Tyttövoimaa ja muutakin pärjäämistä

Luin kaksi nuorten aikuisten kirjaa rytäkällä saadakseni mainion YA-lukuhaasteen kerralla kunnolla alkuun. Molemmat kirjat oli ollut tarkoitus lukea jo pidempään, joten oli jo aikakin niin sanotusti. Molemmissa kirjoissa nuoret näyttävät, millaisiin suorituksiin he ovat valmiita silloin, kun tilanne on äärimmäinen.

Holly Bournen What's a Girl Gotta Do? on kolmas osa hänen railakkaan feministisessä Normaali?-sarjassaan. Se on alunperin ilmestynyt vuonna 2016, ja tullut aivan vastikään suomeksi nimellä Mitä tytön täytyy tehdä?

Evien ja Amberin näkökulmien jälkeen on kertojavuorossa Lottie. Älykäs, anteeksipyytelemätön ja päämäärätietoinen nuori nainen, jonka suuntana on seuraavaksi Cambridge. Sitä ennen pitää kuitenkin käydä lukio loppuun ja murskata patriarkaatti, noin lähtöoletuksena.

Eräänä aamuna Lottie joutuu kahden aikuisen miehen ahdistelemaksi matkalla kouluun, ja jokin loksahtaa hänen päässään uuteen asentoon. Miten paljon vääryyttä, seksismiä ja tuhoisia asenteita nuoreet (ja muunkin ikäiset) joutuvat arjessaan kohtaamaan? Lottie päättää aloittaa tyttöjen perustaman FemSoc-yhteisön tuella kampanjan, jossa osoitetaan kaikki kohdatut seksismin muodot, suuntautuivat ne mihin sukupuoleen tahansa. Kampanjastaan Lottie aikoo pitää vlogia, jonka kuvaajaksi ja editoijaksi hän saa rekrytoitua dokumenttielokuvausta opiskelemaan haluavan Willin.

Vaikka Lottie saa kampanjalleen koulun johdon tuen, kaikkia opiskelijoita hän ei saa puolelleen. Sen sijaan etenkin Lottien edelliskesänä jättämä futari Teddy aiheuttaa joukkoineen melkoisen määrän painetta kampanjaa kohtaan. Ja kun se alkaa saada näkyvyyttä laajemminkin, voinee vain arvata, millaisia seurauksia Lottie ystävineen joutuu kantamaan.

Holly Bourne on lunastanut paikkansa sydämessäni ja jatkan edelleen mantraani: voi kunpa tällaisia nuortenkirjoja olisi ollut tarjolla teini-minulle. Mahtavaa, että ajankohtaiset, oikean maailman ilmiöt pääsevät nuortenkirjan sivuille luontevana osana tarinaa. Mahtavaa, että asenne uskalletaan pitää railakkaana, jämptinä ja anteeksipyytelemättömänä. Varmasti Bourne suorasukaisuudessaan ärsyttää joitakin, mutta juuri siitä hänen kirjoittamisessaan lie kysekin: osoitetaan, mikä on pielessä asenteissa ja käytännöissä ja tarjotaan niihin fiktiivisin keinoin oikeita ratkaisuja.

Evie, Amber ja Lottie ovat olleet minulle ihanaa seuraa. Heidän tarinastaan on julkaistu vielä neljäskin osa, ...and a Happy New Year?, jossa tytöt kohtaavat pidemmän tauon jälkeen uudelleen. Sanomattakin selvää, että se on lukulistallani.


Holly Bourne: What's a Girl Gotta Do?
Usborne 2016
419 s.

Kirjastosta.

Haasteet: YA-lukuhaasteen bingosta ruutu Englanninkielinen kirja.

K. K. Alongin Kevätuhrit osui ja upposi minuun viime syksynä. Trilogian toinen osa Ansassa tuli ahmaistua melkein yhtä vauhdikkaasti. Kolmas osa ilmestyy tänä keväänä, ja odotan sitä silmät kiiluen.

Koska kyse on todella tiivistunnelmaisesta sarjasta, yritän olla tekemättä suuria juonipaljastuksia. Siksikin teksti jäänee lyhyeksi.

