Muutama mehevä häiriötekijä Maija Sirkjärven tyyliin

Entä jos leppoisa lastenvahtikeikka päättyisi verilöylyyn? Tai huomaisit tuleesi huutokaupatuksi? Naapurin southern belle -elämäntapakokeilu yltäisi omaan brunssipöytääsi? Eikö olisi vähän erikoista?

Maija Sirkjärven novellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja on villi, kumartelematon ja hemmetin virkistävää luettavaa. En ole aikoihin kokenut sellaista WTF-oloa herättävää kirjallisuutta, en hämmentynyt niin paljon ja samalla ihastunut ikihyviksi.

Sirkjärven kerronta on omaa luokkaansa. Siihen yrittää aluksi suhtautua kuin mihin tahansa lyhytproosaan, tiedostaa lukemaansa ja tehdä tulkintoja. Turhaan! Novellit rakentavat omia maailmojaan, joissa on omat lainalaisuutensa. Periaatteessa eletään ihan juuri tässä todellisuudessa tai ainakin melkein, mutta ihmiset eivät käyttäydy tai ajattele niin kuin oletetaan. Sosiaaliset konventiot, normaalit käytöstavat ja fyysinen koskemattomuus eivät päde.

Kokoelman yhdestätoista novellista erityisen hyvin kolahtivat Ullan ja Banskun tuho, Barbara, Perhehuolia?, Southern belle, Ankerias ja Perinneryijy.

Ullan ja Banskun tuho on lastenvahtikeikka helvetistä. Kolmekymppinen Kerttu käy välillä lapsuudenkotinsa naapurissa lastenvahtina. 12-vuotias Ulla ja 10-vuotias Bansku ovat mainioita mimmejä, ja heidän seurassaan Kertullakin on aina mukavaa. Toisessa naapurissa on juuri tapahtunut asukkaanvaihdos, ja edellisen asukkaan kohtalo mietityttää tyttöjä. Niin ikään uusi naapuri herättää mielikuvituksen eloon: jotain mätää siinä on... ihan varmasti! Hulvaton ja lapsenomainen tunnelma vaihtuu salamannopeasti toiminnalliseksi kauhuksi, kun kolmikko huomaa sörkkineensä asioita liian syvältä.

Barbara kertoo miehestä, joka elää sisarensa kanssa sangen kontrolloitua elämää. Eihän kukaan sellaista pitkään kestä, ja niinpä mies alkaa käydä asuntonäytöissä. Hän tosin hakee niistä lopulta jotakin ihan muuta kuin uutta kotia itselleen. Myös Perhehuolia? on novelli, jonka henkilöillä on hieman vinksahtanut käsitys siitä, mikä on sopivaa ja niin sanotusti tavanomaista. Jotkut voivat tehdä enemmän valintoja kuin toiset, jotka puolestaan joutuvat muiden valintojen kohteiksi. Perhehuolia? on erinomainen kuvaus ihmismielen joustavuudesta ja sopeutuvuudesta.

Southern bellen päähenkilö Ansa on päättänyt tulla täydelliseksi etelän kaunottareksi Margaret Mitchellin Tuulen viemään inspiroimana:

"Southern bellet olivat hyvin toisenlaisia kuin jäyhät, pohjoismaiset naiset. Southern bellelle oli tärkeintä olla lämmin ja kiltti. Oikea southern belle oli sosiaalinen ja toiset huomioon ottava, iloinen mutta maanläheinen. Hän piti itsestään eriomaista huolta, pukeutui aina viehättävästi ja liikkui ryhdikkäästi. Southern belle ei koskaan aiheuttanut pahennusta. Hän saattoi juoda yhden tai kaksi drinkkiä sosiaalisissa tilanteissa, muttei koskaan enempää. Kauniista ulkomuodostaan huolimatta southern belle ei ollut avuton damsel in distress vaan hänen käteensä sopi yhtä lailla niin talikko kuin haulikko. Perhe oli äärrimmäisen tärkeä aidolle southern bellelle. Southern belle seisoi muurina ja tukipylväänä perheenjäsenilleen ja häneen saattoi luottaa kaaoksessa." (s. 119–120)

Ja miten hienosti Ansa southern belle -elämäntapaansa toteuttakaan paritalon puolikkaassaan! Vai...?

Ankerias vie suhteellisen erikoiseen tapahtumapaikkaan, se sijoittuu nimittäin lähes kokonaan hääpukuliikkeen sovituskoppiin. Astrid on sovittamassa hääpukuja, sillä häntä on kaksi viikkoa aiemmin kosittu veneellä. Sovituskopissa voi kuitenkin kohdata romanttisista puitteista huolimatta myös jotain synkkää.

Novellihaaste2:n peukutuksen ansaitsee novelli Perinneryijy, jossa on kohdillaan miljöö, sävy, henkilöt ja juoni. Peukun annan kuitenkin konfliktista, sen verran oivallisesti Sirkjärvi erikoisen tilanteen rakentaa.

Nuorenparin autosta puhkeaa rengas jossain nelostien varressa ja he hakevat apua löytämästään maalaistalosta. Helsinkiläisille "Sysi-Suomi" on jo sellaisenaan eksoottinen, mutta mitä kauemmin he joutuvat viettämään renkaankorjauspuuhissa, sitä erikoisemmaksi ympäristö asukkaineen käy. Päähenkilö Nooran hämmennys kasvaa hivuttaen päätyen täydelliseen shokkitilaan.


Tuntuu, ettei Sirkjärven novelleista edes osaa sanoa mitään – ainakaan niin, ettei paljastaisi niiden tapahtumista liikaa, ja silti varmaan paljastaa. Toisaalta lukemisen jälkeen ei edes ole varma, mitä juuri tapahtui, ja luultavasti eri lukijat löytävät novelleista eri tapahtumia ja merkityksiä. Mikäpä sen suurempi kiitos onnistuneelle novellistiikalle olisikaan!


Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja
Teos 2018
239 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Tekstiluola, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Luettua elämää, Reader, why did I marry him?, Kosminen K, Kirjojen keskellä  

Haasteet: Novellihaaste2

Arkisen leikkauspisteitä

Millaisia ovat hetket, jolloin luulee arjen olevan aivan kuten ennenkin ja maailman makaavan niin kuin on sen on määrä – ja jokin niksahtaakin ratkaisevasti pois sijoiltaan? Tuuve Aro ja Päivi Alasalmi hyödyntävät juuri tällaisia käännekohtia pienieleisissä, humoristisissa ja absurdiin vivahtavissa novelleissaan.

Tuuve Aron tuotantoa olen lukenut aiemminkin (Harmia lämpöpatterista, Himokone) ja pitänyt hänen novelleistaan. Vastajulkaistu Lihanleikkaaja jatkaa hyväksi havaitsemaani linjaa. Kokoelman 12 novellia marssittavat esiin rivin ihmisiä, jotka elävät arkeaan kuten parhaaksi taitavat ainakin niin kauan kuin voivat ja osaavat.

Erityisen mieleenpainuvia olivat kokoelman novellit Heräämö, Elsa ja Kahdet kasvot. Heräämössä kaksi naista kohtaa toisensa ohimennen naistentautien osastolla – toinen on tullut kohdunpoistoon, toinen synnyttämään – melko räväköin seurauksin. Heräämö leikittelee ajan räpsähdyksillä ja elämän käänteillä, tekee pilkkaa kohtalosta ja ihmisen uskosta elämänhallintaan. Elsassa varakas eläkeläisrouva etsii elämäänsä sisältöä myymälävarkauksista. Tunnelma on yhtäaikaa levollinen ja ristiriitainen: novelli raaputtaa kulissien pintaa huolellisesti. Kahdet kasvot on kiusatun Tomin tarina, jossa pikkupoika kantaa huolta niin mieleltään järkkyvästä äidistään, kotitalon kellarissa puuhaavasta miehestä ja omasta isäsuhteestaan.

Tuuve Aron tyyli on vakuuttava ja huolellinen, mutta novellit elävät kevyinä ja luontevina. Aron henkilöhahmot eivät kyseenalaista outouksia, he ottavat maailman pitkälti sellaisena kuin se on, vikoineen ja virheineen. Novellit saavat näkemään arjessa vierautta ja pinnan alla hämmennystä, mutteivät pelota tai ahdista.

Toinen arkea radaltaan tyrkkivä kirjailija on Päivi Alasalmi, jolta olen aiemmin lukenut Joenjoen laulun. Siinä missä kolmen aikatason romaani on vakava ja kantaaottavakin, novellikokoelma Koirapäinen pyöveli naureskelee säännöille ja niitä orjallisesti noudattaville ihmisille.

20 novellin kokoelmassa on pääosin lyhyehköjä, muutamien sivujen ja aukeamien mittaisia novelleja, joissa tavalla tai toisella hieman erikoiset ihmiset elävät elämäänsä. Toiset pidemmän tarinallisen kaaren mukana, toiset vain pienen hetken jakaen. Alasalmen henkilöt ovat kaukana täydellisistä: on juopporenttuja, pettäjiä, tylsimyksiä, rikollisia, kummituksiakin.

Pidin naisen elämänkaarta tutkiskelevista novelleista Aulin hurja luonto, Sata, Sudensulhanen ja Ohi häpeäpaalun. Pidin kummitusjutuksi yltyvästä, tytön aikuistumisesta kertovasta novellista Seitsemästoista askelma. Pidin juoppostooreista Suuri Otto ja Koirapäinen pyöveli. Pidin kostokertomuksesta Tien päässä tyhjä talo. Pidin hulvattomasta Jokioisten kesäleiristä.

Lyhyesti: pidin! Ja luen ehdottomasti lisää, niin Alasalmea kuin Aroakin.



