Nuupahdus

Tässä sitä nyt ollaan: kaksi viikkoa paskamaista flunssaa takana ja nyt vasta alkaa vähitellen helpottaa. Kun minua joskus varoiteltiin siitä, että ensimmäiset talvet opettajan työssä voivat olla aikamoista tautipeliä, naurahdin. En sairastele usein, joten mikäpä minut kaataisi?

Näköjään flunssa, kolme kertaa talvessa.

Tämä viimeisin on kyllä ollut inhottavin, sillä se muka parani jo kerran, ja minä hyväuskoisena lähdin jo töihin. Ei olisi kannattanut. Kostautui.

Nyt alkaa tuntua siltä, että tästä keuhkoparantolasta pitää päästä pikkuhiljaa pihalle. Seinät ovat kaatuneet päälle jo monta päivää, mutta en ole lääkärireissua lukuunottamatta uskaltanut lähteä koettamaan onneani. Tänään yritän. Hurjaa.

Naurettavinta on se, että poden huonoa omaatuntoa siitä, etten ole töissä. Vaikka eihän sinne voi sairaana mennä! Tässä on pieni skarppauksen paikka. Eikä niin pienikään.

Toisaalta näinhän se aika kuluu. Nyt on laskujeni mukaan seitsemän viikkoa kesälomaan, joista neljä on vajaita työviikkoja. Us-ko-ma-ton-ta. Kun tuonne harmaaseen säähän katsoo, ei voi millään käsittää, että kesä on jo melkein nurkan takana. Aivot eivät myöskään ole sopeutuneet vielä ajatukseen ollenkaan. Ehkä sitten pääsiäisen jälkeen? Tai vapun? (Viime vuonna olin muuten pääsiäisenä sairaana. Hohhoi.)

Se ilo flunssasta on, että olen ehtinyt lukea. Vain pari päivää on ollut sellainen olo, ettei mikään aivotoiminta onnistu. Muun ajan olen käännellyt ahkerasti sivuja ja sukeltanut hyvin erilaisiin maailmoihin. Tai ehken sittenkään niin erilaisiin: muutama ranskalainen, jokunen rakkaustarina, vähän sotaa. Melkoinen jono kirjoja siis on jo odottamassa vuoroaan.

Mutta kyllä sapettaa olla jotenkin puolinainen ja koko ajan väsynyt ja ärtyisä. Menee se vähäinenkin energia johonkin ihan muuhun kuin paranemiseen.

Painun takaisin peiton alle mököttämään. Pysykää terveinä!

Kisaväsymys

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää arvoisat kanssakulkijat!

Päivä on ollut aurinkoinen ja hieman kirpeä, kevättalvinen kaikella tapaa. Olen opettanut piitä, määrännyt yhden jälki-istunnon, väitellyt ulkovaatteiden käytöstä ruokalassa (mikä siinä on niin vaikeaa, kertokaa?) ja onnitellut ilosta itkevää kollegaa (hän sai lopultakin viran, toisesta koulusta).

Tänään esimieheni kysyi, olenko käytettävissä ensi vuodelle, jos hän saa järjestettyä asiat niin, että toimeni säilyy. Kysymys tuli yllättäen, mutta onneksi osasin silti vastata niin kuin ajattelen: haluan täydet tunnit. Muuten kyllä. Niitä ei voida luvata. Mutta peli on auki. Ainakin voinen päätellä, että työhöni ollaan tyytyväisiä.

Olisinpa itsekin varmempi siitä. Viime viikkoina vain on ollut enenevissä määrin päiviä, jolloin mietin, mitä ihmettä luulen olevani tekemässä ja miten oikein kuvittelen osaavani yhtään mitään. On ollut vähän ikäviä tilanteita, joissa en ole osannut toimia järkevästi ja jotka ovat jääneet kalvamaan mieltä. Joidenkin oppilaiden kanssa on menty tunnevuoristoradalla sen verran vauhdikkaasti, ettei meinaa perässä pysyä: tunnetilat vaihtelevat laidasta laitaan, vaikka välissä on vain välitunti. Huh. Ja itse mietin omaa ammattilaisuuttani ja osaamistani. Tai lähinnä niiden puutteita.

Päivät venyvät pitkiksi, vaikka olen yrittänyt vähentää iltapäiväkuormitusta ja kotiin kannettavien töiden määrää. Ne vähäisetkin tuntisuunnitelmat on heitetty jo ajat sitten paperinkeräykseen – nyt mennään tilanteen mukaan. Silti päivät tuntuvat raskailta ja kotiin päästessä väsyttää, päivittäin. En ole jaksanut viime aikoina keskittyä lukemiseenkaan juuri ollenkaan, mutta nyt on lopultakin kesken kirja, joka on imaissut mukaansa: Jonathan Carrollin Valkoiset omenat. Lukutoukkaa surettaa, kun lukeminen ei maistu ja keskittymiskyky on hukassa. Mielummin nukkuisin vain, kaiken vapaa-ajan.

Toisaalta päivät pitenevät ja valo lisääntyy. Kesäloma häämöttää jo reilun kahden kuukauden päässä, uskomatonta. Minulle on kerrottu, että pian alkaa se kenties raskain pyöritys, kun lukuvuotta aletaan koostaa kasaan ja yseille puuhataan päättöarviointia. Yhteishaku on sentään jo kunnialla hoidettu, ja vaikkei se tänä vuonna toimenkuvaani varsinaisesti kuulunut, seurasin toki omien oppilaideni tekemisiä mielenkiinnolla. Monessa alkaa jo näkyä sitä ihan oikeaa kypsymistä, seuraava askel kohti aikuisuutta on jo aloitettu.

Mutta niin hurjasti on vielä tekemistä, etten ole uskaltanut edes tehdä to do -listaa, koska pelkään siitä tulevan tolkuttoman pitkän. Ja sitäpaitsi haluan nyt keskittyä löytämään hukkaamani energian jostain. Ainakin salikortti vinkuu ahkerasti ja vitamiinipaukut vetäisen joka aamu. Vastaus löytynee jostain syvemmältä. Mistä – jääköön nähtäväksi.

(Mutta toivottavasti se löytyisi pian, koska tämä levottomuuden ja väsymyksen yhdistelmä on aika pirun kuluttavaa.)

Syvä huokaus

Aaaaargh. Graduangstia. Ei tämä valmistu koskaan. Käyn läpi loputtomalta tuntuvaa aineistoa, yritän saada siitä otetta, välillä pilkahtaa valo ja ajatuksenpätkä, sitten jatkan harmaudessa.

Kirjoittamisen taito on nyt tällä hetkellä hukassa. Teen vain ranskalaisin viivoin muistiinpanoja. Jotenkin tahdon ajatella, että siellä se teksti minua jo odottaa aivoissani, jotakuinkin olen selvillä siitä, mitä oikein haluan sanoa ja hahmotan jopa suurpiirteisen, loogisehkon (haha) järjestyksen, jossa asiani esitän. Ja onhan minulla sanottavaakin vaikka kuinka, aihe on hedelmällinen ja monitahoinen. (Onhan?) Mutta onkohan sitä sitten lopultakin liikaa? Osaanko rajata? Ja miksi en saa kirjoitettua? Miksi????

Ystäväni R palautti gradunsa viime viikolla. Olimme samassa seminaarissa pari vuotta sitten. Se gradu on timanttia, se on teos.