Jade, Susette, Sara, Tomi, Oliver ja Ali ovat asettautuneet Oliverin mummolaan, joka sijaisee maaseudulla sopivasti syrjässä asutuskeskuksista. Ikuisesti siellä ei kuitenkaan voi piileskellä, vaan varastoja on lähdettävä täydentämään. Jade ja Sara valjastavat Rommi-hevosen kärryjen eteen ja lähtevät kohti lähintä taajamaa. Muut jäävät opettelemaan välttämättömiä selviytymistaitoja talolle.

Pitkään tilanne ei kuitenkaan pysy vakaana, sillä talolle saapuu vieras tai pikemminkin omistaja: Oliverin veli Rafi, joka on kuolemanaallon iskiessä selvinnyt, mutta käyttäytynyt väkivaltaisesti. Kaikki vaikuttaa nyt kuitenkin olevan jälleen tolallaan, vaikka jotain uhkaavaa Rafissa on. Mukanaan hänellä on hiljainen tyttö Janessa, joka tuntuu lähes palvelevan Rafia. Samaan aikaan kauppareissu saa nihkeitä käänteitä, sillä kuten on jo opittu: kehenkään ei voi pohjimmiltaan luottaa, sillä uudessa tilanteessa on kyse elämästä ja kuolemasta.

Kevätuhrien aloittama henkiinjäämistaistelu siis jatkuu. Tarinaa kerrotaan eteenpäin vuorotellen eri henkilöiden näkökulmasta, luvut ovat lyhyehköjä ja koko ajan tapahtuu paljon. Ansassa on jännittävä, ajoittain ahdistavakin lukukokemus. Mutta viihdyttävä se on, todellakin! Erilaisten persoonien törmäyskurssit, erittäin vaikeassa tilanteessa selviytyminen ja ennakoimattomat käänteet takaavat sivujen kääntymisen kuin itsestään. Lopussa on melkoinen koukku, joten kolmannessa osassa päästään oletettavasti aivan uusiin kuvioihin.

Tylsyyttä vieroksuville, toimintaa toivoville, väkivaltaa karsastamattomille.

K. K. Alongi: Ansassa
Otava 2017
297 s.

Kirjastosta.

Haasteet: YA-lukuhaasteen bingosta ruutu Kirjassa useampi kertoja, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 56. Kirja, jonka kannessa on rakennus.

Sarjiskokeiluja: Avaruusagentit Valerian ja Laureline

Kävimme kesällä elokuvissa katsomassa Luc Bessonin tuoreimman ohjaustyön Valerian and the City of a Thousand Planets. Leffa ei ole saanut erityisen ylistäviä arvioita, mutta itse viihdyin sen parissa 3D-lasit nenällä aivan oivallisesti. Erityisesti kiitän elokuvan visuaalisuutta: siinä on paljon väriä, valoa, liikettä ja mietittyjä yksityiskohtia.

Innostuin leffan jälkeen selvittelemään, millaisia ovat sarjakuvat sen taustalla. Niinpä kirjastosta lähti mukaan satunnainen pino ranskalaisten Jean-Claude Mézièresin ja Pierre Christinin vuodesta 1967 tekemiä avaruusseikkailuja suomeksi ja englanniksi.

Valerian ja Laureline ovat siis avaruusagentteja, jotka seikkailevat ympäri universumia tehokkaalla avaruusaluksellaan ratkomassa kinkkisiä ongelmia. Milloin pitää löytää jotain hukassa olevaa, milloin soluttautua vihamielisen lajin sekaan vakoilemaan, milloin suojella arvokkaita henkilöitä näitä uhkaavilta vaaroilta. Tehtävät ovat monipuolisia, ja aina niihin tuntuu liittyvän jotain poliittista kähmintää, vauhtia ja vaaroja sekä yllättävän usein jomman kumman päähenkilön hetkellinen katoaminen joko kaapattuna tai muuten vaan eksyksissä. Ajassa liikkuminen onnistuu heiltä niin ikään.

