Edward St Aubyn: Loistava menneisyys

Kävin talvella Tampereella ystävien luona. He ovat monin tavoin muutenkin hyviä ihmisiä, mutta lisäksi heillä on paljon kirjoja (aakkosjärjestyksessä!). Lattialla kahden alle metrin mittaisen ihmisen kanssa touhutessani silmäni osuivat Edward St Aubynin kirjaan Loistava menneisyys. Muistin hämärästi, että kirja tuli useamman kerran vastaan kirjablogeissa joskus ilmestyessään viitisen vuotta sitten.

"Ootteko te lukeneet tän?" kysyin ystäviltä. Toinen myönsi lukeneensa. "No, onko se hyvä?" jatkoin. "On, se on loistava!" minulle vakuutettiin.

Löysin kirjan seuraavana päivänä Lukulaarista (Tampereen paras divari, kannattaa käydä!) ja ostin mukaani. Nyt kevään jo kukkiessa luin sen.

Kannatti, sillä loistavahan se on.

Loistava menneisyys: Patrick Melrosen tarina I-III on brittiyläluokkaan itsekin kuuluvan Edward St Aubynin alunperin 1990-luvulla julkaistun romaanisikermän aloitustrilogia. Sarjaan kuuluu vielä kaksi muutakin osaa, jotka on julkaistu suomeksi yhteisniteenä Toivoa sopii.

Ensimmäinen osa Mitäs pienistä kuvaa erästä Patrickin lapsuuden kesää, jota hänen rikas ja hyvin onneton perheensä viettää ranskalaisella huvilalla, kuten aina ennenkin. Patrickin vanhemmat ovat tympeä ihmisvihaaja David ja päihteillä onnetonta oloaan turruttava Eleanor, jotka vihaavat toisiaan syvästi. Patrick joutuu isänsä päähänpiston vuoksi seksuaalisen väkivallan uhriksi, mutta päivä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Romaanin lyhyt aikajänne vahvistaa hyytävällä tavalla pienten hetkien mittaamatonta painoa ja tunne-elämän kylmyyden totaalista voimaa. St Aubyn kuvaa mestarillisesti ihmisten vastenmielisyyttä itseään ja toisiaan kohtaan.

Toisessa osassa, Ikävässä jutussa, parikymppiseksi tyhjäntoimittajaksi ja huumeaddiktiksi kasvanut Patrick joutuu matkustamaan New Yorkiin hakemaan juuri kuolleen isänsä tuhkia. Patrick ei ole antanut anteeksi isälleen tämän väkivaltaa ja kylmyyttä, vaikka ei välejä tähän katkaissutkaan edes vanhempien avioeron ja isän kaikinpuolisen romahduksen jälkeen. Tuhkat on haettava, ja samalla reissulla voi kätevästi huolehtia myös länsirannikon huumevarantojen kuluttamisesta. Ikävä juttu on nopeatempoinen ja sykettä nostava kuvaus huumeista, rahasta ja toivottomuudesta.

Trilogian kolmas osa Toivon mukaan hyppää jälleen useita vuosia eteenpäin. Patrick on päässyt irti huumeista mutta ei kohtuuttomasta psyykkisestä taakastaan. Hän joutuu jälleen olemaan osa hengetöntä nukketeatteria osallistuessaan seurapiirijuhliin, joissa pyörivät kaikki ne samat ihmiset, joiden myötävaikutuksella hänen oman perheensä elämä muodostui niin onnettomaksi. Juorut liikkuvat, ihmissuhteet alkavat ja päättyvät, mekkoihin tulee tahroja ja shampanjaa kuluu.

Edward St Aubyn on kerta kaikkiaan loistava kirjailija. Loistava menneisyys on tarkkaa, terävää, julmaa ja ihmismieltä tökkivää proosaa. Ihmiset kuvataan taiten ja huolella, heidän myrkyllisyytensä, onnettomuutensa ja pikkumaisuutensa paljastuu sekä puheissa että teoissa. Perhe-elämä on tuomittu epäonnistumaan, sillä romaanin maailma on julma: toisista ihmisistä piitataan vain hyötymistarkoituksessa, lapsen kasvattamisessa luotetaan lähinnä kykyyn kovettaa pinta eikä empatiaa tunneta sanana eikä tunteena.

Romaanisarja on niin mukaansatempaava kuvaus ajastaan kuin ihmisyyden synkkyyttä peilaavaa pohdintaa. Näkökulmat vaihtuvat usein ja nopeasti, dialogi on nopeaa, yksityiskohtainen kerronta kaivaa kohteistaan esiin kaikki ne puolet, joita jokainen kai pyrkii parhaansa mukaan peittämään.

Pikkumaisuus, itsekkyys, tunnekylmyys ja omahyväisyys tulevat vaikuttavalla tavalla liki. Kuinka likaiselta ihmisenä oleminen tuntuukaan, kun sitä katsotaan näin armottoman ja silti niin totuudenmukaisen linssin läpi.

