Markku Välitalo: Hiljaisilla havumailla

 

Markku Välitalon omakustanteena julkaisema luontoteos Hiljaisilla havumailla ilahduttaa maanläheisyydellään ja luontevuudellaan. Se vie lukijan mukaansa Posiolle, sen vesille, metsiin ja luontomaisemiin. Taitavat ja tunnelmalliset valokuvat tekevät teoksesta hienon kokonaisuuden.

Välitalo on oululainen luontoharrastaja, intohimoinen mökkeilijä ja eränkävijä. Hiljaisilla havumailla on kunnianosoitus Suomen luonnolle ja ihmisen mahdollisuuksille sen kätköissä. Samalla se on muistelmateos, jonka keskiöön nousee oman erämaamökin rakentaminen ja mökkiseutuihin tutustuminen ja niihin kotiutuminen.

Teos jakautuu rakenteeltaan käsittelemään erilaisia aiheita ja ympäristöjä, jotka ovat Välitalolle tärkeitä. Mökki itsessään posiolaisen järven rannalla ansaitsee oman esittelynsä ja historiikkinsa, sillä ei ole lainkaan yhdentekevää, kuinka oikeaan mökkipaikkaan päädytään. Tämän eittämättä tunnistaa moni sellainen, joka on joskus etsinyt kesäpaikkaa ja joutunut näkemään vaivaa sen eteen. (Oman mökkini olen saanut perintönä, joten itse en ole koskaan kokenut etsimisen haasteita ja iloja, sillä mökkisaareni on aina ollut elämässäni ja toivottavasti myös pysyy.)

Mökin tultua tutuksi Välitalo johdattelee seuranaan metsään, tunturiin, rotkoon ja järvelle – upeita suomalaisia maisemia kaikki. Hän kirjoittaa kokemuksistaan ja paikoittaisista kommelluksistaan, joita aktiivinen luonnossa liikkuminen ja luontokuvaaminen tuovat eteen. Luonto- tai eräkirjallisuus ei genrenä ole minulle erityisen tuttua: olen toki jonkin verran lukenut tietokirjallisuutta luontoaiheista, mutta varsinainen eräkirjallisuus ei minua suuremmin vavahduta. En osaa sanoa, kuinka tyypillistä eräkirjallisuutta Hiljaisilla havumailla on tai ei ole, mutta kaltaiselleni luontoa rakastavalle ja luonnossa itsekin liikkuvalle kaupunkilaiselle se tuo ilahduttavan tuttavallisen ja helposti lähestyttävän kurkistuksen pohjoissuomalaiseen maisemaan.

Välitalo kirjoittaa ympärillään olevasta maailmasta hellyydellä ja lempeydellä, turhaa kärkevyyttä välttäen, vaikka pitääkin tiukasti luonnon monimuotoisuuden puolta. Selvää on, ettei mikään vastaantuleva luonnon elementti ole hänelle vastenmielinen tai vieras, pikemminkin uteliaisuutta ja kunnioitusta herättävä. Kirjan sivuilla törmätään niin myyriin, sammakoihin, sammaliin, majaviin kuin tykkylumen peittämiin puihin ja revontuliin – toisinaan väistämättä kohdattavia oman lajin yksilöitä unohtamatta.

Oman mainintansa ansaitsevat ilman muuta Välitalon hehkuvat ja värikylläiset kuvat, joita kirjassa on kymmenittäin. Pelkästään niiden katselu tuntuu laskevan sykettä ja tuovan mukanaan vienon metsän tuoksun.

Hiljaisilla havumailla on kaunis, hyvää mieltä lukijalleen tuova luontokirja, jonka henkilökohtaisuus ja kokemuksellisuus tekevät kunniaa upealle suomalaiselle luonnolle.

Kirjaa voi tilata suoraan tekijältä: markku.valitalo(a)gmail.com

Markku Välitalo: Hiljaisilla havumailla

Ulkoasu ja kuvat: Markku Välitalo

Omakustanne 2020

175 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kirja vieköön!, Luetut kirjat -blogi, Kirjahullun päiväkirja, Ja taas kirja kädessä, Elämä on ihanaa, Sheferijm - Ajatuksia kirjoista, Kirjat kertovat

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset

El Salvador on yksi maailman väkivaltaisimpia ja vaarallisimpia maita, eikä se ole läheskään kokonaan toipunut vuonna 1992 päättyneestä sisällissodasta. Sen 6,5 miljoonan hengen väestöstä noin 60 000 kuuluu rikollisjengeihin, jotka pitävät maata käytännössä hallussaan kiristämällä ja uhkaamalla yrityksiä ja yksittäisiä ihmisiä. Väkivalta on jokapäiväistä ja näkyvää, ja maasta pakenee jatkuvasti ihmisiä hakemaan turvapaikkaa ympärysvaltioista.