Christinin piirrosjälki on monipuolista ja värikästä. Liike, äänet ja vauhti välittyvät kuvista ja saavat tarinan eläväksi. Ei piirroksissa mitään erityisen mieleenpainuvaa ole, mutta teknologian ja avaruuden ulottuvuudet hyödynnetään onnistuneesti. Värit miellyttävät silmääni: ne ovat pääosin viileitä sävyjä, mutteivät kylmiä tai kolkkoja. Planeettojen pinnalla puolestaan sävyt useimmiten lämpiävät, ja erilaiset miljööt heräävät eloon.

Tarinat ovat nopealukuisia ja viihdyttäviä. Etenkin Laureline on oivallinen hahmo (vaikka muutamaan kertaan hän olisi saanut ehkä hieman vähemmän vinkua Valerianin perään), joka ei jää tuleen makaamaan, vaan on toimelias ja nopealiikkeinen naissankari. Valerian on hieman pöyhkeä, mutta tulkitsen hänet silti oikeudenmukaiseksi ja pohjimmiltaan lämminsydämiseksi henkilöksi.

Koska kyse on vanhasta sarjakuvasta, osia on luettavana vaikka kuinka. Minua hieman ärsytti, etten päässyt lukemaan kronologisessa järjestyksessä (koska en jaksanut nähdä sen kummempaa vaivaa lainattavien sarjisten eteen, vaan otin ne, jotka olivat hyllyssä tarjolla), mutta onko sillä loppujen lopuksi kauheasti väliä – tuskin. Eihän Asterixejakaan tarvitse järjestyksessä lukea. (Tosin Valerianin ja Laurelinen yhteisen tarinan alku kiinnostaisi, ensimmäisessä osassa se ilmeisesti on juonen pääpointtina.)

On aina hyvä laajentaa omia lukutottumuksiaan, ja itse en muistaakseni ollutkaan aiemmin lukenut avaruusaiheisia sarjakuvia. Toisaalta en tiedä, jaksanko innostua Valerianista ja Laurelinesta niin paljon, että kahlaisin kaikki julkaistut albumit läpi. Ehkä, jos jossain vaiheessa tulee halu palata tällaiseen suhteellisen harmittomaan mutta aivan viihdyttävään maailmaan.


J.-C. Mézières & P. Christin: Valerian and Laureline: The Empire of a Thousand Planets

Cinebook 2011

47 s. 

Valerian 2 – L'empire des mille planètes (1971)

J.-C. Mézières & P. Christin: Avaruusagentti Valerianin seikkailuja: Paluu Alflololille. 

Suom. Jyrki Ijäs

Jalava 2005

48 s. 

Bienvenue sur Alflolol (1972)

J.-C. Mézières & P. Christin: Valerian and Laureline: Ambassador of the Shadows 

Cinebook 2013

48 s. 

Valerian – L'Ambassadeur des Ombres (1975)

J.-C. Mézières & P. Christin: Valerian and Laureline: On the False Earths 

Cinebook 2014 

48 s. 

Valerian – Sur les terres truquées (1977)
Kirjastosta.

________

Toisaalla: Taikakirjaimet, Oksan hyllyltä

Sarjislukua: The Master and Margarita & Pistoja

Hyvää uutta vuotta 2016! Vuosi on vaihtunut rauhassa ja hyvillä mielin, toivottavasti teilläkin. Nyt ulkona pyryttää – ihan kuin olisi talvi.

Olen jo ehtinyt lukea muutaman kirjan alkaneen vuoden listoillekin, mutta palaan vielä ennen vuodenvaihdetta lukemiini. Olin vuosi sitten asettanut Goodreads-haasteeseen itselleni 130 kirjan tavoitteen, ja kun vuoden viimeisinä päivinä olin jo harmillisen lähellä, mutta kuitenkin määrän alla, päätin pitkästä aikaa tarttua sarjakuviin. Näppärää, vai mitä? Kirjasto ei tietenkään pettänyt, vaan pienellä satunnaishaahuilulla löysin muutaman kiinnostavan sarjakuvan ahmaistavaksi.

Kuvat saa klikkaamalla suuremmaksi.

Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on yksi suosikkikirjoistani kautta aikojen. Luin sen kesällä 2005 ollessani interraililla. Muistan innostuneeni kirjasta niin paljon, etten jonain iltana Berliinissä halunnut edes poistua hostellista, kun lukeminen oli niin ihanaa. No, voihan sen matka-aikansa niinkin käyttää, ei siinä.

