Iida Rauma: Hävitys – Tapauskertomus

 

Tästä kirjasta kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Sen lukeminen tuntui pahalta, mutta niin oli tarkoituskin. Vaikka se tuntui pahalta, luin nämä neljäsataa sivua nopeammin kuin mitkään muut sivut aikoihin. Upposin, hajosin, häpesin.

Iida Rauma vakuutti minut edellisellä romaanillaan Seksistä ja matematiikasta. Hävitys on tänä vuonna alkuvuodesta ilmestynyt romaani, jota on jo luettu ja käsitelty, josta on järkytytty ja varmasti myös suututtu – syytäkin on. Hävitys ei pyydä mitään, ei kerta kaikkiaan mitään itsessään ja kerronnassaan anteeksi ja se pohjautuu vahvasti tapahtuneisiin asioihin, joiden ei olisi pitänyt koskaan saada tapahtua.

Rauma kirjoittaa villisti ja voimakkaasti aiheesta, jota oman opettajantyöni puolesta kohtaan ja jonka kanssa olen tekemisissä: koulukiusaamisesta tai oikeammin kouluväkivallasta. Tarinan ytimessä ovat kivisen koulupolkunsa osin yhdessä ja vähintään toisiaan hipaisten käyneet A ja Ira. A on tarinan pääkertoja, historianopintonsa suorittanut ja sijaisopettajaksi päätynyt ihminen, jonka ympärillä kaikki tuntuu rapistuvan: asunto Turun Ylioppilaskylässä, jaksaminen työssä, vaatteet yllä, oma keho ja mieli. Ira puolestaan on A:n entinen luokkatoveri, niin ikään syrjään sysätty, menneestään kirjallista uraa ammentanut.

A juoksee öisin, kun ei muutakaan voi, ainakaan hän ei nuku. Eräällä öisellä lenkillään hän on törmäävinään, sikäli kun voi aisteihinsa luottaa, kaikkien vuosien jälkeen Iraan, eikä mikään jää tai jätä enää rauhaan.

Hävitys on monikerroksinen, julma ja taitava romaani. Se tarkastelee terävästi suomalaista koulua, sen pinnallisuutta ja piinaavuutta. Opettajia, valtajärjestelmää, auktoriteetteja, ryhmädynamiikkaa. Se on eittämättä tarkkasilmäisempi kuin Suomen suurimpien kaupunkien opetusvirastojen erityisasiantuntijat yhteensä käsitellessään kouluarjen satuttavuutta, tekopyhyyttä ja tyhjyyttä.

"A istuutui pöydän taakse, käynnisti tietokoneen, tuijotti oppilaitaan ja yritti miettiä, mikä niissä oli pielessä ja oliko se mahdollisesti tahallista. Hän löysi kadonneen muistitikun tietokoneen kyljestä, ja käski 7b:tä ottamaan kirjat esiin ja pistämään pois puhelimensa. Joku päästi protestoivan huokauksen, etäisen elonmerkin, mutta muuten ne näyttivät lannistuneilta ja niin kilteiltä, että tulisivat vielä musertumaan ennen aikuisuutta – tai pikemminkin aikuistuminen olisi musertumista, ja koulu tulisi suorittamaan tehtävänsä." (s. 32)

Mietin kirjan kangaspintaa, joka kerää itseensä pölyt ja roskat, niin kuin tarina sen kansien sisällä paljastaa lian ja ryönän, joita koulujärjestelmä, keinotekoinen yhteiskunnan valtarakennelma, tuottaa ja uudistaa koululaissukupolvi toisensa jälkeen. Kuinka edelleen, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen aikuistumisen musertava vaikutus tapahtuu, kuinka eläväksi heräävät ne toisteiset rakenteet ja kuviot, joita ei mikään saa lopullisesti muuttumaan tai katoamaan, vaikka syytä olisi.

A:n ja Iran tarinassa merkittävän roolin saa alakoulun musiikkiluokka ja sen vääristynyt dynamiikka. Opettajan valta-asema, jota ei mikään horjuta, suosikit ja suosituimmuus, piilotetumpi ja ilmiselvä toiseen ihmiseen kohdistuva julmuus, vääryys ja väkivalta. 

"Jonkun olisi pitänyt herätellä niiden viha, A sanoi. Jonkun olisi pitänyt aseistaa ne, jos ei kalašnikovein niin riittävin tiedoin, mutta tietenkään, A sanoi, ei peruskoulu niin tehnyt, tuskin edes kasvatti niistä historiatietoisia, erilaisuutta ymmärtäviä, yksilön merkityksen yhteiskunnallisena toimijana käsittäviä, vastuullisia yhteiskunnan jäseniä, kuten historian opetussuunnitelma ympäripyöreästi lupaili, eikä A suoraan sanoen edes yrittänyt kasvattaa." (s. 32)

Kasvatustyössään ei onnistu myöskään A:n ja Iran entinen opettaja, vaikka tämä varmaankin luulee eläkeikäänsä asti ja sen jälkeenkin tekevänsä työtään suurella sydämellä ja vahvalla ammattitaidolla. Taitamattomasti hoidetut tilanteet, harkitsemattomat ja julman harkitut sanat, toiminta ja toimimattomuus. En minä ihmettele, että näin kirjoitetaan, kyllä tätä kaikkea edelleenkin on, vaikka kuinka haluttaisiin ajatella aikojen ja ihmisten muuttuneen.

"Hänestä erilaisuuden ymmärtäminen kuulosti siltä kuin ymmärtäjät itse olisivat jollain mystisellä tavalla samanlaisia ja normaaleja, ja mitä yksilön merkitykseen historiallisena toimijana tuli, A:n käsityksen mukaan yksilöllä ei enimmäkseen ollut pienintäkään merkitystä, ja silloin, kun joku sinnikäs yksilö siitä huolimatta yritti, yhteisö useammin kuin 99 kertaa sadasta teki tästä selvän." (s. 32)

Sen lisäksi, että Hävitys käsittelee yksilön ja ryhmän tuhoa, se kuvaa Turun kaupunkihistoriaa taitavalla otteella. Jopa minä, jonka Turku-tuntemus on laihaa ja painottuu lähinnä väsyneisiin laahustuksiin rautatieaseman, maakunta-arkiston ja linja-autoaseman välillä sinä eräänä pimeänä gradutalvena, kun moni muukin asia menetti valonsa, sain Rauman tekstistä paljon irti. Kuljin mukana, näin talot ja kadut ja Aurajoen ja minnekään johtamattomat kiskot ja rapistumisen ja silti jossain pulppuavan elämänhalun.

Romaani on intensiivinen, rytmiltään vaativa ja sisällöltään lukijan runnova. Rauma kirjoittaa vimmalla ja voimalla, jonka mukaan on vain mentävä, jos aikoo selvitä tai edes yrittää. Kirja ei päästä helpolla. Se vyöryy. Kaikkialla on jatkuva märkien vaatteiden, hoitamattomien haavojen ja päätä vasten liimautuvien hiusten tunkkainen haju. Niin ikään se liimaa lukijan itseensä, vaatii saada elää omaa elämäänsä.

Hävitys saa minut häpeämään itseäni ja edustamaani ammattikuntaa ja laitosta. Se saa minut pyytämään mielessäni anteeksi kaikilta niiltä nuorilta, joita en ole osannut, jaksanut tai ymmärtänyt auttaa silloin, kun se olisi ollut virkavelvollisuuteni ja tehtäväni ihan vain ihmisenä. 

Tämä kirja pitää lukea.

Iida Rauma: Hävitys – Tapauskertomus
Siltala 2022
400 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Marjatan kirjat ja mietteet, Savannilla, Kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskutelua tai kohua, Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 11. Kirjan tarina tapahtuu kaupungissa.

Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar

 

Joskus kaipaan opiskeluaikoja niin, että meinaan käpristyä kasaan. Kaipaan yliopistoa, päättymättömiä tenttikirjapinoja, hämmentäviä, inspiroivia ja tyystin yli hilseen meneviä (metafysiikka never forget) luentoja, arkistojen kaivelua (Turun maakunta-arkisto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto, graduni syntysijat), opiskelijaelämää, kirjoittamista, oivalluksia. Historianopiskelu oli ihanaa.

Onneksi historianopiskelusta jää käteen paljon, vaikka historiatiede sinänsä tarjoaa peruskoulun aineenopettajalle lähinnä tukirangan ja muutamia työkaluja, joita voi hyödyntää silloin, kun varsinainen kasvatus- ja ihmistyö tarjoaa pienen tilan myös substanssille. Minulle historianopiskelusta on ollut iloa ja hyötyä siinäkin mielessä, että se on avannut tien loppumattomaan uteliaisuuteen. Ei oikeastaan ole sellaista historian osa-aluetta, josta en saattaisi kiinnostua, jos esitystapa on sopiva.

Ja tässäpä jälleen sellainen kirja, joka saa kurkistamaan menneisyyden ihmisten maailmaan uteliaana ja hämmentyneenä siitä, miten paljon tiedettävää ja ymmärrettävää ja opittavaa historia voi tarjota, kun se eteen tarjoillaan.

Ebba Stenbock oli aatelissuvun tytär, Kustaa Vaasan leskikuningatar Katarinan sisar, vapaaherra ja Suomen käskynhaltija Klaus Flemingin vaimo, kunnioitettu rouva Ebba, suuren lapsikatraan äiti, Turun linnan emäntä. Anu Lahtisen Ebba, kuningattaren sisar on elämäkerta Ebba Stenbockista, naisesta, joka eli vaiherikkaan elämän 1500- ja 1600-lukujen vaihteen Suomessa.

Voinee sanoa Ebban elämän olleen monin tavoin tyypillistä tuon ajan aatelisnaisen elämää – ja samaan aikaan poikkeuksellista ja tietenkin itsessään ainutlaatuista. Ebballa oli aitiopaikka valtataisteluihin, aatelissukujen välisiin suhteisiin, hyviin ja huonoihin aikoihin. Hän synnytti ja hautasi lapsiaan, neuvoi ja karttoi puolisoaan, eli ennen kaikkea tiiviissä suhteessa omiin sisariinsa ja näiden perheisiin. Teki mitä täytyi, joskus ehkä enemmänkin ja aina ei sitäkään.

Lahtisen käsissä Ebbasta ja hänen ajastaan saa monipuolisen ja kiinnostavan kuvan. Tekstin äärellä myhäilee ja ihastelee tutkimuksen teon ja lähteisen löytämisen, käyttämisen ja tulkinnan taitoa. Kun tutkitaan menneisyyden yksilöitä, joiden oma ääni on ollut mullan alla jo vuosisatoja, syntyy paljon aukkoja, joiden täyttämisen kanssa on oltava varovainen. Mitä ihminen ajatteli, mitä tunsi, mitä halusi? Päätelmät on tehtävä fragmenteista, sivuäänistä, joskus myös yleistyksistä ja arvauksista. Ebba itse jääkin kaikesta huolimatta hieman arvoitukseksi, persoonaksi, joka eli oman ainutlaatuisen elämänsä ja jätti omat jälkensä – tai oli myös jättämättä.

Ebba, kuningattaren sisar on kirja, jonka lukeminen ilahduttaa ja innostaa. Kustaa Vaasan jälkeisen Ruotsin kruununperimystaistelut, nuijasota ja vähitellen muotoaan hakeva ja suurvallaksi nousemassa oleva Ruotsi ovat aihepiirejä, joihin harva historianharrastaja täysipainoisesti paneutuu. Kenties modernimpi historia on monen mielestä kiinnostavampaa, sen lähteet ja lähestyttävyys ovat ehkä matalamman kynnyksen takana kuin 1500–1600-lukujen maailma.

