Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Seksistä ja matematiikasta, kukapa ei niistä haluaisi puhua ja lukea? Iida Rauman romaanin kaksinapaisen keskiön toisella puolella on lahjakas matemaatikko Erika, sulkeutunut ja itsekseen, numeroiden kanssa viihtyvä nainen, joka joutuu kohtaamaan koskemattomuuden rajat ylittävän pahan omassa rappukäytävässään. Uhka laukaisee Erikassa muistot ja se vie herkän mielen särkymispisteeseen.

Toinen romaanin keskushenkilö on kirjastovirkailijana työskentelevä Tuovi. Hän pohtii omaa sukupuoli-identiteettiään, rakentaa ihmissuhteita ja niiden aihioita ja kokee tuskaa tuhoutuvan ympäristön ja maailman puolesta. Kun Erika ja Tuovi kohtaavat sattumalta Tuovin työpaikalla, kahden hyvin erilaisen ihmisen polut siirtyvät aavistuksen ja toisenkin verran toisiaan kohti, lähemmäs jonkinlaista keskipistettä ja ymmärrystä.

Rauman romaanissa on vahvoja elementtejä jopa runsauteen asti. Sosiaalisilta taidoiltaan rajoittuneen neron kasvun kuvaaminen muodostaa ensimmäisen puoliskon tarinasta. Erika on perheessään väärinymmärretty: vanhempien huomio suuntautuu lievästi kehitysvammaiseen pikkusiskoon Emiliaan, sillä Erikan erityislaatuisuutta heidän on vaikea ymmärtää. Vain isoisä Rehtori tukee ja kannustaa, tuuppii eteenpäin. Erikan ja Emilian perheen omat salaisuudet alkavat vähitellen kiehua pinnan alla paljastaen menneisyyden tekoja, jotka heittävät varjonsa pitkälle.

Erikassa tiivistyy kahden usein vastakohdaksi määritellyn ilmiön päällekkäisyys. Äly ja ruumiillisuus kohtaavat väistämättä ja jopa alleviivaten, niin monien ruumiillisten kokemusten ja eritteiden kautta Erikan elämää kuvataan. Kuukautiset, seksi, pahoinpitelyn aiheuttamat vammat ja kivulias herpes näkyvät ja tuntuvat kehon epätäydellisyyteenä ja haavoittuvuutena, mutta niin on tilansa myös täydelliselle, kristallinkirkkaalle matematiikalle ja tieteelliselle työlle.

Tuovi puolestaan luovii tarinassa hahmona, joka voitaisiin kietoa ilmeisimmän – transsukupuolisuuden – ympärille, mutta niin ei käy. Sen sijaan Tuovissa kiteytyy jotain olennaista 2000-luvun nuoren kaupunkilaisen aikuisen elämästä: halu elää eettisesti vahvaa elämää, ahdistus maailman tilasta, epävarmuus ihmissuhteissa, putoaminen pois tehokkuuden ja yksioikoisen tien vaatimuksista.

Seksistä ja matematiikasta on vahva, runsas kokonaisuus. Se käsittelee kunnianhimoisesti suuria teemoja, muttei romahda rakennelmansa alle. Lukeminen on nautinnollista, vaikka kirja ei ole mitenkään iloinen saati kevyt. Se haastaa lukijansa kunnon yhtälön tapaan eikä tarjoa pelkästään valmiita vastauksia, vaikka jonkinlaisia ratkaisuehdotuksia esitteleekin. Sen sijaan romaani avaa lukijalle yhä uusia silmuja, lopulta myös kaiken synkän jälkeen jotain toiveikkuudeksi tulkittavaa.


Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Gummerus 2015
474 s.

Kirjastosta

_________

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Reader, why did I marry him?, Rakkaudesta kirjoihin, Luettua elämää, Mari A:n kirjablogi, Opus eka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Täysien sivujen nautinto, Kulttuuri kukoistaa,  Kirjamuistikirja, Iltaluvut    

Haasteet: Suomi(ko) 100 (kirjassa näkyy vahvana sekä vammaisuus että transsukupuolisuus), Helmet-haaste (kohta 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö), 100 kirjaa vuodessa (34. luettu kirja).

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kari Hotakainen: Luonnon laki
Kansi: Elina Warsta
Siltala 2013
283 s.

Kirjastosta.