Minun ei ole. Omani on epämäärinen kasa oudosti nimettyjä tiedostoja G-nimisessä kansiossa. Lisäksi olen naurettavissa määrin pakkomielteinen tallentamaan kaiken kirjoittamani monessa eri formaatissa useampaan eri paikkaan (muistitikulle ja koneelle). On rtf:ää ja doc:ia joka lähtöön. Huoh. Olisivat edes sen tallentamisen arvoisia, ihan tosissaan.

Kai minä vähän pelkään sitä kirjoittamista. Pelkään tajuavani, ettei kaikki näppäimistöltäni irtoava ole suoranaisesti laatua. Pelkään havahtuvani totaaliseen keskinkertaisuuteen. Yök. Tai siihen, ettei
tällä(kään) aiheella nyt ihan oikeasti sitten ole niin tolkuttoman suurta merkitystä tässä universumissa. (Shocking!)

Olen ollut perjantaista saakka yksin kotona, V on Lapissa laskettelemassa. Nyt olisi siis erinomaista aikaa hakata kasaan tekstiä niin että korvissa soi. Niinpä. No, olenhan toki istunut perseelläni viimeiset viisi tuntia ja selaillut aineistoani edes takaisin. Kai se on istuttava seuraavatkin viisi, että voin mennä hyvillä mielin nukkumaan vielä joskus. Paitsi että viime yönäkin näin ahdistavaa unta sijaisopettajan hommista. (Miksi? En edes ole sijaisrekisterissä. Vielä.) Että mitä tässä nyt sitten haluaisi: valmistua joskus ja päästä elämään todeksi uniaan vai venyttää vielä vähän ja kölliä tässä samassa tekemättömyyden paniikissa edelleen?

Juu, avaan ne tiedostot taas ihan kohta. Tämän päivän hommat eivät vielä olleet tässä.

Ja jos olen tosi ahkera, saan illemmalla ehkä ottaa kissastani mallia ja lukea samantyyppisessä asennossa Kurt Vonnegutia.

Nirhaumia ja turhaumia

Gradu on käytännössä melkein valmis, jos sen tekeminen jatkuu tämänpäiväistä tahtia.

Sain itseni liikkeelle joskus yhdentoista pintaan, jolloin kurvasin kahteen eri kirjastoon ja apteekkiin. Kotiin päästyäni söin lounasta ja tuijottelin kutsuvana huutavaa tietokonettani. Sen sijaan, että olisin jatkanut eilen aloittamaani aineiston läpikäyntiä analyysimielessä, heittäydyin selälleni sänkyyn ja aloin kissa kainalossa lukea Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä -teosta, jossa on vähintäänkin pirteänoranssi kansi (joskin epäilemättä muitakin ansioita). Seuraava havainto tästä maailmasta tuli noin viiden maissa, kun uutenavuotena tavaroita peräänsä jättänyt kaverini soitti ja ilmoitti tulevansa hakemaan niitä just kohta. Oranssikantinen kirja makasi naamallani ja minä autuaana torkkupeiton alla. Siitä seurasi sitten kahvittelua, Guggenheimin haukkumista sekä vaalijauhantaa. Mikä on melkein sama asia kuin gradua tekisi. Kuten on kirja naaman päällä nukkuminenkin. Onneksi huomenna pääsee töihin. Onpa ainakin joku kunnollinen syy olla tekemättä asioita, joiden tekemistä ei oikein enää pitäisi vältellä.

Sunnuntaina onnistuin telomaan itseni, kun leikkasin saksilla sormeen salaattia tehdessäni. Verenvuoto meni sen verran voimakkaaksi, että jopa kahden (ex-)partiolaisen taloudessa loppuivat niin ensiaputaidot kuin -välineetkin kesken. (Note to self: Ei olisi mitenkään huono idea pitää kotona riittävää määrää sideharsoa ja steriilejä sidetaitoksia.) Ei muuta kuin lääkäriin. Jossa asialle ei edes tehty mitään, vuoto nääs tyrehtyi juuri sillä hetkellä, kun pääsin ammattilaisen käsiin, eikä tikkaustarvetta silminnähden ollut. (Ymmärrettävästi vuoto jatkui sittemmin kotona pelkällä katseen voimalla.) Sormea koristi tähän päivään saakka jumalaton tuppo (ja jatkuva tykyttävä särky), jonka tuijottelu vei myös osaltaan intoa naputella tietokonetta. No, onneksi sotavammani ei ollut sen vakavampaa laatua, joskin osasin kyllä iloita siitä, että satutin itseni asuinkumppanin läsnäollessa – sen verran alkoi kuitenkin heikottaa jopa meikäläisen tapaista kovaa mimmiä. Muistelin vähemmän kaihoten viimetalvista kompurointiani, jolloin venäytin nilkkani ja vielä silloin yksin asuessani jouduin ihan omin voimin tarpomaan (=klenkkaamaan särkylääkepäissäni) sekä ruokakauppaan että lääkäriin, kun ei ollut ketään samojen seinien sisällä pitämässä huolta. Nyt on. Se tuntuu kivalta. Joskus saa heittäytyä muiden huollettavaksi, eikö?

Aiemmin purnaamani auraus alkoi eilen puoli viideltä. Huomenna, tämänpäiväisen pyrytyksen jäljiltä ja loogisena ajallisena jatkumona kolina lähtenee liikkeelle puoli neljä. (Nyyh, prinsessalla on niin vaikeeta!)

Voisiko joku tehdä sen gradun puolestani? Millään ei huvittaisi.

Auraus ja presidentti, enough said

Kaikenlaista sitä on. Ensinnäkin lunta Helsingissä, jota aura-autot alkavat hinkuttaa kasaan puoli kuudelta aamulla. Pohjakerroksessa asuva kiittää, varsinkin kun kaikkien ikkunoiden suunnassa on aurattavaa pintaa. Joo, on melkoisen hieno juttu, että auraus toimii ja joku sitä tekee, ja kyllä, inisisin kahta kauheammin, jos auraus jätettäisiin tekemättä, enkä pääsisi liikkumaan tukkoisilla kaduilla kirjastoon/arkistoon/töihin/kauppaan, mutta oikeesti. Puoli kuusi. Äänen lisäksi saamme makuuhuoneessamme nauttia myös diskopallon väreissä heiluvista aura-autojen valoista. Ei ihme, että aamupalalla soi päässä Risto.

Graduviikko ei ollut ehkä suoranainen menestys, mutta melko hyvä potku hanuriin joka tapauksessa. Arkiston tyypit moikkaavat jo ihan sujuvasti, ja minulla on oma vakkaripaikka, johon itseni asetan. Eilen pääsin jo melkein aineiston loppuun, mutta en sitten ihan kuitenkaan. Ne pari Facebookissa käyntiä kuuden tunnin aikana kostautuivat selvästi. Onneksi materiaali ei karkaa minnekään, ja ensi perjantaina saan kaiken valmiiksi. Lopultakin. Sitten pitäisikin enää aloittaa syvempi analyysi ja kirjoittaminen. Piece of cake. Vai mitenköhän se nyt meni.

Olen myös lukenut elämäni ensimmäisen Kaari Utrion kirjan. Se oli melkoinen kokemus, voin sanoa. Siitä lisää joskus toiste, kunhan Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme on pitänyt virtuaalikokouksensa. Nyt on kesken muun muassa yksi mielenkiintoinen gradukirja ja Richard Powersin Suopeus, josta ihana Linnea on kirjoittanut viime vuoden puolella. Kansi on tosin ehkä himpun verran liian viihdemäinen makuuni (varsinkin metallinhohtoiset kirjaimet!), mutta enhän minä sitä kantta lue. Linnean innoittamana (huomasin linkin) liityin myös Goodreads-palveluun, jossa voi rankata kirjoja ja pitää yllä omaa lukuhaastettaan. Minun tämän vuoden haasteeni on lukea 100 kirjaa. Saa liittyä ja ruveta kaveriksi, hauskan oloinen sivusto. Minulla on hämäriä muistikuvia jostain hieman vastaavasta sivustosta, johon olen ehkä joskus liittynyt, mutta niitähän nyt tässä internetissä riittää muutenkin.  