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina I-III
Suomentaja: Markku Päkkilä
Otava 2018
463 s.
Never Mind (1992), Bad News (1992), Some Hope (1994)

Omasta hyllystä

______

Siis mä tein sen! Kirjoitin blogiin viiden kuukauden tauon jälkeen! Luulin, ettei tätä tapahtuisi enää koskaan, olen ollut aivan uuvuksissa ja arkielämä on vienyt voimat monella tapaa. Olen lukenut kyllä, ajoittain enemmän ja ajoittain vähemmän, kuunnellut äänikirjoja ja pohdiskellut lukemaani. 

En ole saanut päivitettyä mitään luettujen kirjojen sivuja, en Goodreadsia enkä muutakaan. Mutta ehkä siihenkin vielä pystyn, jos tästä saa jonkin hanan auki lopultakin.

Kohta on kesä. Kohta se on.

Jane Smiley: Sydänmailla

 

Pulitzer-palkittujen romaanien lukemishaasteeni etenee hitaasti ja epävarmasti. Alkukesästä SPR:n Kontissa silmään sattui kuitenkin Jane Smileyn Sydänmailla-romaanin (ruma elokuva-) kansi, ja vastoin kaikkia tapojani sain myös tartuttua omaan hyllyyn ostettuun kirjaan melko pian ostotapahtuman jälkeen. Olen kehityskelpoinen!

Sydänmailla ilmestyi vuonna 1991 ja palkittiin Pulitzerilla seuraavana vuonna. Marja Alopaeuksen suomennos julkaistiin vuonna 1997, jolloin romaaniin pohjautuva elokuva tuli teattereihin.

Tarina sijoittuu Yhdysvaltojen Keskilänteen, syvälle maaseudulle, sikatilojen ja maissipeltojen huminaan. Larry Cookilla on sitkeän oman ja edellisten sukupolvien työn tuloksena omistuksessaan arvokas tuhannen eekkerin maatila, jonka hoidossa ovat mukana hänen kaksi vanhinta tytärtään Ginny ja Rose puolisoineen. Perheen kuopus Caroline on valinnut toisen tien, opiskellut juristiksi ja asuu ja työskentelee kaupungissa.

Kun Larry alkaa lähestyä eläkeikää, hän haluaa yllättäen siirtää maatilan tyttärilleen ennakkoperintönä. Isän peliliike yllättää kaikki, ei vähiten siksi, että hän on siihen saakka hallinnut reviiriään despootin elkein ja kasvattanut lapsensa väkivaltaa ja alistamista käyttäen. Perheen äiti kuoli tyttöjen ollessa vielä nuoria ja vastuu kasvamisesta ja kasvattamisesta on ollut pitkälti heillä itsellään. Ginnyn, Rosen ja Carolinen on nyt tehtävä päätöksiä, jollaisiin he eivät ole tajunneet olevansa valmiita. Ovatko vieläkään?

Vuosikymmenten epäselvyydet, puhumattomuus, selvittämättömät traumat ja erittäin myrkyllinen (sekä psyykkisesti että konkreettisesti maanviljelyyn liittyvien ympäristömyrkkyjen kautta muodostunut) kasvu- ja elinympäristö aiheuttavat yhdessä yllättävän omistajamuutoksen kanssa riitaa, surua ja piiloon painettuja muistoja.

Sydänmailla käsittelee karulla tavalla isoja teemoja. Se pureutuu perheen synkkiin salaisuuksiin, väkivaltaan, toteutumattomien toiveiden hintaan, lapsettomuuteen, sukupuolten asemaan maaseutuyhteisössä. Ylipäänsä se kuvaa vahvasti 1970-luvun tunnelmaa Yhdysvaltojen maaseudulla. Ei ole vaikeaa uskoa, että moni asia on edelleen siellä samoin. Romaanin pohjana on Shakespearen näytelmä Kuningas Lear, jonka myönnän olevan minulle tuttu vain otsikon tasolla. Viitteet siihen löytynevät parhaiten henkilöhahmojen välisten suhteiden kautta. 

Tarinaa kertoo vanhin tytär Ginny, joka on aina sopeutunut ja hyväksynyt, alistunut ja muovautunut. Hänestä on tullut luontevasti maatilan emäntä, hän ei ole koskaan oikein ajatellutkaan voivansa tai saavansa haluta muuta. Lapsia hän ei puolisonsa kanssa ole suurista toiveista huolimatta saanut, ja viimeisimmän keskenmenonsa todisteetkin hän on haudannut sikalan taakse, ettei joutuisi jälleen selittämään mitään miehelleen.