Tuuve Aro: Lihanleikkaaja
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2017
153 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Tekstiluola
Haasteet: 12 novellia Novellihaasteeseen, Helmet-haasteen kohta 49. Vuoden 2017 uutuuskirja, 33. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.



Päivi Alasalmi: Koirapäinen pyöveli
Ulkoasu: ?
Gummerus 2010
159 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Maailman ääreen, Kaiken voi lukea
Haasteet: 20 novellia Novellihaasteeseen, 39. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille

Olipa kerran, ei kovin kauan sitten, bloggari, joka päätyi harhailemaan työpaikkansa lähistöllä sijaitsevaan pieneen kirjastoon. Hän ei yleensä käynyt siellä, mutta aina silloin tällöin hänen teki mielensä raskaan työpäivän jälkeen päästä heti rauhalliseen paikkaan, pois arjen aherruksen keskeltä. Kirjastossa hän huomasi herkullisenvärisen kirjan, josta muisti joskus kuulleensa.

Kirja päätyi bloggarin kirjapinoon, välillä alle, välillä päälle. Sen oranssi kansi kurkisteli, mutta kirja pysyi kuitenkin paikoillaan. Eräänä päivänä kirja kuitenkin suorastaan hypähti bloggarin käsiin, eikä lukemista voinut enää välttää. Ja niin kirja tuli luetuksi vauhdilla. Se toi mukanaan hymähtelyä, tyrskähdyksiä ja iloista ihmetystä.

Kaikki viisitoista satua herättivät jonkin tunteen. Osa vahvemman, osa heikomman, mutta kuitenkin jonkin tunteen. Bloggari bongasi tuttuja elementtejä jo lapsena kuulemistaan saduista: riveillä esiintyivät niin ilkeät äitipuolet, eriluonteiset sisarussarjat, petolliset puolisot, pelastavat ritarit, inhimilliset eläimet ja moraaliset opetukset. Satujen muodossa oli tuttuutta, ja samalla ne olivat virkistäviä, pisteliäitä ja monin tavoin kekseliäitä.

Kirjan lukeminen toi bloggarille iloa. Se sujahti alas sulavasti, sadut olivat juuri sopivan mittaisia, ja yhden perään halusi aina vielä lukea seuraavan. Saduissa piikiteltiin sopivasti nykyajalle – Mersuille ja kansainväliselle politiikalle – ja silti ne olivat omalla tavallaan ajattomia, liittyivät sadunkerronnan ikiaikaiseen perinteeseen.

Bloggari sulki kirjan kannet tyytyväisenä lukemaansa. Oli tullut aika palauttaa vinkeä oranssi kirja takaisin kirjastoon, seuraavan onnekkaan lukijan saataville. Kuka se sitten tulisikaan olemaan ja millaisten lukukokemusten perässä.


Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille
Ulkoasu: Ea Söderberg
Atena 2014
136 s.

Kirjastosta.

_____

Toisten mietteitä: Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Café pour les idiots, Ullan Luetut Kirjat, Tuijata, Kirjojen keskellä    

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 29. Kirja, jossa on taikuutta.

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Johanna Sinisalo on hyvä kirjailija. Olen lukenut häneltä useamman teoksen (Auringon ydin, Enkelten verta, Salattuja voimia ja Linnunaivot blogiaikana, Lasisilmän ja Ennen päivänlaskua ei voi jo joskus kauan sitten). Tätä pidemmältä ajalta Sinisalon novellituotantoa kokoavaa teosta Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita on suositeltu minulle useammankin kerran, joten täytyihän sitä nyt lopultakin tarttua siihen.

Aloitin kokoelman lukemisen jo taannoin lukumaratonilla ja jatkoin sen loppuun seuraavalla viikolla. Sinisalon tarinat ovat totta vieköön varsin häiritseviä. Niissä näkyy ja kuuluu selvästi kirjailijan persoonallinen ääni, ja ne sekä viihdyttävät, yllättävät että pelottavat.

Sinisalon maailma on lähes kuin omamme, mutta siinä on joitakin kummallisia ominaisuuksia, jotka vievät todellisuuden hieman sivuraiteelle. Osa tarinoista sijoittuu vaihtoehtohistoriaan, muutamassa on tulevaisuuden elementtejä, mutta pääosin eletään kirjoitusajankohtaa, joka tässä kokoelmassa tarkoittaa aikaväliä 1980-luvulta 2000-luvun alkuun.

Moni novelleista nousi suosikeikseni. Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ja Metsän tuttu tarjoilevat näköalan historiankirjoitukseen, jossa naisilla on valta ja voima osin luontoon yhteydessä olevan telepatian, osin järkevän yhteisöllisyyden vuoksi. Kiehtovaa myyttien ja sukupuolten sekoittamista, joka saa lukijan pohtimaan, kuinka erikoista lopulta onkaan se, että ihmisluontoon ja -yhteisöihin tuntuu kuuluvan väkivalta, valta ja alistaminen. Miksi ihmeessä?

Parisuhdehelvettiin päästään napakassa aloitusnovellissa Lukko sekä vaikuttavassa, hitaasti pahaenteisyyttä kasvattavassa Etiäisessä. Sinisalo on kärkäs, eikä syyttä. Valtasuhteet ja alistaminen nousevat näissäkin novelleissa keskiöön. Pahaa tekee, kuinka hienovaraisesti toisen voi saada valtaansa ja kuinka mahdotonta voi olla päästä pois. Sain molemmista kylmiä väreitä.

Tango merellä on kuin risteilymatkustajan painajainen: sitä herää pahaa-aavistamatta krapulassa laivan hytissä, ja kaikki onkin yhtäkkiä aivan toisin kuin sammuessaan luuli... Tämä novelli on minusta hyvin visuaalinen, sillä vaikken olekaan mitenkään intohimoinen laivalla kävijä, tarinan käänteet oli helppo sijoittaa mihin tahansa Itämerellä risteilevään laivaan. Ja omiin kokemuksiin siellä.

Sinisalo yhdistelee erilaisia tyylilajeja sujuvasti. Hän saa tarinansa elämään ja lukijan kurkkimaan aika ajoin olkansa yli hiljaisessa kodissa. Novelleissa mikään ei ole varmaa: tutulta ja turvalliselta vaikuttava, arkinen ja tylsäkin voi seuraavassa käänteessä muuttua painajaiseksi tai vähintäänkin aivan oudoksi. Mihinkään ei voi luottaa, vähiten omiin oletuksiinsa.

Siksi juuri taidan pitää Johanna Sinisalosta niin paljon. Hän panee lukijan siinä mielessä koville, että hän edellyttää kykyä kestää yllätyksiä ja pelkoa. Mikä on totta ja mikä on kuvitelmaa? Se jää usein lukijan päätettäväksi. Eikä sellainen päätös ole aina mitenkään helppo.


Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita
Ulkoasu: Hannu Mänttäri / Janne Uotila
Teos 2005
366 s.

Divariostos.

______

Muiden mietteitä: Villasukka kirjahyllyssä, Aamuvirkku yksisarvinen, Tahaton lueskelija, Himekamin kirjoja, Kuuttaren lukupäiväkirja, Satun luetut, Mitenköhän tässä kaikessa käy   

Leena Krohn: Hotel Sapiens

Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia
Kansi: Eeva Sivula
Teos 2013
164 s.

Arvostelukappale.

Kun meille tapahtuu hyviä asioita, otamme ne vastaan itsestään selvinä, ansaittuina ja asiaankuuluvina. Kun meille tapahtuu pahoja asioita ja kohtalon iskut osuvat meihin, emme koskaan ansaitse niitä, aina ne ovat erehdyksiä, virheitä ja vääryyksiä. (s. 45)


Hotel Sapiens on paikka, jonne sekä päästään että joudutaan. Siellä kokoontuvat ihmiskunnan rippeet, siellä he hoitavat itseään ja muita, keskustelevat, riitelevät ja miettivät, mitä ulkopuolella vielä on – jos mitään. Hotel Sapiens on hotelli ja säilytyspaikka, hullujenhuone ja koulutuskeskus, pakolaisleiri ja tutkimuslaitos, museo ja sairaala. Jokainen on siellä syystä tai syyttään, rikos ja tauti on ihmisyys, taustalla tuho, josta ei puhuta.

Hotel Sapiensia ympäröi maidonvalkea sumuvaippa, eikä ulkopuolelle voi nähdä kuin hetkittäin, silloinkin ehkä vain omassa mielikuvituksessaan. Muistot ja menneet alkavat hämärtyä samalla, kun kiinnostus ulkopuoliseen maailmaan haipuu vähitellen pois. On vain tämä hetki, nämä ihmiset ja joskus koittava kuolema, jonka ajan Eukko ennustaa, jos häneltä sitä kysyy.

Henkilökuntana toimivat koneelliset Nunnat, oudot surisevat laitteet, joiden kasvot eivät liikahda suuntaan tai toiseen. Jossain taustalla hääräävät Kaitsijat, ne, jotka nousivat rengeistä isänniksi ja valjastivat ihmiskunnan omiin tarpeisiinsa. Ne, jotka hallitsevat aikaa – ovat itse aika.

Päivät kuluvat Hotel Sapiensin käytävillä ja huoneissa, jokaisella on oma painolastinsa. Voiko kaikki muuttua vielä, tuleeko vielä suurempi tuho? Vai onko kaikki huijausta, oman päämme luomaa harhaa? Miksi näin kävi?


Nyt on sillä lailla, että minä olen rakastunut. Olen rakastunut Leena Krohniin.

Vuoden vaihteessa luin Krohnin Tainaronin, joka antoi jo olettaa paljon. Kirja jäi mieleeni pyörimään pitkäksi aikaa, mutta mietin kuitenkin, josko kyse oli vahingosta, hetken huumasta. No, nyt tuli todistettua, että ei ollut ei.