En kerta kaikkiaan keksi, mistä moittisin tätä teosta. Se on tiivis, ilmaisultaan selkeä ja konstailematon, aihepiiriltään rajattu ja perusteltu, huolella lähdeviitoitettu ja varmasti oivaa ja tavoitettavissa olevaa yleistajuista luettavaa kelle tahansa aihepiiristä kiinnostuneelle – ja toki niillekin, jotka vielä empivät!

Ebba, onneksi sain tutustua sinuun juuri nyt! Muistutit, kuinka onnekas olen, kun maailma on valmis tarjoamaan koko ajan uutta ja kiehtovaa tietoa, kun sitä vain on valmis vastaanottamaan.

PS. Olen muuten lukenut ja kirjoittanut myös Anu Lahtisen reilun 10 vuoden takaisesta teoksesta Pohjolan prinsessat – viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin ( Atena 2009), jota suosittelen ilolla niin ikään!


Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar
Atena 2021
196 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjavinkit, Illuusioita, Kirsin kirjanurkka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Tuulevin lukublogi

Venla Hiidensalo: Suruttomat

 

Tämä hemmetin kirja meni niin sanotusti tunteisiin.

Luin sen yli kuukausi sitten ja vieläkin tuntuu nuljua oloa, kevyttä ahdistusta ja surua. Enää en näe painajaisia, mutta sinä viikonloppuna, jolloin tätä luin, näin yöllä unta, kuinka minulta vietiin lapseni ja heräsin sydän kurkussa jyskyttäen.

Venla Hiidensalon Suruttomat on taiteilijaromaani, äitiyskertomus ja surullinen henkilökuva. Sen päähenkilö on Helmi Vartiainen, nuori nainen, joka olisi halunnut ja voinut olla omaehtoinen taiteilija, hallita omaa elämäänsä ja tehdä mitä haluaa. Hän, karjalaistyttö, pääsi Ateneumiin opiskelemaan taidetta aikana, jolloin naiset vasta oli alettu hyväksyä edes piirustusksenopettajaopintoihin. Hän lähti kohti seikkailua, omaa elämää, vapautta. Kaikki oli mahdollista tai ainakin niin lähellä kuin vain voi silloin, kun joutuu olemaan sukupuolensa asettamien yhteiskunnallisten rajojen vanki.

Kunnes tuli Tyko Sallinen ja rakkaus ja huuma ja kieroutunut suhde, joka ei tehnyt kellekään hyvää. Taiteilija, joka suruttomien hännystelijöidensä ja kumppaniensa kanssa koki olevansa maailman keskipiste ja napa ja oikeutettu kaikkeen, mitä keksi haluta. Perhe, joka ei koskaan edes ollut perhe, ja joka tuhottiin viimeiseen muruseen ja ihmissuhteen haipuvaan lankaan saakka.

Helmistä tuli nopeasti Tykon vaimo, hänen lastensa äiti, tämän taiteen malli. Se kuuluisa Mirri, tyhjäkatseinen nainen tunnetuissa ja arvostetuissa tauluissa. Se nainen, jonka kuvan omatkin kasiluokkalaiseni valitsivat kevättalvella 2019 Ateneumin rumimmaksi maalaukseksi, kun vierailimme siellä Taidetestaajat-hankkeen kierroksella.

Nainen, joka sitten mureni, kun hänet murrettiin.

Suruttomat on vahva, surullinen, vaikuttava, koskettava romaani. Se kuvaa raadollista vallankäyttöä, hävytöntä käytöstä, välinpitämättömyyttä ja väkivaltaa, joita kaikkia Helmi joutui kokemaan. Eikä kukaan auttanut tai puuttunut, vähän ehkä yritti, muttei tarpeeksi. Ehkä Helmi ei antanut, ehkä kukaan ei lopulta piitannut tarpeeksi.

Kirjan sivuilla ja riveillä revitään auki tunteita, ajatuksia, ihmissuhteita. Sen henkilöillä on taakkoja, joita ei kellekään soisi, sen kehityssuunnan arvaa ja tietää, mutta silti haluaa toivoa jotain muuta. Jotain parempaa. Lempeämpää. Arvostavampaa. Jotain, minkä kaikki ansaitsisivat, ihan vain koska ovat ihmisiä.

Romaani on fiktiota, mutta se pohjautuu todellisuuteen. Jälleen huomaan miettiväni, miten paljon rumaa tauhkaa klassikkotaiteen takana on. Miten moni arvostettu tekijä ei oikeasti ansaitsisi yhtään kunnioitusta, olkoonkin osaaminen ja visio millaista tahansa. Miten rakenteiden ravistelu on hidasta ja turhauttavaa. Miten paljon menee hukkaan, kun ei ole uskallusta, tukea, ennakkoluulottomuutta, avoimuutta. Miten sokea itsekin on paljolle.

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Otava 2021

255 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen kamari, Leena Lumi, Sivuhenkilö, Annelin lukuvinkit, Anun ihmeelliset matkat

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 3. Historiallinen romaani

Suomi synnytti, niin minäkin vielä teen

Näinä aikoina, kun suomalainen media, poliitikot, Väestöliitto ja kansalaiset kauhistelevat viikosta toiseen "vauvakatoa", "syntyvyyden romahdusta" ja "Suomen tulevaisuutta", tuntuu vähän hupsulta mutta silti ylpeältä kertoa, että eipä tässä midist, omalta osaltani tulen hieman korjaamaan tilastoja, kun olletikin ensi helmikuussa itsetekemäni mini-ihminen näkee päivänvalon. Uutta lukutoukkasukupolvea siis pukkaa, tai millaista polvea nyt sitten lopulta tuleekaan, sehän jää nähtäväksi aikanaan.

Ja todettakoon nyt sitten vielä ihan varmuudeksi, että ei tätä pikkutyyppiä sen vauvakadon vuoksi ole "tehty", vaan ihan koska itse haluttiin ja toivottiin ja kaikeksi iloksi siinä onnistuttiin.

Synnyttäminenhän minua on kiinnostanut jo vuosikaudet, noin kulttuurisena, ei ehkä niinkään biologisena tai fysiologisena ilmiönä. Opiskeluaikoina aihe oli läheinen, ja gradunikin käsitteli samaa teemaa muistitiedon ja kirkollisen politiikan kautta. Gradua tehdessä ja myöhemminkin luin jonkin verran kätilöiden muistelmia (esimerkiksi Leena Valvanteen ja Anna Luodon muistelmat) ja muuta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Eikä aihe ikinä ole mielestä kadonnut, olenhan päässyt syntymän ihmeestä monta kertaa viime vuosina lähipiirissä iloitsemaan.

Nyt, kun päivä päivältä ollaan lähempänä sitä hetkeä, kun pääsen itse ihan elävässä elämässä kokemaan synnytyksen ja kaiken sen jälkeen tulevan, on kirjapinoon eksynyt taas enemmän synnytykseen ja vanhemmuuteenkin liittyviä kirjoja. Luultavasti niitä on luvassa tulevina kuukausina lisääntyvissä määrin, lukeminen kun on itselleni luontainen tapa oppia. (Ja joo, käytäntö opettanee tässäkin sitten aikanaan ihan reilulla kädellä, heh.)

Tartuin siis innolla Laura Kososen kirjoittamaan tietokirjaan Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa (S&S 2019), joka kertoo Kätilöopiston, siellä työskennelleiden kätilöiden ja synnyttäneiden naisten historiaa koko Kätilöopiston 57-vuotisen olemassaolon ajalta.

Melkoinen matka on Suomessakin kuljettu 1960-luvulta 2000-luvulle, tietenkin, myös synnytysten hoidossa ja asenteissa, jotka aiheeseen liittyvät. Oma gradututkimukseni keskittyi varhaisempaan aikaan, enkä sitä tehdessä osannut oikein kummeksua karujakaan kokemuksia ja asenteita, joita muistitiedosta ja kannanotoista luin, mutta niin sanotusti moderniin aikaan sijoittuva, paikoin lähes epäinhimillinen kohtelu saa kyllä palan kurkkuun.

(Joku on varmaan sitä mieltä, ettei näin henkilökohtaisia asioita pitäisi julkisesti kirjoittaa, mutta sanon silti, etten muuten pelkää synnyttämistä millään tavalla, ainoastaan sitä, että synnytyssairaalan henkilökunta kohtelee ja kohtaa minut huonosti, alentavasti tai välinpitämättömästi.)

Pääosin Suomi synnytti kuvaa onnea, iloa ja elämän toistuvaa ihmettä positiivisesti. Kosonen on haastatellut useita kätilöitä eri vuosikymmeniltä, ja haastateltavat kertovat työstään ja työpaikastaan tyytyväisyyttä ja ylpeyttä uhkuen. Syytäkin on, Kätilöopiston historiaan mahtuu hienoja kehityshankkeita ja suomalaisen synnyttämisen muutosta kohti naisen kokonaisvaltaista toimijuutta.

Samalla kätilöt kertovat asenteista, joiden muuttaminen oli työn ja tuskan takana: isien saaminen mukaan synnytykseen, tarpeettomista synnytyksenaikaisista rutiinitoimenpiteistä luopuminen, perhe- ja vauvakeskeisyys ja toimiva kivunlievitys ovat esimerkkejä siitä, kuinka hitaasti ikiaikaiseen ja luonnolliseen tapahtumaan suhtautuminen voikaan muuttua, kun se on alistettuna (yksioikoisesti) lääketieteelle, hierarkialle ja yhteiskunnallisille asenteille. Toki olen sitä mieltä, että vahva lääketieteellinen tieto ja osaaminen mahdollistavat Suomessa maailman alhaisimmat äitiys- ja lapsikuolleisuusluvut, mutta Kososen teos kertoo oivallisesti myös niistä ongelmista, joita seuraa, kun toimitaan liian tiukasti ensisijaisesti tilastot, käppyrät ja totutut toimintatavat edellä naisten ja tilanteiden yksilöllisiä eroja huomioimatta.

Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa on erittäin sujuvalukuinen, monipuolinen ja lähdeaineistoaan ammentava kokonaisuus. Typografisesti luettavuutta olisi helpottanut muistelusitaattien selkeämpi erottaminen leipätekstistä, mutta tämä nyt on pientä kitinää muuten toimivasta teoksesta. Mukana on myös ilostuttava kuvaliite ja luonnollisesti lista lähdekirjallisuudesta.

Erinomaisen suositeltavaa, monin tavoin kiinnostavaa luettavaa kelle tahansa, sanoisin.


Laura Kosonen: Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa
Kustantamo S&S 2019
214 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-lukuhaasteen kohta 32. Kirjan nimessä on ammatti.

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku

HSS Matilda on tähtienvälinen sukupolvialus, joka matkaa kohti iäisyyttä elinkelvottomaksi muuttuneelta Maapallolta. Alus on valtava, monikerroksinen ja omavarainen. Sisällä on ruoantuotantoon soveltuvia ympäristöjä, jopa ydinvoimalla toimiva oma aurinko.

Matildan matkustajat tai pikemminkin asukkaat elävät arkea päivästä toiseen. Jokaisella on paikkansa, hyvin tarkkaan määrätty sellainen, eikä elämä ole erityisen valoisaa kuin aluksen korkeimmilla kansilla, jotka ovat valkoisten hallussa. Valta on siis tiukasti jakautunut ja ennen kaikkea syntyperän ja ihonvärin perusteella.

Alempien kansien alistettujen työläisten joukossa elää myös Aster. Hänen äitinsä on kuollut pian lapsensa syntymän jälkeen, mutta ei Aster ole huolenpitoa vaille jäänyt. Aster on päässyt avaruuslaivan johtavan lääkärin, Kirurgiksi kutsutun Theon suojelukseen ja apulaiseksi. Koska alempien kansien väellä ei ole pääsyä parhaaseen tarjolla olevaan hoitoon, Aster toimii eräänlaisena kansanparantajana ja välskärinä niillä tiedoin ja taidoin, joita hän jatkuvasti kehittää. Aster on sulkeutunut, omassa maailmassaan viihtyvä ja sosiaalisuudesta uupuva ihminen, mutta kykenee hyvin tehokkaaseen toimintaan tarvittaessa. Hänen hyttitoverinsa ja lapsuudenystävänsä Giselle toimii sekä taisteluparina että luotettuna, vaikka onkin pahasti traumatisoitunut ja epävakaa omalta jaksamiseltaan.