Andrzej Klimowskin ja Danusia Schejbalin sarjakuvaversio Bulgakovin klassikkoromaanista on tiivis katsaus monipuoliseen tarinaan. Keskeiset juonilinjat kulkevat mukana nopeutetulla tahdilla, ja absurdit tapahtumat seuraavat toisiaan muodostaen koko ajan kaoottisemman tarinan. Professori Wolandin johtama teatteriesitys on ensimmäinen vaihe, kun asioiden tietää olevan hieman toisin kuin tavallisesti, eikä se ainoaksi jää...

Piirrosjälki on etenkin värillisissä kuvissa (teatterikohtaus ja Pontius Pilatuksen näkökulmasta kerrottu tarinan osa) jollain tapaa naiivia, eikä miellytä omaa silmääni. Mustavalkoiset tai ehkä pikemminkin seepian sävyiset osiot sen sijaan toimivat hyvin.

Vaikka Klimowskin ja Schejbalin adaptaatio ei aivan täysin minua miellyttänyt, oli hauskaa palata suosikkikirjan tarinaan uudessa muodossa. Samalla heräsi himo lukea kirja uudelleen, ehkäpä tartunkin siihen jossain vaiheessa taas, kuka tietää. Jos Bulgakov on vielä romaanina lukematta, ei ehkä kannata aloittaa tästä sarjakuvaversiosta. Sen verran heppoiseksi juonen avaaminen lopulta jää.

Toinen sarjakuva, jonka loppuvuoden hulinoissa luin, olikin sitten huomattavasti mainiompi tapaus: iranilaistaustaisen Marjane Satrapin Pistoja. Tarina vie meidät naisten iltapäivään juoruilemaan, nauramaan, puhumaan ja suremaankin. Neuvoja jaetaan puolin ja toisin, sukupolvet ja perhekulttuurit kohtaavat ja läpi ehditään käydä niin tyttövuodet, avioliitto ja kokeneemman naisen elämänvaiheet.

Satrapin kynänjälki miellyttää, vaikka kuvat ovatkin hyvin yksinkertaisia, ilman sen kummempia sävyeroja. Tarina ja kuva sopivat hyvin yhteen, ja vaikka Satrapi nostaa esiin aika traagisiakin teemoja, kuten lapsimorsiamien aseman ja neitsyyden "palvonnan", kirjasta jää ennen kaikkea positiivinen ja voimakas mieliala. Naiset pärjäävät kyllä, etenkin kun lyövät hynttyyt yhteen ja jakavat ilonsa ja surunsa.

Sarjakuvia on kyllä mukavaa lukea, miksiköhän en useammin tartu niihin? Jotenkin ne aina unohtuvat muunlaisen kirjallisuuden jalkoihin, hyi minua. No, ehkä tässäkin asiassa voi vähitellen kehittyä, ja Satrapin Persepolis on kyllä itse asiassa jo varattuna kirjastossa minua odottamassa, ja yksi toinen sarjakuva seikkailee tuolla kirjastopinon päällimmäisenä... Kyllä näitä vielä täällä blogissakin nähdään!


Andrzej Klimowski & Danusia Schejbal: Mikhail Bulgakov's The Master and Margarita – A Graphic Novel
Self Made Hero 2008
127 s.

Kirjastosta.


Marjane Satrapi: Pistoja
Suomentaja: Taina Helkamo
Tekstannut: Ida Takala
Like 2010
Broderies (2003)

Kirjastosta.

______

Pistoja myös muualla: Kirjanurkkaus, Pieni kirjasto, Satun luetut, Notko, se lukeva peikko

Klimowskin ja Schjebalin kirjalla ehdin kuitata nyt jo päättyneestä Kirjan vuoden lukuhaasteesta vielä kohdan 17. Kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta.

Christos Tsiolkas: The Slap

Christos Tsiolkas: The Slap
Atlantic Books 2010
(1. painos 2008)
483 s.

Kirjakauppaostos.


