Asko Sahlberg: He (sekä joulutoivotukset)

Asko Sahlberg on kirjailija, josta ei liikoja puhuta – ainakin minusta tuntuu siltä. Siihen nähden, että hän kirjoittaa viiltävän hyvää proosaa, jossa lauseet ovat jo yksinään kokonaisuuksia, soisin hänen tuotantonsa näkyvän paljon laajemmalti kuin se näkyy.

Toisaalta Sahlbergin kirjoissa on niin paljon painoa, ettei niistä hutkita menemään mitään kepoisia mainoslauseita. Ei niitä tule itse asiassa lukeneeksikaan kovin nopeasti. Minulla on ollut keväästä saakka kesken Sahlbergin Pimeys-trilogia, joka on äärimmäisen hyvä, mutta oikeastaan se on jo liian hyvä – en halua lukea sitä vauhdilla, sillä haluan maistella jokaista lausetta. Hämmentävää.

Mutta. Ei minun siitä pitänyt kirjoittaa, vaan pienoisromaanista He, jonka luin Novellimaratonin jälkilöylyissä. He on päätynyt hyllyyni joltain kirpputorikierrokselta ja mittaa sillä on vain 120 sivua. Noissa sivuissa on kuitenkin kaikki mitä tarvitaan melkoiseen perhetragediaan.

Ison talon esikoispoika Henrik on lähtenyt sotilaaksi Venäjälle ja palaa kotiin Suomen sodan jälkeen. Taloa isännöi pikkuveli Erik, jonka kanssa Henrikillä ei ole lainkaan selvät välit. Erik ja vaimonsa Anna eivät ole saaneet toiveestaan huolimatta lapsia, mutta se ei ole ainoa asia, joka hiertää seinähirsien välissä. Vanha emäntä juo mielummin paloviinaa kuin puuttuu jälkeläistensä asioihin, serkkupoika Maurilla on oma kanansa kynittävänä ja omassa tuvassaan elelevällä Muonamiehellä on tarkka katse. Tässä liemessä lilluu niin rahaa, velkaa, ihmissuhteita kuin kateuttakin. Ja siitäkös riemu repeää...

Sahlberg kirjoittaa kuin vimmattu, ja silti tunnelma on pahaenteisen rauhallinen ja vakaa. Tarina ei tempoile, mutta silti sen jännite on käsinkosketeltava. Tapahtumia kerrotaan vuorotellen kunkin henkilön näkökulmasta, ja sen solmut aukeavat vähitellen (vaiko sotkeentuvat entisestään?). Veljeys, katkeruus, kosto – niistä He rakennuspalikkansa löytää.

Romaani on täynnä tukahdutettuja tunteita ja salaisuuksia, ja silti siinä ei ole mitään ylimääräistä, ei rönsyn rönsyä. Jos haluat lukea tyylikästä, taitavaa proosaa, lue Sahlbergia. Piste.


Asko Sahlberg: He
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2010
120 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä

Kymmenes kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen, tämähän käy leikiten!

_______________

Joulu tulla jolkottaa, näinhän se on, väistämättä. Olen ollut lomalla (=työttömänä) muutaman päivän ja koettanut relata tai jotain, melko kankein tuloksin. Lukeminen sentään maistuu, vaikka muuten on hieman apea olo. Eskapismi toimii.

Kovin kummoisia joulusuunnitelmia minulla ei ole, lähinnä ajattelin, no, lukea. Toivon Joulupukin tuovan mukanaan Asko Sahlbergin uusimman romaanin, Pilatuksen, jotta pääsen sen kimppuun joulun iloksi. Olen ollut syksyn karkkilakossa, joka päättyy huomenna – arvannette, että toinen käsi pysyy suklaarasiassa varsin tiukasti. Se siitä balanssin löytämisestä, sano. Ehtii kai sitä.

Yhtä kaikki: nauttikaa joulusta sellaisena kuin sen haluatte viettää!

