Valeopettaja vauhdissa: Kokonainen oppilas

Seuraa lokakuussa aloittamani Valeopettaja vauhdissa -sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa, joka käsitteli tuntisuunnitelmia, sai kiitosta, joten jatketaan!

Tällä kertaa tekee mieleni pureutua aihealueeseen, joka tuntuu minusta erityisopettajana erityisen (heh) tärkeältä, mutta joka saattaa aiheuttaa närää aineenopettajissa. Pilaan ilon jo valmiiksi toteamalla, että tämä on minun mielipiteeni, eikä tarkoituksenani ole vähätellä tai arvostella ketään. Olen myös itse koulutukseltani aineenopettaja. Haluan vain kiinnittää huomion tärkeään seikkaan. Se seikka on oppilaan ajatteleminen kokonaisuutena.

Työskentelen pääasiassa sellaisten nuorten kanssa, joilla on erilaisia joko oppimisen, tunne-elämän tai sosiaalisen puolen haasteita. He ovat peruskoulussa käytössä olevan kolmiportaisen tuen mallissa tehostetun tai erityisen tuen piirissä ja muun muassa siksi ajoittain osa-aikaisessa erityisopetuksessa. "Lievimmillään" kyse voi olla vaikkapa psykologin toteamasta työmuistin kapeudesta, jota helpottamaan kehitellään erilaisia opiskelutapoja ja apuvälineitä. "Mitta-asteikon" toisessa päässä sen sijaan vain taivas on haasteiden ja vaikeuksien rajana, eikä aina sekään.

Monenmoista tallaajaa on siis tullut tavattua jo tämän hyvin lyhyen työurani aikana. Oppilaiden taustat ovat kirjavia, jo kokeillut sekä kokeiluun otettavat tuen muodot vaihtelevat laidasta laitaan, perheet suhtautuvat aiheeseen (ja kouluun) hyvin eri tavoin ja nuoren oma asenne voi olla lähes mitä tahansa täydestä flegmaattisuudesta evvk:n kautta nenäkkyyteen ja toisaalta kovaan yritykseen, pettymyksiin ja joskus (onneksi!) kehittymiseen ja onnistumiseen.

Yksi keskeinen ajatus on kuitenkin noussut pintaan kuluneen syksyn aikana.

Se ei taatusti ole omalaatuinen, ei kovin timanttinenkaan, mutta minulle se on asia, joka on kirkastunut vasta nyt, ihan oikeasti. Ja se kirkkaus, johon olen havahtunut, tuntuu peruuttamattomalta.

Oppilas on yksilö, jonka oppimista, opiskelua, olemista ja elämää täytyy katsoa kokonaisuutena. Koko ajan.

Niin, sanoinhan, ei mitään uutta auringon alla.

Olen huomannut, jo mainitun hyvin lyhyen työurani aikana, että yläkoulussa aineenopettajat opettavat usein (eivät aina, mutta usein) nimenomaan ainetta. He opettavat yliopistossa itse opiskelemaansa oppiainetta siltä osin ja siinä laajuudessa, kuin opetussuunnitelman mukaan on suotavaa tehdä. Suurin osa tekee sen erinomaisesti.

Mutta ongelma onkin siinä, että oppilas ei ole olemassa vain tiettyä oppiainetta varten, tai edes kaikkia niitä yhteensä. Ei totisesti. Oma aine on tietenkin opettajalle rakas, mutta oppilas – se pirullinen nuori ihminen – on jotain paljon enemmän kuin oppimiensa asioiden summa. Ja minusta näyttää, että se valitettavasti unohtuu aika usein. Kiireisessä arjessa tehdään niin paljon jo sen eteen, että tunnit kaikkine vaatimuksineen ja haasteineen pyörivät. Kyllä minä sen ymmärrän, enkä syytä ketään.

Tukea tarvitsevien oppilaiden osalta on tullut mietittyä, mikä kaikki on edes järkevää. Oletus on, että nuoret omaksuvat aivan jäätävän määrän tietoa peruskoulun aikana. Onko se kaikkien osalta tarpeellista? Miksi ei voida selvästi karsia ja vähentää sisältöjä silloin, kun perusarjestakin on haasteita selviytyä? Ainahan voidaan palata takaisin, vaikeuttaa ja laajentaa, jos näyttääkin siltä, ettei raakileversiossa ole kyllin.