Kun Matildan päällikkö kuolee salakavalaan sairauteen ja uusi Luutnantti astuu puikkoihin, alempien kansien elämä muuttuu yhä helvetillisemmäksi mielivallan ja väkivallan täyttämäksi taisteluksi. Aster ja Giselle koettavat selvittää, mitä merkittävää Asterin äiti sai selville juuri ennen kuolemaansa – se on selvästi jotain, jolla on olennainen merkitys Matildan matkaa ajatellen.

Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku on kantaaottava, väkivaltainen ja lähes musertava scifitarina. Se nostaa esiin rotusorron, yhteiskuntaluokkien, vallan ja väkivallan tematiikkaa eikä juuri anna lukijalle armoa. Vaikka romaanin kuvaamaan sukupolvialuksen sisäinen järjestys on kahtiajakautunut ja asetelmallinen, Solomon kirjoittaa sen eläväksi ja herätteleväksi. Sävyt syvenevät monimutkaisten henkilöiden kautta: varsinaisia sankareita on vaikea löytää, mutta synkkä puoli on jokaisella.

Aster on päähenkilönä moniulotteinen ja jopa hankala. Hänestä on vaikea saada otetta, sillä hän ei sovi mihinkään muottiin – ja niin juuri on tarkoitettukin. Luonteeltaan hän on haastava mutta loputtoman kiehtova. Asterin ja muidenkin henkilöiden kautta Solomon käsittelee persoonallisuuden, sukupuolen ja seksuaalisuuden monipuolisuutta heittäen yksioikoisuuden sivuun kuin mitään binääristä sukupuolijakoa ei koskaan olisi ollutkaan.

Solomon kirjoittaa vimmalla ja vauhdilla. Tarina ei etene suoran kronologisesti vaan jättää aukkoja. Sen tunnelma on karu, jotenkin metallinen. Matildan yhteiskunta toistaa Maapallolla vuosisatoja tehtyjä virheitä, sillä mitäpä ihminen menneestä oppisi tai edes haluaisi ymmärtää. Nujertamisen, alistamisen ja halveksunnan vastapainoksi kapina kytee. Pienikin kipinä riittää.


Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku
Suomentaja: Einari Aaltonen
Like 2018
355 s., e-kirja
An Unkindness of Ghosts (2017)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Lukuisa, Sivutiellä

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 24. Tieteis- eli scifikirjoihin kuuluva teos, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen – tai muunsukupuolisen – kirjoittama scifikirja), Yhdysvallat-lukuhaaste (Afroamerikkalaisen kirjailijan teos)

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kallandin Vien sinut kotiin kertoo Jehovan todistajista, perheestä, viulunsoitosta ja paljosta muusta. Ottaen huomioon tarinan suuret teemat – vallankäytön, syyllisyyden – sen tiivis mitta on ansio, joskin on todettava, että olisin aivan mielelläni lukenut tätä sukusaagaa pidempäänkin.

Markus kasvaa itähelsinkiläisessä Jehovan todistajiin kuuluvassa perheessä kolmen siskon kanssa. Kaksoissisko Carola on vahva oman tiensä kulkija ja tekeekin täysi-ikäistyttyään ratkaisun erota liikkeestä. Vaikka Carolasta tulee silloin Jehovan todistajien sääntöjen mukaan persona non grata, Markus ei silti katkaise välejä siskoonsa, vaan pitää tähän salaa yhteyttä. Vanhempi pikkusisko Ellen on puolestaan virtuoosimainen viulisti, josta povataan uutta maailmantähteä. Taitonsa takana Ellen on kuitenkin herkkä, haavoille altis naisenalku, joka suhtautuu maailmaan ja uskoon sääntöineen hyvin vakavasti. Nuorin sisko Sofia jää Markukselle etäiseksi ikäeron vuoksi, ja tästä tulee jo hyvin nuorena uskonnon mukainen, esimerkillinen vaimo ja -äiti.

Markuksen välit vanhempiin ovat haastavat. Perheen isä on vakavamielinen ja ankara, äiti puolestaan depressioon ja epäilyynkin taipuvainen. Kodin tunnelma on ajoittain hyvin raskas, eikä se voi olla vaikuttamatta omaa uskoaan ja valintojaan punnitseviin lapsiin.

Tarina lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa Markus on juuri saanut sekä surullisia uutisia että viestin naiselta, joka kertoo olevansa hänen tyttärensä. Menneisyyden valinnat ja kuljetut polut alkavat risteillä Markuksen mielessä, sillä virheistä kevyt ei ole hänenkään taakkansa. Markus on tehnyt pitkän uran Yhdysvalloissa Jehovan todistajien keskusjärjestön palveluksessa, ja hän on noussut hierarkiassa varsin korkealle. Ihmissuhteissaan hän ei ole yhtä menestynyt, vaan monta kolhua on koettuna.

Vien sinut kotiin on vakava romaani ihmisen elämän kipukohdista. Samalla se on taitavasti rakennettu ihmiskuvaus. Kertoja Markus paljastaa vähä vähältä itsestään enemmän kuin ehkä aikoisi, ja suuria linjoja on piilotettu näennäisen kepeyden alle. Elämä, jonka elämme, on hämmästyttävän tarkka kuva meistä, käsityksistämme ja aikomuksistamme.

En tiedä paljoakaan Jehovan todistajista, enkä juuri klassisesta musiikistakaan. Kallandin romaanin luettuani tunnen, että olen saanut kurkistaa minulta salattuun maailmaan ilman, että oloni olisi tirkistelijän. Vien sinut kotiin ei saarnaa tai osoittele, mutta näyttää tiiviin yhteisön ja ylhäältä ohjatun maailmankuvan ahtauden ja painostavuuden pahimmillaan.

Kallandin kerronta on sujuvaa, hyvin rytmitettyä ja hallittua. Tarina on täysi mutta ilmava, melankolinen muttei masentava. Kaiken kaikkiaan onnistunut esikoisromaani, mukaansa vievä ja ehjä. Ihmiselämän kokoinen.


Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017
284 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla muun muassa: Kulttuuri kukoistaa, Tekstiluola, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja hyllyssä, Lukujonossa, Lumiomena   

Haasteet: Taiteilijaromaanihaaste (muusikot), Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 17. Kirja aiheesta, joka ei ole sinulle tuttu.

Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta

Kuubalaisen diplomaatin Haitista kertova maagisen realismin elementtejä sisältävä romaani 1940-luvulta. Eipä mikään jokaviikkoinen herkku tässä henkilökohtaisessa kirjakaaoksessa, ja veikkaan, että harvassa muussakaan.

Alejo Carpentier (1904–1980) oli venäläis-ranskalais-kuubalainen, pitkään Haitissa ja Venezuelassa elänyt moniosaaja. Vastasuomennetun Valtakunta tästä maailmasta -romaanin kansiliepeessä häntä tituleerataan maagisen realismin varhaiseksi edeltäjäksi – en tunne skeneä niin hyvin, että osaisin siihen mitään kommentoida. Mutta kirjaa osaan, nyt kun sen uteliaana luin.

Carpentier sukeltaa Haitin orjuuden, väkivallan ja vallankumousten täyttämään historiaan vimmalla ja voimalla. Teoksen päähenkilö on orja Ti Noël, jonka kokemusten kautta tarina etenee jos nyt ei aivan suoraviivaisesti niin vähintään viitteellisesti. Ti Noël on monessa mukana, milloin isäntänsä nöyränä palvelijana, milloin libidonsa vietävänä kyökkipiian rakastajana, milloin kapinallisena maankiertäjänä, milloin vanhana miehenä ja sivustaseuraajana.

Keskeisenä aikarajana on 1700- ja 1800-lukujen vaihde, jolloin orjat ryhtyivät kapinaan isäntiään vastaan ja Haitin kapinakuninkaaksi nousi Henri Christophe (1767–1820). Henri Christophen valtakauden kautta Carpentier tarkastelee vallan ikuista problematiikkaa: kuinka säilyttää ylväs aate, kun valta houkuttaa, koukuttaa ja korruptoi? (Vastaus: eihän sitä kukaan säilytä, ikinä.)

Valtakunta tästä maailmasta on fyysistä mittaansa suurempi tarina. Pienin kääntein mutta muhkein maustein se kasvaa värikylläiseksi, joka suuntaan kurottavaksi romaaniksi, jonka lukeminen on kuin uppoaisi aivan uuteen ja vieraaseen maailmaan, uskallanko jopa sanoa: villiin uneen. Aihepiiri romaanissa on rankka, mutta kerronta säilyttää myös huumorin mukanaan. Ehkä se on melko mustaa, mutta huumoria yhtä kaikki. Ihmisen, hierarkian ja vallan kipupisteiden esiinnostamista ja niiden surkuhupaisuuden näyttämistä.

Jyrki Lappi-Seppälän suomennos on lukijalle kivuton, moniulotteista tarinaa avaava. Kirjaan on jätetty jonkin verran alkuperäistekstissä olleita muunkielisiä sitaatteja (haitinkreolia, ranskaa, latinaa), mutta niiden suomennokset löytyvät kirjan takaa. Kokonaisuutena Valtakunta tästä maailmasta on moniulotteinen, mielikuvitusta kutkuttava romaani, jonka täytyy antaa elää omaa elämäänsä. Liialla järjellä ei tämän kirjan kimppuun kannata käydä, vaan antaa sen kuljettaa omilla ehdoillaan mukanaan voodoon saloihin, kapinoihin ja siirtomaapolitiikan raakoihin seurauksiin.


Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta
Suomentaja: Jyrki Lappi-Seppälä
Aviador 2017
161 s.
El reino de este mundo (1949)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Mummo matkalla

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä. Kirjallinen maailmanvalloitus (Haiti).

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

Sileäpintainen, hyvämaineinen ydinperhe. Vakaa toimeentulo. Teinityttö, joka hoitaa hommansa kuten hänen odotetaankin tekevän, koskaan nurisematta, koskaan kapinoimatta. Teinityttö, joka myy itseään aikuisille miehille. Mikä ei kuulu joukkoon?

Jukka Behmin Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kisan voittanut romaani Pehmolelutyttö kertoo kulmia hiomatta, kuinka sisus on paljon muuta kuin pinta antaa olettaa. Romaanin päähenkilö Emilia on 15-vuotias, oikea tunnollisuuden ja kunnollisuuden perikuva. Kun hän toteaa tarvitsevansa rahaa päästäkseen suosikkibändin keikalle, on alettava miettiä, mistä sitä voi saada. Sattumalta hän päätyy puistossa katselijaksi itsetyydyttäjälle – ja tienaa elämänsä helpoimmalta tuntuvan setelin. Ansaintalogiikan helppous viehättää, joskin rajat alkavat venyä ja Emilia huomaa olevansa myös tilanteissa, joissa setelit eivät tunnu enää lainkaan niin helposti ansaituilta.

Kaiken kokemansa Emilia paljastaa huoneensa pehmoleluarmadalle. Noille lapsuudesta kuiskiville olennoille, jotka eivät vaadi tai edellytä häneltä mitään.

Behmin kirja mietitytti minua etukäteen. Aihe tuntui hyvin rankalta ja rajulta, ja huomasin pohtivani, kuinka sitä on onnistuttu käsittelemään ilman, että lukijaa alkaa liikaa ahdistaa. On noita tullut joskus luettua, liian nuorena varmaan, tarinoita lapsiprostituoiduista ja muusta lapsuuden ja nuoruuden väkivalloin rikkovasta.