El Salvadorin perustuslaki ja oikeusjärjestelmä mahdollistavat tiukat tuomiot rikoksista, ja toisaalta tuomioissa on valtavasti vaihtelua ja mielivaltaisuutta. Maan aborttilainsäädäntö on maailman tiukimpia: abortti on kielletty kaikissa tilanteissa ja jopa keskenmenosta voi joutua vankilaan. Kohtukuolemat ja pienten vauvojen kuolemat tutkitaan tarkkaan ja äiti voi joutua syytteeseen ja tuomituksi harkitusta murhasta.

Vankilat pursuavat vankeja, ja elinolot niissä ovat ala-arvoiset. Pahamaineisin El Salvadorin naisvankiloista on Ilopango.

Journalisti Maija Salmi ja valokuvaaja Meeri Koutaniemi kävivät läpi pitkän ja uuvuttavan väännön El Salvadorin rikosseuraamusviraston kanssa ennen kuin pääsivät tekemään kirjaansa Ilopangon muurien sisään. Salmi haastatteli ja Koutaniemi kuvasi kymmeniä eri vankeja. Vankilan lisäksi he tapasivat entisiä vankeja, ennen kaikkea entisten vankien yhdistuksen AEIPESin ja sen johtajan Guillermo Garcian kautta ja avustuksella.

Vankeja ja entisiä vankeja yhdistää moni asia, vaikka he ovat tietenkin kaikki yksilöitä ja omien elämänkohtaloidensa kokijoita. Ensinnäkin lähes kaikki ovat alemman sosiaaliluokan kasvatteja, köyhistä, epävakaista ja osa myös väkivaltaisista oloista. Moni on tullut äidiksi teini-ikäisenä, harvalla on pysyvä puoliso. Moni on joutunut tekemisiin elsalvadorilaisten jengien kanssa joko haluamattaan tai tarkoituksella, yleensä poikaystävän ja puolison kautta – osa myös omasta valinnastaan.

Lisäksi pelottavan moni tuntuu olevan vankilassa sattuman seurauksena. On ollut huono tuuri: väärä paikka väärään aikaan väärässä seurassa. Osa vangeista on vankilassa, koska heidät on tuomittu väärin tai vajain perustein. Jotkut ovat syyttömiä.

Salmen ja Koutaniemen perusteellinen, silottelematon tyyli vavahduttaa mieltä. Mustavalkoisissa kuvissa on vahva kontrasti, ja niiden pääosaan nousevat vankilan naiset massan sijaan yksilöinä. Haavoittuvina, haavoitettuina, nujerrettuina, selviytyjinä. El Salvadorissa vankeusrangaistus on yleisyydestään huolimatta häpeä, ja yhteisöllisessä kulttuurissa se vaikuttaa tuomitun koko perheeseen ja lähipiiriin. Jotkut vangeista eivät ole tavanneet lapsiaan, vanhempiaan tai puolisoaan vuosikausiin, osa ei uskalla tai halua vapauduttuaan palata enää kotiin. Toisaalta on myös niitä, joiden omaiset käyvät kaikkina vierailupäivinä tuomassa vangeille hygieniatarvikkeita, ruokaa ja muuta välttämätöntä.

Ilopangon olot ovat järkyttävät. Sellit ovat tupaten täynnä, ja suuri osa vangeista nukkuu lattialla. Ulkoilualueella ei välttämättä ole kunnollista suojaa porottavaa tropiikin aurinkoa vastaan, ja ruoka on pilaantunutta ja ala-arvoista. Hygieniasta voi huolehtia vain, jos ehtii jonon alkupäähän – kaikille ei riitä vettä peseytymiseen, eikä hygieniatarvikkeita saa muualta kuin omaisten toimituksista tai kovaan hintaan muilta ostamalla. Terveydenhuolto on olematonta.

Huumeet, väkivaltarikokset ja prostituutio ovat yleisiä teemoja, jotka pilkahtelevat Salmen haastatteluissa. Jengien kanssa kerran tekemisiin jouduttuaan on niiden vanki aina, sillä jengistä ei voi erota, ja jos joutuu vahingossa väärän jengin hallitsemalle alueelle, voi tulla ammutuksi.