Ginnyn kertojaäänen kautta tarina muodostuu moniääniseksi ja yllättävän kupruilevaksi, vaikka se on näennäisen tasainen ja rauhallinen. Tempo on hidas, mutta nautin jollain tapaa suuresti hitaasti etenevästä kerronnasta ja vähitellen aukeavista kerroksista. Miten paljon ihmisen elämässä hautautuu arkisen aherruksen, työnteon, totutun elämänpiirin, yhä uudelleen toistuvien pettymysten, pelon hetkien ja yhtäältä pienten ilojen alle?

Muutos on kuitenkin jossain, se on aina mahdollisuus. Kaikesta kurasta, pelosta, pölystä, virheistä, ottamattomista askelista, harkitsemattomista ja harkituista sanoista, haudatuista haaveista - kaikista niistä voi silti vielä ponnistaa eteenpäin. Niin tekee lopulta myös Ginny.

Jane Smiley: Sydänmailla
Suomentaja: Marja Alopaeus
Otava 1997
389 s.
A Thousand Acres (1991)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjoihin kadonnut, Hurja Hassu Lukija, Prosperon kirjahylly

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 35. Kirjassa on oikeudenkäynti, Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 12. maaseutu.

Iida Rauma: Hävitys – Tapauskertomus

 

Tästä kirjasta kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Sen lukeminen tuntui pahalta, mutta niin oli tarkoituskin. Vaikka se tuntui pahalta, luin nämä neljäsataa sivua nopeammin kuin mitkään muut sivut aikoihin. Upposin, hajosin, häpesin.

Iida Rauma vakuutti minut edellisellä romaanillaan Seksistä ja matematiikasta. Hävitys on tänä vuonna alkuvuodesta ilmestynyt romaani, jota on jo luettu ja käsitelty, josta on järkytytty ja varmasti myös suututtu – syytäkin on. Hävitys ei pyydä mitään, ei kerta kaikkiaan mitään itsessään ja kerronnassaan anteeksi ja se pohjautuu vahvasti tapahtuneisiin asioihin, joiden ei olisi pitänyt koskaan saada tapahtua.

Rauma kirjoittaa villisti ja voimakkaasti aiheesta, jota oman opettajantyöni puolesta kohtaan ja jonka kanssa olen tekemisissä: koulukiusaamisesta tai oikeammin kouluväkivallasta. Tarinan ytimessä ovat kivisen koulupolkunsa osin yhdessä ja vähintään toisiaan hipaisten käyneet A ja Ira. A on tarinan pääkertoja, historianopintonsa suorittanut ja sijaisopettajaksi päätynyt ihminen, jonka ympärillä kaikki tuntuu rapistuvan: asunto Turun Ylioppilaskylässä, jaksaminen työssä, vaatteet yllä, oma keho ja mieli. Ira puolestaan on A:n entinen luokkatoveri, niin ikään syrjään sysätty, menneestään kirjallista uraa ammentanut.

A juoksee öisin, kun ei muutakaan voi, ainakaan hän ei nuku. Eräällä öisellä lenkillään hän on törmäävinään, sikäli kun voi aisteihinsa luottaa, kaikkien vuosien jälkeen Iraan, eikä mikään jää tai jätä enää rauhaan.

Hävitys on monikerroksinen, julma ja taitava romaani. Se tarkastelee terävästi suomalaista koulua, sen pinnallisuutta ja piinaavuutta. Opettajia, valtajärjestelmää, auktoriteetteja, ryhmädynamiikkaa. Se on eittämättä tarkkasilmäisempi kuin Suomen suurimpien kaupunkien opetusvirastojen erityisasiantuntijat yhteensä käsitellessään kouluarjen satuttavuutta, tekopyhyyttä ja tyhjyyttä.

"A istuutui pöydän taakse, käynnisti tietokoneen, tuijotti oppilaitaan ja yritti miettiä, mikä niissä oli pielessä ja oliko se mahdollisesti tahallista. Hän löysi kadonneen muistitikun tietokoneen kyljestä, ja käski 7b:tä ottamaan kirjat esiin ja pistämään pois puhelimensa. Joku päästi protestoivan huokauksen, etäisen elonmerkin, mutta muuten ne näyttivät lannistuneilta ja niin kilteiltä, että tulisivat vielä musertumaan ennen aikuisuutta – tai pikemminkin aikuistuminen olisi musertumista, ja koulu tulisi suorittamaan tehtävänsä." (s. 32)

Mietin kirjan kangaspintaa, joka kerää itseensä pölyt ja roskat, niin kuin tarina sen kansien sisällä paljastaa lian ja ryönän, joita koulujärjestelmä, keinotekoinen yhteiskunnan valtarakennelma, tuottaa ja uudistaa koululaissukupolvi toisensa jälkeen. Kuinka edelleen, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen aikuistumisen musertava vaikutus tapahtuu, kuinka eläväksi heräävät ne toisteiset rakenteet ja kuviot, joita ei mikään saa lopullisesti muuttumaan tai katoamaan, vaikka syytä olisi.