Hotel Sapiens on ihan mieletön kirja. Se imaisee mukaansa ensimmäisistä sanoista alkaen ja pitää otteessaan loppuun saakka. Tunnelma on huikea, tummasävyinen, ahdistavakin, mutta sellainen, että haluaa lukea aina seuraavankin luvun.

Parasta on se, ettei lukijalle tarjota mitään lautasella. Itse on haettava annoksensa ja pureskeltava ruokansa, maistettava ja nieltävä. Silti olo ei ole tyhmä, siis sellainen, että tuntuisi kuin kirjailija leikittelisi lukijan (oletetulla) älyllä ja nauraisi lopulta räkäisesti päälle. Päin vastoin: kirjan luettuaan on onnellinen, että on jälleen tullut haastetuksi ja saanut pyöritellä asioita mielessään ja sanoja kielellään.

Krohnin kieli on upeaa. Se on elämänjanoista, kaunista, se soi kuin musiikki. Lukiessa tuntui siltä, kuin joku ottaisi syliin ja silittäisi päätä, vaikka tekstin sisältö on paikoin kaikkea muuta kuin hellää. Harvoin kohtaa näin täydellistä tapaa käyttää sanoja, tapaa muodostaa niistä kokonaisuuksia ilman, että se tuntuu missään vaiheessa teennäiseltä. Hiottua muttei siloteltua, josta kaikki pakottaminen on kaukana.

Teemat kirjassa ovat suuria, sitä ei käy kiistäminen. Ja niitä löytyisi epäilemättä jokaisella lukukerralla lisää. Nähdäkseni Hotel Sapiens on ennen kaikkea ajankuvaa tästä hetkestä ja maailmasta, jossa elämme. Se kertoo ihmisyyden lukemattomista puolista, siitä, miten otamme aina uusia rooleja kantaaksemme ja kuinka joskus sorrumme niiden alle. Kuinka olemme samaan aikaan itsemme ja omien odotustemme, ympäröivän yhteisön ja yhteiskunnan sekä meistä riippumattoman, aina eteenpäin kulkevan ajan vankeja.

Samalla Hotel Sapiens kritisoi meitä ja sitä, kuinka itse huijaamme itseämme:  

Jos ajatusta jatkuvasti ruokitaan, jos monet ajattelevat samoin ja jos ajatus toistuessaan yhä vahvistuu, siitä tulee olio, ymmärrättekö sen? Materia taas, tiedättekö, on tavallaan kuin hallusinaatio, tosin yhteinen ja itsepintainen, mutta silti vain harha. Ajatelkaapa rahaa! Olihan se merkillinen ilmiö, eikö totta? Materian ja kuvitelman ristisiitos, pelkojen ja toiveiden hyppyyttämä haamu, yhdessä sovittu petos, kimaltavaa tuhkaa... (s. 60–61)

Ehkä Krohnin tarkoituksena (yhtenä niistä, luulen) on kiinnittää lukijan huomio ennen kaikkea omaan itseen. Siihen, miten minä itse elän ja olen elämässäni, minkä asioiden kanssa painin, mitä pidän tärkeänä, mihin puutun, mitä kritisoin. Silmien avaaminen maailman moninaisuudelle, aina uusille näkökulmille ja vaihtoehdoille on se taito, jota todella tarvitaan maailmassa, jossa jälleen kerran kaivetaan poteroita ja vallihautoja, huudetaan ja paasataan, suljetaan korvat muilta kuin samanmielisten puheilta.

Hotel Sapiens ei kuitenkaan jätä toivotonta oloa. Vaikka se ei sinänsä anna vastausta siihen, kuinka tulisi toimia, mitä tehdä, ettei tuho tulisi, ja vaikka se heittää piikin jos toisenkin ihmiskuntaa kohden, luovuttaa ei pidä. Lopuksi – jos sitä itse haluamme ja sen päätämme – maapallonlippu on se, joka jää liehumaan, vaikkei edes tuulisi.

___

Ilselän Minnan lailla olen onnellinen, että minua odottaa vielä pitkä rivi Krohnin kirjoja.

Lukunevoja uskoo tämän saattavan olla parasta Krohnia koskaan.

Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Otava 2012
727 s.
My sister, my love (2008)

Saatu lahjaksi.


Kuusivuotiaasta Bliss Rampikesta piti tulla kaikkien aikojen luistelutähti. Hänen uransa alkoi jo neljävuotiaana virtuoosimaisella pikkulasten luistelukilpailujen voitolla, ja se oli suorassa nousukiidossa – ei vähiten Blissin äidin, Betseyn, kunnianhimoisen uurastuksen vuoksi. Kaikki näytti hyvältä ja lupaavalta, menestys ja kuuluisuus alkoi jo koputtaa olkapäätä, kun jokin meni vikaan. Vain vähän ennen seitsenvuotispäiväänsä Bliss löytyi murhattuna newjerseyläisen kotinsa kellarista, mutta murhaajaa ei koskaan saatu selville, vaikka tunnustuksia kuultiin.

Tarinaa kertoo kymmenen vuotta myöhemmin Blissin "eloonjäänyt" isoveli, kymmenet diagnoosit, lääkereseptit, hoitolaitokset ja -osastot kiertänyt Skyler. Hän haluaa vähintään alitajuntansa (sen S. Freudin mukaan määritellysti) tasolla tulla sinuiksi menneisyyden kanssa, ehkä tunnustaakin jotain. Skylerin elämä tuntuu menneen lapsuudesta, oikeastaan jo Blissin syntymästä alkaen vain yhteen suuntaan: alas. Jo pienenä poikana hän jäi sisarensa varjoon, vanhempiensa huomion reunamille, pelkäksi elämän alaviitteeksi. Vakava vammautuminen voimisteluharjoituksissa – joihin perheen isä Bix, entinen yliopistotason jalkapalloilija, poikansa pakottaa – tuhoaa Skylerin mahdollisuudet urheilu-uraan ja siten mitä ilmeisimmin myös menestykseen. Se myös vie pojan vähitellen kohti särkylääkekierrettä, johon lisätään vielä varsinainen cocktail erilaisia mielen sairauksien ja syndroomien diagnooseja lääkityksineen, jolloin lopputuloksena on sekava, mielensä hämärtänyt nuori mies, jonka elämää sisaren julkisuus ja myöhemmin lööppikuolema sekoittaa entisestään.

Betsey Rampike keskittyy kiipimään elämässään ylemmille oksille, sinne, minne hänellä ei ennen ilmiömäistä tytärtään tuntunut olevan mitään asiaa. Tyttären lahjojen kautta hän voi toteuttaa omia, olosuhteiden pakosta kuolleita haaveitaan, eikä mikään, mikään saa olla enää niiden tiellä. Niin lähellä hän jo on suurimpien unelmiensa kiinnisaamista. Bix Rampike on nousujohteisella uralla eettisesti kestämättömässä geeniteknologia-alan yrityksessä, ja käärii rahaa minkä kerkiää. Työ on tärkeintä, joka miehen elämässä voi olla – satunnaisten toisten naisten ohella – joten perheelle ei valitettavasti aina ole niin paljon aikaa, kuin isi ihan tosissaan haluaisi olevan. Samalla kun oma asema yrityksessä kohoaa kuin taikaiskusta, voi ohimennen haastaa erinäisiä tahoja oikeuteen ja sopia korvaussummista kiusallisen julkisuuden välttämiseksi kulissien takana. Vaikka Skyler-pojasta ei koskaan tule Bixin toivomaa urheilijanuorukaista, hänestä on hyötyä, kun haastehimoa kutkuttaa: käräjille kutsutaan vuosien kuluessa niin valmentajia, opettajia, terapeutteja kuin oikeastaan keitä tahansa Rampiken perheen elämässä tavalla tai toisella käyneitä.

Kaiken taustalla on sairas perhe sairaine kuvioineen sairaassa yhteisössä, ylemmän keskiluokan esikaupunkihelvetissä, jossa aitoa on vain antiikki. Kukaan Rampikeista ei ole taakastaan vapaa, ja toisille se konkretisoituu selvemmin ja nopeammin kuin toisille.

Olen lukenut aivan hengästyttävän hyvän kirjan tämän uuden vuoden aluksi. Melkein kaksi viikkoa siihen meni, mutta tänään aamulla suljin Sisareni, rakkaani kannet ja huokasin syvään.

Osasin odottaa hyvää, mutta sain vielä parempaa. Joyce Carol Oatesin teos on kokonaisvaltainen, massiivinen, viiltävä ja ahdistava. Samalla se on taiturimainen, koukuttava ja lukijan itsetietoisuutta korostava: se saa lukijan kiinni rysän päältä, tirkistelemässä sitä samaa sontaa, jota eri mediat suoltavat vuorokauden ympäri. Se sekä ivaa että jäljittelee niitä lööppihelvettejä, joissa elämme pakottamalla katsomaan kirkuvien otsikoiden, salamavalojen ja tv-kameroiden taakse ja miettimään, mikä on julkisuuden hinta.

Oates ei jätä juuri mitään arvailujen varaan, vaan Sisareni, rakkaani repii auki sellaisiakin mätähaavoja, jotka ehkä haluttaisiin pitää salassa tai ainakin poissa puheista. Tarina pohjautuu todellisuuteen, lapsimissi JonBenét Ramsayn selvittämättömään murhaan vuonna 1996. Monilta muiltakin osin se on totta monin paikoin joka päivä. Minuun koski eniten lukea koko ajan kiihtyvästä diagnosoinnin ja lääkinnän kierteestä, johon kirjan kuvaaman ylemmän keskiluokan lapset ajetaan pienestä pitäen. Ajatus siitä, että lähes kaikelle käytökselle on olemassa diagnoosinumero ja reseptilääke, on niin kieroutunut, ettei tiedä, miten reagoida. Mutta sitähän se alkaa olla, väistämättä. Jos surukin on sairaus, mikseivät muutkin tunteet olisi?

