelevää, etenkin aikalaiskirjallisuutta luen, sitä paremmin luulen voivani ymmärtää, edes etäisesti, millaisia tuntemuksia ylpeän ja vahvan kansan antautuminen ja valloittaminen voi herättää.

____

Tällä kirjalla ansaitsen kolmannen raidan Ranskan lippuun Vive la France! -haasteessa. Lisäksi se pääsee osaksi Ihminen sodassa -haastetta.

Marguerite Duras: Rakastaja

Marguerite Duras: Rakastaja
Suomentaja: Jukka Mannerkorpi
Kansi: Kauko Allén
Otava 1987 (1. painos 1985)
121 s.
L'Amant (1984)

Kierrätyskirja.


Viisitoista ja puoli vuotta vanha silkkimekkoinen siirtolaisperheen tytär ylittää lossilla Mekong-jokea, kun hän kohtaa limusiinissaan matkustavan miehen. Mies on yli vuosikymmenen tyttöä vanhempi, aikuinen ja kiinalainen. On selvää, että tyttö ja mies päätyvät yhteen – mitä muutakaan he voisivat?

Seuraa intohimon täyteinen ja kaikkia sovinnaisuuden sääntöjä rikkova suhde, joka kasvattaa ja muuttaa epäsuhtaista paria peruuttamattomasti ja järkyttää seurapiirejä perustuksiaan myöten. Tytön perhe on jo muutenkin matkalla syöksykierteeseen: isä on kuollut, äiti konkurssin partaalla, isoveli väkivaltainen ja tunteeton, pikkuveli liian heikko. Opettajataräidin häpeäksi tyttö ei suostu niihin ranskalaisnaisen muotteihin, jotka tälle on suunniteltu ja tarkoitettu.

Tietenkin suhde on tuhoon tuomittu.

Mutta intohimoa se vain kasvattaa.


Marguerite Durasin Rakastaja on kiihkeä, tempoileva ja hyökkäävä lukukokemus. Lyhyin kappalein Duras kuvaa omaelämäkerrallisia keinoja käyttäen 1930-luvulla Ranskan Indokiinassa kokemansa suhteen ja sen vaikutukset myöhempään elämäänsä. Lukijaa hengästyttää, eikä Duras anna armoa: teksti ei anna taukoja eikä pehmennä mitään.

Rakastaja on myös paljon muuta kuin rakkaustarina ja eroottinen seikkailu. Se on kuvaus säpäleiksi menevästä perheestä, jonka jäsenet eivät osaa tai halua kohdata toisiaan, se on tarina yhden despoottisen ihmisen vallasta läheistensä yli, se kertoo heikosta, murtuvasta äidistä ja tytöstä, joka ei kasva sellaiseksi naiseksi, joka hänestä halutaan tehdä.

Kirja kuvaa 1930-luvun siirtomaa-aikaa Aasiassa, kulttuurien yhteentörmäystä ja yhteensulautumista, eroja ja yhtäläisyyksiä. Tytön ja rakastajan kautta kuvataan sekä sukupuolia että yhteiskuntaluokkia: sosiaalisesti mahdoton on ehdottoman mahdotonta etenkin yläluokalle, jonka toimia ei varallisuus tai muut resurssit muuten estä. Sen sijaan sosiaalisten normien häkki on sitäkin paksummin kalterein ympäröity. Myös silloin, kun varallisuus on jo mennyttä ja asema kolhittu.

Tarina ja kerronta tempoilee eteenpäin, eikä anna helpotusta lukijalle. Rakastaja on yhtä aikaa nuori ja kypsä, kokematon ja kaiken nähnyt. Ajat, kokemukset ja muistot sekoittuvat, ja se, mistä kirja lopulta kertoo, jää lukijan itsensä päätettäväksi.

En edelleenkään tiedä, pidinkö tästä kirjasta. Mutta vaikuttava se on, kokonainen ja hallittu, elämänkokemuksella kirjoitettu, kaikkensa antanut.

____

Muualla luettua ja koettua: Mia/Kirjojen lumo, essielina/Sabinan knalli, Marile/1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

Osallistun kirjalla Vive la France! -haasteeseen.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Muriel Barbery: Siilin eleganssi
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2010
374 s.
L'Élégance du hérisson (2006)

Kirjakauppaostos.