A:n ja Iran tarinassa merkittävän roolin saa alakoulun musiikkiluokka ja sen vääristynyt dynamiikka. Opettajan valta-asema, jota ei mikään horjuta, suosikit ja suosituimmuus, piilotetumpi ja ilmiselvä toiseen ihmiseen kohdistuva julmuus, vääryys ja väkivalta. 

"Jonkun olisi pitänyt herätellä niiden viha, A sanoi. Jonkun olisi pitänyt aseistaa ne, jos ei kalašnikovein niin riittävin tiedoin, mutta tietenkään, A sanoi, ei peruskoulu niin tehnyt, tuskin edes kasvatti niistä historiatietoisia, erilaisuutta ymmärtäviä, yksilön merkityksen yhteiskunnallisena toimijana käsittäviä, vastuullisia yhteiskunnan jäseniä, kuten historian opetussuunnitelma ympäripyöreästi lupaili, eikä A suoraan sanoen edes yrittänyt kasvattaa." (s. 32)

Kasvatustyössään ei onnistu myöskään A:n ja Iran entinen opettaja, vaikka tämä varmaankin luulee eläkeikäänsä asti ja sen jälkeenkin tekevänsä työtään suurella sydämellä ja vahvalla ammattitaidolla. Taitamattomasti hoidetut tilanteet, harkitsemattomat ja julman harkitut sanat, toiminta ja toimimattomuus. En minä ihmettele, että näin kirjoitetaan, kyllä tätä kaikkea edelleenkin on, vaikka kuinka haluttaisiin ajatella aikojen ja ihmisten muuttuneen.

"Hänestä erilaisuuden ymmärtäminen kuulosti siltä kuin ymmärtäjät itse olisivat jollain mystisellä tavalla samanlaisia ja normaaleja, ja mitä yksilön merkitykseen historiallisena toimijana tuli, A:n käsityksen mukaan yksilöllä ei enimmäkseen ollut pienintäkään merkitystä, ja silloin, kun joku sinnikäs yksilö siitä huolimatta yritti, yhteisö useammin kuin 99 kertaa sadasta teki tästä selvän." (s. 32)

Sen lisäksi, että Hävitys käsittelee yksilön ja ryhmän tuhoa, se kuvaa Turun kaupunkihistoriaa taitavalla otteella. Jopa minä, jonka Turku-tuntemus on laihaa ja painottuu lähinnä väsyneisiin laahustuksiin rautatieaseman, maakunta-arkiston ja linja-autoaseman välillä sinä eräänä pimeänä gradutalvena, kun moni muukin asia menetti valonsa, sain Rauman tekstistä paljon irti. Kuljin mukana, näin talot ja kadut ja Aurajoen ja minnekään johtamattomat kiskot ja rapistumisen ja silti jossain pulppuavan elämänhalun.

Romaani on intensiivinen, rytmiltään vaativa ja sisällöltään lukijan runnova. Rauma kirjoittaa vimmalla ja voimalla, jonka mukaan on vain mentävä, jos aikoo selvitä tai edes yrittää. Kirja ei päästä helpolla. Se vyöryy. Kaikkialla on jatkuva märkien vaatteiden, hoitamattomien haavojen ja päätä vasten liimautuvien hiusten tunkkainen haju. Niin ikään se liimaa lukijan itseensä, vaatii saada elää omaa elämäänsä.

Hävitys saa minut häpeämään itseäni ja edustamaani ammattikuntaa ja laitosta. Se saa minut pyytämään mielessäni anteeksi kaikilta niiltä nuorilta, joita en ole osannut, jaksanut tai ymmärtänyt auttaa silloin, kun se olisi ollut virkavelvollisuuteni ja tehtäväni ihan vain ihmisenä. 

Tämä kirja pitää lukea.

Iida Rauma: Hävitys – Tapauskertomus
Siltala 2022
400 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Marjatan kirjat ja mietteet, Savannilla, Kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskutelua tai kohua, Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 11. Kirjan tarina tapahtuu kaupungissa.

Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät

 

Selkäpiitä hyytäviä novelleja Argentiinasta. Huh, vaikka luin tätä kokoelmaa pääosin päivänvalossa enkä edes ollut yksin, novellien tunnelma hengitti kylmänä niskassa.

Mariana Enriquezin Mitä liekit meiltä veivät on häiritsevä, vähän niljakas ja erittäin hyvä novellikokoelma, jonka teksteissä on goottilaisen kauhun elementtejä yhteiskunnallisen epätasa-arvon ja rakenteellisen väkivallan kuvauksen sidosaineena.

On henkiä, kummituksia, sisäänsä sulkevia autiotaloja, hämäriä naapureita, katoavia ihmisiä, raakoja murhia, haudanryöstöjä ja itsensä vapaaehtoisesti polttavia naisia. Huumerikollisuutta, aseita, etukäteen suunniteltavia kävelyreittejä, rapistuvia asuinalueita, massiivisia ympäristöongelmia. Pahuutta, jolla ei aina ole selkeää muotoa ja ihmisen sisällä olevaa kipua, jota ei välttämättä pysty sanallistamaan.