Sisareni, rakkaani käy päälle ensimmäisistä sivuista alkaen ja pitää otteessaan loppuun saakka. Se on toki kirjana paksu, mutta minun lukukokemukseni intensiteetti ei himmennyt hetkeksikään. Nautin, vaikka aiheet tarinassa ovat rankkoja. Nautin, koska Sisareni, rakkaani on upeaa tarinankerrontaa, se rakentaa kokonaisen, ehjän ja täyteläisen maailman, saa uskomaan kuvaamaansa todellisuuteen, joka tosin on kauhea, mutta sitäkin koskettavampi. Nautin, koska tajusin lukevani laadukasta kirjallisuutta, joka jättää minuun näkyvän jäljen.

Tätä kultakimpaletta on luettu monissa blogeissa, ja lähes poikkeuksetta siitä on myös vaikututtu. Liityn joukkoon. Upea, upea kirja. Täysi kymppi ja toinen päälle.

Veljeni Sebastian

Annika Idström: Veljeni Sebastian
WSOY 1998 (1. painos 1985)
180 s.

Kirjastosta.


11-vuotias Antti on yksinäinen ja erikoinen poika. Hän elää kahdestaan äitinsä Kaarinan kanssa helsinkiläisessä betonilähiössä, tarkkailee maanisesti Itäväylän liikennettä, kirjoittaa kortistoa tapaamistaan ihmisistä ja kärsii koulukiusaamisesta. Antti on älyllisesti varsin varhaiskypsä, jopa huippuälykäs, mutta sosiaalisia taitoja hänellä ei ole.

Kun Antin ja Kaarinan elämään tulee Mika, äidin uusi miesystävä, perheen kuviot menevät totaalisesti uusiksi. Antin despoottinen suhde äitiinsä joutuu koetukselle, kun uusi mies merkitsee reviiriään. Koulussa ei mene sen kummemmin, sillä Antin on vaikea saada aikaiseksi ihmissuhteita, jotka perustuisivat johonkin muuhun kuin hyväksikäyttöön ja alistamiseen. Yksi poika tuntuu kuitenkin tekevän poikkeuksen: Sebastian, joka on Antille kuin veli.

Annika Idströmin Veljeni Sebastian on mainio esimerkki kirjablogien voimasta: olen lukenut tästä tekstin muutamassakin eri blogissa ja painoin kirjan nimen visusti mieleeni. Kun se sitten tuli kirjastossa vastaan, lainaamista ei tarvinnut paljon pohtia.

Kirja on vaikea ja ahdistava. Antin kertojanääni on voimakas ja hallitseva, mutta erinomaisen epäluotettava. Poika on monin tavoin kykenemätön kohtaamaan elämää ja ympäristöään sellaisena kuin se on, sillä hänellä on selviä vaikeuksia hallita ja ymmärtää tunteitaan – sikäli kuin niitä hänellä edes on. Tarina kerrotaan visusti Antin näkökulmasta, vain hetkeksi Kaarina saa äänensä kuuluviin kirjoittamansa novellin kautta, ja kerrontaratkaisuna se on oivallinen. Lukija ei voi kuin ihmetellä Kaarinan käytöstä (tai pikemminkin käytöksen ja toiminnan puuttumista) poikansa suhteen, mikä samalla vahvistaa kertojan epäluotettavuutta. Tapahtuuko kaikki todella niin kuin Antti väittää?

Veljeni Sebastian saa loppupuolella jo varsin hurjia käänteitä, ja tarina tiivistyy huippuunsa aivan viime sivuille saakka. Ihailen Idströmin taitoa rakentaa ja pitää yllä kauhean tarinan jännitettä ylettömästi mässäilemättä. Lukijan suhde Anttiin vaihtelee säälistä ja myötätunnosta hämmennykseen ja lopuksi melkein raivoon ja hiljaiseen kauhuun: en todellakaan haluaisi tavata ainoatakaan oikean elämän Anttia. Ikinä.

Toisaalta lapsen ja nuoren vaikeuksiin on ehkä hyvä tutustua kaunokirjallisuuden kautta, vaikka ahdistaakin. On selvää, että joudun vielä työni kautta tekemisiin – jos en nyt aivan Antin tapaisten, niin melko lähellä olevien – nuorten kanssa, jotka eivät ole niin kuin muut, eivätkä ole sitä välttämättä laisinkaan omasta tahdostaan. Ihmismielen kiemurat kiehtovat ja kauhistuttavat, ja Veljeni Sebastian on hieno esimerkki tarinankerronnan voimasta ja täyteläisyydestä myös sellaisissa aiheissa, joihin luulee olevansa turtunut.

___

Sanna koki kirjan rankaksi, muttei päässyt siihen aivan sisään, Minnan teki mieli jättää lukeminen kesken, Luru koki kirjan aivan toisenlaiseksi kuin etukäteen ajatteli ja Zephyr yllättyi kirjan synkkyydestä ja outoudesta, muttei lainkaan pettynyt.

John Irving: Sirkuksen poika

John Irving: Sirkuksen poika
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 1994
680 s.
A Son of the Circus (1994)

Kirjastosta.


Kerrottakoon heti alkuun, että rakastan John Irvingiä, syvästi ja estoitta. En halua enkä kykene arvioimaan hänen kirjojaan millään tasolla objektiivisesti, sillä hän on minulle rakkain kirjailija maailmassa, lähes naurettavuuksiin saakka menevän ihailun kohde. Kun minulla oli ilo tavata hänet kasvokkain loppukesästä 2010 (Akateemisen kirjakaupan signeerausjonossa, ei sen henkilökohtaisemmin), meinasin pyörtyä. Oikeasti. Menin ihan sanattomaksi, kun vuoroni tuli, sillä en voinut käsittää, että suurin kirjallinen idolini istuu siinä metrin päässä harmaine hiuksineen ja vaikuttavine tatuointeineen intensiivisillä tummilla silmillään minua tuijottaen. Jokusen sanan vaihdoimme, vältin nolaamasta itseni esimerkiksi kapsahtamalla hänen kaulaansa, ja nyt vaalin omaa kappalettani Viimeisestä yöstä Twisted Riverillä yhtenä suurimmista aarteistani.

Että tältä pohjalta lähdetään.

Sirkuksen poika on takakannen mukaan "John Irvingin kahdeksas ja kunnianhimoisin romaani". Se on yksi niistä harvoista hänen teoksistaan, joita en vielä tähän mennessä ollut lukenut. (Vesimies, Vapauttakaa karhut! ja In One Person odottavat vielä.) Nyt tartuin tähän paksukaiseen innolla, ja mukaan lukuprojektiin lähtivät Unni ja Sanna, jotka raportoivat omasta lukemisestaan, kunhan ehtivät.

Sirkuksen pojan päähenkilö on ortopedi Farrokh Daruwalla, intialaissyntyinen maailmankansalainen, joka ei tunne oloaan kotoisaksi missään. Hänellä on itävaltalainen vaimo Julia, lapsia ja lapsenlapsia, hyvä lääkärinura ja paljon tekemistä. Mutta yksinäinen ja levoton hän silti tuntee olevansa. Tri Daruwalla on ortopedian ohella kiinnostunut genetiikasta ja etenkin lyhytkasvuisuutta aiheuttavista perintötekijöistä. Intialaisissa sirkuksissa on paljon sirkuskääpiöitä, akondroplasiaa sairastavia henkilöitä, joiden verinäytteitä Daruwalla kerää ja tutkii sivutoimenaan. Läheisin suhde hänellä on entiseen sirkuskääpiöön ja nykyiseen taksiyrittäjään Vinodiin ja tämän akrobaattivaimoon Deepaan, joiden sivutoimena on puolestaan pelastaa kerjäläislapsia ja lapsiprostituoituja kadulta ja bordelleista sirkuksen työntekijöiksi.

Varsin erityinen suhde tri Daruwallalla on myös Intian vihatuimpaan Bollywood-näyttelijään, John D:hen, jonka elämää hän on seurannut syntymästä saakka. John D. esiintyy Komisario Dhar -elokuvissa, jotka kukin vuorollaan loukkaavat ja raivostuttavat milloin mitäkin ihmisryhmää. Komisario Dharin luoja on kukapa muu kuin tri Daruwalla, joka käsikirjoittaa elokuviaan salanimen takaa. Soppaa sekoittaa tehokkaasti John D:n syntymässä erotettu kaksosveli, jesuiitaksi ryhtynyt Martin Mills, joka saapuu Bombayhin lähetyssaarnaajaksi.

Keskeisenä juonena kirjassa on tohtorin perhe- ja lähipiirin sekavien kuvioiden ohella murha, tai oikeastaan useampi. Bombayn seurapiirien ylevä ja perinteikäs country club, Duckworth Club, menettää yhden jäsenensä väkivaltaisesti kesken golfinpeluun. Murhaaja jättää jälkeensä viestin, jossa vaatii John D:tä eroamaan kerhosta, tai muuten... Kuvio herättää erinäisiä muistoja kahdenkymmenen vuoden takaa niin tri Daruwallassa, John D:ssä kuin Bombayssa työskentelevässä, suorastaan lahjomattomassa etsivä Patelissa ja hänen vaimossaan Nancyssa. Kuinka murhaaja napataan ja mitä kenelläkin on taakkana harteillaan?