Maalämpöyrittäjä Rautala on tottunut elämässään jo moneen. Hän on haudannut vaimon, kasvattanut tyttären, hoitanut vanhenevia vanhempiaan, pyörittänyt pienyritystä, helpottanut verotustaan ja valmistautuu tulemaan pian ukiksi. Kun maantiellä tapahtuu auto-onnettomuus ja Rautala löytää itsensä useasta kohdasta kasaan kursittuna toipilaana sairaalan kuntoutusosastolta, elämä ja maailma saavat aivan uusia sävyjä.

Sairaanhoitaja Laura on Rautalan tapaan nähnyt paljon. Raskas työ vaatii erilaisia rentoutumistapoja sekä kykyä sopeutua ja jaksaa haukkuvat potilaat, osaston kiristyvän taloustilanteen ja hyvin samaan tapaan toistuvat päivät. Aivan toisaalla Leikkaajana tunnettu virkamies niittää sitä, mitä muut – etenkään poliitikot – eivät uskalla edes ajatella. Ja kaikkea tätä tarkkailee Sierra Leonesta pitkän tien kylmään pohjolaan kulkenut nuorimies.

Kari Hotakaisen uusin teos Luonnon laki alkaa suoraan toiminnasta, kun Rautala havahtuu tajuihinsa auto-onnettomuudessa. Tarina kulkee kautta linjan kuin ajatuksenvirtana, hyvin toteavana ja paikoin jopa monotonisena. Hotakaisen kieli on terävää ja sinkoilevaa, tarkkaa ja aitoa.

Osaltaan kieli myös etäännyttää lukijaa kauemmas. Se aaltoilee, tuo välillä lähemmäs, vie välillä pois. Juuri kun luulee päässeensä kyytiin, jokin tipauttaa ulos vireestä.

Tarina on kirjailijalle omakohtainen ja tuntemukset, joita Rautala käy läpi sekä onnettomuuden aikana että sen jälkeen on kirjoitettu tavalla, jota vastaavaa kokematon ei varmastikaan voisi sellaisenaan kirjoittaa. On rohkeaa panna itsensä ja moiset kokemukset peliin. Siitäkin huolimatta, että tarina tykittää vauhdilla ja aitoudella eteenpäin, en aivan pysynyt sen imussa. On vaikeaa määritellä, mistä se tarkalleen ottaen johtuu.

Luonnon laki kulkee eteenpäin tasaista vauhtia. Sen suurin käänne tapahtuu jo alussa, ja sen jälkeen tarina ei tee uusia nousukiitoja. Sillä on voimakas yhteiskunnallinen kaiku, mutta se ei pääse niin suureen rooliin ja ääneen kuin voisi. Ehkä kirjan runsas moniäänisyys, usean näkökulman käyttö ja niiden nopea vaihtuvuus sekoitti tämän lukijan pään ja hieman liiaksi hioi kriittistä kärkeä pois lukukokemuksesta. Esimerkiksi Rautalan Mira-tyttären rooli jää uuden elämän synnyttäjäksi – Mira itse ei pääse niin tärkeäksi, hänestä ei tule kokonaista kirjallista persoonaa. Samoin sierraleonelainen Badu on vain ohimenevä kasvo.

Hyvinvointivaltio, verot, yhteisöllisyys, huolenpitojärjestelmät, perhe, globaali eriarvoisuus... teemoja on paljon, ja niiden käsittely perusteltua, mutta siitäkin huolimatta Luonnon laki on kirjana vain keskinkertainen. Liian monta langanpäätä jää roikkumaan ilmaan johtamatta mihinkään ja liian moni aihe ja huomio nousee esiin ainoastaan hetkeksi vain kadotakseen lähes saman tien.

Luonnon laki on sirpalemainen ja mosaiikkimainen, tarkkasilmäinen kertomus yhteiskunnasta, jossa elämme kuin veitsenterällä. Tiedämmekö itsekään, kuinka onnekkaita ja huolehdittuja olemme? Ymmärrämmekö, miten vähästä moni asia on kiinni, ja miten helppoa ne olisi viedä meiltä pois? Tuskinpa vain, ja juuri siihen Hotakainen haluaa katseemme kiinnittää.

___

Muualla luettua: Kirjapolkuni, Kaisa Reetta T., Lukutoukan kulttuuriblogi, Marjatan kirjat, Mari A:n kirjablogi.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Kansi: Jussi Karjalainen
Teos 2009
312 s.