Toisaalta vankila tarjoaa osalle naisista jotain, mihin heillä ei ole koskaan aiemmin ollut mahdollisuutta: siellä voi kouluttautua. Moni käy kesken jääneen peruskoulunsa loppuun, ja vankilassa on mahdollista opiskella erilaisia tutkintoja ja sertifikaatteja esimerkiksi terveydenhuoltoon liittyen. Avovankilan puolelle päässeet vangit pystyvät työskentelemään ja hankkimaan siten sillan vankeusrangaistuksen ja vapautumisen jälkeen koittavan elämän välille.

Kaikkein eniten järkytyin abortista, keskenmenosta, kohtukuolemasta tai lapsen kuolemaan johtaneesta synnytyksestä tuomittujen naisten kohtalosta. El Salvadorissa ei tosiaan ole minkäänlaista joustoa aborttiin liittyvissä kysymyksissä (joskin rahalla saa tietenkin lopulta mitä tahansa), ja jokainen keskenmeno ja kuollut vauva johtaa tarkkoihin lääketieteellisiin tutkimuksiin. Kotikonstein tehdyt abortit uhkaavat terveyttä, ja ottaen huomioon kuinka huonoissa oloissa suuri osa maan asukkaista elää, synnytysolosuhteet ovat haastavat, eikä lapsivuodekuolleisuus ole tietenkään lähelläkään länsimaisia standardeja. Lääkärin lausunto on painava ja voi johtaa pahimmillaan vauvansa synnytyksessä menettäneen äidin elinikäiseen vankeusrangaistukseen.

Maija Salmi ja Meeri Koutaniemi ovat tehneet suuren työn Ilopangon vankilan naisia valmistellessaan. Kirjana se on yllättävän helposti lähestyttävä ja sujuvaksi luettavaksi kirjoitettu, ja vaikka aihe kalvaa sydäntä, tämä kirja on helppo saada luettua. Se saa miettimään, mistä eriarvoisuus kumpuaa ja pohtimaan, kuinka maailmaa voi koskaan saada muutettua, jos se on jossain tällainen.

Sillä ei, tällaista ei saisi olla missään.


Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset
Like 2017
162 s.

Arvostelukappale.

_________

Aiheesta toisaalla: Maailman kuvalehti, Aamulehti, Kotiliesi,

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja. Kirjallinen maailmanvalloitus (El Salvador).

Nadja Sumanen: Terveisin Seepra

Ysiluokkalainen Iris harrastaa balettia, tekee tehtävänsä huolella ja koettaa kestää perhettään: poissaolevaa isoveljeä Kimiä, fitnesshullua bloggariäitiä Irjaa ja ylettömästi töitä painavaa isäänsä Erikiä. Rahasta ei perheellä ole pulaa, mutta rakkaus on tiukasti säänneltyä. Iris ei aina jaksakaan olla täydellinen, vaikka kaikkensa sen eteen tekee, on se sitten meikkaaminen, laittautuminen, treenaaminen tai syömättä oleminen. Silloin eheän pinnan saa rikottua jollakin terävällä, joka yleensä osuu maaliinsa parhaiten reidessä.

Koulussa huolestutaan Iriksen lisääntyneistä poissaoloista ja putoavasta painosta, ja hän saa lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Terapiaa ei kuitenkin arjessa riittävän toimintakykyiselle nuorelle heru, mutta vertaistukea ehdotetaan. Iris löytääkin nimimerkistä Runotyttö itselleen kirjekaverin, jolle on alkukankeuden jälkeen yllättävän helppoa kirjoittaa itsestään ja ajatuksistaan.

Peruskoulun viimeinen vuosi taittuu talveksi, ja Iriksen on mietittävä, mitä haluaa tulevaisuudessa tehdä. Isän vanha filmikamera avaa uudenlaisen näköalan maailmaan, mutta riittääkö se viemään pahan olon pois, kun viiltohaava tuntuu niin paljon paremmalta?

Nadja Sumasen uusi nuortenkirja Terveisin Seepra on surumielinen ja koskettava muttei toivoton tarina. Päähenkilö Iris on tyttö, jolla asiat eivät mene putkeen, mutta joka ei mielen heittelyistä ja itsensä satuttamisesta huolimatta antaudu täysin mustuudelle. Tasapainottelu ulkoisesti eheän roolin ja sisällä myllertävän pahan olon välillä kuvataan jäntevästi ja vetistelemättä.