Luin Sirkuksen poikaa puolisentoista kuukautta, siis aika pitkään. Kesti kauan, ennen kuin kirja imaisi mukaansa, vaikka jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien on selvää, ettei Mr. Irving petä tälläkään kertaa, vaan luvassa on monikerroksinen, sivujuonteilla höystetty tarinakudelma, josta ei puutu absurdeja käänteitä tai erikoisia ihmisiä. Jotenkin hieman vastustelin, sillä en oikein tutustunut tri Daruwallaan, vaan jäin jumiin hänen rasittaviin piirteisiinsä: kuhnailuun, jankuttamiseen ja aikaansaamattomuuteen. Mitä pidemmälle edettiin, sen sympaattisemmaksi hän silmissäni muuttui, ja tarinan päättyessä en millään olisi halunnut päästää hänestä irti.

Sirkuksen pojan juonta on mahdotonta tiivistää helposti, ja teemojensa puolesta se koskettelee niin montaa elämän ja maailman piiriä ja ilmiötä, että ellen tietäisi Irvingin harrastavan sitä aina, saattaisin kohotella kulmiani moiselle. Keskeistä kirjassa on kodittomuuden ja sijattomuuden tunne: ihminen voi olla yksin ja tuntea itsensä juurettomaksi niin miljoonakaupungin kaduilla kuin omassa perheessään. Kirja on vuodelta 1994, mutta siirtolaisuustematiikaltaan se on ajankohtainen tänäänkin. Tri Daruwallan Torontossa, pääasiallisessa kodissaan, kohtaamaa rasismi ja ennakkoluuloisuus kuvataan tiukoin sanakääntein. Toisaalta hän itse – vaikka onkin intialaissyntyinen ja maassa suhteellisen paljon aikaa viettävä – pyörittelee päätään ja silmiään omien ennakkoluulojensa vuoksi monille Intiaan liittyville seikoille, vaikkei palvelijoita alistavaa Bombayn kotitalonsa hissinkäyttökieltoa hyväksykään.

Kirjassa käsitellään paljon myös uskontoa ja uskoa. Pääasiassa kristinuskoa ja ihmisen suhdetta Jumalaansa, mutta myös hindu- ja parsikulttuuria ilmenemismuotoineen sekä uskoa ihmiseen ja hyviin tekoihin. Moni kirjan henkilö painii tavalla tai toisella itseään suurempien ilmiöiden kanssa: oikeoppisen jesuiittana olemisen, identiteettiongelmien, lapsiprostituution, HI-viruksen, mielen ja sielun tasapainon, poliittisen kuohunnan... Siitä huolimatta kirja on minun tulkintani mukaan toiveikas, eikä vaivu synkkyyteen, vaikka hyvyys ei aina voita, eikä elämä tai maailma ole muutenkaan erityisen yksinkertainen.

Ei Sirkuksen poika kuitenkaan täydellinen kirja ole. Se on paikoin raivostuttava, jaaritteleva, hidastempoinen ja hankalasti seurattava. Se ei ole parasta irvingiä ainakaan minulle (Oman elämänsä sankaria ei mikään ylitä, piste.), mutta se on oiva muistutus tarinankerronan voimasta ja taidosta. Viime yönä kirjaa lopetellessani en voinut taaskaan välttyä liikutukselta, niin hyvin Irving asiansa osaa: sitoo langanpätkät yhteen, jakaa ripauksen armoa ja oikeutta ja saa lukijansa tajuamaan, millaisen valtavan rakennelman on jälleen luonut mielikuvituksen ihmeellisellä voimalla – ja saanut sen pysymään kasassa horjumatta.

Lukudiplomi I: Harmia lämpöpatterista (Lyhytproosa)

Tuuve Aro: Harmia lämpöpatterista. Lyhytproosaa.
Gummerus 1999
150 s.

Kirjastosta.


Tuuve Aron esikoiskokoelma Harmia lämpöpatterista on aikamoinen tujaus. Se on vain 150 sivua pitkä, mutta mukaan on mahtunut 31 novellia, todellista lyhytproosaa.

Yhdistävinä tekijöinä toimivat tarinoiden iskevyys ja tiivis esitysmuoto. Nimillä ei kikkailla, vaan ne ovat hyvin yksinkertaisia, yksittäisiä sanoja tai lausahduksia. Juuri siten ne toisaalta kertovat kaiken, mitä pitääkin.

Aron tyyli on napakka, hän ei haahuile, jaarittele tai edes suuremmin kuvaile, joskin kaikki tarpeellinen tulee silti kerrotuksi. Novelleissa on paljon nyrjähtänyttä, muutamassa hyvinkin absurdi käänne, joka vie pohjan lukijan tutuksi olettamalta todellisuudelta. Kierretään juopporemmissä, yksinäisten lasten mielessä, parisuhteiden lopuissa, naapuristalkkerin mielessä, kotiinsa linnoittautuneen kaikesta kieltäytyvän miehen luona. On naisia, miehiä, lapsia, oppilaita, opettajia, toimistorottia, hiljaisia ja äänekkäitä. Jokaisesta nähdään vain vilahdus, mutta siinä vilahduksessa on kaikki se, mitä tarvitaan. Pieni hetki, ohikiitävä sekunti, teko, sana tai sattumus.

Aloitin kirjan ratikkalukemisena, johon se hyvin soveltuikin, sillä aina ehti lukea vielä yhden tarinan ennen seuraavaa pysäkkiä. Loppuosan, ehkä viimeiset 60 sivua ahmaisin kuitenkin kerralla, ja se kääntyi hieman itseään vastaan, sillä tarinat ovat niin lyhyitä, että ne alkoivat sekoittua toisiinsa. En siis suosittele kerralla luettavaksi, vaan pieninä paloina nautittavaksi.

Pidän Aron tavasta tuoda esiin arkipäivän kummallisuuksia ja ihmismielen vinksahduksia. Toisaalta olisin kaivannut jotain tavallisempaakin edes johonkin väliin, jotain samaistuttavaa ja pureskeltavaa. Tällaisenään kokoelman novellit jäävät massaksi, josta päällimmäisenä on mielessä tunnelma ja iskevä kieli, ei niinkään se, mitä niillä ehkä on koetettu sanoa. Kertojaäänet vaihtelevat, mutta muistuttavat pohjimmiltaan vähän liikaa toisiaan. Toisaalta – sellaisia me kai olemme. Luulemme olevamme niin kovin erikoisia, mutta oikeasti emme ole.

Aro ei tosiaan todellakaan jää jaarittelemaan, eikä hänen novelleistaan saa oikein kaivettua elämänviisauksia. Ne yksinkertaisesti sanovat asiat, niin kuin ne ovat, lukijasta piittaamatta. Huomasin tämän hieman hankaloittavan Lukudiplomi-tehtävän tekemistä, mutta parhaani koetin:

Lukudiplomi-haaste, suoritus I
Lyhytproosa

Tehtävä 3. Kokoa viisi mietelausetta lukemastasi. Perustele.

Auts... Harmia lämpöpatterista ei tosiaan mitään ikuisia viisauksia jakele, enkä oikein millään löytänyt siitä viittä sopivaa mietelausetta tai sellaiseksi tulkittavaa. Kolme sain kasaan, ja niiden on nyt riitettävä.

Joskus voi olla masentunut ja onnellinen yhtaikaa, niin kuin silloin kun vaikka on läksyt tehty ja huone siivottu ja äiti on leiponut mustikkapiirakkaa, mutta toisaalta koulussa on sanottu rillimutantiksi.
(Kallio, s. 48)

Sepä se: tunnetilat eivät tosiaankaan ole niin mustavalkoisia kuin joskus voisi ajatella. Sen tajuaminen on iso askel elämässä kohti jonkinlaista mielenrauhaa, sillä se helpottaa, kun tajuaa, ettei aina osaa edes sanoa, miltä mikäkin tuntuu ja miksi. Onneksi tavallinen arki on useimmiten jotain muuta kuin vuoristorataa ja äärituntemuksia, sillä ei sellaisia jaksaisi pitemmän päälle koko ajan.

Salaisuus on tärkeintä ihmisessä, en äänestänyt EU-vaaleissakaan. Minä en halua antaa ääntäni pois.
(Riippakivi, s. 63)

En nyt ihan tiedä, onko salaisuus lopulta tärkeintä, mutta tokihan niitäkin on oltava. Kellekään ei tarvitse kertoa kaikkea, jos ei halua. Toisaalta on salaisuuksia, jotka voi jakaa eteenpäin niitä "rikkomatta", esimerkiksi juuri äänestäminen on sellainen asia. Vaikka totuuden siemen siinäkin itää: äänestäminen on äänen antamista pois, sillä niitä on jokaisella vain yksi, ja kun se on kerran yksissä vaaleissa käytetty, toista ei saa. Onhan se iso ratkaisu, minkä numeron paperiin piirustaa.

Kaikki ihmisethän haluavat, ja vieläpä samaa, ihan kaikki. Kyse on vain hienosäädöstä ja variaatiosta.
(Halu, s. 17)

Voi se niinkin olla. Ehkä onkin. Mitä me kaikki sitten haluamme? Rakkautta? Hyväksyntää? Rahaa? Kunniaa? Vai onko halu se asia, joka meitä yhdistää, tunne siitä, että jotain on vielä saatava, että nykyinen ei riitä? Ja sen me osaamme sitten ilmaista tai salata kukin tavallamme.



Haasteet: Lukudiplomi, Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti (Novellikokoelmat)

Aika suuri hämäys

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys
Suomentaja: Heikki Karjalainen
Tammi 2012
410 s.
A Visit from the Goon Squad (2010)

Kirjastosta.


Tätä kirjaa odotin paljon. Ja kauan. Jono kirjastossa oli p i t k ä, tuskaisen pitkä ja hidas. Mutta lopultakin!

Jennifer Eganin Aika suuri hämäys on viimeisin Pulitzer-voittaja, erikoinen ja sävähdyttävä lukukokemus. Kirja ei ole perinteinen romaani, muttei novellikokoelmakaan. Episodiromaani-nimitystä huomasin jossain käytetyn, varsin osuvasti.