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja yksi: Kutsu

Alkukesästä osallistuin Tammen ja WSOY:n uuden lasten- ja nuortenkirjallisuuden esittelytilaisuuteen. Moni esitelty kirja herätti mielenkiintoni, vaikken erityisen paljon lanua luekaan. Pieni tähtitiedefani sisälläni syttyi kuitenkin lopullisesti siinä vaiheessa, kun esiin tuotiin uusi lastenkirjasarja Kepler62.

Sarjasta on tulossa kuusiosainen. Sen takana ovat tekstin osalta kotimaisen lastenkirjallisuuden guru Timo Parvela ja norjalainen Bjørn Sortland. Mykistävän upean kuvituksen on tehnyt Pasi Pitkänen. Ensimmäinen osa, nyt käsillä oleva Kirja yksi: Kutsu tuli julki kesällä, Kirja kaksi: Lähtölaskenta on saatavilla ymmärtääkseni ihan näillä näppäimillä.

Kirjan pääosassa ovat veljekset Ari ja Joni. He asuvat kahdestaan ja yrittävät selvitä arjesta mitä mielikuvituksellisimmin keinoin. Päivät täyttävät lähinnä konsolipelit ja ravinnon hankinta. Eletään tulevaisuudessa, joka ei ole erityisen valoisa. Luonto on saastunut, kaupunkiympäristö on tunkkainen ja valvontaa on kaikkialla. Hallitus on ystävämme, todetaan.

Pojat saavat käsiinsä kohutun pelin, Kepler62:n, josta kiertää villejä huhuja. Sanotaan, että sitä ei voi päästä läpi ja jos joku onnistuisikin, lopussa odottaa jotain uskomatonta. Veljekset ryhtyvät tuumasta toimeen, eipä heillä parempaakaan tekemistä ole.

Pelit pelataan, mutta mitään erityistä ei sittenkään tapahdu. Vielä. Pojat jäävät odottavalle kannalle. Kun Joni sairastuu ja tarvitsee hoitoa, alkaa Arista tuntua, ettei kaikki ole ihan kohdillaan. Aikuiset ympärillä ovat kummallisia, ja tuntuu kuin joku seuraisi...

Kepler62 on ihan huikea kirja! Luin sen into piukassa, ja olin hurjan pettynyt, kun kirja loppui, vaikka tarina pääsi vasta alkamaan. Onneksi seuraavaa osaa ei tarvitse kauaa odottaa, mutta loput neljä ovatkin sitten pidemmän vartomisen takana.

Kirjan maailma on hieman pelottava, lähinnä ahdistavuutensa vuoksi, muttei liiaksi. Se on synkähkö, mutta silti siinä on tuttuja piirteitä. Pelaaminen, veljestä huolehtiminen ja luovuus nousevat sen keskeisiksi seikoiksi. Kirjan pojat ovat selviytyjiä mitä suurimmissa määrin, ja Ari on teräväpäinen isoveli, joka ei ole niin vain vietävissä.

Tarina ja kuvitus kulkevat käsi kädessä ja tukevat toinen toistaan. Kepler62 on vahvasti visuaalinen teos, ja hyvä niin. Kuvat houkuttelevat tarkkailemaan ja tutkimaan, mutta ovat silti hillittyjä ja ymmärrettäviä. Moni niistä sopisi vaikka julisteeksi tai tauluksi.

Tässä ensimmäisessä osassa ollaan vielä maapallolla, mutta loppu lupaa, että pian päästään kohti avaruutta. Uusia henkilöitä tulee varmasti mukaan tarinaan, ja kokonaisuus alkanee hahmottua. Kaiken kaikkiaan hieno avaus, joka tarjoaa monenlaiseen makuun jotakin. Poikiahan tällä selvästi houkutellaan lukijoiksi, mutta ei tämä mitenkään sukupuolirajoittunut kirja ole.

Ja antaahan se kaikenlaisia ajatuksia meille vieraista universumeista haaveileville aikuisillekin...