Samalla ihmiset kuitenkin elävät elämäänsä. Etsivät omaa paikkaansa, kuten Likainen poika -novellin nainen, joka on vastoin kaikkia odotuksia muuttanut sukunsa omistamaan taloon huonomaineiselle alueelle, jossa kuitenkin tuntee olonsa jotenkin kotoisaksi, vaikka asunnottomuus ja huono-osaisuus tulevat lähelle, ikkunan alle ja oman kotioven eteen. Tai Päihtymyksen vuodet -novellin tyttöporukka, joka elää nuoruuttaan kuin viimeistä päivää piittamatta mistään.

Enriquezin kerronnassa yksilöt kokevat kauheuksia ja onnea, suloisesti sekaisin. On tehtävä päätöksiä ja valintoja, uskallettava yrittää tai tyydyttävä luovuttamaan. Kaikista ja kaikesta ei ole mitään syytä pitää kiinni: jos ystävä, kumppani tai sukulainen ei ymmärrä tai ole luottamuksen ja rakkauden arvoinen, voi ihan hyvin jatkaa matkaa ilman tätä. Toisaalta joskus väkisin omasta elämästä kadonnut tai siihen jollain tapaa pysyvästi vaikuttanut ihminen saattaa jäädä kaihertamaan mieltä kuten Adelan talon tapahtumat tai Viimeiset koulupäivät -novellin käänteet osoittavat.

Kaiken taustalla on kulttuuri ja yhteiskunta, joka sallii heikomman kärsimyksen, hyväksyy hiljaa korruption ja väärinkäytökset, kääntää selkänsä niille, joilla ei ole mitään, minkä puolesta pyristellä eteenpäin – eikä siis mitään menetettävääkään. Jos koettaa muuttaa systeemiä sisältäpäin, kuten sinnikäs syyttäjä Mustan veden syvyyksissä yrittää, saattaa jäädä itse vangiksi johonkin, mitä ei edes voi ymmärtää.

Monessa novellissa ollaan jonkinlaisessa murrosvaiheessa. Lapsuus on loppumassa ja nuoruus alkamassa, viattomuuden aika päättymässä, uusi koti ei olekaan mikään viaton uusi alku millekään, oma lapsi on juuri syntynyt tai puolisosta paljastunut pettymys toisensa jälkeen. Ehkä murrosvaiheet ovat niitä, joiden aikana kauhu voi hiipiä ihmisen iholle kuin huomaamatta: kun ymmärtää oman haavoittuvuutensa, ajan väistämättömän kulun ja muutoksen, johon ei välttämättä ole valmis.

Vaikka Enriquezin vire on synkkä, kerronta on silti kevyttä, sujuvaa ja konstailematonta. Teksti herää eloon, hytisyttää ja hengästyttää. Sari Selanderin suomennosta on ilo lukea.

Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät
Suomentaja: Sari Selander
WSOY 2021

256 s.

Las cosas que perdimos en el fuego (2016)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjaluotsi, Kirjavinkit, Kirja vieköön!

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 38. Kirja on käännetty hyvin

Colson Whitehead: Nickelin pojat

 

Joskus ja toisinaan huomaa löytäneensä uuden suosikkikirjailijan, vaikka luettua tuotantoa onkin vielä sangen vähänlaisesti ja vaikka se luettu on raakaa ja karmivaa. Colson Whitehead, se olet juuri sinä!

Toukokuun lukulistalla oli veretseisauttavan hyvä Maanalainen rautatie. Nyt luin toiseen aikaan ja paikkaan sijoittuvan mutta syvälle hermoon ja selkäpiihin osuvan Nickelin pojat. Voihan.

Nickel on pahatapaisille tai sellaiseksi määritellyille pojille tarkoitettu koulukoti ja kasvatuslaitos Floridassa. Se on yhteiskunnan kehittämä keino saada rikoksia tekevät, kaidalta polulta livenneet, väärällä tavalla elävät ja ylipäänsä rakenteita edes olemassaolollaan kyseenalaistavat nuoret kuriin ja nuhteeseen, ylväissä puheissa jälleen yhteiskuntakelpoisiksi.

Nickeliin joutuu myös Elwood. Eletään 1960-lukua ja mustien kansalaisoikeustaistelujen aikaa. Elwood on lukiolainen, jolla on taustastaan huolimatta aukeamassa hyvä tulevaisuus. Hän on vanhempiensa hylkäämä mutta isoäitinsä kasvattama nuorukainen, jota opettaja kannustaa hakeutumaan jo avoimiin yliopisto-opintoihin ja kohti akateemista uraa. Elwood on ahkera joskin idealisti, toisinaan turhankin palosieluinen oikeudentunnossaan. Yksi mitätön erehdys ja väärinkäsitys koituu hänen kohtalokseen ja suuntana on tuomarin määräyksellä Nickel.