Aika suuri hämäys kattaa monta vuosikymmentä, lähes puoli vuosisataa. Sen keskiössä ovat musiikkituottaja Bennie Salazar ja hänen assistenttinsa Sasha, joita kaikki romaanin osiot tavalla tai toisella koskettavat, vaikkeivät heidän näkökulmastaan asioita aina kuvaakaan. Ollaan San Franciscon punkpiireissä, New Yorkin kaduilla, pilvenpiirtäjissä ja Hudson-joen varrella, matkataan tapaamaan trooppisen maan sotilasjuntan diktaattorikenraalia, ollaan safarilla Afrikassa lähes Hemingwayn hengessä, nähdään 2020-luvun teinitytön elämään powerpointin muodossa olevan päiväkirjan kautta. Ihmiset vaihtuvat, tapaavat toisiaan ja ovat tapaamatta – ohittavat menneen, nykyhetken ja tulevan liiankin helposti.

Tästä tarinasta on vaikeaa tehdä kattavaa tiivistystä, muttei se taida olla tarpeenkaan. Vaikka tapahtumia marssitetaan esiin, varsinaisia juonenkäänteitä kiinnostavampana pidin tunnelmaa ja vaihtuvia kerrontatekniikoita. Jopa sä-muodossa kirjoitettu osio toimi! Powerpoint-homman olin jo ehtinyt unohtaa, kunnes se sitten lävähti silmille. Totuttelua sen lukeminen vaati, ja ehkä olen vielä liiaksi omien pp-traumojeni vanki ymmärtääkseni sen perimmäistä tarkoitusta. (Auskuvuonna tuli tehtyä pp-esityksiä aivan liikaa. Aivan ehdottoman liikaa ihan kaikkien kannalta.) Muoto siis vei huomioni kärjen sisällön sijaan, mutta jotain sain silti irti itse tarinastakin myös tässä osiossa. Ainakin jonkinasteista surua. Ja aikuiseksi kasvamisen tuskaa. Vanhemmuuden väsymystä.

Me seisomme pitkään hiljaa katsellen aurinkopaneelien liikettä

Paneelit ovat kuin robottininjoja tai chi -harjoituksissa.

Isä pitää minua kädestä.

En halua koskaan kotiin.

Haluan jäädä tänne ainiaaksi isän kanssa.

(s. 357)

Maailma, jossa kirjassa eletään, on tuttu ja samalla vieras. Sen ilmiöt ja tavat olla ovat tuttuja, mutta silti ne pitävät hieman etäällä. Lukija on tarkkailija, ei niinkään kanssakokija. Etuliepeen mukaan "Aika suuri hämäys tallentaa elävästi hetket joina ihmiselämät risteävät, ne merkittävät tilanteet, joista onnistumiset ja tragediat saavat alkunsa". Niin minäkin sen koen.

Tämän kirjan lukeminen oli, suokaa anteeksi latteahko ilmaisu, ihanaa. Tarina imi ja Eganin tekstiä oli ilo lukea. Se soi ja swengasi, otti mukaansa eikä pudottanut kärryiltä. Kirjan pohjavire on melankolinen: aika kuluu ja ihmisen on suotavaa tajuta se, tai voi käydä köpelösti. Toiset saavat enemmän kuin toiset, jotkut oppivat nauttimaan saamastaan aiemmin, jotkut eivät koskaan. Silti pysytään hyvin arkisella tasolla, ihmiselämän vaiheissa. Vai onkohan se sittenkään kovin arkista? Ehkä se onkin parasta ja juhlallisinta, mitä meillä on. Paljon muuta ei edes käteen jää. Jos sitäkään.

Aika suurta hämäystä on luettu paljon, tekstejä suorastaan tulvii Googlesta. Pari viimeisintä huomaamaani ovat Liisan ja Anna Elinan kirjoittamia.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen (Modern Women Writers) sekä omaan Pulitzer-haasteeseeni.

Maaginen lelukauppa

En ole pettymyksissäni kadonnut tuhkana tuuleen tai lopettanut lukemista. Sen sijaan raflaava otsikointi osoittautui pienimuotoisen kokeeni arvoiseksi: suoria klikkailuja edelliseen postaukseen on kertynyt jo toistasataa, mikä on tässä blogissa paljon. Myös pettymykset kiinnostavat siis! (Niin minuakin.) En takaa suoriutuvani vastaavista haasteista enää uudelleen, sen verran tahmaista oli meno kyseisen kirjan kanssa. Mutta kaikkeahan täytyy kokeilla, vai mitä? Ja nyt sitten jotain aivan muuta, nimittäin:

Angela Carter: Maaginen lelukauppa
Suomentaja: Leila Ponkala
Otava 1984
239 s.
The Magic Toyshop (1967)


Tulin tutuksi Angela Carterin kanssa, kun noora pyhitti alkuvuodesta hänen kirjoilleen kokonaisen kuukauden. Ihmetellen ja ihastellen luin postauksia tämän naisen kirjoista, joista en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan. The Bloody Chamber -novellikokoelma minulla jo hetken aikaa oli aloitettunakin, mutta lannistuin jo ensimmäisen massiivisen novellin äärellä ja päätin palata alkukieliseen Carteriin joskus paremmalla ajalla ja intensiteetillä. Suomennoksia Carterin teoksista ei liiemmälti ole, mutta jokunen sentään. Niinpä tämä Maaginen lelukauppa päätyi varauksen kautta jonkin sivukirjaston pölyisestä varastosta käsiini (eli alkuun pariksi kuukaudeksi kirjapinoon työpöytäni alle, kuten niin monille lukuvuoroaan odottaville kirjaston kirjoille tuppaa käymään). Avatessani kirjan, siitä oikein pöllähti sellainen vanhan, kauan hyllyssä olleen kirjan tuoksu.

Neitoutensa kynnyksellä oleva Melanie joutuu kohtaamaan aikuisuuden raaemmin kuin uskoisi. Perheen vanhemmat menehtyvät yllättäen ja lapset, Melanie, pienoismalleihin hullaantunut Jonathon ja pikkuinen Victoria joutuvat lähtemään turvallisesta perienglantilaisesta kodistaan topakan taloudenhoitajansa rouva Rundlen huomasta Lontooseen. Lasten Philip-eno, lelukaupan omistaja ja nukkemestari, ottaa heidät huomaansa.

Ja millaiseen huomaan! Philip-eno on despoottinen hirviö, kotinsa yksinvaltias, joka kyykyttää, lannistaa ja kohtelee kaltoin niin hääpäivänä mykäksi tullutta irlantilaista vaimoaan Margaretia kuin Margaretin aikuisia, perheen talossa asuvia veljiä Francieta ja Finniä. Finn on Philipin opissa tullakseen jonain päivänä nukentekijäksi, mutta opetustuokiot päättyvät useammin selkäsaunaan kuin valmiisiin tuotoksiin. Francie keskittyy musiikkiin ja Margaret kodinhoitoon. Kommunikoinnin hän hoitaa kirjoittaen ja muuten sanattomasti viestien.

Melanie päätyy sisaruksineen tähän outoon ja pelottavaan taloon näiden outojen ja pelottavien ihmisten keskelle. Arjesta tulee raskasta, eikä juhlaa tunneta. On kuin Philip-eno saisi kaikki tanssimaan tahtomattaan pillinsä mukaan, vaikka jokainen talon asukas pikku-Victoriaa myöten on itsenäiseen ajatteluun kykenevä yksilö. On selvää, ettei tilanne voi jatkua samanlaisena ikuisesti, mutta liian kauan se joka tapauksessa jatkuu, kuin nukketeatterinäytelmässä, jota ei osata lopettaa ajoissa.

Maaginen lelukauppa on kirja aivan minun makuuni. Siinä on erikoisia ja mieleenpainuvia henkilöhahmoja, kieroutuneita ihmissuhteita ja jotain todella pahasti vinksallaan. Lisäksi Angela Carter on taianomainen sanankäyttäjä: mukana ei ole vaikeaa pysyä, mutta taitoa on ja paljon, viittauksia, sivupolkuja, painavia merkityksiä.

Kirjan miljöö on taianomainen, uhkaava ja outo. Jotenkin hyvin elokuvamainen, vaikka lukijaa ei todellakaan kädestä pitäen kuljeteta mukana, vaan paljon jää omille harteille. Lukiessa tuntui monesti, kuin olisin tullut kotiin – ei siinä mielessä, että kotonani olisi yhtä sairasta, vaan siksi, että Carterin tarina tuntui minulle kirjoitetulta, minun kirjallisuudeltani. Viimeaikaisten pettymysten jälkeen se oli valtava helpotus.

Maagisessa lelukaupassa on paljon pureskeltavaa. Se kertoo aikuistumisesta ja omaan itseen tutustumisesta ja seksuaalisuuden heräämisestä, mutta samalla se on tarina monitasoisesta vallankäytöstä ja hierarkioista, jotka ovat kuin luotuja kestämään, vaikka ovatkin onttoja sisältä. Hieno, hätkähdyttävä ja pirun häiritsevä kirja!


Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia

Nuku! (+jännitystä ilmassa...)

Annelies Verbeke: Nuku!
Suomentaja: Titia Schuurman
Avain 2006
156 s.
Slaap! (2003)

Omasta hyllystä.