Rouva Renée Michel työskentelee pariisilaisen hienostotalon ovenvartijana, on tehnyt sitä jo vuosikaudet. Leskeksi jäänyt rouva Michel on ulospäin juro mutta asiallinen, sillä hän haluaa pitää yllä roolinsa edellyttämät mielikuvat ja ennakkoluulot talon asukkaissa. Rouva Michel on kuitenkin sivistynyt, laajasti lukenut ja kulttuuria tunteva nainen, joka nauttii omalla tavallaan syrjäänvetäytyvästä elämästään lihavan kissansa Leon kanssa. Toisinaan talossa siivoojana työskentelevä portugalilaistaustainen Manuela pistäytyy Renéen luokse teelle ja leivoksille.

Talossa asuu yhteiskunnan kermaa. Yhdessä asunnoista maailmaa tarkkailee varhaisteini-ikäinen Paloma Josse: älykäs, vetäytyvä ja tarkkasilmäinen nuori nainen. Paloma on turhautunut edessään olevaan porvarilliseen ja täysin turhanpäiväiseen tulevaisuuteen, jonka oravanpyörään joutumista hän pitää väistämättömänä. Niinpä Paloma on päättänyt tappaa itsensä 13-vuotispäivänään. Sitä odotellessa hän haluaa merkitä ylös syvällisiä ajatuksia ja merkintöjä maailman liikkeestä. Pakkohan maailmassa on olla muutakin kuin päivälliskutsuja, mielialalääkkeitä, epätasa-arvoa ja typeryyttä?

Kaksi erakkoa tutustuu kuitenkin vahingossa toisiinsa, kun taloon muuttaa uusi asukas, vanhempi japanilainen herrasmies Kakuro Ozu. Samalla elämä ja jopa turhuudella vuorattu hienostorakennus alkaa paljastaa aivan uudenlaisia puolia molemmille.

Siilin eleganssi näkyi pari vuotta sitten aina silloin tällöin kirjablogeissa ja muuallakin. Erikoinen nimi jäi mieleen. Jostain alennusmyynnistä nappasin sen sitten mukaani ja nyt tuntui olevan sopiva väli kirjan lukemiselle.

Tuntemukseni kirjasta ovat ristiriitaiset. Alku käynnistyi tahmeasti, joskin kiinnostuin väistämättä sekä Renéesta että Palomasta. Renée piilottaa itsensä kiehtovasti maailmalta, mutta paljastaa ajatuksena lukijalle suorasukaiseen tapaan. Palomassa taas on varhaiskypsyyttä ja älykkyyttä, ja samalla surettaa tytön puolesta: missä olisi hänelle tasavertainen keskustelukumppani? Hänelle tekee mieli huikata, ettei kannata vielä luovuttaa. Joskus hän löytää kyllä toisia kaltaisiaan, kunhan malttaa odottaa.

Vaikka vei aikansa, ennen kuin totuin kirjan tyyliin ja yllättävien asioiden esiin nostamiseen ja pohdiskeluun, lopulta olin aika lailla myyty. Luvut ovat lyhyitä, molempien kertojaäänien huomiot pääsääntöisesti teräviä ja talon aulan, ovenvartijan kopin ja rikkaiden asuntojen pienet tapahtumat ja käydyt sananvaihdot viihdyttäviä. Sosiaalisen roolin rakentaminen ja ylläpitäminen on kiinnostava ilmiö, ja etenkin se hetki, kun vaivalla muodostettu rooli hitaasti murtuu, paljastaa ihmisistä paljon.

Toisaalta tarinassa on myös eräänlaista sadunomaisuutta ja sitä kautta umpirealistin silmin katsottuna epäuskottavuutta. Vaikka tunnelma on kokonaisuutena kuin hieman toisesta maailmasta, ei oikeasta arkipäivästä, vaikka sellaista kuvataankin, aivan täysin en onnistunut heittäytymään tarinan vietäväksi. Jokin harasi vastaan. Ehkä olen jossain mielessä tylsä pragmaatikko, mutta uskon siihen, että epätyydyttäville asiantiloille voi halutessaan tehdä jotain, eikä kellään ole ennaltamäärättyä kohtaloa, jota ei voisi muuttaa, jos niin päättää.