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja yksi: Kutsu

Kuvittaja: Pasi Pitkänen

WSOY 2015

121 s.

Kirjastosta.

______

Myös Lumiomenan Katja ja Kirjojen keskellä Maija ovat lukeneet tämän.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Kansi: Jussi Karjalainen
Teos 2009
312 s.

Kirjakauppaostos.


Tulkaa katsomaan friikkisirkusta! 

Parrakasta naista, tiikerinkesyttäjää, apinoita, hevosia!
Akrobatiaa, päästä varpaisiin tatuoitua tyttöä, kääpiöitä, elävää tykinkuulaa!

Tulkaa katsomaan tanssivia siamilaisia kaksosia, tulkaa katsomaan Isaacia ja Maxia!


Isaac ja Max syntyvät Saksassa valokuvaajan ja myyjättären esikoisina samaan aikaan 1900-luvun kanssa. Syntyessään veljekset ovat repiä äitinsä kirjaimellisesti halki, sillä he ovat kyljestä kiinni toisissaan. Lasten ulkomuoto on vanhemmille järkytys, ja heidät lähetetään pian maalle tädin ja isoisän hoteisiin, pois porvarillisen nousukkuuden ja puhtaan sukulinjan jaloista.

Maxista ja Isaacista tulee hieman vartuttuaan sirkuslaisia. He kiertävät Eurooppaa eri tirehtöörien alaisuudessa, tutustuvat kaikkiin niihin, joita muut eivät halua tuntea kuin mainosjulisteista ja sermien takaa. Heidän tiensä kulkee asuntovaunuista bordelleihin, lutikkaisista hotellihuoneista huviloihin. Veljekset päätyvät myös kieltolain aikaiseen Helsinkiin, jossa he kohtaavat salaperäisen, jatkuvasti tarinoivan Iriksen, venäläisemigrantin ja seurapiirivaimon.

Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max on upea kirja. Olen viikon sisään lukenut niin hyvää kotimaista kirjallisuutta, että se saa minut hämmennyksiin. Viikonloppuna loppuun saamani Kätilö vaikutti syvästi ja syvältä, ja Sinun jälkeesi, Max ihastuttaa yhtä lailla.

Parkkisen tarinaan tempautuu ensimmäiseltä sivulta alkaen. Kertojana toimiva Isaac alkaa kuroa auki tarinaa, joka on epätyypillisyydessään monin tavoin samaistuttava. Veljekset elävät koko ajan yhdessä, ja koska he ovat kokeneet yhdessä niin paljon, aina ei tarvita sanoja. Verenkiertokin on osin yhteinen. Ja maksa, jota Max juo pilalle niin nopeasti kuin ehtii.

Kirjan vire on vahvasti melankolinen, vaikka se leikittelee monilla herkullisilla stereotypioilla ja roiseilla yksityiskohdilla. Kokonaisuus on kuitenkin hallittu, ja se on kaunis. Kauneus muodostuu niin rososta, epäonnesta, lihavasta banjoa soittavasta pariisilaishuorasta kuin koskaan erottamattomasta veljeydestä, omasta ja jaetusta tilasta sekä rakkauden ja kiintymyksen kaipuusta ja sen ajoittaisesta pilkahtelusta.

Sinun jälkeesi, Max on kypsää ja täyteläistä kirjallisuutta. Se herättää ajatuksia, ihmetyttää ja kummastuttaa, kauhistuttaakin. Se kertoo 1900-luvun alun Euroopasta ja Suomesta, syrjäkujista, esiripun takaisesta maailmasta ja siitä, miltä monet haluavat tekopyhästi sulkea silmänsä vain ahnehtiakseen nurkan takana toinen toistaan skandaalinkäryisempiä lööppejä.

___

Sinun jälkeesi, Max oli sijalla 60 Helsingin Sanomien 2000-luvun parhaat kotimaiset romaanit -äänestyksessä.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.