Pehmolelutyttö on onnistunut nuortenkirja monella tapaa, eikä se mässäile aiheellaan lukijaa kauhistuttaen. Emilia on uskottavasti rakennettu hahmo, hänen ajatuksensa ja tunteensa tulevat liki minäkertojamuodon ansiosta. Kaikkea ei lukijalle paljasteta, myös omaa tulkintaa joutuu tekemään ja täyttämään aukkoja tarinassa ja tapahtumissa. Se, mitä Emilia hänelle maksavien miesten kanssa tekee, on pääosin tulkinnanvaraista, mutta saa pohtimaan, miten paljon jää näkemättä todellisuudessa.

Tänäkin syksynä on uutisoitu siitä, kuinka nuoret myyvät aikuisille seksiä rahaa, päihteitä ja tavaroita vastaan. Pehmolelutytön tarina ei siis ikävä kyllä ole vain fiktiota, vaan osa nuorten elämää ja olemassaolevia ilmiöitä. Emilia hoitaa omia kontaktejaan ennen kaikkea netissä erilaisilla seuranhakupalstoilla, ja yhteyttä ottavien määrä on tarinassa valtava. En voi kuin pudistaa päätäni ja todeta, että joistakin ilmiöistä olen aivan pihalla, eikä ymmärrykseni riitä käsittelemään niitä millään muotoa neutraalisti.

On kammottavaa, että aikuiset ihmiset hyväksikäyttävät nuoria niin, hyödyntävät rahan ja auktoriteetin tuomaa valtaa omien mielihalujensa tyydyttämiseen. Nuoria, jotka lähtevät mukaan, on varmasti laidasta laitaan, mutta vastuu tällaisessa toiminnassa on aina aikuisen. En pysty hyväksymään mitään perusteluita sille, että seksiä tai mitään siihen viittaavaa toimintaa pitäisi ostaa alaikäiseltä. Mikään syy ei sellaiseen oikeuta.

Jukka Behm tekee Pehmolelutytöllään rohkean avauksen aiheeseen, joka ei ainakaan viime aikoina ole ollut kotimaisen nuortenkirjallisuuden kärkiaiheita. Romaani on vahva, omaääninen ja vakuuttava, ja se sopii luettavaksi yhtälailla nuorille kuin heidän kanssaan tekemisissä oleville.


Jukka Behm: Pehmolelutyttö
Ulkoasu: Laura Lyytinen
WSOY 2017
202 s.

Kirjastosta.

___________

Toisaalla: Marjo Jääskä / Etelä-Saimaa

Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää

Elät maailmassa, Pangaiassa, jossa ihmisiä valvotaan koko ajan ja kaikki kontrollin ulkopuolinen on kiellettyä. Et kyseenalaista mitään, toimit tismalleen sääntöjen mukaan. Sinulla on tietty paikka ja tehtävä, ura on suunniteltu puolestasi ja puolisokin valitaan sinulle valmiiksi. Et kyseenalaista Säännönvalvojat näkevät kyllä, jos teet toisin. Kaikki nähdään ja kuullaan, usko pois.

Ja sitten siihen maailmaan, yhdelle rannalle, ajautuu poika, joka tulee jostain ihan muualta, eikä elä yhtään niin kuin on totuttu. Ihan vieras kulttuuri – jota ei pitäisi olla olemassakaan – tulee sinua ja perhettäsi lähelle, paljastaa, kuinka toisin maailman voi nähdä, elää ja kokea. 

Tässä kirjassa yhdistyvät pelottavan kontrolliyhteiskunnan kylmänviileys ja vapaiden alkuperäiskansojen viisaus ja perinne. Törmäystähän siinä on luvassa. Kirai on poika, joka on karkotettu omasta heimostaan ja pantu ruuheen ajelehtimaan. Kirain heimo, atavaanit, tekee niin kuolleilleen, mutta Kirai on mitä suurimmissa määrin elossa. Hän päätyy maailmaan, jota ei tunne. Sisarukset Asisi ja Rei löytävät hänet ja vievät kotiinsa. Perheen onnistuu piilotella Kiraita jonkin aikaa, mutta arvata saattaa, kuinka kontrolliyhteiskunnassa lopulta käy: kiinni jäädään.

Kirai laitetaan tehtaaseen työskentelemään, Rein ja Asisin vanhemmat lähetetään kauas kotoa pelkän hologrammiyhteyden päähän, Rei jää kotitilalle työskentelemään, Asisi lähtee uraluotsin määräämälle opintopolulle. Maailman tilaa valotetaan koko ajan enemmän, ja sen sävyt paljastuvat myös kirjan henkilöille itselleen. Kapinakin kytee, niin kuin ihmisissä lopulta aina.

Reeta Arnion Hän joka ei pelkää on laadukas, moniulotteinen dystopia. Se yhdistää kiehtovalla tavalla alkuperäiskansan myyttisen tarinankerronnan perinteen ja kylmän kontrolliyhteiskunnan, jossa koneellistettu, systematisoitu ja optimoitu järjestelmä pyrkii pitämään kansalaiset koneistonsa hiottuina osasina.

Henkilöhahmot herättävät myötätuntoa. Kirai joutuu maailmaan, jota ei tunne, mutta sopeutuu niin hyvin kuin voi. Rei pyrkii olemaan niin hyvä ja toimiva kansalainen kuin mahdollista. Asisi on älykäs ja ohjautuukin opinnoissaan ja uravalinnassaan kohti yhteiskunnan ylintä kerrosta. Mutta miten sopeutua, kun kaikki totuttu ja opittu saa säröjä ja on vaarassa romahtaa kokonaan?

Hän joka ei pelkää kuvaa maailmaa, jollaisessa jo osin elämme. Kontrollia, valvontaa ja seurantaa on paljon: foliohattuisempi jo miettii, onko enää mitään keinoa pysyä näkymättömissä. Elämän optimointi yhteiskunnan kannalta tehokkaimpaan ja järkevimpään malliin ei ole kaukana sekään, sillä jo nyt yksilölle asetetaan suuria vaatimuksia ja odotuksia. Pitäisi tehdä järkeviä valintoja nuoresta pitäen, suunnitella elämäänsä ja tulevaisuuttaan, menestyä ja onnistua. Vauhdin pitäisi olla hurja, haahuilulle, kokeilulle ja virheille ei ole aikaa.

Aarnion kirja muistuttaa, että historia voidaan kirjoittaa uusiksi, jos ihmiset antavat siihen luvan ja hyväksyvät asioiden tilan. Tärkeitä asioita voidaan pimittää ja vääristellä, jos kukaan ei koskaan kritisoi tai kyseenalaista. Siksi on välttämätöntä, ettei oman elämänsä ohjaksia anna muille.

Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää
Ulkoasu: ?
Otava 2013
253 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Tarinoiden taikaa, Mustemaailmani, Magentabooks

Han Kang: Vegetaristi

Yeong-hye on eteläkorealainen nainen, joka elää sangen keskiluokkaista ja keskimääräistä nöyrän vaimon ja kotirouvan elämää, kunnes näkee unen, joka jättää häneen peittämättömän jäljen. Yeong-hye lopettaa lihan syömisen ja tulee samalla töytäisseeksi perhe- ja muunkin elämänsä peruuttamattomasti pois paikoiltaan.

Han Kangin Vegetaristi on romaani, joka sitoo lukijan itseensä intensiteetillä ja hienovaraisella voimalla. Nimestään huolimatta sen tarina kertoo paljon muusta kuin kasvissyönnistä – pikemminkin se kertoo aivan muusta: nääntymisestä ja hukkumisesta. Samalla se korostaa naiseen ja naisvartaloon kohdistuvia kahleita ja kontrollia.

Tarina kerrotaan kolmessa osassa Yeong-hyen puolison, langon ja siskon näkökulmasta. Yeong-hyen puolison osuus kirjassa on minä-muotoista kerrontaa, eikä mies saa sympatiaa puolelleen. Hän on tunnekylmä, omahyväinen ja alistava, mutta onko se yksilön vai kulttuurin synnyttämää, se jää tulkinnanvaraiseksi. En tunne Etelä-Korean kulttuuria käytännössä juuri lainkaan, mutta vahvan miehiseltä ja patriarkaaliselta se tuntuu tämän romaanin perusteella. Yeong-hye on miehensä vallan alla, hänen kotirouvansa, jonka tehtävänä on ylläpitää koti ja puitteet kunnossa miehen tulla ja mennä. Kun vaatteiden ojentelu uuden elämäntavan myötä päättyy, on mies kauhuissaan.

Vegetaristissa on ruumiillinen ja vahva tunnelma, vaikka se on kerronnaltaan varsin eleetön. Etenkin kohtaus, jossa Yeong-hye on perheensä kanssa päivällisellä ja hänen veteraani-isänsä yrittää pakottaa tätä syömään tarjolla olevaa lihaa, tuntuu kammottavalta. Ihmisen oikeus omiin valintoihinsa ja oman ruumiinsa kontrollointiin on fundamentti, josta joustaminen ei tunnu mahdolliselta, mutta niin vain sen alueelle astutaan rajuin ottein.

Yeong-hyen lankomies on videotaiteilija, joka puolestaan kehittää pakkomielteen kälynsä vartaloon ja haluaa tehdä siitä eroottista taidetta. Osio korostaa ajatusta taiteen läpäisevyydestä ja samalla sen etiikasta: mihin taiteen nimissä voidaan velvoittaa, mikä on taiteilijan vastuu ja milloin taide muuttuu hyväksikäytöksi?

Romaanin viimeinen osio kerrotaan Yeong-hyen sisaren In-hyen näkökulmasta. Yeong-hye on joutunut psykiatriseen pakkohoitoon ja sisar vierailee hänen luonaan joutuen samalla tutkailemaan itseään. Sairaalaympäristö on painostava, eikä siskon repivä syyllisyys ja epäusko tapahtumien ja syiden äärellä helpota sitä. Paljon jää avoimeksi. Mikä lopulta todella johtaa Yeong-hyen mielen sirpaloitumiseen ja haluun muuttua ihmisestä kasviksi, päästä tilaan, jossa hengittäminen riittää? Han Kang ei tarjoa lopullista helpotusta tai ratkaisua.

Vaikka Vegetaristi on kirjana raaka, rujo ja hämmentävä, on myönnettävä, että jostain syystä petyin. Olin kaiketi odottanut jotain aivan mullistavaa, ennennäkemätöntä suorastaan. Ennakko-oletukset koituivat kohtalokseni, en päässyt niiden yli, vaan odotin kirjalta jotain muuta kuin mitä se halusi antaa. Ei pidä ymmärtää väärin: romaani on vahvaa ja vaikuttavaa luettavaa, se saa pohtimaan omaa suhtutumistaan kehoon, kontrolliin ja mielen kiemuroihin. Mutta aivan estoitta en Vegetaristin edessä polvistu.


Han Kang: Vegetaristi
Englanninnoksesta suomentanut: Sari Karhulahti
Ulkoasu: Christopher Brand
Gummerus 2017
215 s.
(채식주의자, 2007)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla muun muassa: Mitä luimme kerran, Luettua elämää, Lumiomena, Yöpöydän kirjat, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Reader, why did I marry him?, Pieni kirjasto, Luetut, lukemattomat   

Haasteet: 58. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen, Helmet-haasteen kohta 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, Frau, Signora & Bibi (kirjan alkuperäiskieli korea)

Maria Turtschaninoff: Naondel

Rakastuneena voi tehdä virheen jos toisenkin. Useimmiten virheet ovat kuitenkin varsin viattomia ja helposti korjattavissa. Kun nuori Kabira rakastuu Karenokoin ruhtinaan visiirin poikaan Iskaniin ja paljastaa tälle sukunsa vuosisadat vaaliman, elämää ja kuolemaa hallitsevan Anji-lähteen salaisuuden, hän ei voi arvata, millainen vaikutus tällä ratkaisevalla virheellä on koko hänen ja Karenokoin elämään.