Ihastuin loppuvuodesta Yle Teemalla esitettyyn australialaiseen Läimäys-sarjaan (The Slap), joka sukeltaa melbournelaisen ystävä- ja tuttavaverkoston keskiluokkaisen pinnan alle. Katson hyvin vähän televisiota, ja koska vaikutuin sarjasta suuresti, jäin miettimään, voiko kirja tarjota enää juuri uutta. Halusin kuitenkin lukea sen, alkuperäisen tarinan.

The Slap on kahdeksasta eri näkökulmasta kerrottu tarina eräiden puutarhajuhlien seurauksista ja kaikesta, mikä on tuonut ihmiset samaan pisteeseen. Hector on keski-iän kriisin kynnyksellä oleva jazzia luukuttava perheenisä, joka hairahtuu siihen perinteisen kuuloiseen: lukioikäiseen lastenvahtiin Connieen. Hectorin serkku Harry on kovalla työllä rikastunut autokorjaamoketjun omistaja ja alfauros, jonka tielle ei asetu kukaan, ei vaimo, poika, huijaava alainen saati sitten huonostikasvatettu tuttavaperheen ipana tai tämän white trash -vanhemmat. Juuri Harrysta tapahtumaketju lähtee liikkeelle, kun hän läimäyttää Rosien ja Garyn nelivuotiasta Hugoa kesken Hectorin ja tämän vaimon Aishan järjestämien puutarhajuhlien. Pojalla on homma lähdössä lapasesta, ja Harry toimii, kuten on tottunut toimimaan: ottaa tilanteen haltuunsa ja näyttää kaapin paikan.

Rosie ja Gary sekä suuri osa muista juhlien vieraista järkyttyy tapahtumasta pahanpäiväisesti. Poliisille soitetaan ja Harry haastetaan käräjille. Oikeudenkäynnin odottaminen, läpikäyminen ja seurausten käsittely kulkevat The Slapin taustalla kaikkien henkilöiden elämässä.

The Slap on koukuttava ja houkuttava kirja. Se kertoo tarinan, joka voisi olla totta missä tahansa, ja tarina on yhtä aikaa laaja ja yksityiskohtainen. Esiin marssiva henkilökaarti on onnistunut: on naisia ja miehiä, nuoria ja vanhoja, maahanmuuttotaustaa, kulttuurieroja, vaurautta ja niukkuutta. Henkilöitä yhdistää eräänlainen sijattomuus ja ulkopuolisuuden tuntu. Jopa ne, joiden ympärillä on rakkautta ja kiintymystä, kokevat olevansa yksin, tarkkailevansa vain.

Pääosaan nostettuja henkilöitä on kahdeksan, mutta tarina kietoutuu useammankin ihmisen ympärille. Hectorista kaikki alkaa, hänen kriisiytyneestä olostaan ja rimpuilustaan roolien sekasotkussa. Harry on yhtä aikaa vastenmielinen ja käytökseltään silti ymmärrettävä (osin, ei läheskään täysin). Hectorin vaimo Aisha ja tämän kaksi ystävää Anouk ja Rosie muodostavat omanlaisensa yksikön. Naiset ovat tunteneet teini-ikäisistä, kasvaneet, sekoilleet ja aikuistuneet yhdessä, ja vaikka valinnat ja sattumat ovat vieneet heidät erilleen, yhteys on säilynyt. Mutta voiko se kestää kaikkea? Voivatko äidit hyväksyä lapsettomana viihtyvän Anoukin? Voiko Anouk taas käsittää äitiyttä? Etenkin Rosie herättää valinnoillaan närää niin aviomiehessään kuin ystävissään ja sekalaisissa tuttavissaan: nelivuotiaan imettäminen ja täydellinen curling-vanhemmuus ei ole valinnoista helpommin perusteltavissa.

Toisaalta tilannetta tarkkailee Harryn isä Manolis, kreikkalaissiirtolainen, vanhuuteen sopeutumaton, pohjimmiltaan vielä hieman kapinallinen. Hän ei ymmärrä kaikkia nykymaailman hömpötyksiä, muttei toisaalta jaksaisi myöskään vaimonsa ikiaikaisia perinteitä ja ehdotonta perhekeskeisyyttä.