Yöperhonen oli vieläkin paikallaan. Ehkä se oli kuollut? Napautin sitä kuulakärkikynällä. Se liikautti siipiään ärtyneesti. Vedin helpottuneena henkeä ja annoin sille vähän keksinmuruja. Ne eivät houkutelleet sitä.
"Jaaha, ollaankos sitä nirsoja?" minä nauroin. Se kuulosti kummalliselta ja ontolta hotellin tyhjässä aulassa. Minun oli paras varoa, etten rupeaisi puhumaan yöperhoselle. Sen jälkeen kun kaskelotti oli onnistunut järjestämään minut psykiatriseen sairaalaan, tuntui viisaalta asettaa erinäisiä rajoituksia eläinrakkaudelleni. (s. 125)

Maya ei ole nukkunut aikoihin. Unettomuus alkaa kalvaa hänen elämäänsä sen kaikilla tasoilla, ei vähiten sosiaalisen kanssakäymisen suhteen. Kun Mayan miesystävä lähtee kävelemään, unettoman levottomuus kasvaa entisestään. Maya polkee öisin pyörällään ympäri kaupunkia etsimässä karannutta untaan.

Mayaa huomattavasti vanhempi Benoit ei myöskään nuku. Hänen unettomuutensa taustalla lienee vaikea lapsuus ja yleinen sopeutumattomuus. Kun kaksi unetonta kohtaavat sattumalta toisensa, maailmassa on hetken aikaa rauhoittavaa valoa. Yhteiskunta ei kuitenkaan voi jarruttaa tahtiaan, vaikka kaikki eivät sen aikakäsitykseen sopeudu. Vaikeinta on silti aina unettoman pään sisällä.

Tässäpä malliesimerkki pienestä suuresta kirjasta. Mittaa tarinalla on vain noin 150 sivua, sisältöä senkin edestä. Annelies Verbeke kuvaa kouriintuntuvasti sitä, miltä tuntuu, kun ei saa unen päästä kiinni. Millään. Kuinka jonkin aikaa jaksaa koettaa taistella, mutta kuinka jossain vaiheessa aivot antavat periksi.

Olen itse kärsinyt unettomuudesta, ja Nuku! palautti tutun tunteen. Muistin taas ne aamuöiset pitkät hetket, jotka pyörin sängyssä, levottomat ajatukset, jatkuvan väsymyksen, lopulta unilääkekrapulaisen raudan maun suussa. Ei ole ikävä, todellakaan. Sympatiani ovat aina unettomuudesta kärsivien puolella. Menkää lääkäriin, heti. Turha jäädä kärsimään, unettomuuteen löytyy kyllä apua. Tämä ihan vaan vinkkinä, sillä itse odotin melkein puoli vuotta unta – turhaan.

Tarinana Nuku! on kiihtyvä ja tiivistyvä. Sen lyhyeen mittaan on saatu mahtumaan paljon, ja se on yhtä levoton kuin unetonkin voi olla. Vaikka tuntemukset olivat osin tuttuja, lukeminen takkusi, enkä päässyt kirjan imuun niin kuin olisin halunnut. Paikoin tarina oli aivan erinomaisen hyvä, hymähtelin ja eläydyin, mutta paikoin se tuntui vain virtaavan ohi ilman, että olisin oikeastaan edes erityisemmin piitannut. Ja valitettavasti tämä jälkimmäinen fiilis jäi päällimmäiseksi.

Maya ja Benoit ovat kiinnostavia henkilöitä, mutteivät jätä kovin vahvaa jälkimakua. Toisaalta heidän hämyisyytensä sopii aiheeseen: eihän unetonkaan näe tai koe asioita kovin selvästi tai kirkkaasti. Vaikka en siis itse ihastunut tähän kirjaan, pidän sitä suhteellisen taitavana ja vahvana tarinana, jolla on ollut syynsä tulla kerrotuksi.

Muiden mietteitä: Maukka, Villasukka kirjahyllyssä, Hanna, Ina ja Margit.

Nuku! sopii nähdäkseni nooran Mieleni on rajaton -haasteeseen, sen verran kouriintuntuvasti se kuvaa unettomuuden aiheuttamaa muutosta ihmisen mielessä, monella tavalla ja tasolla. Lisäksi valloitan Belgian.

---

Huomenna heitän ensimmäistä kertaa niskaani oikean opettajattaren auktoriteetin: menen nimittäin sijaiseksi! Voin sanoa, että jännittää. On jännittänyt jo pari päivää. Toivottavasti Nuku! ei pääse vaikuttamaan tietoisuuteeni näin jälkikäteen liian voimakkaasti, olisi meinaan ihan kiva saada edes vähän unta ennen huomista. Etten ihan zombina siellä paina.

Jää nähtäväksi.

Rumat kapinalliset: Precious – harlemilaistytön tarina

Sapphire: Precious – harlemilaistytön tarina
Suomentaja: Kristiina Drews
Like 2010
174 s.
Toinen, korjattu laitos. Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi Art Housen kustantamana nimellä Ponnista! vuonna 1998.
Push! (1996)

Kirjastosta.


Maikka käski kirjottaan fantasian meistä itsestämme. Siitä millasia me oltas jos elämä olis täydellistä. Yhden jutun mä voin sanoo saman tien: mulla olis vaalee iho, niin että kundit kohtelis mua hyvin ja tykkäis musta. Vaaleus on vielä tärkeempää ku laihuus; monilla vaaleilla kimmoilla on kundikaverit, vaik ne olis isoja ja läskejä. Kundit antaa paljon anteeksi jos ne vaan saa olla valkosen tai melkeen valkosen tytön kanssa, etenki sellaset kundit joilla on musta naama ja paksut huulet ja nenä, ne KUOLAA vaaleitten kimmojen perään. Mun ensimmäinen haave on siis tulla vaaleeks. Toinen on saada pitkä tukka. Sellanen tuuhee ja heiluva, niinku sillon ku mä otan pidennykset. Mut se olis mun omaa tukkaa, ja pysyis. (s. 115)

Precious Jones on kuudentoista ja raskaana isälleen - jo toista kertaa. Hän elää reilusti ylipainoisen ja väkivaltaisen äitinsä kanssa levottomassa Harlemissa sossun ruokakuponkien varassa. Precious ei ole oppinut koulussa lukemaan eikä kirjoittamaan kunnolla, ja hän saa sieltä lähtöpassit raskauden paljastuttua. Preciousin 12-vuotiaana saama esikoinen Mongo, jolla on daunin sidrooma, asuu isoäidin luona.

Kun Precious päätyy opettajansa patistamana yläasteen vaihtoehtoiseen koulutusohjelmaan / Opetamme toisiamme -ryhmään, alkavat maailma ja sen kirjoitetut muodot avautua uudella tavalla. Haparoiden mutta päättäväisesti Precious opettelee lukemaan ja kirjoittamaan, ja hänestä paljastuu luova nuori nainen. Pilalle potkitun elämänsä hän saa myös vähitellen koottua kasaan ensikodissa ja terapiaryhmissä, joista vähäisimmäksi ei jää valmistava koululuokka muine teinityttöineen. Precious ei ole ainoa, jota elämä ja läheiset ovat kohdelleet kaltoin.

Precious - harlemilaistytön tarina on kirja, jota saa lukea veren ja oksennuksen maku suussa. Kirjailija Sapphire on luonut elävän päähenkilön tarinaan, joka on totta vaikka missä. Hän antaa Preciousille aidon äänen ja lukijalle kovaotteisen tyrkkäyksen selkään: mene ja katso, miltä maailma voi näyttää.

Aina ei olisi tehnyt mieli katsoa, ei todellakaan. Perverssi isä, joka raiskaa tytärtään pienestä pitäen, yhtä perverssi äiti, joka pahoinpitelee tytärtään niin kovaa kuin käsistä ja jaloista lähtee, sosiaalitoimisto ja koulu, joilla ei ole hajuakaan, mitä on meneillään - eikä pienintäkään kiinnostusta selvittää asioiden oikeaa laitaa.

Toisena linjana kulkevat tahot, jotka kaikesta huolimatta ja juuri siksi välittävät kaltoinkohdellusta tytöstä: on vaihtoehtoinen koulu ja sen opettaja Blue Rain sekä muut luokan tytöt, on ensikoti ja terapeutit, ja on pieni ja ihmeen kaupalla terveenä syntyvä Abdul, johon Precious kiintyy voimakkaammin kuin olisi arvannutkaan. Voimakas kasvu- ja selviytymistarinahan tämä kirja ilman muuta on, mutta se on myös suoraa huutoa niiden puolesta, jotka eivät itse jaksa suutaan avata.

Rotukysymys ja syrjintä saavat myös olennaisen roolin. Sapphire osoittaa taitonsa monipuolisena ja kaikkea muuta kuin yksinkertaistavana kertojana, kun hän nostaa esiin mustien oikeudet ja toisaalta seksuaaliset vähemmistöt, sillä vähemmistö ei ole sen helpommin määriteltävissä kuin enemmistökään. Eikä ihmisen suhtautuminen toisiin perustu pelkästään tämän omaan väestöpoliittiseen taustaan. Kaikkea muuta.

Kieli on hurjaa ja luulen, että sitä joko vihaa tai siitä hurmioituu. Minä kuulun muutaman ensimmäisen sivun nikottelusta huolimatta ehdottomasti jälkimmäisiin. En usko, että tätä tarinaa olisi voitu mitenkään muuten kertoa.

Precious oli luettava yhteen putkeen, eikä ollut mitään syytä jäädä maistelemaan ainoatakaan yksityiskohtaa yhtään hitaammin tai tarkemmin. Tämä kirja ei anna armoa, vaan vetäisee silmälaput lukijan silmiltä saman tien pois: tarjolla on reilut 170 sivua niin rumaa tykitystä, että pahaa tekee. Uskallan kuitenkin sanoa, että juuri tällainen tämän kirjan kuuluu ollakin. Se on napakka, aggressiivinen ja anteeksipyytelemätön, eikä anna lukijalleen mahdollisuutta hidastaa.

Sannakin on lukenut Preciousin, samoin ANNI.

Precious on luettu osana Rumat Kapinalliset -haastetta. Lisäksi se sopii So Americaniin, osioon Black America.