Iskanista tulee voimakas valtiomies, joka säälimättä kukistaa vihollisensa, alistaa heikompansa ja kasvattaa oman mahtinsa vahvuutta. Kabiran hän on ottanut vastentahtoisesti vaimokseen, mutta lisää yksi kerrallaan naisia haaremiinsa valtakuntansa eri kolkista ja uusilta valloitetuilta alueilta. Palatsin vangeiksi päätyvät niin vaeltajakansan luonnonvoimia hallitseva Garai, unia kutova ja niitä lukeva Orseola kuin kansansa veriuhriksi koko ikänsä kasvatettu Iona.

Iskan ei kuitenkaan suuruudenhulluudessaan ymmärrä, että kaikki voima on lopulta kuitenkin rajallista, eikä kukaan voi yksin hallita sitä kokonaisuudessaan.

Maria Turtschaninoff jatkaa Naondelilla Maresista alkanutta Punaisen luostarin kronikoiden sarjaansa. Maresi kertoi Menoksen saarella sijaitsevan naisten asuttaman luostarin, sivistyskeskuksen ja turvapaikan tarinan, Naondel puolestaan kuvaa, mitä tapahtui sitä ennen ja kuinka luostari sai alkunsa. Kirjat ovat osa yhtenäistä tarinaa, mutta ne voi lukea myös itsenäisinä romaaneina.

Naondelin kuvaama Karenokoi on sangen tyypillinen fantasiamaailma. Elinympäristö on keskiaikaistyyppinen ja välimerellinen, eri heimot, klaanit ja valtiot eroavat toisistaan selkeästi fyysisiltä ja psyykkisiltä ominaisuuksiltaan, valtarakennelma on patriarkaalinen ja ympärillä on maagisia elementtejä ja voimanlähteitä. Turtschaninoff kirjoittaa miljöönsä eläväksi ja kiehtovaksi, ratkaisut ovat perusteltuja ja uskottavia.

Kirja etenee vuorotellen eri näkökulmista kerrottuna. Iskanin haaremin naiset kertovat omaa tarinaansa, alkuun pidempinä lukuina, loppua kohti vauhtia kiihdyttäen. Ilmassa on pahaenteisyyttä, katumusta ja pelkoa, mutta toivon kipinä kuultaa läpi, sillä tarina kerrotaan pitkälti kuin muistiin merkittynä kronikkana: lukijalla on usko siihen, että kertojat ovat selvinneet ainakin niin pitkälle, että ovat voineet merkitä kokemuksensa muistiin.

Naondel on väkivaltansa osalta raakaa luettavaa. Verellä ei mässäillä, mutta seksuaalinen väkivalta on julmaa. Yksityiskohtiin ei mennä, onneksi, mutta toisaalta se jättää varaa mielikuvitukselle. Iskan ei todellakaan tunne armoa, hänen pahuutensa vain kasvaa, mitä enemmän Anjin voimaa hän käyttää. Maailman tasapainoa ymmärtävät naiset voivat vain kauhissaan katsoa vierestä, kun voimasuhteet muuttuvat yhä kaoottisemmiksi. Toisaalta myös nainen voi olla toiselle hirviö. Sisaruus syntyy vasta, kun on jotain niin voimakasta yhteistä jaettavaa, että sitä haluaa suojella itseään suuremmin voimin.

Naondel on tuhti kirja rankoista teemoista. Se on jännittävä, ahdistavakin, mutta houkuttelee lukemaan ja kututtaa mielikuvitusta. Kokonaisuus on tasapainoinen ja hiottu. Tämä maailma ja tarina ovat todellakin jotain, jonka on ollut syytä syntyä kerrottavaksi.


Maria Turtschaninoff: Naondel. Punaisen luostarin kronikoita
Suomentaja: Marja Kyrö
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2016
397 s.
Naondel. Krönikor från det Rödä Klostret (2016)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Ullan luetut kirjat, Saran kirjat, Luetaanko tämä?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Cats, books & me, Sekaisin kirjoista

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 31. Fantasiakirja. 53. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

Asko Sahlberg: Pilatus

Asko Sahlbergin kanssa uhkaa käydä kuten Alice Munron kanssa on jo käynyt: hänen taitavista, vaikuttavista ja jysäyttävistä kirjoistaan on vaikeaa keksiä enää uutta sanottavaa. Etenkin kun niitä on lukenut useamman lähes putkeen. Herodes oli ensimmäinen Sahlbergin romaani, jonka luin, ja se oli sitten menoa. Olen haalinut hänen vanhempia teoksiaan omaan hyllyyn jonkin verran, ja sain tuoreimman Pilatuksen joululahjaksi.

Mikä tapa viettää joulunaikaa tai mitä tahansa muuta aikaa, sen vain sanon! Sahlberg sukeltaa Pontius Pilatuksen nahkoihin ja tekee sen vimmalla ja voimalla. Hispaniasta ponnistava pienvirkamiehen poika lähtee kohti Roomaa, sitten legioonalaiseksi pohjoiseen ja jälleen Roomaan virkauralle, jonka hän aloittaa vankien kuulustelijana edeten vähitellen yhä korkeammalle. Oikeat suhteet on osattava solmia oikeisiin henkilöihin ja siinä Pilatusta auttaa muun muassa sotilastoveri Seianus, joka tuntee Rooman kujeet häntä paremmin.

Pilatus puurtaa työssään ja ihmissuhteissaan, menee naimisiin älykkään Claudian kanssa, josta tulee hänen tärkein kumppaninsa ja neuvontantajansa, saa pojan Pilon. Mutta jokin hiertää, Rooman valtataistelut ja juonittelut eivät luonnu Pilatukselta helposti. Niin hän onnistuu saamaan keisari Tiberiukselta valtuudet lähteä Juudean prokuraattoriksi.

Rauhaa ei Juudeakaan Pilatuksen mielelle tuo, sillä juutalaisten keskuudessa on paljon kapinallisuutta ja levottomuutta. He eivät suostu hyväksymään roomalaisten uskontoa tai pitämään keisaria jumalana. Pilatus pyrkii tasapainottelemaan tehtävässään, mutta huomaa kerta toisensa jälkeen tekevänsä merkittäviä virheitä. Erään nasaretilaisen puusepän Jeshuan kohtaaminen vaikuttaa Pilatukseen suuresti, vaikkei hän sitä heti myönnäkään – tai ymmärrä.

Vaan aika on katoavaista niin kuin on valtakin. Keisari Tiberius kuolee ja Pilatuksen on selvitettävä oma asemansa uudessa tilanteessa. Vanha sotaveli Seianus on noussut merkittävään asemaan Roomassa, mutta juonia ei vielä ole juonittu loppuun asti.

Antiikin historia ei koskaan ole ollut kiinnostusteni kärkipäässä, enkä yliopistossakaan opiskellut siihen liittyen yhtä pakollista peruskurssia enempää. Kuin huomaamatta Asko Sahlberg saa romaaninsa kautta lukijan innostumaan ihmissuhdeverkostoista, vallanjaosta ja sukulaisuussuhteista, jotka aiemmin ovat tuntuneet pakolliselta pahalta, jos siltäkään. Toki kyse on fiktiosta, mutta kuten hyvien historiallisten romaanien kohdalla aina, tämäkin tarina pohjautuu tutkimustietoon, vaikka vapauksia ottaakin.

Mikä Sahlbergissa ja etenkin hänen historiallisissa romaaneissaan sitten kiehtoo? Koin lukiessa vahvaa kirjan imua, ensimmäisistä lauseista alkaen. Se on useimmiten erinomaisen hyvä merkki siitä, että on tullut eksyttyä oikean kirjan äärelle. Sahlberg kuljettaa tarinaansa huolella mutta junnaamatta, ennakoiden mutta jännitteen säilyttäen. Pilatus on päähenkilönsä jälkiviisautta: se on tarina, jonka Pontius Pilatus kertoo vanhana miehenä, jo kaiken kokeneena, säilöäkseen oman näkemyksensä ruukkuun jälkipolvia varten.

Kirjassa yhdistyvät eteenpäin rullaava juoni moninaisine tapahtumineen sekä pohdiskelevat osuudet, joiden teemaksi muotoutuu aika ja valta eri puolineen. Sahlberg kirjoittaa hiottua proosaa, josta ei löydy napistavaa. Sen sijaan aukeama toisensa perään paljastaa huolella mietittyjä ajatuksia ja paneutunutta pohdintaa. Aika ajoin lauseita jää maistelemaan ja miettimään pidemmäksi aikaa.

Pilatuksen ansiot ovat suuret, ja historiallisena romaanina se yhtäältä antaa mahdollisuuden kuvitella kuinka historialliset asiat ehkä saattoivat mennä ja miksi, ja toisaalta se paljastaa jotain olennaista ihmisyyden ajattomuudesta.

"Aika on suuri kujeilija. On öitä, jotka eivät tunnu koskaan löytävän tietään aamuun. On kuukausia, jotka hukkuvat syöksyvien vuosien vyöryyn. Aika pysähtyy, aika matkaa, aika havahtuu, aika laukkaa ja ihminen, johon aika väkevillä kourillaan tarttuu, on vähäisempi kuin tähkästä irronnut siemen, jota tuulet kuljettavat. Niin ihminen huomaa joutuneensa huomisiin, vaikka eilisten jälkeiset eivät ole vielä varisseet hänen yltään. Ajassa ihminen on aina hukassa, sillä kaikkiin suuntiin leviävässä autiomaassa ei kirkkaimpienkaan tähtien tähyäjä voi välttyä eksymiseltä."

Asko Sahlberg: Pilatus
Kannen kuva: Antonio Ciseri (Ecce Homo)
Like 2016
440 s.

Omasta hyllystä.

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Habaneran havaintoja

19. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.
Helmet-haasteesta kohta 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

Katja Kettu: Yöperhonen

Neuvostoliiton vankileirit, loikkarit, petturit, toiveet paremmasta, ymmärrys tehdyistä virheistä, väkivalta, vahvemman alle musertuva paikallisyhteisö, identiteetti, kansanusko, rakkaus, seksuaalisuus, elämän vimma. Katja Ketun Yöperhosella on monta puolta, monta valtavaa teemaa. Hentoisilla siivillään se onnistuu kantamaan tarinan mukanaan, viemään sen alusta loppuun.

Eivätkä ne siivet oikeasti ole hentoiset, vaan jäntevät ja vahvat. Kettu on tehnyt valtavasti taustatutkimusta kirjaansa varten, ja se näkyy perustelluissa mutta saarnaamisen välttävissä tarinankäänteissä. Nykyajan Marinmaalla Lavran kylässä Verna etsii vastausta isänsä kuolemaan ja oman perheensä menneisyyteen. 1930-luvun lopulla nuori Irga-tyttö on raskaana ja hiihtää rajan yli Neuvostoliittoon, kohti parempaa, vain päätyäkseen raakoihin oloihin Vorkutan vankileirille. Sukulinjat, muistot, kokemukset ja ihmiset linkittyvät vähitellen toisiinsa tarinan edetessä.

Yöperhonen on romaani, jossa vahvat henkilöt kokevat kammottavia asioita. Se ottaa kantaa vankeusoloihin, vallankäyttöön ja väkivaltaan. Naisiin kohdistuvat raa'at väkivallanteot tulevat kirjan sivuilta kuvottavan elävinä eteen, vankileirin hierarkia ja vallanjaon mielivaltaisuus tekevät Irgan vankeusajasta tuskallista luettavaa. Mutta toivoa hän ei heitä, niin syvässä on sisukkuus ja selviytymisen halu.