Nuoriso pääsee ääneen Connien ja Richien kautta. He ovat parhaat ystävät, abiturientit, tulevaisuutensa äärellä. Tätinsä kanssa elävä orpo Connie on ihastunut Hectoriin, mutta väistämätön pettymys ja siitä seuraava hätävalhe laukaisevat nopeasti hallinnasta lähtevän tapahtumasarjan, joka tuottaa lopulta vain turhaa tuskaa kaikille. Richie kipuilee seksuaalisen identiteetin heräämisen ja hyväksytyksi tulemisen kanssa. Herkällä sielulla ei ole helppoa.

Ja lopulta kaikki tuntuu kietoutuvan perheeseen ja avioliittoon. Kaikkeen siihen, mikä on niin keskiluokkaista ja oikeaa, mutta sisältä joskus läpimätää, virheellistä ja täynnä väärin tehtyjä valintoja.

Christos Tsiolkasin teos on moniääninen, voimakas ja rehevä. Kirjailijalla on kyky uida henkilöiden nahkoihin, saada heidät eloon ja lukija uskomaan heidän tunteisiinsa, ajatuksiinsa ja tekoihinsa. Paikoin Tsiolkas on raju ja raaka, hän ei säästele tai sievistele. Ehkä havaittavissa on jonkinlaista sukulaisuutta Jonathan Franzeniin, jonka kirjoissa ruumiintoiminnot ja -eritteet eivät myöskään jää hienovaraisempien raakuuksien varjoon.

Sanottava kuitenkin on, että tv-sarja, jonka näin ennen kuin luin kirjan, vie omassa vertailussani voiton. Sarja on yksinkertaisesti niin uskomattoman laadukas ja sen tunnelma on visuaalisuuden ohella äärimmäisen tiivis, että ei voi kuin kumartaa tv-tuotannon puoleen.

The Slap on voimakas ja vaikuttava. Se paljastaa silotellun pinnan alla olevan roskan, näyttää kaksinaamaisten molemmat kasvot ja antaa toisaalta paljon anteeksi. Inhimillisyyttä, ihmisen virheitä, vääriä sattumia, huonosti tehtyjä valintoja. Joskus on läimäyksiä, jotka ovat ansaittuja.

___

Maailmanvalloitus: Australia.

How to Talk to a Widower

Jonathan Tropper: How to Talk to a Widower
Orion 2007
341 s.
Suomennettu 2009 nimellä Kuinka lähestyä leskimiestä, suomentaja J. Pekka Mäkelä, kustantaja Karisto.

Kirjastosta.


It feels like all anyone ever does these days is wake me up. If only they would let me sleep, maybe I'd wake up refreshed, with a newer, healthier perspective, ready to take on my life and solve its myriad problems. Maybe the whole problem is not that I'm sad, or screwed up, or self-destructive, but just mired in a state of perennial exhaustion. (s. 261)

Doug on 29-vuotias leski. Surullinen, vihainen ja ahdistunut. Vaimonsa Haileyn kuoltua lento-onnettomuudessa Doug on keskittynyt lähinnä seurustelemaan Jack Daniels -pullon ja pihapiirinsä jänisten kanssa. Jo yli vuoden kestäneen suruajan sumua ja Dougin hellästi vaalimaa itsesääliä häiritsee Haileyn teini-ikäinen poika Russ, joka hankkiutuu säännöllisesti hankaluuksiin, ei tule toimeen isänsä ja tämän uuden vaimon kanssa ja on kaiken kaikkiaan katkera, että Doug on leskeytymisensä myötä luopunut suhteellisen hyvin alkaneesta isäpuolen tehtävästään. Dougin kaksoissisko Claire on raskaana ja dumpannut rikkaan mutta ilkeän aviomiehensä ja päättää muuttaa evakkoon Dougin luokse alkaen samalla järjestellä veljelleen uutta naiselämää. Pikkusisko Debbie on menossa pian naimisiin ökyhäissä, perheen isä kärsii muistisairaudesta ja äiti helpottaa arkeaan viinillä. Miten löytää ulospääsy surusta, josta ei välttämättä edes halua luopua? Miten kestää lähiomaisten hyväätarkoittavat mutta ahdistavat avunantoyritykset? Ja miten selvitä naapurustossa ja ystäväpiirissä, joka yhtäältä muistuttaa menetetystä avioliitosta ja toisaalta potkii irti siitä?