Mutta en minä täydellisyyttä vaadi pitääkseni jostain. Siilin eleganssi on viehättävä kirja, joka pitää lukijan valppaana ja herättää omia ajatuksia – paikoin tekee mieli alkaa väittää vastaan ja paikoin taas vain nyökyttelee tyytyväisenä. Tyhjänpäiväinen tämä kirja ei ainakaan ole, kaikkea muuta.

Sopii hyvin haudutetun teen kanssa, kiireettömiin hetkiin.

___

Siilin eleganssia on luettu paljon. Tässä muutamia muiden aatoksia: Linnea/kujerruksia, Katri/La petite lectrice, Valkoinen kirahvi/Opuscolo ja essielina/Sabinan knalli.

Osallistun kirjalla haasteisiin Vive la France! ja Mikä minusta tulee isona?, sen verran keskeiseen rooliin nousee Renée Michelin ammatti ovenvartijana.

Alex Capus: Léon ja Louise

Alex Capus: Léon ja Louise
Suomentaja: Heli Naski
Kansi: Emmi Kyytsönen
Atena 2012
309 s.
Léon und Louise (2011)

Kirppariostos.


Léon on vasta teinipoika, hädin tuskin aikuisuuden kynnyksellä, kun ensimmäinen maailmansota piiskaa Eurooppaa vaatii uhrauksia kaikilta. Hän pestautuu pikkukylän lennättimenhoitajaksi – osaamatta pätkän vertaa morsetusta – ja tapaa sattumalta suloisen Louisen, joka toimii kylän "kuolemanenkelinä". Louisen tehtävänä on viedä suru-uutisia kuolleiden sotilaiden omaisille, mutta koska hän tekee sen hienotunteisesti, ei kukaan lopulta voi vihata pihaan saapuvaa polkupyörää saati sen ajajaa, vaikka se surua tietääkin. Léon ja Louise ehtivät viettää yhdessä vain hetken aikaa, ja heidän yhteinen matkansa rannikolle saa traagisen päätteen, kun he osuvat paluumatkalla keskelle sotatoimia, loukkaantuvat vakavasti ja luulevat toistensa kuolleen.

Vuosikymmentä myöhemmin Léon on tunnollinen nuori perheenisä Pariisissa. Hän painaa pitkää päivää rikoslaboratorion tutkijana ja koettaa pitää pienen, mutta kasvavan perheensä leivän syrjässä. Eräänä päivänä hän näkee metrossa muiston menneisyydestä: Louisen. Pariskunta saa toisensa jälleen vain hetkeksi, pieneksi ohikiitäväksi hetkeksi, sillä Léon ei voi hylätä vaimoaan Yvonnea ja perhettään eikä Louise sitä missään nimessä halua.

Uusi sota ravisuttaa Eurooppaa ja maailmaa jälleen kymmenen vuoden kuluttua. Valtion virkamiehenä Léon ei voi ankaran rangaistuksen uhalla paeta Pariisista, ja nelilapsiseksi kasvaneen perheen on jäätävä selviytymään saksalaismiehityksestä parhaan taitonsa mukaan. Louise on Ranskan pankin palveluksessa ja pakenee maasta valtion kultavarantojen kanssa samalla rahtialuksella. Voivatko Léon ja Louise koskaan saada toisiaan? Miten heidän läheisensä ja perheensä selviävät tämän eriskummallisen suhteen kanssa?

Léon ja Louise on sveitsiläis-ranskalaisen Alex Capusin suloinen, kirjailijan isoisän elämään perustuva romaani. Se on kepeä ja koukuttava, vaikka käsitteleekin raskaita teemoja, eikä kuorruta kokonaisuutta ylettömään hattaraan. Léonin ja Louisen rakkaustarinaa tarkastellaan jälkikäteen, pitkän elämän eläneen Léonin hautajaisista käsin. Se on heijastuma 1900-luvun alkupuolen verisestä ja väkivaltaisesta historiasta ja samalla kaikesta siitä inhimillisyydestä, jota edes kaksi maailmansotaa ei voi lopullisesti polkea jalkoihinsa.