Oppilaalle voidaan määritellä tietyssä oppiaineessa erityiset painopistealueet, joihin hänen opiskelunsa perustuu. Silloin yleisopetuksen oppimäärästä otetaan vain keskeiset asiat ja keskitytään niihiin. Oppimissuunnitelmaan tai HOJKS:iin sitten kirjataan, mikä näiden painopistealueiden sisältö on, ja minkä arvosanan oppilas voi ne hallitsemalla saada. Seuraava askel tästä on oppiaineen yksilöllistäminen, mutta siitä sitten lisää joku toinen kerta.

Opettajat tekevät valtavan työmäärän ottamalla huomioon erilaiset oppijat, eriyttämällä materiaalia ja opetusta ja huolehtimalla siitä, että kaikilla on edellytykset oppia. Itse kaipaisin kuitenkin varsinaisen paperinpyörittelyn ja byrokratian (jota mainitut painopistealueet ja yksilöllistäminen väistämättä edellyttävät tietyn määrän) ja niiden pelkäämisen sijaan muutosta arkeen ja arkiajatteluun. Tietenkin kaikki lähtee perusopetuksen opetussuunnitelman perusteista, joita tälläkin hetkellä ollaan uudistamassa, sillä ne asettavat taustan ja vaatimuksen koulu- ja opetustyölle. Olisikin toivottavaa, että vuonna 2016 voimaan tulevissa uusissa perusteissa olisi monessa mielessä jotain uutta. Keveyttä kenties? Mutta haluan myös uskoa siihen, ettei kaikki tule aina ylhäältä päin, ja että arjen keskellä, siellä ihan tavallisessa koulussa, on mahdollista tehdä paljon valintoja itse. Eikö koulu, lopulta kuitenkin, ole oppilaita varten, eikä päinvastoin?

Pääajatukseni on siis se, että mielestäni peruskoulussa tunnutaan suhtautuvan turhan ryppyotsaisesti oppiaineisiin sellaisenaan. Tietenkin ne ovat tärkeitä ja nuorten tulee niiden sisältöjä hallita, mutta eikö se keskeinen pointti ole kuitenkin jossain muualla. Siinä kokonaisuudessa. Siinä, mitä eväitä, taitoja ja kykyjä nuoret saavat peruskoulusta mukaansa. Koko paketissa.

Monesti mietin, kuinka useallekin oppilaalle, aivan niille tavallisillekin, olisi enemmän hyödyksi tosissaan opetella arjen haasteiden hyväksymistä ja niistä selviämistä, oman elämän hallintaa ja maailman ymmärtämistä – ja siis aivan ruohonjuuritasolla, nuorten elämän kautta – kuin toisen maailmansodan tapahtumien aikajanaa tai avaruusgeometristen kappaleiden pinta-alan laskemista ulkoa väkisin opetelluilla kaavoilla. Monia taitoja tietenkin opitaan nimenomaan mainitunkaltaisten sisältöjen oppimisen kautta, mutta oma pointtini onkin siinä, onko opettajan fokus niissä taidoissa vai oppiaineen sisällössä sellaisenaan. Suoraan sanoen minua ei kiinnosta, oppiiko oppilas autonomian ajan tsaarit, jos hän oppii sen sijaan vaikkapa järkevää tiedonhakua ja asioiden kyseenalaistamista sekä ennen kaikkea pitämään huolta itsestään, ja jos hyvin käy, muistakin ihmisistä. (Toisaalta tämä on hypoteettista, sillä en opeta nykyisessä työssäni historiaa. Ehkä joskus vielä pidänkin tsaareja tärkeämpinä.)

Haluan itse ajatella niin, että erityisopettajan työ tässä vaiheessa työuraa on kultaakin kalliimpi mahdollisuus. En ainakaan totu siihen, että minun aineeni olisi (edes minulle itselleni!) jotain ylitsepääsemättömän tärkeää, vaan joudun ja ennen kaikkea saan katsoa kutakin oppilasta paljon laajemmasta näkökulmasta, kuin mihin kymmeniä, jopa satoja oppilaita viikossa opettava aineenopettaja voi mitenkään revetä. En siis ehdota, että aineenopettajien pitäisi kyetä ihmeisiin ja olemaan joka hetki kattamassa kullekin oppilaalle yksilöllistettyä herkkutarjotinta. Sen sijaan haluan uskoa, ettei perspektiivin laajentamisesta tässäkään aiheessa voi olla ihan hirveästi haittaa.