Ensinnäkin on sanottava, että Jonathan Tropperin How to Talk to a Widower on varmaankin ensimmäisiä kaunokirjallisia teoksia, jotka olen lukenut kokonaan englanniksi. Edellistä en muista - se saattoi olla au pair -syksynäni vuonna 2004, jolloin käytin paikallisen kirjaston anteliasta tarjontaa surutta hyödykseni, mutta lähinnä suunnitellakseni USA-trippiä, joka ei koskaan toteutunut. Eli uusilla alueilla liikuttiin nyt vahvasti. (Tietenkin olen lukenut huomattavan paljon opiskeluun liittyvää kirjallisuutta englanniksi kuluneiden kuuden vuoden aikana, mutta sitä ei lasketa tähän kokemusmaailmaan.)

Meni hetki, ennen kuin pääsin uuteen kieleen sisään, mutta koska kyseessä on leppoinen romaani, imuun oli lopulta helppo antautua. Luin syksyllä Tropperin uudemman teoksen Seitsemän sietämättömän pitkää päivää, joten kirjailija ja hänen tyylinsä oli tuttu, eikä uutta tutustumiskierrosta tarvinnut sen takia tehdä.

How to Talk to a Widower kertoo siis surusta ja siitä selviämisestä, mutta se ei ole surullinen kirja. Se on itse asiassa hyvinkin viihdyttävä omassa kontekstissaan ja sai ainakin meikäläisen hörähtelemään aika ajoin. Ei nauramaan sydämellisesti tai kikattamaan pissat housussa, mutta reagoimaan yhtä kaikki. Dougin terävä (joskin paikoin viskinhuuruinen) havainnointi ympäristöstään ja sen ihmisistä napsahtaa useimmiten kohdalleen, hänen kirjoittamansa kolumnit rytmittävät tarinaa hyvin ja naseva dialogi puree.

At first I figured I would just sit at the bar, or on the couch, get drunk on the watered-down drinks, tap my foot in time to the eighties hard rock, and take a mental nap until it was over, but then I learned yet another incontrovertible truth about being young and bereaved: everyone wants to buy the widower a lap dance. Like waving a pair of powdered tits in my face will somehow ease my pain. (s. 204)

Mukana on myös jonkin verran ehkä vähäsen ärsyttävää pikkunäppäryyttä, eivätkä juonenkäänteet sinänsä saa pidättämään hengitystä, mutta kyllä minä tästä kirjasta pidin. Se kuvaa erästä elämänvaihetta tarkkanäköisesti ja tuomitsematta, antaa ihmisten olla epätäydellisiä ja kurkistaa hävyttömästi puhtoisena pidetyn ylemmän valkoisen keskiluokan julkisivun taakse. Mukana on myös ripaus poikamaista kohellusta (painimista pihanurmikolla ja mustia silmiä sekä ankeat polttarit strippibaarissa), kourallinen lohtuseksiä ja loppu, jossa ilkikurinen aurinko alkaa jo hieman kurkistaa pilvien takaa.

Viihdyttävää ja leppoisaa muttei naivia. Hyvä yhdistelmä muutenkin tietynlaiseen lukufiilikseen, mutta erityisen oivallinen ensimmäiseksi loikaksi englanninkielisen kirjallisuuden lukemiseen alkukielellä. Tätä touhua minä vielä jatkan!

Dougin touhuja on seurannut myös Minna.

So American: Modern Men Writers.

P.S. Yksi seikka ärsytti aivan tuhottoman paljon, ja vaikka se ei olekaan kirjallinen asia, haluan mainita sen tässä: in-ho-an amerikkalaisten tapaa ajaa autoa kännissä ja sitä, kuinka kasuaali asia se tuntuu olevan. Autolla lähdetään surutta baariin/illanistujaisiin/bileisiin, eikä alkoholin juominen ole mikään ongelma. Vasta oikea kaatokänni saa kelaamaan, pitäisikö se auto nyt jättää sitten starttaamatta. Ääliöt!