Vähän turhan vähän olen ehtinyt nähdä aurinkoa, mutta onneksi on ollut muuta puuhasteltavaa, kuten illanistujaisia. Ja anopin synttäritkin oli, sai vähän kakkua. Kohta alkavat vähän toisenlaiset täpinät, kun vaalit lähestyvät entisestään. En ole ehtinyt/jaksanut/muistanut seurata mitään tv-väittelyitä, mutta sähköisen ja printtimedian tuotoksia sen sijaan kyllä. Kärryillä ollaan, ei hätää. Odotan, milloin Paavo ja Vuokko -mukit ilmestyvät kasoina kirppispöytiin. Siinäpä oiva kaveri työpaikan kuivauskaappiin, jossa komeilee jo William ja Catherine -muki, silloin harvoin kun se ei ole jollakulla käytössä. Vähän suositumpi kuin ne iänikuisen tylsät Teemat. Jostain syystä. Torstaina koetimme katsoa läpi kaikki siihen mennessä tulleet tv-vaalimainokset, mutta eihän sitä Väyrysen kuusiminuuttista voinut selvinpäin katsella. Saulin repertoaari lähinnä tylsistytti (ja kummastutti - luulisi nyt sentään sillä jätkällä olevan melko muikean mainostoimiston taustallaan ja himppasen päheämpiä ideoita), Lipponen nauratti, Soini... no niin. Löysimme muuten aika paljon symboliikkaa niistäkin sekunneista. Ehkä liikaakin. Ja joku joskus väitti, että presidentinvaalit ovat tylsät? Höpsis. Parasta viihdettä tänä vuonna, sanokaa mun sanoneen!

Tähän presidenttiteemaan sopii paljastaa, että käppäilimme vuodenvaihteessa samaa matkaa Senaatintorille Tarjan kanssa. No okei, eri puolia Mariankatua, mutta silti. Tarja näytti iloiselta ja adjutantilla oli ruma pipo. Pentti oli kaiketi jätetty kissavahdiksi kotiin.

Vieläkin harmittaa, ettemme karaisseet ansiokkaasti viinabuffetin antimilla ja skumpalla kuorrutettuja kurkkujamme ja särmästi karjaisseet Hyvää uuttavuotta, rouva presidentti.

Jouluangsti

Nyt alkaa harmittaa enemmänkin se, etten pitänyt päätäni ja ilmoittanut ajoissa ykskantaan, että vietän jouluni kotona, omassa kodissani, juuri niin kuin haluan. Luvassa on siis joulu äidin luona, kolmestaan lapsuudenperheen kanssa, kilokaupalla ruokaa pöydässä ja parhaimmillaan viime vuoden toisintona istun siinä ruokapöydässä yksin, kahden muun perheenjäsenen parannellessa olotilojaan sängyssä. Syksymmällä mielialani oli lähinnä välinpitämätön joulun suhteen, ajattelin, että mitäpä väliä sillä on. Nyt olotila on mennyt miinusmerkkiseksi, eikä huvita niin millään. Harmittaa myös, ettemme V:n kanssa toteuttaneet hänen ehdotustaan ja matkanneet Lappiin mummini luokse. Ajatus oli houkutteleva, mutta ehkä minua pelotti jo etukäteen se kiukuttelun määrä, joka olisi seurannut kyvyttömyydestäni tehdä joulua mummin haluamalla tavalla (joka on muuten just eikä melkein). Joten se reissu jäi nyt tekemättä.

En todellakaan tiedä, mistä tämä asenneongelma nyt kumpuaa. Ei minulla ole mitään joulua vastaan, mutta ehkä kyse on siitä, etten toisaalta koe sitä mitenkään tärkeäksikään. Siitä seuraa se, että koen kai huonoa omatuntoa välinpitämättömyydestäni ja siitä, etten halua olla tekemässä sitä joulua ja imellyttämässä niitä laatikoita, joita kukaan ei syö. En yksinkertaisesti välitä. Ja sekös on rikoksista suurimpia, ainakin joissain piireissä. Ilmeisesti myös lapsuudenkodissani.

Sitten on se ongelma, että en oikein innostu ajatuksesta viettää laatuaikaa perheeni kanssa. Perheeni on ihan kiva, mutta laatuajan hetket ovat jo menneet. Veljeni puuhailee omia juttujaan ja äiti yrittää niin kovasti esittää, ettei häntä haittaa se, etteivät hänen lapsensa ole suoneet hänelle lapsenlapsia ja ihanaa jatkuvuuden tuntua. Ja minulla on tämä asenneongelma. Hieno kokonaisuus kaiken kaikkiaan. Kiireisen syksyn jälkeen kaikkein mukavinta olisi istua alas omassa kodissa, syödä jotain hyvää ja olla vaan tuon paremman puoliskoni kanssa, jota en ole kunnolla nähnyt noin kuukauteen tiukan työrupeaman vuoksi. Mutta ei. Kun jouluna täytyy niin paljon.

Onhan tässä vielä kaksi päivää aikaa kasata itseään. Eikä se ole kuin yksi päivä ja ilta ja yö, jonka jälkeen hautaudun omaan kotiini, omaan jouluuni. Pyrkimyksenä on palata alkusyksyn tunnelmiin ja olla ottamatta onkeen liiaksi. Ehkä.

Asennevammastani huolimatta toivotan kaikille hyvää ja rauhallista joulua, miten ikinä sen vietättekään (tai olette viettämättä). Ehkä joulumieli vielä löytää minutkin.

Viimeistään ensi jouluna, jolloin teen juuri niin kuin itse haluan.

Luurangot nousee haudoistaan

...Keinonen vapautuu raudoistaan...

Vähän on ollut sellainen Speedyn ja Sakun tuomiopäivän maku kuluneessa viikonlopussa. Vuorotellen uskoa siihen, että olen saanut jonkun superbakteerin kehooni mellastamaan, tuntemuksia, joiden perusteella olis ihan hyvin voinut mennä töihinkin, turvoksiin itkettyä naamaa ja varmuutta siitä, että tää oli kai nyt sitten tässä. (Ei fyysisesti, enemmänkin henkisellä puolella.) Vähän liikaa taas paineita yksille hartioille, etenkin, kun en ole ollut terve. No, kai asiat ovat taas jonkinlaisen välirauhan tilassa kotirintamalla, mutta aika epävarma ja heikko olo minulla silti on, kaikin puolin.

Se siitä kryptisyydestä.

