Ville-Juhani Sutinen: Arktis – Likaista lunta

 

Luin niin mahtavan kirjan, että haluan kertoa sen kaikille. Toivon, että kaikki lukevat sen ja saavat yhtä hienon kokemuksen kuin minäkin. Koska tämä kirja ansaitsee sen ja lukijat ansaitsevat sen.

Ville-Juhani Sutisen esseistis-narratiivinen (onkohan tämä edes sana) tietokirja Arktis – Likaista lunta on todella, todella kiehtova teos. Sen tarkoituksena on esipuheen mukaan käsitellä ennen kaikkea arktista aluetta itseään ja "tarkastella sitä sellaisena kuin se on tällä vuosituhannella". Ei siis pyöriä historiallisessa myytissä, ei toistaa tutkimusmatkojen eetosta tai haaveilla pohjoisen valkoisesta fantasiasta, jota ei oikeasti ole sellaisenaan olemassakaan. Olennaisinta ja leimaavinta arktiselle alueelle ovatkin ihmisen jäljet siellä.

Kirjan kolmentoista luvun myötä matkataan Muoniosta Ruijaan, Huippuvuorilta Grönlantiin ja useita kertoja Venäjälle. Sutisella on lukijan kiinnostusta hivelevä tapa kirjoittaa yhtäältä matkareportaasia ja -päiväkirjaa, toisaalta yhdistää mukaan haastatteluja ja historiallis-yhteiskunnallisia elementtejä. Tuntuu, kuin saisi etuoikeuden seurata matkantekoa ja uusiin paikkoihin tutustumista aivan lähietäisyydeltä, vaikka itse ei tarvitsekaan (vaiko saa?) tarpoa reisiä myöten lumessa ja palella hyytävässä tuulessa.

Arktis – Likaista lunta kohtelee aihettaan hellästi mutta huolellisesti, eikä silottele pintaa. Teoksen sivuilla lukija saa pohtia Sutisen seurassa, onko ihmisellä todella asiaa ihan joka paikkaan, pitääkö kaikkien paikkojen olla ihmistä varten, mikä on ihmisen oikeus ympäristönsä muokkaamiseen ja hyödyntämiseen. Monet arktisen alueen seudut ovat niin etäällä ihmiselle sopivista asuinalueista, että ne ovat tyystin keinotekoisia, pelkästään lentokoneilla tai rahtilaivoilla kuljetettujen tuontitavaroiden ja muualta määräajaksi muuttavien ihmisten varassa, paikkoja, joissa elämän sykli muodostuu sen mukaan, milloin seuraava tavaralähetys saapuu tai sovittu työkeikka tulee päätökseensä.

Arktisen alueen alkuperäiskansat saavat myös oman osuutensa kirjan luvuissa. Sutinen kirjoittaa heidän asemastaan ymmärtäväisesti ja kunnioittaen, purkaen osaltaan alkuperäiskansoihin liitettyä mytologisointia ja ennakko-oletuksia. Neuvostoliiton ja sen jälkeisen Venäjän ikeen alla alkuperäis- ja muiden vähemmistökansojen asema ei ollut eikä ole hääppöinen, ja pitkälti jäljellä olevat kansat joutuvatkin tulemaan toimeen vähällä ja omillaan, syrjässä ja etäällä kaikesta ja kaikista. 

Kirjan tunnelma on rauhallinen, hieman surumielinen. Sen rakennusaineena toimii varmaankin kuvattujen paikkojen hiljaisuus ja pysähtyneisyys. Ihmisiä ja toimintaa on vähän, sitäkin enemmän on jylhää maisemaa, omillaan olevia alueita ja paikkoja, joissa humisee mennyt elämä. Etenkin Venäjällä on paljon seutuja, joilta ihmiset ovat muuttaneet pois ja jättäneet jälkeensä aavekaupunkeja ja hitaasti rapistuvia asuinrakennuksia ja teollisuuskiinteistöjä, halkeilevia kiveyksiä ja romahtaneita patsaita.

Jos jotain jäin kaipaamaan, se on katsaus Pohjois-Amerikan mantereen arktiselle alueelle. Siihen nähden, että sitä ei kirjassa käsitellä lainkaan, Venäjä saa sangen suuren aseman. Toisaalta rajaus on varmasti perusteltu ja pohjautunee Sutisen kiinnostuksenkohteisiin ja pitkään perehtyneisyyteen itänaapuriimme.

Arktis – Likaista lunta oli lukemisen, oppimisen ja tuntemisen iloa. Sutinen tekee sanavalinnoillaan ja kerronnallaan lukijan nojatuolimatkan helpommaksi kuin sen ehkä pitäisikään olla: jopa kaltaiseni mukavuudenhaluinen laiskimus alkaa jotenkin kummasti kaivata kohti pohjoista näkemään itse paikkoja, joista kirjassa kerrotaan ja joita silmää hivelevissä kuvaliitteissä näytetään. Valkoisen pohjoisen myytti saa kirjassa esipuheen lupauksen mukaan kyytiä, mutta se tekee tilaa toisenlaiselle kuvitelmalle, lukijan päässä heräävälle haaveelle siitä, että joskus koronapandemia hellittää ja on taas mahdollista matkustaa, vaikka sitten katsomaan raunoituneita ja autioituneita arktisia kyliä ja kaupunkeja.

Ville-Juhani Sutinen: Arktis – Likaista lunta

Kansi: Tommi Tukiainen

Like 2021

328 s.