Ketun kieli on elävää, poukkoilevaa. Se tavoittelee koko ajan kauemmas, tekee kaarteita ja mutkia. Kerrontaan sekoittuu murresanoja, venäjää, marin kieltä. Tätä kirjaa lukiessa tuntee, kuinka kirjoittaja on antanut tarinan viedä, antanut sen elää ja löytää oman polkunsa, jota kulkea ja tempoilla.

Niin taitava ja monipuolinen kuin Yöperhonen onkin, minun oli vaikeaa päästä lähelle sen ydintä. Pääsin tarinan kyytiin kunnolla vasta noin viimeisen kolmanneksen aikana, sitä ennen tunsin jo tuskastuvani, olin melkein luovuttaa. Tämä romaani ei anna armoa, siinä ei ole suvantoja, vaan kaikki on tärkeää. Lukiessa tuntui suojattomalta, en ollut aina tarinan arvoinen.

Kirja kirjalta Katja Kettu osoittaa, että hän ei kumartele ketään. Hän tekee omaa taidettaan, kirjoittaa kuin vimmattu, kertoo tarinoita aiheista, joista jopa pyydetään vaikenemaan – sitä hän ei tee, onneksi. Tässä maailmanajassa vallan ja väkivallan suhde on vereslihan tuore, sitä ei pääse pakoon, sen uhka on koko ajan olemassa. Siksi siitä ei pidä lakata pitämästä meteliä.


Katja Kettu: Yöperhonen
Kannen kuva / ulkoasu: Eemil Karila / Martti Ruokonen
WSOY 2015
326 s.

Arvostelukappale.

J. S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit -trilogia

Konno Nasovalainen toimii ritari Jehrem Kovdasin aseenkantajana. Tai ainakin niin on tarkoitus tapahtua, sillä koulutusjakso on lopuillaan ja kunniakkaat työtehtävät odottavat nurkan takana. Yllättäen ja selityksiä antamatta Jehrem kuitenkin irtisanoo Konnon tehtävästään, ja tämän on palattava häpäistynä kotikaupunkiinsa perheensä helmoihin. Pian Jehrem kuitenkin kaipaa Konnon apua – itse häväistynä ja murhasta syytettynä.

Keskilinnan saleissa kuohuu, sillä ne ovat täynnä juonitteluja, valtapeliä ja takinkääntöjä. Ritari Jehrem haluaa saada takaisin menetetyn kunniansa, mutta kertaalleen petetyksi itsensä tunteneen Konnon voittaminen jälleen puolelleen vie aikaa. On saatava selville, mitä Konnon edeltäjälle, Jehremin aiemmalle aseenkantajalle Meriolle on tapahtunut.

Kehen voi luottaa? Kuka on vihollinen? Kuka pitää lankoja käsissään ja kuka vain luulee tekevänsä niin?

J. S. Meresmaan Keskilinnan ritarit -sarja muodostuu kolmesta pienoisromaanista Aseenkantajan kunnia, Ritarin ansio ja Kuninkaan tahto. Koko trilogian yhteismitta jää alle kolmensadan sivun, mikä on fantasiagenressä varsin kunnioitettava saavutus. Meresmaa ei jaarittele, vaan tämä tarina kerrotaan napakasti ja rivakasti. Tilaa ei yksinkertaisesti ole enemmälle, eikä tarvitsekaan. Tarina toimii juuri näin.

Kirjat kuljettavat tarinaa vuorotellen Konnon ja Jehremin näkökulmista. Konno on nuori ja kiihkeätunteinen, paikoin mustavalkoinenkin. Jehremillä on enemmän elämänkokemusta ja sävyjä maailmankatsomuksessaan, mutta samalla hän on ritarikoulutuksen ja -statuksen tuoman roolin päästä varpaisiin sisäistänyt mies.

Trilogia käsittelee kunniaa ja petosta, lojaaliutta ja juonittelua. Samalla se on rakkauskertomus ja tarjoaa myös erotiikkaa, paikoin aika ronskiakin. Hyhmäisen majatalon jouhipatjat, tallin pielukset ja luonnon helma osoittavat monipuolisuutensa rivakoiden seksikohtausten miljöönä.

Keskilinnan ritarit tarjoaa linna- ja ritarihenkistä seikkailua, muttei uuvuta lukijaansa yksityiskohtiin. Tunnelma on tärkeämpi, ja se muodostuu ennen kaikkea vahvojen päähenkilöidensä voimin. Sivuhenkilöitä on runsaasti, ja he ovat enemmänkin karikatyyrejä: salamurhaajia, hännystelijöitä, perheenjäseniä, kaksikasvoisia vallanjanoajia, kätyreitä, ohikulkijoita.

Lyhyt mitta aiheuttaa väistämättä sen, ettei kaikkeen ehditä paneutua ja aukkoja jää. Ne voi lukija täyttää omin päin, jos haluaa. Toisaalta onko kaikelle pakko edes saada selitystä? Tuskin. Vähemmänkin suo riittävän. Kokonaisuutena trilogia on raikas tuttavuus ja viihdyttävä tarina, joka kantaa jännitteensä loppuun saakka.


J. S. Meresmaa: Aseenkantajan kunnia (Keskilinnan ritarit I)
Osuuskumma 2013
83 s., e-kirja

Arvostelukappale.

Ritarin ansio (Keskilinnan ritarit II)
Osuuskumma 2014
93 s., e-kirja

Arvostelukappale.

Kuninkaan tahto (Keskilinnan ritarit III)
Osuuskumma 2015
82 s., e-kirja

Oma ostos.

_______

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 26. Kirjatrilogia.

Anu Lahtinen: Pohjolan prinsessat – Viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin

Prinsessoista tulee helposti mieleen silkissä ja timanteissa tepasteleva nuori, kaunis neito, joka aikansa etikettitaitoja harjoiteltuaan naitetaan kauppatavarana perheelleen suotuisimpaan vieraaseen sukuun. Kruunu keikkuu otsalla, eivätkä maalliset huolet prinsessaa paina. Ja he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti.

Tutkija Anu Lahtisen kirja Pohjolan prinsessat – Viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin keikauttaa kuvitelmat sijoiltaan ja tarjoaa niiden sijaan napakassa paketissa olevaa faktaa pohjoismaisten prinsessojen elämästä keskiajan alusta 1600-luvulle. Muoto on populaarin tietokirjan ja sisältö taidolla valittua.

Varhaisimmista viikinkiprinsessoista on varsin niukalti lähteitä. Lahtinen käyttää hyväkseen sen, mitä tarjolla on, ja nämä "saagojen aikojen" naiset jäävätkin hieman utuisiksi, eräänlaisiksi esiäideiksi (joita he toki myös konkreettisestikin ovat). Varhaiskeskiaika on haastava ajanjakso, sillä lähteitä on todella vähän (aiheesta kuin aiheesta), mutta murusistakin saa annoksen, kun huolella niitä käsittelee.

Luvut etenevät kronologisesti kertoen pääosin yhdestä kruunupäästä kerrallaan. Nimiä tulee siis kasaan melkoinen lista, mutta mitään erityistä tarvetta kellään ei liene jokaista opetella ulkoa. Itse nautin lukemisessa ennen kaikkea tunnelmasta (kyllä, tietokirjassakin on tunnelma) ja ajankuvasta, ja ne molemmat Lahtinen rakentaa taiten.

Kirja etenee viikinkiajasta keskiajalle ja siitä renessanssiaikaan. Maantieteellisesti pysytään pääosin Skandinaviassa, joskin väistämättä joitakin loikkauksia tehdään esimerkiksi Saksaan ja Ranskaan, jonne monen prinsessan tie vei avioliiton kautta. Näin kävi esimerkiksi tanskalaisprinsessa Ingeborgille (1175–n. 1237), joka avioitui vuonna 1193 Ranskan kuninkaan Filip Augustin kanssa. Hääyön jälkeen kuningas tuli kuitenkin katumapäälle ja halusi purkaa avioliiton. Se ei luonnollisestikaan ollut paavin mieleen, ja Filip August joutui kirkonkiroukseen. Ingeborg taas hylättiin yksinäisyyteen ja vankeuteen kahdeksikymmeneksi vuodeksi.

Vaikka monet kuninkaalliset avioliitot tavattiin sopia kihlauksella aviopuolisoiden ollessa vasta kapaloikäisiä, varsinainen avioliitto solmittiin vasta, kun osapuolet olivat lähempänä nykyaikaista täysi-ikäisyyttä. Keskiaikaisen lain mukaan tyttöjen alin laillinen avioikä oli 12 ja poikien 14 vuotta, mutta usein kuitenkin odotettiin myöhemmälle iälle, sillä nuoria ei vielä pidetty ehdottoman täysikasvuisina, vaikka heidän katsottiinkin kykenevän jo hoitamaan talousaskareita yksin. (Alhaiset kihlaus- ja avioitumisiät koskivat ennen kaikkea ylhäisöä, tavallisen kansan parissa "lapsiavioliitot" eivät olleet tavanomaisia tai tarpeellisia.)

Pohjolan prinsessat kertoo monta kiehtovaa tarinaa menneisyydestä. Se ravistelee raikkaasti hieman hölmöä kuvitelmaa joutilaista neidoista linnoissaan, sillä on selvää, että kuninkaalliseen perheeseen syntyminen toi mukanaan valtavan määrän velvollisuuksia ja vastuuta. Prinsessat oppivat pienestä pitäen niin politikoinnin, juonimisen kuin vallankäytön taitoja, eikä naispuolisia kuningasperheen jäseniä voinut missään määrin jättää sivuosaan tai vain oleskelemaan ja aikaa tappamaan. Lisäksi on huomioitava pohjoinen ulottuvuus: olosuhteet näillä leveyspiireillä vaativat asukkailtaan – kaikissa säädyissä – kestävyyttä ja sitkeyttä. Silkkihepenet eivät pitkälle auta hyytävän kylminä pohjolan talvina vetoisissa kivilinnoissa.

Lahtisen kirjan voi ahmaista kokonaisuudessaan tai siitä voi nautiskella pienissä paloissa. Varsinaisten lukujen välissä on yksityiskohtiin keskittyviä kainalojuttuja, joissa on esimerkiksi suoria lainauksia kirjeistä, saagoista ja asiakirjoista. Lisäksi kirjassa on mustavalkoinen kuvitus ja nelivärikuvaliite, jotka elävöittävät sitä hyvin. (Olisi toki hienoa, jos kuvitus olisi kauttaaltaan väreissä, mutta tyydyn kohtalooni ja kustantajan valintaan.)

Suosittelen isoille ja pienille prinsessoille, Pohjoismaiden historiasta kiinnostuneille, nykykuninkaallisia seuraaville ja yleistajuisesta tietokirjallisuudesta nauttiville.


Anu Lahtinen: Pohjolan prinsessat – Viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin
Ulkoasu: Erika Kallasmaa
Atena 2009
223 s.

Omasta hyllystä.

_____

Muualla: Koko lailla kirjallisesti

Asko Sahlberg: Herodes

Uskoa voi mihin hyvänsä, tietää voi vain vähän. Johonkin voi lakata uskomasta, mutta tietämystä on mahdoton kumota.


Pitäisiköhän siirtyä takaisin tiiliskivinaiseksi? Kun tarkastelen lukijuushistoriaani, huomaan, että suurimman osan siitä olen nauttinut tiiliskivistä. Teininä selätin yhden toisensa perään. Sittemmin olen tullut kärsimättömämmäksi, eikä aikaa paksuille kirjoille tunnu löytyvän niin helposti. Sehän on tietenkin ihan höpönlöpöä. Tietenkin sitä aikaa on, jos niin päättää.