Toissapäiväisen ja eilisen matsin jälkikaiuissa olen sentään saanut tehtyä jotakin niille asioille, jotka kai melko paljon tässä osoitteessa asuvia ihmisiä hiertävät: soitellut pari puhelua, lähettänyt sähköpostia, selvitellyt asioita netissä. Voin sen verran sanoa, että jokin on pielessä tässä systeemissä, kun korkeakoulutetulle ihmiselle on hankalaa ymmärtää viranomaispalveluiden käyttölogiikkaa. Minusta sujuvan sisälukutaidon pitäisi riittää. Byrokratiassa on omat hyvät puolensa, mutta ongelma syntyy siinä vaiheessa, kun yhteiskunta ei palvele itseään, vaan rakentaa kapulakieliset muurit ihmisen ja hänen vuokseen olemassaolevien järjestelmien väliin. Olen ihmetellyt tätä jo vuosien ajan, enkä varmaankaan ole ainoa. Aina se vaan pääsee yllättämään takavasemmalta, tällä kertaa kuitenkin muissa kuin kuolemaan ja perintöön (huoh) liittyvissä asioissa.

Antibiootit ovat kai alkaneet vaikuttaa, sillä taudin oireet ovat lieventyneet selvästi. Onneksi tänään ei ollut mitään ehdotonta menoa suunniteltuna, joten saan vielä sairastaa kotona, mutta huomenna pitäisi kyllä mennä Tampereelle taas. Tai olihan minulla toki suunnitteilla kahdeksan tunnin ekskursio Kansanrunousarkistoon, jossa en ole moneen viikkoon ehtinyt käydä jatkamassa tutkimustyötäni, mutta se piti nyt siirtää hamaan tulevaisuuteen. Töihin sain sentään ilmoitettua, että tammikuusta eteenpäin en ole samalla tavalla käytettävissä kuin tähän saakka, vaan tarvitsen graduntekoaikaa. Toivon, että siellä ymmärretään selkeitä lauseita kuten olen ne tarkoittanut. (En nimittäin ihmettelisi ollenkaan, vaikkei ymmärrettäisikään.)

Pitäisi tehdä niin paljon ja olla jotenkin toisenlainen ihminen, ettei näitä sisäpoliittisia ohjuskriisejä tulisi. En vain tiedä miten sellainen onnistuu, miten siihen päästään. Eikä mistään typeristä naistenlehtien self help -artikkeleistakaan ole mitään iloa, vaikka niitä tippuu postilaatikosta säännöllisin väliajoin.

Välillä on niin paskamaista olla minä.

Muutama sananen Pietarin-matkailusta

Suunnitteletko kivaa pakettimatkaa Pietariin? Onko mielessä helppo neljän päivän ratkaisu, edullinen majoitus, hintaan sisältyviä opastuspalveluita ja näpsäkkä bussimatka rajan yli nostalgisissa ja isänmaallisissa maisemissa?

Kannattaa miettiä vielä ja mennä mielummin halpalentoyhtiöllä johonkin kivaan suurkaupunkiin kompaktille omatoimiselle kaupunkilomalle. (Pietari käy tietysti tähänkin tarkoitukseen.)

Pari ihan tuntemattoman ystävän ominaisuudessa annettavaa vinkkiä:

1. Älä mene bussilla. Ikinä.

2. Jos kuitenkin menet, muista, että sinua on varoitettu. Ryhmämatkalla et tietenkään voi valita seuraasi (paitsi mahdollisen matkakumppanisi), ja on melko varmaa, että päädyt samaan sillipurkkiin vodkaturistien, tauotta puhuvien idioottien ja setämiesten kanssa. Onko se sen arvoista? Ei.

3. Bussi voi hajota, mikä ei sinänsä tietenkään ole kenenkään vika välttämättä. Vian korjaamisen odottaminen Karhulan ABC:llä neljän tunnin ajan alkaa kuitenkin syödä jo vahvempihermoisempaakin ihmistä.

4. Rajamuodollisuudet. Olen ylittänyt Venäjän ja Suomen välisen rajan ennenkin, eikä koskaan ole ollut hidastuksia tai ongelmia. Venäläiset tullimiehet ja -naiset eivät ehkä ole mitään päivänsäteitä, mutta eipä heidän tarvitsekaan olla. Autolla rajan ylittäminen... en voi suositella. Ensin odottelet bussissa lupaa mennä passintarkastukseen, sitten koetat selvitä 60 muun samalla ryhmäviisumilla kulkevan kohdassa 2 mainitun ihmisolennon kanssa oikean järjestyksen, jossa tarkastukseen mennään, sitten odottelet, kun tullivirkailijat tekevät puolen tunnin vahdinvaihtoa ja tarkastavat vielä edellä olevien bussien matkatavaroita.

5. Älä tartuta itseesi ennen matkaa jotakin kivaa talvitautia, joka puhkeaa sopivasti menomatkalla jossain Viipurin ja Pietarin välimaastossa, ja joka kaataa sinut hotellihuoneen sänkyyn seuraavaksi kahdeksi päiväksi. Onneksi hotelli oli siisti ja viihtyisä, joskaan en välttämättä olisi kokenut tarpeelliseksi matkustaa Pietariin sairastamaan.

6. Älä varaa tarjottuja retkikohteita, pääset niihin omatoimisesti halvemmalla ja sujuvammin. (Joutsenlampi-baletti Pietarin Konservatoriossa 50 euroa. Lipun normaalihinta noin 10 euroa. Laske itse matkatoimiston kate.) Jos kuitenkin olet vastaavan liikkeen tehnyt, lähde hammasta purren ja koko ajan niistäen mukaan huvituksiin vielä ensimmäisenä matkapäivänä, ennen kuin voimat kokonaan loppuvat. Mene ihastelemaan Eremitaasin aarteita, väsytä itsesi ryhmän mukana juoksemiseen ja huomaa eksyneesi jonnekin ranskalaisten impressionistien keskelle, josta et meinaa löytää uloskäyntiä. Älä panikoi. Et varmaan ole ainoa, joka tuntee tai on joskus tuntenut harhailevansa ikuisesti jatkuvassa taidelabyrintissä jossain toisessa ulottuvuudessa. Kai sieltä joku vahtimummo olisi lopulta heittänyt pihalle, mutta päädyimme tekemään hannutjakertut ja seuraamaan omia jälkiämme takaisin sinne, mistä lähti todistettavasti ainakin yksi reitti ulkomaailmaan.

7. Tunne itsesi ahneeksi turistiksi kuokkiessasi Pyhän Nikolain kirkossa kesken sunnuntaijumalanpalveluksen.

8. Koeta pitää itsesi kasassa kuunnellessasi selvästi vahvassa krapulassa olevaa opasta bussista käsin suoritettujen lyhyehköjen kiertoajeluiden aikana.

9. Älä mene Verikirkkoon. Moista turistirysää en ole hetkeen kokenut.

10. Pyydä ruplasi joinakin muina kuin tonnin seteleinä. Eivät tunnu harrastavan kunnollista pohjakassaa tai vaihtorahavalikoimaa siellä päin. Tietysti jos ostelet tavaraa tonnin arvosta kerralla, anna palaa.

Bonuskortti: Älä mene sille ryhmämatkalle, ihan oikeasti. Muitakin vaihtoehtoja on. On ihan turhaa hukata aikaansa muiden (parhaimmillaan matkatoimiston edustajien) odottelemiseen. Omin päin olisit jo perillä. Junalla olisit tehnyt jo meno-paluumatkan.

- -

Pietarissa sinänsä ei tietenkään ole mitään vikaa, joskin olisi tietysti tarpeen osata edes alkeellisesti venäjää. Viipuri sen sijaan oli surullisin kaupunki, jossa olen koskaan käynyt edes nopeasti pyörähtämässä. Onneksi matkakumppanini on omatoiminen nainen ja sain hänet potkittua ulos hotellista toiseksi matkapäiväksi kulkemaan omin päivän, kun itse jäin hotellihuoneeseen potemaan. Nyt jatkan potemista kotona, ja voin sanoa, että tämä oli ensimmäinen kerta millään elämäni matkalla, kun ihan tosissani toivoin, että olisin sittenkin jäänyt kotiin.