Hullu vapaana (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Beate Grimsrud: Hullu vapaana
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry
Like 2012
392 s.
En dåre fri (2010)

Kirjastosta.


Kun noora haastoi minut ottamaan riskin ja rakastumaan kirjaan ja määräsi luettavakseni norjalaisen Beate Grimsrudin romaanin Hullu vapaana, minua ei tarvinnut kahdesti käskeä. Haastajani itse kirjoitti kirjasta sen verran kiinnostavasti, että olisin muutenkin lukenut sen, mutta nyt sain hyvän potkun takalistoon.

Eli on kirjailija ja taiteilija, Ruotsiin nuorena lähtenyt norjalainen maahanmuuttaja, jonka luovuus on massiivista. Samalla Elin mieli on herkkä kuin riisipaperi, sillä hänessä elävät myös pojat: Emil, Espen, Erik ja prinssi Eugen. Eli on kuullut ääniä jo lapsesta saakka, muttei ole kertonut siitä koskaan kellekään. Lisäksi hänellä on ollut koko ikänsä vaikea lukihäiriö, liian myöhään havaittu näkövamma ja pahoja keskittymisvaikeuksia.

Aikuinen Eli kokeilee ensin laajaa päihdekavalkadia elämänsä helpottamiseen, mutta päätyy lopulta ruotsalaisen sairaanhoidon "hellään" huomaan. Luvassa on vuosikausia jatkuvia hoitojaksoja psykiatrisella osastolla, vuoroin vapaaehtoisesti ja vuoroin lääkintöhallituksen määräyksellä, avohoitokokeiluja, vaihtuvia yhteyshenkilöitä, erilaisia terapiamuotoja. Elin elämä on ääripäätä: joko akuuttia psykoosia ja vainoharhaa, taiteilijan työhulluutta tai kykenemättömyyttä nousta sängystä ja mennä ikkunaan, sillä Eli pelkää putoavansa tai hyppäävänsä siitä milloin tahansa.

Tarina kulkee mosaiikkina, jossa kuvataan Elin lapsuus- ja nuoruusmuistoja, merkkejä tulevasta, sekä aikuisen Elin hoitojaksoja ja selviytymiskamppailua. Rakenne on raskas, mutta perusteltu. Grimsrudin kieli on aggressiivista, lyhyitä ja napakoita lauseita, armotonta tykitystä, mutta se imee mukaansa. Neljäsataa sivua mielisairautta on tietysti aika paljon, mutta jännite pysyy hyvin yllä – sitähän se sairastaminenkin on, armotonta ja vaativaa.

Grimsrud kuvaa sairastunutta mieltä niin todentuntuisesti, että pahaa tekee. Tai siis hyvää, hän on loistava kirjailija ja tarinankertoja. Vaihtuvat mielialat, ylä- ja alamäet, toisten armoilla oleminen ja oman mielen kadottaminen tulevat iholle ja oman pään sisään. Elin kautta kritisoidaan melko voimakkaasti psykiatrista hoitoa, sillä esimerkiksi lääkitys vedetään äärimmilleen, isketään pillerit kouraan ja piikkiä kankkuun, eikä kuunnella potilaan omia tuntemuksia esimerkiksi ylettömistä sivuvaikutuksista ja halusta vähentää lääkkeitä. Toisaalta pakkokeinot – lepositeet, eristyshuoneet ja tarkat aikataulut – ovat nekin sellaisia vallankäytön muotoja, joissa on petrattavaa.

Olin yhden kesän kesätöissä sairaalan psykiatrisella osastolla, ja tunnistin monia kirjan kuvaamia asioita sairaalan arjesta. Tietenkin olen itse kokenut sen aivan eri näkökulmasta kuin potilaat tai hoitohenkilökunta (olin sairaalahuoltajana), mutta monet tunnelmat olivat tuttuja. Käytävien tyhjentäminen muista hankalan potilaan saamiseksi eristyshuoneeseen ja lepositeisiin, hiljaa ikkunasta päivät pääksytysten tuijottavat ihmiset, tupakkahuoneen ankea savu, pelko liian kauan lukittuna olleen vessan oven takaa löytyvistä asioista.

Hullu vapaana on kuvaus yhden ihmisen sairaudesta, mutta se kertoo samalla ihmistä ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen asettamista esteistä, joista pääpainon saa kasvottomuus ja massa-ajattelu, jonka takia toisinaan unohdetaan katsoa ihmistä potilaskertomuksen takana ja kysyä häneltä, kuka olet ja mitä kuuluu. Toisaalta se on kuvaus myös toimivasta tukijärjestelmästä, pyrkimyksestä hoitaa jokainen potilas niin hyvään kuntoon kuin on mahdollista, läheisten ihmisten ja myös palkattujen antaumuksellisesta avusta ja tuesta.

Kirja on raskas, mutta se on antoisa. Ei kannata antaa kielen pelottaa, siihen tottuu ja siitä oppii pitämään. Ehkä tämän lukukokemuksen myötä olen taas himpun verran vähemmän ennakkoluuloinen ja ymmärrän jotain enemmän.

Otin riskin ja rakastuin kirjaan, kiitos noora haasteesta!

Lisäksi Hullu vapaana solahtaa osaksi Mieleni on rajaton -haastetta, ja saa tällä yhden pojon Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseenkin, josta ruksin jälleen kerran Norjan.

Tuuve Aro: Himokone

Tuuve Aro: Himokone
WSOY 2012
143 s.

Kirjastosta.


Tuuve Aron uusi novellikokoelma Himokone näyttää välähdyksiä pimeässä. Mukana on 13 tuttujen elokuvien mukaan nimettyä novellia, joissa jokaisessa on häivähdys otsikkonsa mukaista tunnelmaa. Ennen kaikkea ne ovat kuitenkin tarinoita tästä todellisuudesta tavalla tai toisella vinosta näkökulmasta ripauksella absurdeja piirteitä.

Ensimmäisen osan, Suojaviivan, aikana käydään vakoilemassa tuskallisia eroja, käsistä lähtevää partioleiriä ja eroottista seikkailua Espanjassa. Vanha partiolainen ei välttynyt hörähtelyltä lukiessaan Full Metal Jacketiksi nimettyä kuvatusta simputusleiristä, joka toki vedetään överiksi reilusti, mutta jossa on loppujen lopuksi aika tuhti määrä totuutta, jos ajatellaan mitä tahansa jonkinlaisella hierarkialla varustettua ryhmätoimintaa.

Toinen osa, Kuollut kulma, sisältää niin ikään neljä novellia. Tappajahaissa hyväntahtoinen mutta voimiaan ja olemustaan hallitsematon naisihminen aiheuttaa tahtomattaan tuhoa diskossa. Laitakaupungin valot kuvaa riipaisevan osuvasti sitä, kun totutut elämän mallit keikahtavat kumoon ja ihmisen on alistuttava byrokratian rattaiden hampaisiin. Huviretki hirttopaikalle nostatti sykettä, sillä vaikken ole nähnyt kyseisestä elokuvasta kuin pienen esittelypätkän, jo se sai minut melkein laskemaan alleni pelosta (juu, en ole kauhun ystävä) ja tuo tunnelma välittyi novellin kautta erinomaisesti, vaikka se kertookin aivan toisenlaisesta huviretkestä – silti pahaenteisyys on käsinkosketeltavaa.

Kolmas osa, Klaffivirhe, on vain kahden novellin mittainen, mutta minusta kokoelman paras. Invasion of the Body Snatchers on kokoelman huippuosastoa (tai ehkä se tuntui jotenkin kaikkein samaistuttavimmalta): siinä sinkkuna freelancerina oman elämänsä herrana elävä Tiina osallistuu pikkujouluihin, joissa tuntee syystä olevansa ulkopuolinen, sillä talo on täynnä kasvavia masuja, ampiaspukuisia vauvoja, jouluaiheisiin villapaitoihin pukeutuneita, sormus sormessa olevia miehiä ja käsinkosketeltavaa syyllistämistä. Juhlat saavatkin pian odottamattoman käänteen... Fight Club kertoo juuri tästä ajasta, runokokoelman juuri julkaisseesta Karoliinasta, joka elää pitkälti sosiaalisen median kautta, pitää blogia ja on aktiivinen (ja nokkavan selektiivinen) Facebookin käyttäjä ja joka joutuu huomaamaan, ettei todellisuus sittenkään vastaa sitä maailmaa, jonka hän on nettiin luonut.

Ristikuva, kokoelman neljäs osa, päästää lukijan kokemaan, miltä Kadonneen aarteen metsästys näyttää kaupunkioloissa ja tavarataloissa suhteessa lapsuuden monin tavoin aidompiin muistoihin. Kuolleiden runoilijoiden seura taas vilauttaa lääketieteen opiskelun maailmaa historiallisessa Helsingissä ja sitä, kuinka ajalleen epätavanomainen naisopiskelija pyrkii menestymään vaikeissa oloissa.

Nipistelevä lukukokemus! Tuuve Aron novellit ovat juuri sopivan mittaisia, napakoita ja häiritseviä. Muutama minulle vähän mitäänsanomattomampi stoori mahtui mukaan, mutta en antanut sen häiritä, sillä muut, vahvemmat, paikkasivat aukot. Pidin erityisen paljon Aron konstailemattomasta kirjoitustavasta ja pienestä pilkkeestä silmäkulmassa, vaikka aiheet olivat vakaviakin. Himokone on terävä katsaus moneen juuri tämän ajan kipeään aiheeseen, mutta se välttää kaiken saarnaamisen ja paasaamisen ja keskittyy kohdistamaan spottinsa suoraan itse asiaan – ja lisäämään muutaman odottamattoman ja selittelemättömän piirteen päälle.

Hienoja, viihdyttäviä ja pisteliäitä novelleja. Suosittelen.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Novellikokoelmat.