Nickelissä Elwood saa kokea maailman, jonka lait, säännöt, hierarkia ja historia näkyy, tuntuu ja kuuluu iholla, arvissa, mielessä ja sielussa. Selviytymiskeinot on jokaisen opittava itse, eivätkä kaikki selviä. Kaikilla ei ole mahdollisuuttakaan. Jokainen kolhiutuu jotenkin.

Elwood tutustuu ja ystävystyy Turnerin kanssa, joka on toimija, kyyninenkin jo, maailmaa tarpeeksi nähnyt. Ystävyys kuitenkin kantaa erilaisuudesta huolimatta, se tukee ja tuo edes pienen uskon tulevaisuuteen. Jos tulevaisuutta on. Kaikilla ei ole.

Nickelin pojat on karu ja väkivaltainen romaani, mutta Whiteheadin kerronta on silti selkeää, kuulasta ja konstailematonta, Markku Päkkilän suomennos tekee sille oikeutta. Whitehead ei selitä tai saarnaa, vaan tarina yksinkertaisesti kiskoo mukaansa ja myös pitää otteessaan. Sivuja on vain reilut 200, mutta tätä kirjaa oli pakko sulatella hitaalla luennalla.

Nickelin pojat alkaa siitä, kun koulun pihapiiristä löydetään 2010-luvulla merkitsemättömiä hautoja. Turhan tuttua todellisuudesta, vai mitä, nyt kun olemme joutuneet lukemaan uutisia kanadalaisten alkuperäiskansojen lapsille tarkoitettujen sisäoppilaitosten hautalöydöistä. Nickel ei myöskään ole aivan tuulesta temmattu tai kirjailijan mielikuvitusta, vaan sen esikuvana on oikeasti toiminut vastaavanlainen laitos, jonka historiasta paljastunutta kuonaa Whitehead on hyödyntänyt romaanissaan. Loppusanoissaan Whitehead taustoittaa tarinaa laajemmin.

Miten julmaa ja järkyttävää on lasten ja nuorten kohtelu pahimmillaan, miten paljon kärsimystä yhteiskunta tietoisesti aiheuttaa valinnoilla ja päätöksillä, joiden pontimena on jokin muu kuin hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus. Ja tätä on edelleen.

Whiteheadin romaaneissa yhteiskunnallinen mätä ja yksilön merkitys muutoksena, vaikuttajana ja tekijänä yhdistyvät vastaansanomattomasti. Rakenteellinen väkivalta ja rasismi saavat kylmän hien pintaan, mutta epätoivo ei kuitenkaan lyö ylitse. Tarinankerronnan taito kuljettaa, vie mukanaan ja saa uppoamaan romaanin maailmaan niin kuin vain hyvät kirjat tekevät. Ja jokin inhimillinen, elävä, villisti sykkivä ja eteenpäin vievä on silti aina olemassa.

Colson Whitehead: Nickelin pojat
Suomentaja: Markku Päkkilä
Otava 2020
215 s.
The Nickel Boys (2019)

Kirjastosta.

Toisaalla: Donna mobilen kirjat, Kirjasähkökäyrä, Mummo matkalla, Lukutuulia, Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara, Mitä luimme kerran, Kirsin kirjanurkka, Kirjojen kuisketta, Kirjoihin kadonnut, Kirjavinkit, Kirja hyllyssä, 

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 23. Kirja, jota luet ulkona, Pulitzer-haasteeni

Joonas Kallonen: Giljotiini

 

"Kukaan ei halua myöntää, kuinka harvoin elämässä löytää todellisen yhteyden toiseen ihmiseen. Yhteyden, joka ei voi hujahtaa ohi, sillä se lyö suoraan kasvoihin, ensin kovaa, sitten hellästi. Kun sellainen kerran löytyy, siitä ei halua pitää meteliä, ei pilata sitä sanoilla ja parrasvalojen kuumuudella, sillä se vain alleviivaisi sitä kivuliasta tosiasiaa, kuinka harvinaista sellaisen löytäminen on." (s. 151)

Joonas Kallosen Giljotiini on yllättävä kirjalöytö, monipuolinen ja taitava romaani, jonka olin jo typeryyksissäni palauttaa lukematta kirjastoon laina-ajan luikerrellessa kohti loppuaan. Onneksi en tehnyt niin, onneksi en. Otin kirjan juhannusviikon reissulle mukaan ja upposin, upposin siihen.

Giljotiini kertoo laajalla kaarella tiiviissä ajanjaksossa paljosta. Sillä olisi mahdollisuus turvota reunojensa yli ja kaatua painonsa alle, mutta mitä vielä. Se kannattelee itsensä hienosti, tyylillä ja lukijaa rajuudellaan ilahduttaen.