Kirjakauppaostos.


Tulkaa katsomaan friikkisirkusta! 

Parrakasta naista, tiikerinkesyttäjää, apinoita, hevosia!
Akrobatiaa, päästä varpaisiin tatuoitua tyttöä, kääpiöitä, elävää tykinkuulaa!

Tulkaa katsomaan tanssivia siamilaisia kaksosia, tulkaa katsomaan Isaacia ja Maxia!


Isaac ja Max syntyvät Saksassa valokuvaajan ja myyjättären esikoisina samaan aikaan 1900-luvun kanssa. Syntyessään veljekset ovat repiä äitinsä kirjaimellisesti halki, sillä he ovat kyljestä kiinni toisissaan. Lasten ulkomuoto on vanhemmille järkytys, ja heidät lähetetään pian maalle tädin ja isoisän hoteisiin, pois porvarillisen nousukkuuden ja puhtaan sukulinjan jaloista.

Maxista ja Isaacista tulee hieman vartuttuaan sirkuslaisia. He kiertävät Eurooppaa eri tirehtöörien alaisuudessa, tutustuvat kaikkiin niihin, joita muut eivät halua tuntea kuin mainosjulisteista ja sermien takaa. Heidän tiensä kulkee asuntovaunuista bordelleihin, lutikkaisista hotellihuoneista huviloihin. Veljekset päätyvät myös kieltolain aikaiseen Helsinkiin, jossa he kohtaavat salaperäisen, jatkuvasti tarinoivan Iriksen, venäläisemigrantin ja seurapiirivaimon.

Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max on upea kirja. Olen viikon sisään lukenut niin hyvää kotimaista kirjallisuutta, että se saa minut hämmennyksiin. Viikonloppuna loppuun saamani Kätilö vaikutti syvästi ja syvältä, ja Sinun jälkeesi, Max ihastuttaa yhtä lailla.

Parkkisen tarinaan tempautuu ensimmäiseltä sivulta alkaen. Kertojana toimiva Isaac alkaa kuroa auki tarinaa, joka on epätyypillisyydessään monin tavoin samaistuttava. Veljekset elävät koko ajan yhdessä, ja koska he ovat kokeneet yhdessä niin paljon, aina ei tarvita sanoja. Verenkiertokin on osin yhteinen. Ja maksa, jota Max juo pilalle niin nopeasti kuin ehtii.

Kirjan vire on vahvasti melankolinen, vaikka se leikittelee monilla herkullisilla stereotypioilla ja roiseilla yksityiskohdilla. Kokonaisuus on kuitenkin hallittu, ja se on kaunis. Kauneus muodostuu niin rososta, epäonnesta, lihavasta banjoa soittavasta pariisilaishuorasta kuin koskaan erottamattomasta veljeydestä, omasta ja jaetusta tilasta sekä rakkauden ja kiintymyksen kaipuusta ja sen ajoittaisesta pilkahtelusta.

Sinun jälkeesi, Max on kypsää ja täyteläistä kirjallisuutta. Se herättää ajatuksia, ihmetyttää ja kummastuttaa, kauhistuttaakin. Se kertoo 1900-luvun alun Euroopasta ja Suomesta, syrjäkujista, esiripun takaisesta maailmasta ja siitä, miltä monet haluavat tekopyhästi sulkea silmänsä vain ahnehtiakseen nurkan takana toinen toistaan skandaalinkäryisempiä lööppejä.

___

Sinun jälkeesi, Max oli sijalla 60 Helsingin Sanomien 2000-luvun parhaat kotimaiset romaanit -äänestyksessä.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Kotimainen kasarikirjakesä: Koirankynnen leikkaaja

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Otava 2010 (1. painos 1980)
160 s.

Kirjastosta.


Mertsi Vepsäläinen on nuori mies, jota sota kohteli kaltoin. Luoti kävi turhan lähellä ja aiheutti sen, ettei Mertsillä enää leikkaa ihan entiseen malliin. Lisäksi hänellä on välillä tuskaista päänsärkyä sekä kasvojen pakkoliikkeitä, ja joskus oma nimikin unohtuu. Yksinäisyyskin vaivaa, sillä perhettä ei Mertsillä enää ole.