Ajatusten kaatopaikka

Onhan taas ollut viikko, eikä se vielä ole edes lopussa. Pinna on ollut vähän kireällä lukuunottamatta toissapäiväisiä Cunningham-hetkiä, eikä rentoutusta ole näkyvissä ennen ensi tiistaita, jolloin lähden Tukholmaan. Laivalla. Soitin äsken Siljan asiakaspalveluun ilmoittaakseni matkaseuralaiseni muuttuneen, ja odotusmusiikkina luurista iski korvaan vanha tuttu mainostunnari. Viimeksi olen kuullut sen joillain sitseillä siinä punssitarjoilun aikaan, muistaakseni. Tämä oli ihan hyvä reality check. Olen tosiaan menossa risteilylle. Johon onneksi, onneksi, onneksi kuuluu koko päivä aikaa Tukholmassa. 

Töissä (joo, blaa blaa, eikö se osaa mistään muusta puhuakaan (EI)) on ilmennyt vähän sähinöitä, joihin en jaksaisi tuntea minkäänlaista kiinnostusta. Esimerkiksi nyt vaikka firman pikkujoulut, jonne aspan väkeä ei alunperin haluttu pyytää mukaan. (Hah!) Tai palaveeraus pomon kanssa, josta ei tullut hullua hurskaammaksi. (Hah!) Tai lähemmän "esimiehen" vieno pyyntö saada istua "kaikessa rauhassa" kanssani alas ja jutella, koska mä haluan, että sä viihdyt täällä. (Hahahahaha!) Olisi kai pitänyt yrittää pitää se pokerinaama kunnossa, eikä sanoa yhtään mitään mistään, mutta se on vaan joskus vaikeaa tällaiselle lörppäsuulle. Huoh. Joten alas istumista odotellessa. Jossain tajunnan reunamilla pyörii ajatus siitä, että mitä jos nyt vaan lähtisin menemään. Miksi tuhlata aikaansa, energiaansa ja elämänintoaan sellaiseen, mikä selvästi ei oikein sovi minulle? Toisaalta tällaista tunkkaista scheissea kutsutaan kai joissain piireissä ihan vaan oikeiden aikuisten arjeksi, mutta en taida olla vielä riittävän kypsä kestämään sitä.

Joku voisi myös tehdä minulle jonkinlaisen aikataulun tai lukujärjestyksen tuon gradun suhteen. Minulla on vain mielessä se hetki ensi keväänä, kun marssin ulos yliopistosta maisterisnaisena, mutta jotta se tapahtuisi, jotain pitäisi vissiin tehräkin. Ei varmaan kauheasti edesauta opinnäytetyön valmistumista, jos konkreettisimmat teot sen eteen liittyvät lähinnä haaveissa olevien valmistujaisjuhlien kutsukorttien ulkonäköön tai tarjoiluun. Kai tämä on nyt tällaista marraskuuhaahuilua, jota ei oikein voi välttää. Samalla tulee pohdittua sitä, miksi me hullut ihmiset asumme maassa, jossa on näin saakelin synkkää monta kuukautta vuodessa.

Ja sitten ne kirjat. Minulla on ties monettako viikkoa kesken Madame de La Fayetten Clèvesin ruhtinatar, ja siinä on, kuulkaa, tylsä kirja. Yritän parhaani mukaan valmistautua joulukuun puolivälissä olevaan kolmanneksi viimeiseen yleisen kirjallisuustieteen tenttiin, johon pitäisi lukea yhteensä 12 klassikkoteosta vuosisatojen varrelta. Olen aloittanut tähän tenttiin lukemisen noin vuosi sitten, ja kasassa on nyt 6/12. Anna Karenina menee myös tähän joukkoon siinä vaiheessa, kun saan sen loppuun. Olisin siis lähtenyt kimppalukuhaasteeseen mukaan joka tapauksessa, mutta se mahdollisti myös yhden muun tiiliskiven yliviivaamisen kyseiseltä listalta. Yritän nyt selättää tuon ruhtinattaren mahdollisimman nopeasti, että pääsisin taas lukemaan jotain kivaa. Ja sitähän riittää. Sain postissa Leenan arvonnasta lunastamani Kirjeitä kiven alle, joka houkuttaa kovasti. Nyt se odottaa kirjoituspöydällä. Lisäksi pitäisi lukea yksi tietokirja ihan "oikeaa" kirja-arvostelua varten, mutta sekin tuijottaa vihaisena pöydänkulmalta. Tai tällä hetkellä oikeastaan repusta.

Että kyllä tätä hommaa piisaa. Taas. Lisäksi pitää rasittaa aivojaan kaiken maailman oinosilla ja millä lie. Ei ole ihmislapsen elämä pelkkää mannapuuroa ja mansikkaa, vaikka kuinka toivoisi!

Hyvä päivä / paha päivä

Ihmeitä tapahtuu ja sain lopultakin tehtyä toisen suunnittelemistani kesätenteistä. Olen vehdannut kyseisen ihastuttavan opintojakson kanssa vuodesta 2007, joten ehkä oli aikakin... Tampereella ollaan siirrytty aika vauhdikkaasti sähköisiin tentteihin, ja koska tämä kyseinen tentti oli hallintotiedettä, ja hallintotiede on tietysti aina aallonharjalla innovaatioissa, minäkin astelin tänään ensimmäistä kertaa tekemään tentin tietokoneella. Systeemi on kyllä erinomainen, tentin voi varata haluamaansa ajankohtaan ja sitten vaan naputtelemaan. Hyvä/paha asia on myös se, että tentin voi perua vielä aivan viime tipassa, toisin kuin yleisten tenttipäivien tenttejä. Ehkä muutamaan kertaan tuli tämäkin tapaus klikkailtua peruutetuksi. Hmh.

Opiskeluinto on aika kovassa nousujohteessa, sillä olen tosissani alkanut ymmärtää, että valmistuminen on lähellä. Olen melkein maisteri. Nyt pitäisi enää kasailla loppuun sivuaineet (juurikin mainittu hallintotiede sekä yleinen kirjallisuustiede), diilailla proffan kanssa syventävät historian opinnot valmiiksi ja, niin, kirjoittaa gradu. Onnekseni jaksoin, halusin ja pystyin tekemään erinomaisen seminaarityön vuosi sitten, ja sen perusteella on hyvä jatkaa graduun. Paljon ideoita on jo, mutta vielä pitäisi lukea paljon, rampata vähän arkistossa (mitä luultavimmin Turussa ja SKS:ssä) ja... kirjoittaa. Niin pirusti. Enää ei kuitenkaan tunnu siltä, että olisin jossain blokissa, niin kuin tuntui koko viime talven pedagogisten aikana. Enemmänkin on sellainen innokas ja odottava fiilis, ja haluaisinkin jo käydä kunnolla työn kimppuun. Pitäisi varmaankin hahmotella itselle aikataulua ja suunnitelmaa, kasailla niitä kirjalistoja ja sen sellaista. Muuta ei toistaiseksi ole valmiina kuin valtava kirjapino kirjoituspöydän kulmalla ja päätös siitä, että maisterin todistuksen haen käteeni toukokuussa 2012. Onhan sekin tietysti jo jotain.