Asko Sahlbergin Herodes on tiiliskivi parhaasta päästä. En tosin joutunut kasvattamaan käsivoimiani sitä lukiessani, sillä ostin teoksen armollisessa epub-muodossa. Sivumäärä on suuri, mutta tarina imee mukanaan, eikä sen mittaa tule ajatelleeksi, paitsi aivan lopussa, kun ei haluaisi vielä päästää irti.

Päähenkilö on ruhtinas Herodes Antipas, Galilean hallitsija, Herodes Suuren poika. Eletään ajanlaskun alkua Rooman valtakunnassa: ruhtinaan elämä on täynnä juonitteluja, etenkin kun joutuu tasapainottelemaan oman kansansa ja roomalaisten valloittajien välillä. Valta ja politiikka sekoittuvat uskontoihin ja jumaliin, arkinen elämä juhliin, ihmissuhteet toisiinsa.

Herodes kulkee kahdessa ajassa. Nykyhetkessä jo vanhentunut ruhtinas viettää hiljaista elämää valtakunnastaan karkotettuna, asemansa menettäneenä. Hän muistelee elämäänsä, joka on ollut pitkä ja polveileva. Menneeseen sukelletaan pitkiksi jaksoiksi. Myös Herodeksen luotettu palvelija Joosafat pääsee hetkeksi ääneen.

Herodes on kokenut paljon, rakastanut, vihannut, juonitellut ja joutunut itse petetyksi. Hän on tappanut ja melkein tapettu itsekin. Läheisiä on kuollut siinä missä vihollisiakin. Vanhuuden viisaus saa miettimään, mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja mitä jättää tekemättä. Herodeksen elämä aika on levotonta, sillä kansat kapinoivat ja uusia profeettoja nousee kyseenalaistamaan isien uskoa. Niin tekevät myös kaksi profeetaksi kutsuttua – Johannes ja Jeshua – joihin Herodes tahtomattaankin törmää ja joiden kohtaloon vaikuttaa.

Luin kirjaa ahmien. En olisi malttanut laskea sitä käsistäni, ja nukkumaanmenoaikakin venyi useana iltana, kun oli pakko lukea vielä vähän. Ihastelin Sahlbergin tyyliä. Tarinassa on Mika Waltarille kumartavia kaikuja, mutta se on vahvasti omaääninen. Se tuo 2010-luvun lukijalle näköalan kahdentuhannen vuoden taakse – fiktiivisen tietenkin, mutta näköalan yhtä kaikki.

Historiaa opiskellessani en koskaan ollut kovin kiinnostunut antiikista. Jätin aiheen opiskelut pakolliseen peruskurssiin, enkä jäänyt haikailemaan valintojeni perään. Sahlberg sai minut kiinnostumaan antiikista ainakin Herodeksen ajaksi. Kuinka hämmentävä kokonaisuus Rooman valtakunta olikaan, kuinka erikoinen ja silti ymmärrettävä sen poliittinen järjestelmä ja millainen  kansojen, uskontojen ja kulttuurien sekasotku!

Kansikuva kirjassa on hieno. Siihen kulminoituu yksi tarinan kantavista teemoista: kahleet ja vankina oleminen. Sillä eikö suurinkin hallitsija ole silti vanki: maailman, ympäristön, omien ajatustensa, äiti ajan vanki?

En ehkä osaa tehdä tälle teokselle tarpeeksi kunniaa. Riittääkö, jos totean, että se on yksiselitteisesti mahtava? Riittäköön. Sillä sitä se on.


Eläminen on helppoa. Heräät ja päivä kaatuu päällesi, ihmiskasvoja soljuu ohitse, kuulet puhetta ja huomaat miten myös oma suusi puhuu, ja samassa on ilta, tyhjennät viiniruukkusi ja yö painaa sinut uusiin uniin, jotka ovat edellisen yön unten tottelevaisia lapsia. Viikoista sikiää kuukausia ja ne kasaantuvat vuosiksi, partasi harmaantuu vaikka mielesi on valoisa, aivan vielä et aavista auringonlaskuissa lähestyvää kuolemaasi.


Asko Sahlberg: Herodes
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2013
680 s.
E-kirja

Oma ostos.

_____

Muiden mietteitä: Luettua elämää, Booking it some more, Kirjakaapin kummitus, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ja kaikkea muuta, Ilselä, Hengityskeinu, Assyriologin lifestyle-blogi, Kulttuuri kukoistaa

Esa Mäkinen: Totuuskuutio

Mitä tapahtuu, kun tiedonvälitys on käytännössä yhden yrityksen käsissä? Kun kerran kerrottua voi milloin vain muuttaa – kun kaiken voi halutessaan kadottaa tai luoda uudelleen, toisenlaisena?

Tero Lilja työskentelee muutaman vuosikymmenen päässä tulevaisuudessa Celcius-nimisessä suuryrityksessä, joka tekee maineenhallintaa eniten maksavalle. Celciuksen täsmäyttäjät (joihin Terokin kuuluu) saavat internetin näyttämään juuri siltä kuin asiakas haluaa. Tai ei halua.

Helsinki ja Suomi ovat muuttuneet paljon. Kunkin kansalaisen hiilitili on jatkuvan päivityksen alaisena, lähiöt ja asuinalueet on ympäröity muurein ja ihmisten liikkeistä joku tietää aina kaiken. Ilmastonmuutos on edennyt, teknologia kehittynyt.

Toisaalta edelleen on opiskelijaelämää, rakkautta, parisuhteita, lasten hankinnan pohtimista, julkkiksia, humalaa, ystäviä, vihollisia, hankalia esimiehiä, v-mäisiä kollegoita, sairautta, kuolemaa.

Kun Teron perhettä kohtaa traaginen kolaus, hän on valmis muuttamaan näkemyksensä työnantajansa etiikasta ja yhteiskunnasta ympärillään. Pakkohan on olla keino, jolla Celciuksen vallan voi kaataa.

Helsinkiin sijoittuvat kirjat kiinnostavat aina, ja kotimainen scifihenkisyys on plussaa. Tulevaisuusfiktio kertoo väistämättä myös juuri siitä ajasta, jota parhaillaan eletään – niin Totuuskuutiokin.

Teen töitä todellisuudessa, jossa sosiaalinen media ja älypuhelimet ovat jokahetkistä elämää. Liialtikin, sillä on sellaisia nuoria, jotka tuntuvat olevan käytännössä koukussa puhelimiinsa. Addiktio ei koske vain nuoria, myös aikuiset voivat upota digitaaliseen maailmaan pääsemättä sieltä kunnolla pois kuin ehkä nukkuessaan. Ketään en syytä, samaa väkeä ollaan. Mutta joskus, hetkittäin, metrossa tai junassa laitteidensa ylle kumartuneet hahmot herättävät ahdistusta ja pelkoakin.

Onko enää elämää verkon ulkopuolella? Mitä kaikkea annamme koko ajan monikansallisten yritysten käyttöön? Ymmärrämmekö, millaisessa monimutkaisessa verkostossa elämme?

Esa Mäkinen on vienyt ajatusleikkinsä vielä pidemmälle. Totuuskuution maailmassa kaikki nettiin laitettu ei 2000-luvun alun mieleentatuoituneen mediakasvatuksen mukaisesti pysy siellä ikuisesti, vaan päinvastoin: mitä tahansa nettiin laitettua on mahdollista muokata, häivyttää tai korostaa – kunhan siitä maksaa.

Kirjan idea on mainio ja sen miljöö kiehtova. Tarinallisesti jouduin kuitenkin pettymään: juoni etenee hitaasti ja tuntuu paikoin saivartelevan. Olisin kaivannut tiukempaa toimintaa nopeammin, nyt sitä sai odottaa lähes puoliväliin kirjaa.

Totuuskuutio leikittelee erilaisilla tekstilajeilla: suoralla kerronnalla, sähköposteilla ja nettiuutisilla. Se toimii, sillä kirjan maailma laajenee konkreettisesti niihin välineisiin, joista sen tarina ammentaa. Henkilöihin olisin kaivannut lisää lihaa. Nyt he tuntuivat kaikki sivuosan esittäjiltä, välttämättömältä pahalta.

Kirja on joka tapauksessa kokonaisuutena varsin viihdyttävää luettavaa, joka saa myös mietteliääksi. Onko muutoksen ja kehityksen suunta jotenkin väistämättä se, minkä Mäkinen kuvaa? Vai voimmeko vielä tehdä jotain? Estää perustoimintojen patentoinnin suuryritysten nimiin, kieltäytyä hyväksymästä tietoturvan rikkovat käyttöehdot, pitää huolta itsestämme ja toisistamme?


Esa Mäkinen: Totuuskuutio
Ulkoasu: Maria Arnell / Päivi Puustinen
Otava 2015
239 s.

Kirjastosta.

______

Kirjavinkkien Mikko moittii hidasta alkua, mutta pitää kirjan ideaa mielenkiintoisena.
Habaneran mielestä tärkeä sisältö kannettelee muuten hieman arkista kirjaa.
Arja hykerteli tarinan äärellä, vaikka selkäpiitä kylmäsi.
Kristalle Totuuskuutio oli herkkupala.

Kirjan vuoden lukuhaaste kohta 40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja.

Peter Englund: Kuningatar Kristiina – elämäkerta

Kuningatar Kristiina (1626–1689) oli Pohjolan Leijonan Kustaa II Adolfin tytär, joka peri vallan isältään vain 5-vuotiaana. Kristiina hallitsi Ruotsia vuoteen 1654 asti, jolloin hän luopui kruunusta jättäen sen serkulleen Kaarle X Kustaalle. Kristiina oli sivistynyt ja laajalti lukenut nainen, joka ei halunnut avioliittoa eikä lapsia. Kruunusta luovuttuaan hän poistui Ruotsista ja kääntyi katolilaiseksi. Uskonsotien riivaamassa Euroopassa ja ennen kaikkea Kristiinan protestanttisessa kotimaassa se oli valtava skandaali.

Peter Englundin kirjoittama Kuningatar Kristiina – elämäkerta on mielenkiintoisesti rakennettu teos. Se koostuu lyhyistä luvuista, jotka antavat lukijalle mahdollisuuden tarkastella kuningatarta hyvin erilaisista näkökulmista. Kirja ei etene kronologisesti vaan pikemminkin temaattisesti: käsitellään kuningattaren lapsuutta ja opiskelua, vähittäistä uskonnollista kääntymystä, valtapeliä, Euroopan "kiertueita", tieteitä ja taiteita, puolitiehen jääneitä rakkauksia, pyrkimystä takaisin valtaan ja lopulta sairastumista ja kuolemaa. Paikoin ääneen pääsee Kristiina itsekin säilyneiden lähteiden kautta.

Kirja on samaan aikaan viehättävä ja raskas. Englundin tyyli houkuttelee lukemaan, se on kepeää ja kuitenkin painavasti perusteltua. Toisaalta pidemmän päälle hänen paikoin jopa eteeriseksi käyvä kynänjälkensä alkaa hieman kyllästyttää. Ehkä paikoin olisi ollut tiivistämisen ja napakoittamisen varaa – päähenkilöstä olisi varmasti löytynyt muutakin kerrottavaa.

Kuningatar on ylhäisyydessään arvoituksellinen loppuun asti. Kristiinaa on tutkittu Ruotsissa varsin paljon, mutta meilläpäin hän ei ole millään muotoa puhkikaluttu. Nainen, joka ei halunnut olla nainen – neito, josta kasvatettiin kuningas. Kristiinan identiteetti ja suhtautuminen aikansa vaatimuksiin jää mietityttämään. Hän ei saanut juuri mitään kovin helpolla, muttei toisaalta itsekään ollut helppo ihminen.