Kirjan päähenkilöt ovat välinsä rikkoneet sisarukset Sofia ja Mikael, joiden elämästä nähdään ja koetaan yksi marraskuinen perjantai. Kerronta etenee intensiivisesti nopeassa nykyhetkessä, mutta se kerää kierroksia myös menneisyydestä, etenkin Sofian ja Mikaelin vanhempien tarinasta ja perheen hajoamisesta ja katoamisesta. Sisaruksia kalvaa lapsuuden varjo, vaikka kumpikin luulee räpiköineensä siitä irti. Heillä on omat keinonsa edetä elämässä, tuntea olevansa merkityksellisiä, elävänsä. Sofia opiskelee ohjaajaksi ja koettaa saada kasaan lopputyöesityksensä, Mikael puolestaan opiskelee yhteiskuntatieteitä pariisilaisessa huippuyliopistossa – jonne suunnittelee terrori-iskua.

Giljotiini on romaani, joka ei jätä rauhaan. Sen ytimessä on jokin hyvin inhimillinen ja silti rakenteellinen, pieni yksilö ja kuitenkin suuret linjat. Kallosen hyppysissä yhteiskunnan tutisevat rakenteet, vähäosaisuus ja epätasa-arvo, tyytymättömyys, kulutuskritiikki, kapitalistisen järjestelmän väistämättömät ongelmat ja taide, totta kai taide, pääsevät kirjalliseen ja kerronnalliseen pyöritykseen. Yhteiskunnan rakenteellinen ja näkymätönkin väkivalta ja toisaalta yksilön kokema musertava yksinäisyys, paikattomuus ja levottomuus kalvavat sisaruksia, joilla on hyvin vähän välineitä käsitellä kokemiaan traumoja ja niistä seuranneita elämän käänteitä.

Käsillä on romaani, joka ei varmasti miellytä kaikkia. Jäin lukiessa pohtimaan, miksi juuri minä koin sen niin vahvana, miksi vaikutuin ja vakuutuin, vaikka keskiössä ovat itseltään ja maailmalta hukassa olevat nuoret aikuiset, iänikuinen pohdinta taiteen merkityksestä, se itsensä etsiminen, joka välillä kyllästyttää (Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut yhä uusien ihmisten itsensä etsimisen haasteista, miksi?).

Syynä on ennen kaikkea tyylikäs, yhteennivoutuva ja esteettinen kerronta, paikoin unenomaisesti etenevä virta, ajan kulku ja pysähtyneisyys. Kallonen saa esiin hien taiteesta ja veren yhteiskunnasta, ulkopuolisuus on vahvaa ja siksi niin vaikuttavaa, pettymykset ja kolhut niin kovia, että niistä tuntuu jäävän omaankin mieleen mustelmia ja ruhjeita. Giljotiini on karu, uskottava ja syvällä tuntuva ajankuva.


Joonas Kallonen: Giljotiini
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2021
445 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Satakunnan kansa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

Venla Hiidensalo: Suruttomat

 

Tämä hemmetin kirja meni niin sanotusti tunteisiin.

Luin sen yli kuukausi sitten ja vieläkin tuntuu nuljua oloa, kevyttä ahdistusta ja surua. Enää en näe painajaisia, mutta sinä viikonloppuna, jolloin tätä luin, näin yöllä unta, kuinka minulta vietiin lapseni ja heräsin sydän kurkussa jyskyttäen.

Venla Hiidensalon Suruttomat on taiteilijaromaani, äitiyskertomus ja surullinen henkilökuva. Sen päähenkilö on Helmi Vartiainen, nuori nainen, joka olisi halunnut ja voinut olla omaehtoinen taiteilija, hallita omaa elämäänsä ja tehdä mitä haluaa. Hän, karjalaistyttö, pääsi Ateneumiin opiskelemaan taidetta aikana, jolloin naiset vasta oli alettu hyväksyä edes piirustusksenopettajaopintoihin. Hän lähti kohti seikkailua, omaa elämää, vapautta. Kaikki oli mahdollista tai ainakin niin lähellä kuin vain voi silloin, kun joutuu olemaan sukupuolensa asettamien yhteiskunnallisten rajojen vanki.

Kunnes tuli Tyko Sallinen ja rakkaus ja huuma ja kieroutunut suhde, joka ei tehnyt kellekään hyvää. Taiteilija, joka suruttomien hännystelijöidensä ja kumppaniensa kanssa koki olevansa maailman keskipiste ja napa ja oikeutettu kaikkeen, mitä keksi haluta. Perhe, joka ei koskaan edes ollut perhe, ja joka tuhottiin viimeiseen muruseen ja ihmissuhteen haipuvaan lankaan saakka.

Helmistä tuli nopeasti Tykon vaimo, hänen lastensa äiti, tämän taiteen malli. Se kuuluisa Mirri, tyhjäkatseinen nainen tunnetuissa ja arvostetuissa tauluissa. Se nainen, jonka kuvan omatkin kasiluokkalaiseni valitsivat kevättalvella 2019 Ateneumin rumimmaksi maalaukseksi, kun vierailimme siellä Taidetestaajat-hankkeen kierroksella.