On miellyttävää olla taas Tampereella ja varsinkin yliopistolla. Tämä on hyvä paikka. Ja Juveneksella oli lohta päivän ruokalistalla. Syy siihen, miksi jäin tänne roikkumaan, on vähemmän hyvä: iltapäivällä on taloyhtiön ylimääräinen yhtiökokous, jossa jälleen kerran tapellaan siitä, mitä talollemme tehdään. En ole täällä blogissa kovin kummoisesti aiheesta kirjoitellut, mutta taustalla on siis 1920-luvun puutalossa oleva taloyhtiö, valtava kosteusvaurio alakerran asunnoissa (joista toinen on minun), kämpät olleet asumiskelvottomia kesästä 2008 ja mitään päätöksiä ei ole saatu aikaan muiden osakkaiden vastustaessa tai ollessa passiivisia. Alkuvuodesta otin yhteyttä asianajajaan, jonka kanssa ollaan väännetty korvausvaatimushakemuksia ja uhattu haastaa taloyhtiö käräjille. Tämänpäiväisessä kokouksessa olisi sitten tarkoitus päättää, mitä tehdään. Tällaisia kokouksia on pidetty kuluneiden vuosien aikana jo lukuisia, mutta yhdessäkään ei ole saatu mitään oikeaa aikaan. Tällä kertaa olisi tavallaan pakko, koska isännöitsijä on irtisanoutunut, taloyhtiön taloudellinen tilanne on konkurssin partaalla, ja haaste uhkaa. Takkiin tulen ottamaan pahasti, oli ratkaisu mikä hyvänsä, mutta olen sen jo ehtinyt hyväksyä ajan kuluessa. Tärkeintä olisi saada päätettyä mitä tehdään.

Kauheinta tässä koko paskassa on se, kuinka paljon valtaa taloyhtiön muilla osakkailla on. Minut ja seinänaapurini on ollut mahdollista pakottaa käytännössä asunnottomuuteen jo kolmeksi vuodeksi ja päätöksiä on pystytty jatkuvasti lykkäämään - samalla muut osakkaat nostavat joka kuukausi sijoitusasunnoistaan vuokraa meidän kahden maksaessa sekä vuokraa "tilapäisasunnoistamme" että lainanlyhennyksiä ja yhtiövastikkeita omista kodeistamme. Yhdessä viime syksyn kokouksessa yksi osakkaista totesi ykskantaan, että "teidän on pitänyt tietää, että asunnon ostamisessa on riskinsä". Silloin katkesi meikäläisen viimeinen hermosäie ja karjuin muistaakseni melko hyvin punaa kasvoille saaneena, että on melkoista pokkaa väittää riskin olevan vain meillä, joiden asuntoihin kriisi on iskenyt. Sijoittajillako ei ole riskiä? Ja onko se relevantti syy lykätä päätösten tekemistä? No, tästä aiheesta jaksan olla vihainen, mutta en kuitenkaan sen enempää siihen paneudu.

Sanotaanko kuitenkin niin, että elämä ei ole ollut mitenkään turhan helppoa viimeisten vuosien aikana. Nyt sitä jotenkin jo haluaisi toivoa, että tämä hirveä prosessi päättyisi, ja voisin jatkaa elämää jotenkin normaalisti eteenpäin. Ihan normaaliin tilaan en tietenkään pääse, koska oli jutun ratkaisu mikä tahansa, minulle jää reilusti asuntolainaa ilman asuntoa, joten tulen maksamaan edelleen kuukausittain tuplahintaa asumisesta. Ja siis lainaa ilman vastiketta. Senkin kestän, jos tämä kuitenkin ratkeaisi. Jotenkin.

Harvinaislaatuinen avautuminen päättyy täältä tähän.

Yksi kesä, kiitos! (Ja sopiva työ)

Kesäkuu on alkanut ja kesä siinä samalla. Aamuisin on ihanaa kurkistaa verhonraosta ulos ja huomata, että niin se vain on. Pyöräily töihin sujuu jo ilman takapuolen puutumista (hiki kyllä edelleen tulee, mutta antaa tulla vaan!) (100 kilometrin raja täyttyi tämänaamuisella työmatkalla), eikä työnteko sinänsä harmita niin paljon, vaikka vapaata ei oikein olekaan luvassa (mikä ei siis kuitenkaan näy palkkapussissa...). Viimeksi tänään, puolitoista tuntia sitten, mietin, kuinka onnekas olen, kun saan asua ihan meren rannassa. Pohjoisrannan laakereillaan lepäilevät veneet hivelevät silmää, Otso-jäänmurtaja ikkunan takana keräilee voimia ensi talvea varten, pihan vaahtera humisee kutsuvasti. Tänään join aamukahvit terassilla, katselin ohi kulkevia rekkuja ja join hiljaksiin kahvia. Näin on hyvä.

Olen lukenut viime päivinä paljon naistenlehtiä ja välillä silmäillyt ihan kirjallisuuttakin. Klikkailin itselleni asumislisät tälle ja ensi kuulle - nyt kun on viimeinen hetki hakea niitä ilman, että ne verottaisivat varsinaisia tukikuukausia. Tarkoituksena olisi muutama opintopiste kasata kesän aikana, mutta en ota niistä sen kummempaa stressiä. Jokainen niistä vie lähemmäs valmistumista, ja niillä kaikilla on joku tarkoitus (esimerkiksi saada valmiiksi sivuainekokonaisuuksia). Työkaverini työstää gradunsa viimeisiä senttimetrejä, ja se on saanut minutkin innostumaan omastani. Kyllä se sieltä vielä tulee, ensi talven aikana. Sitten ei muuta kuin taistelemaan työpaikoista. Nami.

Ensi viikolla lähden käymään Lapissa mummin luona. Oli melkoinen puserrus saada vapaata, mistä olen hieman ärtynyt. Ihan kuin tällä palkalla ja näillä työehdoilla haluaisin sitoutua olemaan aina saatavilla. Joo, tiedän, olen tehnyt työsopimuksen ja tämä kaikki on sen ehtojen mukaista, mutta silti. Silloin tällöin käy mielessä, mitä väliä tälläkään on. Milloin löydän sen työn, jota haluan tehdä, ja josta minulle myös maksetaan kohtuullinen korvaus? Jää nähtäväksi. Vaikka inhoankin sitä, että ihmiset valittavat, kuinka eivät ikinä saa mitään oikeita töitä, välillä sorrun siihen itsekin. Tosin oikeiden töiden sijaan pohdin nykyään sitä, milloin löydän opettajan hommia. Sitä kun haluaisin kuitenkin tehdä. Olen kyllä hieman etuajassa "valituksineni", enhän ole vielä edes valmistunut. Katsotaan vuoden päästä uudestaan, mikä on meno.

Mutta kunnianhimosta, yritteliäisyydestä ja viitsimisestä ei ainakaan voi syyttää. Liiasta realismista ehkä sen sijaan sitäkin enemmän.

Arjen ihanuus, mitä se on?

Sanna kirjoitti hyvin siitä, kuinka päivät kuluvat, eikä niitä erota toisistaan.

Maaliskuu on mennyt, eikä minulla ole juurikaan tietoa siitä, mitä sen kuluessa olen tehnyt. Alkukuusta oltiin Skotlannissa, mutta sen jälkeisestä ajasta ei ole mitään käryä. Aika monta harjoitustuntia taisin pitää, olin uuden työpaikan koulutuksessa ja tein jo ensimmäiset oikeat työpäivät, kirjoitin ainedidaktiikan tutkielmaa, hajoilin, yritin tukea kavereita heidän hajoiluissaan, kuulin kivoja uutisia, kuulin paskoja uutisia, yritin miettiä, ketä äänestän parin viikon päästä vaaleissa, näin hyviä elokuvia (Black Swan, Never Let Me Go), näin huonoja elokuvia (Iltapäivä Toscanassa), luin kirjoja (en kuitenkaan tarpeeksi, enkä kaikkia jotka olisin halunnut), istuin tuntikaupalla junassa ja bussissa, ramppasin salilla mahdollisuuksien mukaan, yritin miettiä, mitä järkeä tässä on.