Luen melko vähän elämäkertoja, mutta uskallan väittää Englundilla olevan aivan omanlaisensa tyyli, johon kyllä kannattaa tutustua. Kronologian rikkominen ja näkökulmien vaihtelu pitävät varpaillaan ja muistuttavat, kuinka heikko lopulta on ymmärryksemme toisista ihmisistä. Voiko kenestäkään koskaan tietää riittävästi? Ja mitä on "riittävästi"? Onko meillä oikeus tunkeutua kauan sitten kuolleen ihmisen tajuntaan ja kokemusmaailmaan? Mitä voimme sieltä löytää?

Kuningatar Kristiina – elämäkerta kuvaa 1600-luvun loppupuoliskoa yhden erityislaatuisen naisen kautta, mutta paljastaa ajan monikasvoisuuden ja muutosten voiman. Se on kurkistus vieraaseen maailmaan, jossa on loppujen lopuksi kuitenkin paljon tuttua. Ympäristön odotukset, ihmiselle asetetut rajat ja yltyvä kunnianhimo – samoja elementtejä näemme ympärillämme koko ajan.


Peter Englund: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Suomentaja: Rauno Ekholm
Ulkoasu: Mika Tuominen
WSOY 2012 (1. painos 2007)
272 s.
Silvermasken – en kort biografi över drottning Kristina (2006)

Omasta hyllystä.

_____

Osallistun kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen (Ruotsi) sekä Kirjan vuoden lukuhaasteeseen, josta nappaan kohdan 22. Muistelmateos tai elämäkerta.

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

Olen jälleen ollut mainonnan uhri. (Olen niin helppo, niin helppo!) Elisa Kirja kauppasi tuossa taannoin, ehkä Finlandia-palkinnon jakamisen kynnyksellä, vanhoja Finlandia-voittajia edulliseen hintaan e-kirjoina. Selailin valikoimaa ja silmiin osui Eeva Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies (WSOY 1994, Finlandia-palkinto luonnollisesti samalta vuodelta). Klik klik, ostos oli tehty.

Luin kirjaa pääasiassa työmatkoilla, ja aikaa se vei, sillä sivuja piisaa. Olin aika utelias, sillä minulla ei ollut oikein ennakko-oletuksia (ainakaan paikkaansa pitäviä). En ole aiemmin lukenut Joenpeltoa, vaikka nimi on tuttu. Ajattelin, että kirjan nimi voisi olla jotenkin käänteinen. Ehkä tuomari Müller ei olekaan niin hieno mies?

No, kyllä hän on. Gösta Müller on pirtukeisarin äiditön poika, pikkukaupunkiin jo natiaisena hylätty, piikojen kasvattama. Naapurin puutarhuri perheineen pitää pojasta edes vähän huolta. Perheen pojasta Martista tulee Göstalle elinikäinen ystävä ja taistelupari.

Eletään Uudellamaalla, nimettömässä pikkukaupungissa, jonka hallinnossa on omat kommervenkkinsä. Kun Gösta palaa kotikaupunkiinsa opiskeltuaan juristiksi, hän ei voi aavistaa, mitä kaikkea on tulossa vastaan. Göstasta tulee pankinjohtaja, jolla on aina aikaa asiakkailleen, muttei koskaan aikaa kunnallispolitiikan kiemuroille. Sekös raivostuttaa vallankäyttäjiä.

Gösta Müllerin oma toive on perhe. Se, mitä hän ei itse lapsena saanut. Ensimmäinen vaimo löytyy kirjaston tiskin takaa, mutta avioliitto ei suju. Toinen vaimo on talouskoulun opettaja Meeri, tehokas ja aikaansaava, suorapuheinen matroona. Perhe-elämä tuntuu onnistuvan, tytär Kyllikki syntyy.

Kolhuilta ei Müller kuitenkaan säästy, vaikka parhaansa tekee rimpuillakseen onnessa kiinni.

Tuomari Müller, hieno mies on aika kiehtova kirja. Se etenee rauhallisesti ja kikkailematta, Joenpellon kieli on hyvin tiukasti kiinni realismissa, asiat tapahtuvat ja ne todetaan tapahtuneiksi. Aikatasoja sekoitellaan sopivasti ja näkökulmat vaihtuvat Meerin, Göstan, Martin ja muiden kaupunkilaisten välillä.

Vallitseva tunnetila kirjassa on pettymys. Pettymys unelmiin, idealismiin, hyviin pyrkimyksiin. Vaikka itse tekisi parhaansa, se ei riitä: elämä ja maailma ovat riippuvaisia myös muiden teoista ja tekemättä jättämisistä.

Pikkukaupungin niljakas sisäänpäinkääntyneisyys, vallankäytön keskittyminen, ahneus ja moraalin vähittäinen rapistuminen nousevat kirjan tarinassa vahvasti esiin. Joenpelto käsittelee tematiikkaansa tyynesti, hän ei revittele eikä alleviivaa. Pikemminkin asiat vain todetaan: näin on.

Tuomari Müller, hieno mies on julkaistu jo 20 vuotta sitten ja sen kuvaama aika on vielä kauempana. Totinen tosi on se, että tilanne on silti, 2010-luvulla, monin paikoin aivan samanlainen edelleen. Ensimmäisenä tulee mieleen viime vuoden katastrofaalinen Kittilä-case, jota olen itse ainakin seurannut lähinnä järkyttyneenä. Onko tämä edes totta? Juttuun pääsee jyvälle esimerkiksi Antti Järven ansiokkaan Long Play -singlen Kittilä kautta.

Surkuhupaisinta on, että jos Kittilän kuntapolitiikasta kirjoitettaisiin romaani, kukaan ei pitäisi sitä uskottavana. Siihen verrattuna Joenpellon fiktio on vielä tiukan realistinen.

Tuomari Müller, hieno mies on monitasoinen romaani. Se tarkastelee sekä yksilön että yhteisön asemaa ja merkitystä, avaa kuvaamiaan henkilöitä vähitellen kerros kerrokselta ja jättää mieleen suuria kysymyksiä vallasta ja sen väärinkäytöksistä.


Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies
Ulkoasu: ?
WSOY 1994
349 s.
E-kirja.

Oma ostos.

_______

Ruksaan kirjalla Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 41. Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin. 

David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä

Heisei-kauden kahdeskymmenesseitsemäs vuosi, illan jo laskeuduttua

Geachte herr de Zoet, Jacob-sama,

Kastan sulkani musteeseen voidakseni välittää viestini teille. Merimatkan pituutta on vaikeaa ennustaa, enkä tiedä, koska saatte vaatimattoman kirjeeni, mutta toivon sen tavoittavan teidät aikanaan niin fyysisesti kuin sisällöltään.

Olen seurannut matkaanne maailman ääriin, kauas Nagasakiin, jonne lähditte nuorena ja avoimin mielin Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian virkailijana. Halusitte voittaa puolellenne rakkaanne Annan kunnianarvoisan isän, joka ei pitänyt teitä riittävän hyvänä tyttärelleen. Olitte rohkea kun lähditte tuntemattomaan, valmiina uhraamaan tärkeät vuotenne omaisuuden ja aseman vakiinnuttamiseksi. Minun kirjeeni tuleva matka ei ole mitään verrattuna siihen matkaan, jonka te olette kulkeneet.

Nagasakin kommennuksenne alku ei ollut helppo. Jouduitte elämään shugunin ainoassa ulkomaailmalle avoimessa satamakaupungissa ja sielläkin pääosin tarkkaan rajatulla Dejiman tekosaarella. Esimiehenne, työtoverinne, palkollisenne ja orjanne muodostivat yhteisön, jossa sivistyneelläkin miehellä on paljon tehtävänään, jotta selviytyy.

1700-luku oli juuri kääntymässä seuraavalle vuosisadalle. Euroopan ja Yhdysvaltojen tapahtumat, valtakuntien ja hallitsijoiden liikkeet ja päätökset, taloudellisten hyötyjen maksimointi – ne kaikki olivat teille etäisiä, sillä uutisia muualta saatiin parhaimmillaankin vain kerran vuodessa.

Millä uteliaisuudella ja kunnioituksella te suhtauduitte Japaniin, sen vieraaseen kulttuuriin ja elämänmuotoon, ihmisiin ja järjestelmään! Olitte avoin, halusitte rangaistuksenkin uhalla oppia paikallista kieltä, teitte päättymätöntä yhteistyötä tulkkien kanssa. Uskon, että yrititte aina parhaanne, teitte valintanne oikein ja kohtuudella. Koskaan ette tuntuneet tuomitsevan ketään.

En voi väittää, ettenkö olisi aavistellut pahaa, kun katseenne kohtasi kunnianarvoisan kätilön, neiti Aibagawa Oriton. Pian ilmestyivätkin jo ensimmäiset piirrokset muistikirjanne sivuille. Orito oli ehkä liian hyvää ollakseen totta, maanmiehenne tohtori Lucas Marinuksen lääketieteellisessä opissa poikkeusluvalla oleva naisihminen, vieraan kulttuurin edustaja. Mutta kyllä minä ymmärrän teitä: hän oli ihmeellinen.

Kun Orito sitten joutui isänsä kuoltua lähtemään Nagasakista ja liittymään vasten tahtoaan Shiranui-vuoren pyhätön sisariin, ei ollut ihme, että olitte lähellä murtumista. Olisittepa silloin tienneet, mitä tulkkinne ja toverinne Ogawa Uzaemon oli pidellyt mielessään jo vuosikaudet. Hän oli rohkea mies, on syytä olla onnekas, kun on ansainnut hänen luottamuksensa. Onneksi ette silloin tienneet, mitä Orito joutui luostarissa kokemaan. Hyvänä ihmisenä ja kunnian miehenä ette olisi kestänyt sitä, vaikka paljon siedätte.

Viattoman veren virtaaminen on aina väärin, vallalla perusteltuna vielä tuskallisempaa. Kunnialla ei ole sen kanssa mitään tekemistä, jos pyrkimykset nousevat itsekeskeisyydestä ja julmuudesta.

Suurten henkilökohtaisten menetysten, petosten ja ajan vääjäämättömän kulumisen jälkeenkin te, Jacob-sama, olitte edelleen suoraselkäinen ja periksiantamaton mies. En tiedä, mihin kaikkeen te uskoitte, mutta luottamustanne maailmaan ette tuntuneet koskaan menettävän lopullisesti. Ihailen teitä. Ja kun britit saapuivat Nagasakiin häikäilemättömine pyrkimykseen – niin vain te siltikin seisoitte periaatteidenne takana, arvonne tuntien.

Olen saanut elää suuren seikkailun kanssanne, herr de Zoet. Silmienne ja sulkakynänne kautta, paikoin myös muiden Nagasakin asukkaiden ja jopa petollisten brittien mukana kulkien, olen nähnyt maailman, jollaista en ole aiemmin kokenut. Olen nähnyt alkeellisten olojen synnytykset ja lääketieteelliset toimenpiteet, orjien selkien ruoskanjäljet, kanuunan, nyrkin, miekan ja petoksen tekemän tuhon, varkaiden teloitukset, teeseremoniat ja neuvottelut. Olen nähnyt ennakkoluulot ja kulttuurirajat ylittävien ihmissuhteiden synnyn, tabujen rikkomisen, rohkeuden ja periksiantamattomuuden.

Olen tehnyt kanssanne pitkän matkan, jonka jokaisesta hetkestä olen teille kiitollinen. Teidän tuhat syksyänne olivat minun suuri seikkailuni, joka oli jännitystä ja tunnelatausta täynnä. Se vei minulta päivät, eikä se antanut minun nukkua. Ja minä nautin niin kuin tarinan äärellä vain voi.

Toivon purjeisiinne myötätuulta ja sieluunne lopultakin rauhaa.
Arigatō gozaimasu, Jacob-sama.

______

David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä
Suomentajat: Tuukka Toppari & Erkki Värrälä
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2014
560 s.
The Thousand Autumns of Jacob de Zoet (2010)

Kirjakauppaostos.