Sydäntäni kipristi Iriksen perhetilanne, joka täyttää klassisen päältä kaunis, silkkoa sisältä -määritelmän. Irja-äidin pakkomielteinen kehonkuva ja terveyshysteria eivät ainakaan helpota omaa identiteettiään etsivää tytärtä kasvamaan tasapainoa kohti. Vanhempien selvästi onneton avioliitto ei niin ikään toimi turvan tuojana silloin, kun sitä kaipaisi. Isoveljen ongelmat näkyvät perheen elämässä ja tasapainossa edelleen, vaikka niitä on pitkään hoidettu.

Sumanen kirjoittaa selkeää, mukanaan pitävää tekstiä. Iriksen tarinaan jää kiinni, sen käänteet haluaa selvittää. Lukijan iloksi tarinan kaari uskoo ihmisen kehitykseen ja kasvamiseen, sillä viimeiseen pisteeseen päästessä paljon on muuttunut, uusi vaihe elämässä alkanut ja uudenlaisia horisontteja avautunut.


Nadja Sumanen: Terveisin Seepra
Otava 2017
264 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Seikkailut kirjallisuuden ihmemaassa, Lastenkirjahylly

Haasteet: Suomi(ko) 100 (mielenterveyden vaikeudet)

Ville Kivimäki & Anssi Männistö: Sodan särkemä arki

Historiantutkija Ville Kivimäki palkittiin vuonna 2013 Tieto-Finlandialla ansiokkaasta teoksestaan Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945. Kirja on yksi parhaita koskaan lukemiani tietokirjoja ja paras lukemani sotahistoriaa käsittelevä teos. Kun huomasin Kivimäen kirjoittaman uuden tietoteoksen ilmestyneen, laukkasin kirjakauppaan kuin nuori ori. Lukeminen tosin sitten lopulta antoi odottaa itseään jonkin aikaa. Syyttä.

Sodan särkemä arki on näyttävä tietokirja talvi-, jatko- ja Lapin sodasta. Kuvitus on Puolustusvoimien SA-kuva-arkistosta, joka sisältää kokonaisuudessaan noin 160 000 valokuvaa. Ne ovat suurimmalta osin tiedostuskomppanioiden kuvaajien ottamia. Kirjaan on valittu kuvia laidasta laitaan, useilta eri kuvaajilta, ja pidän laajaa otantaa hyvänä valintana. Osa kuvista on reportaasimaisempia, hetken ja kohteen nopeita tallennuksia, osa huikaisevia taideteoksia. Jokaisen äärelle tulee joka tapauksessa lukiessaan pysähtyneeksi.

Kirja on jaettu teemoittain alalukuihin, joissa käsitellään rintamaa, kotia, väkivaltaa, muistia ja sodan arjen tallentajia. Sotatapahtumia ei kerrata sen tarkemmin, sillä tämän teoksen ytimenä on löytää sodan olemuksesta jotain muuta: teemoja, joita on toki käsitelty ennenkin, mutta joista voi autenttisen kuvamateriaalin avulla saada esiin uusia puolia, sävyjä ja ajatuksia.

Sodan särkemä arki ottaa sisällöllään kantaa sotahistorialliseen keskusteluun ja sodan ihannoinnin kulttuuriin. Se näyttää rujon, paikoin kaukana sankaruudesta olevan todellisuuden, jota on säännönmukaisesti pyritty peittämään tiukoin ohjeistuksin. Kuvaajien tuli kuvata sitä, mitä käskettiin ja tavalla, johon määrättiin. Siitä huolimatta muitakin hetkiä on filmille tallentunut: väsymystä, kauhua, pelkoa, kaaosta, kuolemaa. Mutta niin ikään huumoria, puhdetöitä, vapaa-aikaa, lepoa.

Kirja muistuttaa osuvasti, kuinka sotahistoriallisessa puheessa faktat helposti hämärtyvät glorian tieltä etenkin, mitä kauemmas tapahtumat ajassa jäävät. Usein sotakuvasto ja -sanasto painottavat ensisijaisen vahvasti nimenomaan eturintaman tapahtumia, jotain "todellista sotaa", vaikka Suomen armeijan sotilaista etulinjassa palveli huolto- ja tukitehtävissä olleet sotilaat mukaan luettuna korkeintaan kolmannes. Ylipäätään Suomen kokonaisväestöstä suoraan puolustuslaitoksen palveluksessa oli enimmillään noin 16 prosenttia, ja "aikuisesta miesväestöstäkin enemmistö oli sodan kaikissa vaiheissa kotonaan" (s. 70). Sodalla oli siis todellisuudessa lukemattomat erilaiset kasvot, joita sotahistoriallisessa hurmoksessa harvoin noteerataan.