Pidän itseäni onnekkaana, kun saan tehdä tällaista työtä juuri nyt, juuri siellä, missä olen. Koska olen vielä epävarma ja tyhmäninnokas keltanokka, lähden pää edellä uusiin kokeiluihin ja ajatuksiin. Tiedän, että Se Oikea Arki varmaan puskee vielä joskus päälle, eivätkä kaikki työpäiväni todellakaan tihku ideologiaa, mutta uskallan ajatella tästä olevan vielä roppakaupalla hyötyä. Ennen kaikkea minulle, jotta jaksan opettajan työtä tehdä.

Mutta ehkä jopa oppilaillekin, jotka, perhana vieköön, osaavat olla niin mielettömiä, kokonaisia persoonia, että kyllähän sitä aika ajoin ihan sanattomaksi jää.

Valeopettaja vauhdissa: Tuntisuunnitelmat

Kun askartelusormea kutittaa...

Minulta on toisinaan kyselty, miten teen tuntisuunnitelmia ja muita suunnitelmia koulutyöhön liittyen. Innostuin jo ensimmäisestä kysymyksestä suuresti, mutta en ole saanut tartuttua härkää sarvista aiemmin. Nyt lanseeraankin uuden kirjoitussarjan blogiini. Kulkekoon se nimellä Valeopettaja vauhdissa. (Epäilijöille tiedoksi, että olen kyllä ihan oikea opettaja, mutta esimerkiksi tällä hetkellä työskennellessäni erityisopettajana koen, etten ole painimassa ihan samassa sarjassa kuin nimenomaisesti erityisopettajan koulutuksen saaneet opettajat. Joten ei hätää isit ja äidit ja huolestuneet kunnallisveronmaksajat, kyllä lapsosenne ovat ihan säällisissä käsissä kuitenkin.)

Ensinnäkin on todettava, että tuntisuunnitelmien tekijänä olen aika uuno. Olisin mielelläni järjestelmällinen ja reilusti ennakoiva, mutta en ole. Ihan puhtaaseen ovenripapedagogiikkaan en ole vielä lähtenyt, mutta epäilemättä senkin aika vielä koittaa. (Tarkoittaa trendikkäällä opettajaslangilla sitä, että tunti heitetään hatusta siitä hetkestä lähtien, kun astutaan luokkahuoneen kynnyksen yli.) Pian päättyvä ensimmäinen jakso on mennyt jonkinlaisessa sumussa, jossa olen saanut suunniteltua korkeintaan kaksi seuraavaa tuntia kullekin ryhmälle. Kuten (lähes) kaikki muutkin, myös minä aion kyllä parantaa tapani vielä. Ainakin viimeistään loman jälkeen. Tai kevätlukukaudella. Omalta osaltani soppaa sekoittaa vielä se, että joudun oikeasti itsekin opiskelemaan ne oppisisällöt, joita yritän oppilaille tuputtaa. Voin sanoa, että kymmenpotenssimuodot tai trigonometria eivät humanistilta ihan tuosta noin ole irronneet. Ruotsia olen viimeksi käyttänyt virkamiesruotsin kurssilla syksyllä 2007. Joten kotiläksyjä on riittänyt meikäläisellekin.

Tuntisuunnitelmien tekeminen on järkevää. Se vähentää stressiä ja tuo pitkäjänteisyyttä ja järjestelmällisyyttä. Auskuvuoden syväanalyyseista ollaan kaukana, sillä kyllähän jokainen oikeassa maailmassa opettava tietää, ettei tuntisuunnitelmien tekeminen mitään esseistiikkaa ole.

Keskeistä on aihe, itse tekeminen ja kertaus. Itse menen pitkälti käteeni iskettyjen oppikirjojen sisällön ja kronologian sekä aineenopettajien itselleen suunnitteleman aikataulun mukaan. Jälkimmäistä on tosin hankala välillä saada käsiinsä, sillä yllättävän monet opettajat uskovat yhä nykymaailmassakin ajatustenlukuun ja telepatiaan.