Tarina etenee kevyin hyppäyksin. Aikarakenne on toimiva, se kunnioittaa taianomaista rakkaustarinaa ja sitoo sen osaksi kummankin osapuolen arkea ja elämää, jota on haaveista huolimatta elettävä myös käytännössä, ei vain haaveissa, joka päivä yksi askel eteenpäin. Etenkin Louise on herkullinen hahmo, varsin emansipoitunutta elämää elävä pariisitar, jonka näkökulma tuodaan esiin pääasiassa tämän Léonille aika ajoin kirjoittamien kirjeiden kautta. Päähenkilö on kuitenkin ilman muuta Léon, pikkuvirkamies, joka joutuu tekemään elämässään ehkä liikaakin valintoja. Hän on tunnollinen, hyvätapainen ja moraaliltaan vahva, mutta selviää pettymyksistään ehkä lopulta vain muistojensa ja mielikuvituksensa voimin.

Léon ja Louise on sekä rakkaustarina, kasvutarina että sotatarina. Se kertoo miehitetystä Pariisista, pitkään jatkuvasta poikkeustilasta ja vaikeista ratkaisuista, joita sota pakottaa ihmiset tekemään. Yvonne huolehtii perheestään kuin raivoisa leijonanaaras, eikä vaivu apatiaan kertaakaan sodan aikana. Vasta sodan loppuminen saa hänet hölläämään kurin. Mieheensä hän luottaa aina, taipumatta.

Kirja on herttainen ja monipuolinen, mutta jossain määrin se jäi minulle etäiseksi. Se tuntuu ehkä liikaa seepiansävyiseltä nostalgialta, ja vaikka nautin tarinan höyhenenkeveästä kosketuksesta, eräänlainen sadunomaisuus ei vaikuttanut sydämeen saakka. Ei, vaikka esimerkiksi sota tuo tarinaan karskiutta ja murhetta.

Mutta silti: kauniit ja katkeruutta vailla olevat rakkaustarinat ansaitsevat aina tulla kerrotuiksi. Etenkin korkojen kopistessa Pariisin kaduilla.

___

Osallistun kirjalla haasteisiin Ihminen sodassa (Maailmansodat) (ja ylenen alokkaasta sotamieheksi!) sekä Vive la France! (ja ansaitsen ensimmäisen raidan Ranskan lippuun!).

Irène Némirovsky: Ranskalainen sarja

Irène Némirovsky: Ranskalainen sarja
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Gummerus 2006
507 s.
La Suite Française (2004)

Lainakirja.


Irène Némirovsky (1903–1942) oli venäjänjuutalainen, sittemmin Ranskaan emigroitunut kirjailija. Hän kääntyi katoliseksi ja koki itsensä ranskalaiseksi, vaikkei koskaan maan kansalaisuutta saanutkaan. Sodan aikana hän pelkäsi syntyperänsä vuoksi itsensä ja perheensä puolesta ja päätti puolisonsa Michel Epsteinin kanssa piilottaa kaksi pientä tytärtään Denisen ja Élisabethin huolella. Pariskunta itse pysyi pitkälti Pariisiissa ja pyrki jatkamaan työntekoa niin hyvin kuin mahdollista. Pelot muuttuivat todeksi kesäkuussa 1942, kun Irène pidätettiin ja lähetettiin Auschwitziin, jossa hän kuoli elokuussa. Sama kohtalo odotti vähän ajan kuluttua myös Micheliä.

Tyttäret onnistuivat uskollisen lastenhoitajan ja turvaverkon avulla selviytymään juutalaisvainosta ja sota-ajasta. Mukana vaihtuvissa piilopaikoissa kulki matkalaukku, jossa oli valokuvia, papereita ja äidin viimeinen käsikirjoitus. Teksti sai odottaa lukemistaan pitkään, vuosikymmeniä, ja kun Denise lopulta päätti kirjoittaa sen puhtaaksi, se paljastui kiehtovaksi, vahvaääniseksi romaaniksi. Kirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2004.

Ranskalainen sarja muodostuu kahdesta osasta, Myrsky kesäkuussa ja Dolce. Némirovskyn suunnitelmissa oli tehdä siitä useampiosainen ja liittää tarinaketjuun mahdollisesti kolme muutakin osaa: Vankeus, Taistelut ja Rauha. Kirjoittaessaan teostaan aivan 1940-luvun alussa rauha oli Némirovskylle vielä kysymysmerkki. Sota oli kiihkeimmillään ja Ranska saksalaisten miehittämä. Rauha oli vasta kaukainen haave. Sen toteutumista Némirovsky ei saanut nähdä.