Samoin ajatus sodan taianomaisesta kansaa yhtenäistävästä vaikutuksesta ja sotilaiden järkkymättömästä yhtenäisyydestä on pitkälti myyttinen:

"Käsitys [rintamasta tasa-arvoisten aseveljien yhteisönä] on myyttinen siksi, että sitä rakennettiin hyvin tietoisesti sota-ajan propagandassa: tulilinjojen karaisema rintamatoveruus oli ihannekuva koko kansakunnasta. Todellisuus oli kuitenkin ristiriitaisempi. Kuten kaikissa ihmisyhteisöissä, myös korsuporukoissa ilmeni kiusaamista, poissulkemista ja hyväksikäyttöä. Oli hyvän ja huonon ryhmähengen porukoita. Ja vaikka kaikki olivat näennäisesti tasa-arvoisia, eivät sosiaaliset erot kadonneet kokonaan." (s. 57)

Toisaalta etulinjan raskaat olosuhteet, yhteiset menetykset ja kuolema myös todella yhdistivät ihmisiä taustoista riippumatta.

Sodan särkemä arki käsittelee yleistajuisella, selkeällä ja havainnollistavalla tavalla sota-ajan elämää ja kokemuksia niin rintamalla, huoltojoukoissa kuin varsinaisten sotatapahtumien ulkopuolella. Sekä teksti että kuvat käyvät hienoa keskustelua lukijan ennakkotietojen ja -asenteiden kanssa, ja ne imaisevat mukaansa helposti. Itse ahmin kirjan muutamalla eri lukukerralla, niin vetävästi se on toteutettu.

Jos sota aiheena aiheuttaa puistatusta, haukotuksia tai vastenmielisyyttä, suosittelen tutustumaan Sodan särkemään arkeen. Kiinnostus aihepiiriin herää lähes väistämättä. Niin ikään jos kiinnostusta on niin sanotusti liikaakin, omat oletukset kiveen hakatun tuntuisia ja mielipiteet vahvoja, teos antaa taatusti uutta näkökulmaa ja pakottaa miettimään, mistä historialliset käsitykset muodostuvat ja kuinka niiden taakse voi nähdä, kun hieman silmiään siristää.


Ville Kivimäki & Anssi Männistö: Sodan särkemä arki
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2016
240 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Kirjakaapin avain, Helena Pilke / Agricola

24. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta kohta 8. Suomen historiasta kertova kirja.

Surrealismia ja silmänlumetta Valokuvataiteen museossa

Surrealistista saksalaista kaupunkikuvaa 1900-luvun alusta.

Tulipa tuossa käväistyä bloggaajakollega Linnean kanssa kulttuurin äärellä. Nappasimme metron Ruoholahteen ja marssimme Suomen valokuvataiteen museoon Kaapelitehtaalle katsastamaan kiehtovankuuloisen Surrealismia ja silmänlumetta -näyttelyn, jonka aiheena ovat 1900-luvun alun villit postikortit.

Museoon katselemaan postikortteja? Jep, niin me teimme, ja reissu oli varsin kannattava!

1900-luvun alussa valokuvakortit tehtiin aitoina valokuvina ja kuvantuotannossa hyödynnettiin mekanisoitua valotus- ja kehitysprosessia. Kuviin ahdettiin paljon eri teemoja ja aiheita, kollaasit ja lukemattomat yksityiskohdat kasvattivat kuvien lumovoimaa. Aikana ennen digitaalista kuvankäsittelyä kaikki tehtiin käsin väritystä myöten.

Valokuvataiteen museon näyttelyssä on esillä lähes 500 postikorttia, joista jokaista on ilo katsoa. Kortit on jaettu teemoittain eri osioihin, mutta jokin kumma niitä yhdistää. Kuvamaailma on kiehtova, leikittelevä ja häiritsevä monin tavoin. Hallitsevia teemoja ovat ihmisvartalo eri tavoin ymmärrettynä, sirkusmaailma, erilaiset fantasian elementit sekä urbanisaation ja tekniikan vaikutus. Korteissa lentelevät zeppeliinit siinä missä linnutkin, eikä hämähäkinverkkoon sotkeutunut nainen ole sen kummempi asia kuin lentävä lehmä tai kuun sakaralla istuva pariskunta. Etenkin lapsihahmot tuntuvat kuvaavan jotain salattua, toden ja unen rajalla kulkevaa. Naisvartalosta on yleensäottaen saatu esiin se tavanomaisin, vaikka leikittelyäkin on havaittavissa.