Ihan tavallinen kuukausi, voisi joku sanoa. Minäkin. Toisaalta on pelottavaa, etten osaa oikein eritellä, mitä milloinkin olen tehnyt. Onko se aikuisuutta ja arkea? Tätäkö on loppuelämä? Ei hyvä luoja, en ole valmis siihen, että päivät vain valuvat ja minä elän arkea. Ainakaan, jos arki on näin hektistä ja koostuu liian monesta liikkuvasta osasta. Toki tiedän, että tilanne muuttuu radikaalisti, kun pedagogiset loppuvat. Kun ei tarvitse enää yrittää raivata kalenteria kestämään hiton nopealla aikataululla muuttuvia suunnitelmia ja itsestä riippumattomia menoja. Kun saan vaan käydä töissä, lukea, olla V:n kanssa kotona ja tehdä hiljaksiin gradua.

Juuri nyt en muuta pyydä, kuin että minulla olisi vapaapäivä edes kerran viikossa.

Tylsää, tylsää, oli niin tylsää

Talvi kohteli kaltoin - nyrjäytin nilkkani ja venäytin nivelsiteet. Eilen itkin harmista ja kivusta, vedin loput purkin pohjalla olleet 600 mg Ibumaxit ja näin jo mielessäni, kuinka en enää koskaan pompi combattunnilla. No, kuten aina, aika ja lepo auttoivat ja tänään pystyin jo varaamaan jalalle painoa ja klenkkasin lekuriin. Eipä siellä muuta tarvetta ollut käydä kuin inistä saikkulapun perään, tällä nilkalla kun ei juuri mitään tee töissä ja tarkoitus oli sinne viikonlopuksi mennä. Ärsyttää. Kaipaan liikuntaa ja normaalia kävelyä. No, eiköhän se pian taas ole mahdollista, onneksi olen vielä jotakuinkin nuori ja ruumiinosat toimivat ja korjaavat itseään.

Viikonlopuksi ei siis ole ohjelmaa. Olen jo pakannut melkein kaiken, mitä en jokapäiväisessä elämässä tarvitse, joten sitäkään ei ole ohjelmassa. Olen kulutuskiellossa, joten en voi mennä shoppailemaan (enkä tällä nilkalla kyllä menisikään). Salille ei kannata mennä. Plaah. Huominen tenttikin jää tekemättä, koska lukemiset menivät kivun takia kiville. Plaah.

Plaah.

Minun piti kirjoittaa tänne siitä, että olen onnellinen nainen. Piti kirjoittaa, että viikonloppuna oli ihanaa, tapasin kasapäin vanhoja ystäviä, joiden kanssa kaikki oli ennallaan - jatkoimme juttua siitä, mihin se viimeksi oli jäänyt. Piti kirjoittaa siitä, kuinka tajusin, etten olekaan niin ulkopuolinen kuin olen luullut, sillä muutkaan eivät tapaa niin usein. Nämä ovat niitä ihmisiä, joiden kanssa on puuhasteltu teinivuosina iltakausia suunnitellen lapsille aktiviteetteja, reissattu Viroon, Norjaan ja Ruotsiin leireilemään, puhuttu ja naurettu ja tehty. Se aika ei enää tulee takaisin, mutta se ei haittaa. Kunhan sen muistaa. Ja kyllähän sen muistaakin!

Piti kirjoittaa, että joku - en enää muista kuka - sanoi, että minä ja V olemme niin hyvä pari. Minä vain hymähtelin, sillä mitä tuohon nyt voi sanoa. Piti kirjoittaa, että olen niistä sanoista onnellinen. Olemme me minustakin niin hyvä pari. Mitä nyt välissä on hieman liian monta tuhatta kilometriä ja kuutiometreittäin vettä.

Piti kirjoittaa alkavasta keväästä, kaupan simasta, lisätyistä body pumpin painoista.

Tänään ei kuitenkaan ollut sellainen päivä. Tämä päivä oli paska ja niin syvältä arsesta, ettei tosikaan. Tämä toivoton asuntotilanne ei ratkea saatana koskaan.

Mummoissa on tulevaisuus!

Kevätflunssa tuli ja iski, mutta jouduin tänään siitä huolimatta lähtemään bussilla isännöitsijän pakeille panemaan nimeä paperiin. Vaativan toimenpiteen jälkeen odottelin rauhassa bussia pysäkillä, samoin teki muutama muukin henkilö, joista kaksi edusti nuorisoa ja yksi mummoja. Bussi saapui, ovi aukesi, olin astumassa siitä sisään, kun yhtäkkiä kuulin mummon avaavan suunsa ja aloittavan jumalattoman mäkätyksen toiselle nuorison edustajista (joka, sanottakoon, oli selvästi täysi-ikäinen, joskin itseäni nuorempi naishenkilö).

"Miten sinä kehtaat polttaa tupakkaa tässä bussipysäkillä, ihmisten ilmoilla? Heitit sen tumpinkin maahan? Ällöttävää! Ja pahaltakin haiset! Hyi!"

Nainen tuijotti mummoa sanomatta sanaakaan, nousi bussiin ja jatkoi kesken ollutta puheluaan. Mummo jäi etupenkkiin jatkamaan mutinaansa.

Onhan se mielipiteen ilmaisu tietenkin jännä juttu ja noin. Onneksi toiset tietävät elämästä aina enemmän ja paremmin!

Kuvaavaa oli, että kun kävin bussimatkan jälkeen S-marketissa ja pyysin hyvin ystävällisesti tieni täysin blokannutta (eri) mummoa siirtymään sanoilla "Anteeksi, rouva, pääsisikö tästä ohi?" sain perääni pilkallisen "No, kyllä pääsee, olkaapa neiti hyvä vain".

Että tee tässä nyt sitten asiat jollakin tapaa oikein. Kertokaa vaan, hyvät rouvat, että miten helvetissä se onnistuu?

Lauantai-illan antikliimaksi

Hyi helvetti kuinka inhoan turhia viikonloppuiltoja. Tietokoneen ruudun tuijottaminen lauantai-iltana apaattisena samalla kun tunkee toisella kädellä naamaan viinirypäleitä ja Spotify pyörittää paskaa hissimusiikkia ihan huomaamatta ei ole niitä elämän huippuhetkiä tai käännekohtia. Kyllähän minulle ehdotettiin tekemistä (vieläpä ihan tervehenkistä ja kaikin puolin mukavaa), mutta olin ihan varma, että eilinen seminaariflow jatkuu kuusituntisesta oikeustieteen lauantailuennosta huolimatta. Joo, ei jatkunut. No, pari blogia on tullut selattua alusta loppuun, että ei kai tässä mitään. Ja musiikkikin vaihtui astetta särmemmäksi. Joka tapauksessa ärsyttää, koska vapaita viikonloppuja ei minulla ole mitenkään ylettömiä määriä ollut menneen talven aikana. Pakkoko ne harvatkin on sitten ihan vapaaehtoisesti pilata?