Tämä kirja on jotain enemmän kuin kahden osansa kokonaisuus. Myrsky kesäkuussa kuvaa sodan alkua, pariisilaisten epäuskoa ja kauhua miehittäjien lähestyessä, maaseudulle aiheutunutta kaaosta ja ihmismielen arvaamattomuutta poikkeustilanteen edessä. Némirovsky tuo estradille joukon erilaisia pariisilaisia: on yläluokkainen perhe, jonka äiti ei voi kuvitella lähtevänsä kodistaan pakoon ilman posliiniastiastoa ja hatturasioita, itseään täynnä oleva kirjailija, alaisistaan kaikkensa sotatilassakin esiin ruoskiva pankkiiri, palvelijoita ja konttorirottia. Kuvaus on viiltävän tarkkaa, tunnelma tiivis ja koko ajan kiristyvä.

Pakoon on päästävä keinolla millä hyvänsä, mutta tupaten täynnä olevat junat, takavarikoidut autot, tyhjäksi kalutut kaupat ja ravintolat sekä hotellit, joihin ei mahdu enää ketään korostavat kaaosta, joka syttyy, kun ihminen tottelee vaistoaan ja pakenee. Ihmisluonto ei ole kaunis, vaan paljastaa terävät hampaat, omaneduntavoittelun ja julmuuden.

Dolce kuvaa miehitysaikaa maaseudulla, aikaa Myrskyn jälkeen. Saksan joukot ovat marssineet maahan ja ottaneet sen haltuunsa. Kyläläisten, ylhäisten ja alhaisten, on osallistuttava miehittäjän kestitsemiseen ja huoltoon. Upseerit asuvat parhaissa kodeissa, mutta valvollisuuksilta ei välty vähävaraisinkaan, kun sekä hevosista, karjasta että ruoasta otetaan parhaat päältä. Ulkonaliikkumiskielto hiljentää kylänraitin iltaisin, ja ihmisten on kyettävä nielemään ylpeytensä ja hyväksymään asemansa miehitetyn maan kansalaisina.

Némirovsky kuvaa tarkasti sodanajan tunnelmaa, ihmisten kokemaa pelkoa, epätoivoa ja ahdistusta, oikeudenmukaisuuden problematiikkaa ja viholliskuvaa. Tunteet heittelevät laidasta laitaan, kun omanarvontuntoisten ranskalaisten on kyettävä pysyttelemään hengissä herkässä tilanteessa. Toisaalta kaikki eivät pidä vihollistakaan hirviönä, vaan näkevät ihmisen univormujen alla.

Sain Ranskalaisen sarjan lainaan kollegaltani, joka kehui sitä parhaaksi koskaan lukemakseen kirjaksi. Ja surullisimmaksi, sillä kirjan loputtua hän tajusi, kuinka epäreilua kaikki on: hän ei saa koskaan lukea loppuun sitä, minkä Némirovsky suunnitteli kirjoittavansa.

Nyt, kun olen itse lukenut teoksen, ymmärrän häntä ja tunnen samoin. Mitä kaikkea menetettiin, kun Némirovskyn elämä päättyi liian varhain, vain 39-vuotiaana? Mitä upeita teoksia olisi vielä saatu lukea? Millaisia tuntoja sodasta ja siitä toipumisesta, sen jäljistä ja vaikutuksista? Sitä emme koskaan saa tietää.

Sen sijaan on nautittava ja ihailtava Némirovskyn tuotantoa. Ranskalainen sarja on herkkää ajankuvaa, aitoa ja tinkimätöntä. Se tuo esiin sodan kasvot siviilien kokemana, paljastaa laajan tunneskaalan, joka koetaan siellä, missä varsinaisia taisteluja ei käydä. Se antaa nimet tunteille ja ajatuksille, paljastaa ristiriidat ja vaaran paikat, piirtää epäselvää rajaa oikean ja väärän välille.

Ja mikä todellisuuden tarina tällä kirjalla onkaan taustallaan! Tätä kirjaa en unohda koskaan.

___

Avaan tällä kirjalla haasteet Vive la France! ja Ihminen sodassa (Maailmansodat).