Matematiikassa edetään ymmärrettävästi pääsääntöisesti oppikirjan järjestyksessä. Paitsi nyt ysien avaruusgeometriassa en tee sitäkään, sillä kirja on sekava, ja mielestäni yksi kappale (vaikkapa nyt lieriö) kannattaa opetella kerralla kokonaan ennen seuraavia (esim. kartiota ja palloa). Yleisopetuksessa opettajat murehtivat kiirettä, erkkapuolella olen jo luovuttanut tiukkojen aikataulujen suhteen. "Asiakkaani" ovat sitä lajia, jonka kanssa ei mennä syventäviin tai soveltaviin tehtäviin. Hyvä jos perustehtäviä saadaan tehtyä jokunen. Ja tämä on ollut pakko hyväksyä. Niinpä etenemme noin luku per kaksi tuntia -vauhtia, joka on toki yleisopetukseen verrattuna toivottoman hidasta, mutta ainoa keino, jolla on mitään mahdollisuutta saada jotain perustaitoja heräämään tajunnassa. Metodina on kertaus, kertaus ja kertaus. Moneen kertaan harjoitellut asiat saattavat seuraavalla tunnilla olla poispyyhkäistyjä.

Kielissä olen edennyt myös kirjan mukaan. Toistaiseksi ei ole opeteltu uusia asioita, vaan koetettu kerrata vanhaa, uudelleen ja uudelleen. Valitsen yleensä noin kolme tai neljä erilaista tehtävää tunnin aiheeksi. Huomenna esimerkiksi pelaamme kahden ryhmän kanssa kuvassa näkyvää tolkuttoman innovatiivista kysymyssanamuistipeliä. Sen lisäksi kerrataan vastikään "avatun" uuden kappaleen sanastoa ja tehdään yksi keskustelutehtävä opettajan oppaasta ja yksi kirjallinen tehtävä oppilaiden tehtäväkirjasta. Siinäpä se tunti sujuukin.

Kaikille auskultoinnista selvinneille on varmasi piirtynyt verkkokalvoille kuva minuuttiaikataulutetuista ja ennakkoon määritellyistä opetuskeskusteluista Norssin tuntisuunnitelmissa.

Juu ei.

Niitä ei käytetä.

Aluksi yritin minäkin miettiä, paljonko aikaa jokin osio vie, mutta luovuin siitä noin viikossa. Ei sillä ole väliä. Oikeasti. Jos pitää mielessään sen yhden asian, jonka haluaa oppilaiden muistavan vielä viisi sekuntia luokan oven kiinni menon jälkeen, se riittää. Plussaa on, jos joku muistaa hämärästi vielä seuraavalla tunnilla, mistä viimeksi puhuttiin.

Tuntisuunnitelmista totean siis seuraavaa: hyvät olla olemassa, mielellään vähän ennakoiden. Vaihtoehtoja, kokeilua, jonkinmoinen punainen lanka. Materiaaleihin sopii tutustua etukäteen (minulla se jumittaa, on niin paljon kaikkea) ja hieman katsella vaihtoehtoja, se helpottaa opettajan elämää ja herättelee mielikuvitusta. Erkkapuolella on se etu, että kirjoja on hyllyssä usemmasta eri sarjasta, sekä yleisopetusta että mukautettua mallia, joten ideoita saa muualtakin. Se on ollut oma pelastukseni esimerkiksi matematiikan esimerkkilaskuja keksiessä.

Suurin osa kuluneiden viikkojen tunneista on sujunut hyvin tavanomaiseen ja luultavasti tylsäänkin tyyliin. Yhtäältä se on hyvä, sillä oppilaani tarvitsevat rutiineja ja selkeitä struktuureja. Parhaiten monelle heistä sopisi samantyyppinen meno kuin alakoulussa ja alakoulun erityisluokilla. Jonglööritemput ja suurimittaiset projektityöt ja itsearvioinnit voi suosiolla unohtaa tällä osastolla. Toisaalta välillä tulee hetkellisiä innonpuuskia, ja löydän itseni askartelemasta jotain, kuten nyt vaikka tätä muistipeliä. (Tai ressukat oppilaani löytävät itsensä askartelemasta jotain, kuten on tapahtunut matematiikassa parikin kertaa.)

Ihan toinen tarina on sitten se, miten ideat toimivat käytännössä. Jotkut toimivat, toiset eivät. Onneksi voi aina ottaa opikseen, ja tehdä ehkä jonkin seuraavan suunnitelman jälleen hieman toisin.