Patjalla nukkuminen on tehnyt minut pahantuuliseksi ja jumiuttanut selkäni. (Niska-hartia-seutuni on muutenkin jossain määrin evoluution epäonnistumisen huipentuma kaikessa kipeytyvyydessään ja muhkuraisuudessaan. Antakaa rahaa hierontaa varten. Otan vastaan myös shekkejä.) Onneksi uusi sänky saapuu huomenna. Kyllä suku on paras, ilmainen kotiinkuljetus ja kaikkea (saatan kyllä joutua ihan itse kantamaan). Tosin olen hivenen pettynyt siihen, ettei lvi-asentaja-veljelläni ole omaa poraa, jonka hän olisi voinut ottaa mukaan ja siten asentaa rypistyvän isosiskonsa viimeiset neljä kuukautta vessan oven takana pitämän (niinikään retro-) peilin seinään. Ehkä hyväkin. Eipä tarvitse katsella edelleenkään päivän asuja mistään kulmasta.

Uhosin Jennille laskevani tänään jälleen kerran opintopisteeni ja tarkistavani, kuinka kaukana oikeasti siitä kandista olenkaan. En uskalla kirjautua NettiOpsuun, koska minua alkaa ahdistaa. Olisi pitänyt olla valmista jo vuosi sitten, eikä makuuttaa tätä hommaa tänne saakka. Nyt tuntuu, että kynnys kasvaa koko ajan. Jos vielä sittenkin sen yhden tentin... Mutta jos nyt kuitenkin ne 60 opintopistettä... Huoh ja plaah.

Haluan jäätelöä. Heti.

Ei valoa putken päässä

Son kuulkaa helmikuu. Ja ulkona on pimeää.

Opinnoista aiheutuva stressi puskee niskaani kovalla painolla. Luulin jo selviytyväni voittajana, kun sain suoritettua tammikuun tentit ja luennot. Vielä mitä. Ylihuomenna on seuraava tentti (johon olen lukenut neljä sivua vajaasta kahdestasadasta), ensi viikon torstaina sitä seuraava, seuraavalla viikolla perjantaina, pari esseetä pitäisi raapustaa, seminaaria tehdä... Ymmärtänette pointin? Sen siitä saa kun haahuilee toimettomana kolme vuotta ja luulee, että kyllä musta jotain tulee näilläkin sivuaineilla ja ylimääräisillä kieliopinnoilla. Sitten kun havahtuu siihen, että haluaakin ehkä teinien haistateltavaksi ja henkisesti murjomaksi kansankynttiläksi ja mielellään siihen oikeuttavaan koulutukseen heti ensi vuonna, että valmistuisikin joskus... Sitten tulee sellainen häse ja pudotus todellisuuteen, että napsahtaa. Mä olen opiskellut ihan vääriä juttuja, miksi jätin silloin toissa keväänä sen yhden hallintotieteen kurssin kesken, miksen mä saanut sitä kansantaloustiedettä suoritettua, onko tän kaiken pakko olla kasassa huhtikuun lopussa, tuleeko musta koskaan mitään, mitä jos en pääsekään pedagogisiin?

Kasvatustieteen perusopintojen kasaaminen vajaassa lukuvuodessa on mielestäni liikaa vaadittu, mutta perusopintojen kokonaismerkinnän tulee olla opintorekisterissä hakuajan umpeutuessa huhtikuun lopussa. En ymmärrä. Ei siis voida antaa mahdollisuutta kesätentteihin. Ootin mukaan tilanteessa ei ole mitään epäreilua, eikä sillä yritetä hankaloittaa opiskelijoiden elämää (siis nimenomaan vanhempien opiskelijoiden, jos on kelpuutettu hakemaan siinä toisessa kiintiössä, tästä ei tarvitse huolehtia, mutta se koskee vain ensimmäisen vuoden opiskelijoita). Minä taas nyt en näe, mitä järkeä on siinä, että tiedekunnan on sitten väen vängällä kehitettävä vaihtoehtoinen suoritusmuoto niille, jotka hakevat siinä jämäkiintiössä, koska viimeinen perusopintojen kahden eri laitoksen erikseen järjestämä luentosarja kestää toukokuulle, eikä sen suorittaminen siten ole vaihtoehto. Voi hyvää päivää.

No, tiedänhän minä, että olen tehnyt kaiken väärin, en ole valmistunut putkessa määrätyssä ajassa ja tehnyt asioita niin kuin on säädetty. En ole tiennyt yliopistoon ilmoittautuessani, mitä haluan tehdä tasan viisi vuotta myöhemmin maisterinpaperit kouraan saadessani (en tiedä vieläkään, mutta eihän niitä papereita vielä näy kouran lähimaillakaan), en ole opiskellut mitään kieltä sivuaineena, vaikka kielet ovat kuulemma se ase, jolla FM tiensä raivaa (hah), olen tehnyt töitä opiskelujen ohessa (ja tämän lukuvuoden ajan oikeastaan opiskellut työn ohessa) ja muutenkin pyrkinyt, Luoja varjelkoon, kasvattamaan lähinnä tiedonintressiäni ja sivistymään. Olen pahoillani tästä, ja häpeän itseäni siellä filosofian ylioppilaiden yhteisellä häpeäpaalulla yhdessä muiden kaltaisteni kanssa. Olen pahoillani, ettei minua kiinnosta teknologia (paitsi sen historia), tuotantotalous, kauppatieteet, oikeustiede tai sairaanhoito niin paljon, että koskaan näkisin vaivaa saadakseni niistä palkkaa. Olen pahoillani, että uskon sivistysyliopistoon ja siihen, että humanististen tieteiden ammattilaisilla on annettavaa työelämälle sen kaikilla sektoreilla.

Lienee tarpeetonta todeta, etten ole ajatuksieni kanssa yksin. Joskus vaan tuntuu liian raskaalta jälleen kerran selittää jollekin tusinainsinöörille, että kyllä mäkin hei osaan juttuja. Ihan varppina osaan.

Dear Eki...

Voisiko joku juoksuetikettiä paremmin tunteva kertoa, olenko oikeutetusti hieman näreissäni vai en?

Olin tuossa kivasti lenkillä muhevassa talvisäässä paikallisen urheilupuiston lenkkeilyreitillä (kavereiden kesken KuntoKolmonen), ja pingoin hyvää vauhtia alamäkeen. Edessäni kulki naispuolinen henkilö koiransa kanssa hihna huomattavan löysällä. Olin melkein ohittamassa parivaljakkoa, kun nainen alkoi (minut lopulta huomattuaan) huutaa, että "älä juokse, älä juokse", jolloin pysäytin hyvän menoni heidän kohdallaan. Koira oli ilmeisen innostunut ja hyppi minua vasten. Nainen tokaisi toruvalla äänellä, että "voi, kun en yhtään kuullut, nyt se alkoi vartioimaan... kannattaa vähän varoa näitä!". Vastauksena tähän ynisin jotain puuskutukseni seasta ja jatkoin matkaani parin kävelyaskeleen jälkeen jälleen juosten.

Onko siis todellakin niin, että minun (tulevana maratoonarina, by the way & natürlich) tulee säädellä kulkunopeuttani (lenkkeilyyn tarkoitetulla reitillä ja muuallakin) sen mukaan, ohittelenko karvaturreja omistajineen vai en? Vai onko kenties, kenties koiranomistajan vastuulla huolehtia, ettei turrit mene pähkinöiksi jos niitä ohitellaan juoksuaskelin?

Terveisin nimimerkki "Kysyn vaan?"

Ps. Oonx ok?