Kun Mertsi tapaa koulun korjaustöissä römeä-äänisen ja puheliaan Ville Kuosmasen, uudet ajatukset valtaavat pään. Kuosmasella on kotona narttukoira, Sakke, jonka kannukset ovat kasvaneet liian pitkiksi. Ne pitäisi leikata, ettei Sakelle satu haaveria metsällä, mainio metsästyskoira kun on. Siitäkös Mertsi innostuu – pääsisi tekemään hyvää työtä ja voisi ystävystyä koiran kanssa. Ei olisi enää niin yksinäistä.

Matka Kuosmasen kotipirtille on kuitenkin hieman pidempi kuin Mertsi ajatteli. Hän ajautuu savottakämpälle apumieheksi, tutustuu uusiin ihmisiin ja joutuu kokeilemaan onneaan erilaisissa puhdetöissä, joista toiset onnistuvat paremmin kuin toiset. Kun Mertsi lopulta pääsee Kuosmasille saakka, moni asia on ja tapahtuu toisin kuin hän luuli.

Haahuilin taannoin kirjastossa ajatuksenani löytää jotakin kätevää kesäluettavaa Albatrossia haavoitin -blogin Kotimainen kasarikirjakesä -haasteeseen. Veikko Huovisen kohdalla käsi osui hyllyyn kuin itsestään. Kokeillaanpa tätä!

Luin Koirankynnen leikkaajan juhannuksena ja todettava on, että paukkupakkasissa pääasiassa syrjäisellä savottatuvalla vietetty 160 sivua oli tunnelmaltaan hieman, no erikoinen lukutilanteeseen nähden. Hyvin sinne silti tuli upottua, Mertsin ja kumppaneiden maailmaan, 1940-luvun lopun Suomeen.

En ole aiemmin lukenut Veikko Huovisen kirjoja, joten ennakko-oletuksia oli vain vähän. Humoristiksi olen hänet mielessäni lokeroinut, mutta sitä piirrettä ei tässä kirjassa näy. Lempeää sympatiaa senkin sijasta. Kirja tuntuu pituuttaan suuremmalta, ja vaikka sivuja on varsin vähän, lukukokemus oli kokonainen ja eheä.

Ei ole maailma tai sotakorvauksia täydellä höyryllä maksava Suomi helppo paikka olla ja elää, etenkään, kun on menettänyt sekä perheen että täysipainoisen elämän. Mertsi ei kuitenkaan jää surkuttelemaan itseään, vaan ottaa asiat niin kuin ne ovat. Hän ei ole sankari, muttei kyllä täydellinen reppanakaan – Mertsi vaan. Kiintymystähän me kaikki kaipaamme ja yksinäisyyttäkin useimmat pyrkivät välttelemään. Viattomuus sen sijaan on monimutkainen käsite, jota ei maailmassa kovin paljoa ole.

Vaikka Koirankynnen leikkaaja on mitaltaan lyhyt, sen ihmisistä ehtii tulla läheisiä. Kukaan ei ole täydellinen ja kaikissa on ärsyttäviä puolia, mutta juuri siksi Huovisen ihmiskuvaus tuntuu niin aidolta. Työnteko on raskasta ja elantoa on riivittävä kasaan niillä keinoin, joita käytössä on. Epätoivoon ei silti ole syytä, sillä kamina kuivattaa metsätöissä kastuneet varusteet ja vaikka kahvi on kortilla, jo höyryävä korvike ja loraus viinaa tuovat pienen ilon aherrukseen. Ja mikä ilo onkaan, kun lähes jokapäiväinen hernerokka vaihtuu kerrankin tuoreisiin ahveniin!

Koirankynnen leikkaaja jää mieleeni positiivisena yllättäjänä. Vaikka se kertoo aiheista, jotka saattavat herättää sääliä ja surkuttelua, ihmetystäkin, se ei ole masentava. Arkinen se kyllä on, ja sellaisenaan kirja, jonka lukeminen saa muistamaan, että aina kannattaa yrittää, vielä yhden kerran lisää, vaikka maailman koira purisikin napakasti.

Mitähän sitä seuraavaksi Huoviselta lukisi?

___

Salla pohtii tekstissään Koirankynnen leikkaajan taitavaa ristivalotusta, Luru nautti erityisesti Huovisen mehevistä kuvailuista, vaikka kokikin kuvatun maailman vieraana, Tessa viehättyi tarinan ja kielen yksinkertaisuudesta ja rikkaudesta.

Osallistun kirjalla haasteisiin Kotimainen kasarikirjakesä sekä Lukemattomat kirjailijat.