Arvostelukappale.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 41. Kirjassa matkustetaan junalla, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 22. Kirja, jonka kannet luovat avaran tilan

Älyn iloa

Onko älykkyys kirjallisuudessa pelote vai kiihote? Olen taipuvainen ajattelemaan, että paikoin molempia. Vaikken millään muotoa vähättele kirjallisuuden viihdyttävää voimaa, on sen ehdottomasti annettava myös painiskeltavaa ja purettavaa. Oikeastaan ennen kaikkea juuri sitä. Jotain uutta, kirkasta, erilaista. Jotain, mitä en itse osaisi sanoiksi pukea, mutta josta olen ehkä joskus saanut pienesti kiinni.

Kun kirjailija heittää lukijan eteen vieheitä, joita ei kuitenkaan ala kelata takaisin, tulee joskus hylätty olo. Osaanko, ymmärränkö? Aina en ymmärrä, ja silloin turhauttaa. Mitä knoppailua ja snobbailua tämä nyt on olevinaan? Mutta sitten kun ajatukset asettuvat järjestykseen, mieli kiepauttaa esiin jotain uutta ja aivot ovat päässeet parhaaseen käyttöönsä – silloin olo on kuin palkitulla.

En fanita ihmisiä kevein perustein, mutta kun fanitan, asetelma ei helpolla horju. Pelonsekainen ihailuni David Foster Wallacea on mitä suurimmissa määrin käynyt jo ilmi, eikä Lena Anderssonkaan ole tässä blogissa uusi nimi. Mitä kirjoittajia! Nyt olen lukenut jälleen lisää heiltä ja heistä, syvää älyn iloa tuntien.

Lena Anderssonin kokoelma Enpä usko – ajatuksia ja kannanottoja (Siltala 2016) koostaa yhteen hänen kolumnejaan Dagens Nyheter -lehdestä vuosilta 2010–2015 sekä yhden toisaalla julkaistun tekstin. Kolumnimitta on luonnollisesti tiivis ja Andersson käyttää sitä osaavasti. Sanna Mannisen erinomainen suomennos tekee kokoelmasta hallitun ja sulavan.

Andersson ottaa kantaa yhteiskuntaan, uskontoon, monarkiaan, muuttoliikkeisiin, kouluun ja ihmisyyteen. Hän on kärkevä muttei paasaavaa, nokkela muttei ärsyttävä ja haastava muttei vaikeaselkoinen. Kolumnien kärjet on valittu huolella, ja vaikka Andersson on kaikin tavoin hyvin laaja-alainen, tekstit eivät rönsyile laisinkaan. Pikemminkin ne saavat huokaamaan tyytyväisenä. Kuinka hienosti asiayhteyksiä voikaan rakentaa, perspektiiviä laajentaa ja ajatuksia veivata eteenpäin ilman turhia sivulauseita, alleviivaamista ja jaarittelua.

Andersson ei ole yhden asian airut, vaan hänen ajattelunsa monipuolisuus ja argumentointitaidot tarjoavat laajan kattauksen ihmiselämän aihepiirejä. Hän ei linnoittaudu omaan torniinsa huutelemaan mielipiteitään, vaan käy kolumneissaan myös keskustelua lukijoiden ja palautteenantajien kanssa. Ihailtavaa, tyyntä mutta äärimmäisen terävää. Jotain sellaista, josta säteilee ihmisenä ihmisten joukossa elämisen taitoa – joka ei ole lainkaan itsestäänselvää tässä ajassa.

Ville-Juhani Sutisen toimittama teos Mitä David Foster Wallace tarkoittaa? (Savukeidas 2015) on puolestaan seitsemän kirjoittajan tekstikokoelma aiheesta DFW. Tekstit liikkuvat omakohtaisista Wallace-lukukokemuksista aina kirjallisuustieteelliseen tekstianalyysiin ja filosofiaan. Niitä on ilo lukea, sillä kirjoittajat – joukossaan muun muassa Samuli Knuuti ja Tommi Melender – suhtautuvat aiheeseensa monipuolisesti, tarkasti ja aidosti.

David Foster Wallacen tuotannon lukeminen on ollut minulle seikkailu ja haaste, joka on tarjonnut oivalluksen hetkiä siinä missä tukkoisia turhautumisiakin. Jokainen lukemani teos on kuitenkin tarjonnut erinomaista älyn mittelöä, ajatusten uudelleen järjestelyä ja mannaa lukijuudelle. Häntä itseään ja hänen tuotantoaan koskevien tekstien lukeminen jatkaa samaa. Herättelee, pohdituttaa.

Samalla huomaan reflektoivani omaa lukemistani. Miksi olen hullaantunut Wallaceen? Olenko edes oikeasti? Vai onko kyse siitä, että olen ihastunut johonkin mielikuvaan hänestä tai ajatukseen siitä, että ollakseni itse jotenkin älykkäämmän oloinen minun pitää pitää David Foster Wallacesta? Rakennanko jotakin roolia lukijana, koska lukemiseni ja lukijuuteni on blogin vuoksi julkista, näytillä olevaa ja muiden arvioitavissa?

Vaikka seilailen oman lukijuuteni kanssa osin epäilyksen mailla, yhdestä asiasta olen varma. Älyn ilo kirjallisuudessa ei himmene, vaan loistaa koko ajan kirkkaampana ja olennaisempana seikkana. Sitä minä lukemiseltani haluan: haastetta, kiperyyttä, uusia tapoja nähdä ja ajatella, aina uusia maailmoja.


Lena Andersson: Enpä usko – Ajatuksia ja kannanottoja
Suomentaja: Sanna Manninen
Ulkoasu: Elina Warsta
Siltala 2016
174 s.

Omasta hyllystä.


Ville-Juhani Sutinen (toim.): Mitä David Foster Wallace tarkoittaa?
Ulkoasu: Ville Hytönen
Savukeidas 2015
158 s.

Kirjastosta.

_______

Anderssonin kokoelmasta on kirjoittanut myös Ulla. Antti Hurskaisen teksti David Foster Wallacen lukemisesta täällä.