Korttien lisäksi vierailijan on mahdollista tutustua kolmeen erilaiseen kuvainstallaatioon, jotka on sijoitettu sirkustelttamaisiin rakennelmiin. Diashowt pyörittävä uskonto-, sota- ja erotiikka-aiheisia kuvakokoelmia, jotka herättivät ainakin näissä kävijöissä suurta hilpeyttä.

Sotateemainen diashow sirkusteltassa.

Näyttelyssä ei ole korostettu tekstiä, vaan pääosassa ovat kuvat. Sinänsä ratkaisu on ymmärrettävä, sillä näin katsoja pääsee itse pohdiskelemaan kuvien ideoita ja niiden herättämiä ajatuksia. Toisaalta lisätieto kuvista ei olisi ollut pahitteeksi, teema on sen verran kiehtova, että siitä olisi varmasti ollut mahdollista tehdä laajakin näyttelykäsikirjoitus. Koska meitä oli reissussa kaksi, pääsimme saman tien pohtimaan ääneen kuvien herättämiä ajatuksia. Yksin olisi voinut olla tylsempää, ja näyttely olisi tullut luultavasti kierrettyä vauhdikkaammin ja sen kummemmin kuvien äärelle pysähtymättä. Tällainen teema herättää varmasti ajatuksia, joiden jakaminen on ehdottomasti keskeinen osa näyttelykokemusta.

Narratiivisempaa otetta on mahdollista saada museon tarjoaman kännykkäopastuksen kautta. Näyttelyssä on useita selvästi merkittyjä kohteita, joiden kohdalle osuessaan voi rimpauttaa annettuun puhelinnumeroon, josta saa kuunneltavakseen noin minuutin mittaisen opastuksen kyseiselle kuvalle. Testasimme yhtä, ja vaikka nauhoitteen äänenlaatu ei kehuja saa (kohinaa ja erittäin aito puhelinfiilis), idea on hyvä ja toimiva. Lisää vaan kaikkea vastaavaa kotimaisiin museoihin, kiitos! Puhelinopastuksen hinta on 0,37 euroa minuutilta + pvm. Perinteikkäämpiä opastuskierroksia pidetään sunnuntaisin kello 13.

Mukana myös politiikkaa.

Surrealismia ja silmänlumetta on hupaisa, hihityttävä ja paikoin hämmentävä kokonaisuus. Esillä olevat kortit ovat aivan huikeita, vaikka henkilökohtaisesti pidän 3D-osastolle meneviä aidoilla hiuksilla ynnä muulla ylimääräisellä tilpehöörillä koristeltuja kortteja jopa hieman pelottavina. Kuvissa sinänsä on nähtävillä laaja skaala ihmisen kekseliäisyyttä ja mielikuvituksen rajattomuutta. Kortit edustavat kutkuttavaa surrealismia ajalta ennen koko sanan keksimistä!

Näytteilleasettamista olisi kuitenkin voitu miettiä hieman tarkemmin. Tilaa on paljon ja näyttelyesineet ymmärrettävästi varsin pienikokoisia, ja kokonaisuutena näyttelytila jää hyvin kolkoksi. Jäin kaipaamaan vielä lisää kokemuksellisuutta ja elämyksellisyyttä. Plussaa siitä, että näyttelyn loppupäässä on mahdollisuus poseerata itse muutamassa eri korttitaustassa. Tällainen näyttelyaihe olisi kuitenkin antanut mahdollisuuksia vaikka mihin muuhunkin. Eniten olisin toivonut tulevani yllätetyksi ja tosissaan hämmennetyksi. Näin toteutettuna näyttely unohtuu nopeasti.

Joskin veikeät kuvat jäävät kyllä pitkäksi aikaa mieleen. Museokaupasta ostamani hämähäkkinaisen kuvan taidan viedä töihin hämmentämään nuorisoa entisestään...

Suomen valokuvataiteen museo sijaitsee Kaapelitehtaalla Helsingissä. Museon nettisivuille pääsee tästä.

Surrealismia ja silmänlumetta on avoinna 15.12.2013 saakka. Museo on auki ti–su 11–18, keskiviikkoisin 11–20. Pääsyliput aikuisilta 8 euroa, alennuslippu 6 euroa, alle 18-vuotiaat ilmaiseksi.