Nainen, joka sitten mureni, kun hänet murrettiin.

Suruttomat on vahva, surullinen, vaikuttava, koskettava romaani. Se kuvaa raadollista vallankäyttöä, hävytöntä käytöstä, välinpitämättömyyttä ja väkivaltaa, joita kaikkia Helmi joutui kokemaan. Eikä kukaan auttanut tai puuttunut, vähän ehkä yritti, muttei tarpeeksi. Ehkä Helmi ei antanut, ehkä kukaan ei lopulta piitannut tarpeeksi.

Kirjan sivuilla ja riveillä revitään auki tunteita, ajatuksia, ihmissuhteita. Sen henkilöillä on taakkoja, joita ei kellekään soisi, sen kehityssuunnan arvaa ja tietää, mutta silti haluaa toivoa jotain muuta. Jotain parempaa. Lempeämpää. Arvostavampaa. Jotain, minkä kaikki ansaitsisivat, ihan vain koska ovat ihmisiä.

Romaani on fiktiota, mutta se pohjautuu todellisuuteen. Jälleen huomaan miettiväni, miten paljon rumaa tauhkaa klassikkotaiteen takana on. Miten moni arvostettu tekijä ei oikeasti ansaitsisi yhtään kunnioitusta, olkoonkin osaaminen ja visio millaista tahansa. Miten rakenteiden ravistelu on hidasta ja turhauttavaa. Miten paljon menee hukkaan, kun ei ole uskallusta, tukea, ennakkoluulottomuutta, avoimuutta. Miten sokea itsekin on paljolle.

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Otava 2021

255 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen kamari, Leena Lumi, Sivuhenkilö, Annelin lukuvinkit, Anun ihmeelliset matkat

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 3. Historiallinen romaani

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie

Cora on orjuuteen syntynyt ja orjuudessa koko ikänsä elänyt. Hänen asuinpaikkansa on georgialainen puuvillaplantaasi ja se viheliäisin nurkka, "hullujen naisten" lato. Coran äiti on legenda: ainoa orjatilalta pakoon päässyt, jota edes pahamaineinen orjien jäljittäjä Rideway ei koskaan saanut kiinni. Cora ei osaa äitiään ihastella, vaan sen sijaan on tälle katkera hylkäämisestä.

Kuin varkain Coralle tulee mahdollisuus seurata äitinsä jalanjäljillä, kun Caesar-niminen orja ehdottaa hänelle pakoa. Punninta on tehtävä: vaakakupissa on pieni mutta olemassa oleva mahdollisuus vapauteen ja todennäköisempi lopputulos, eli kiinni jääminen ja sen jälkeen varma kuolema.

Vapauden kaipuu voittaa.

Cora ja Caesar pakenevat tilalta ja heidän apunaan on salaperäinen rautatieverkosto ja sen työntekijät ja avustajat. Rautatie todella kulkee maan alla ja sen asemat ovat syrjäisillä paikoilla, kellareissa ja talojen alla, sorakuopissa ja luolissa. Coran ja Caesarin pakomatka etenee etappi ja osavaltio kerrallaan, välillä hitaammin ja välillä vauhdikkaammin. Toisinaan tekee mieli jäädä paikoilleen, jatkuvasta vaarasta huolimatta, toisinaan pienikin pysähtyminen on hengenvaarallista. Koskaan ei voi huokaista helpotuksesta. Ja jäljittäjä Ridgeway on koko ajan heidän kannoillaan.

Colson Whiteheadin romaani Maanalainen rautatie on todella vaikuttava tarina Amerikan Yhdysvaltojen historian häpeäpilkusta, orjuudesta. Sen lukeminen tuntuu sydänalassa, ihossa, niskakarvoissa. Whiteheadin luoma vaihtoehtohistoriallinen infrastruktuuri on nerokas ja vakuuttava, siihen on helppo uskoa ja sen toiminnalle toivoo pelkkää hyvää, vaikka aina ei totisesti ole onni myötä. "Maanalainen rautatie" tarkoitti todellisessa historiassa niin ikään orjien avustusverkostoa, joskaan se ei toki oikeasti ollut fyysinen rautatie. Kirjaa lukiessa rautatie kuitenkin herää luontevasti eloon.

Maanalainen rautatie on vahvasti juonivetoinen, jäytävä ja ahdistavakin. Siinä on raakaa väkivaltaa, sen kuvaaman maailmanajan rasismi ja toivottomuus satuttavat. Ihmisten raakuus, välinpitämättömyys, vallanhalu, sadismi ja sokeus ihmisarvolle käyvät päälle, vaikka jollain ihmeellisellä tavalla Whitehead osaa kirjoittaa tarinansa niin, ettei sen lukeminen käy ylitsepääsemättömäksi tai tyystin toivottomaksi. Päähenkilöille toivoo pelkkää hyvää, heidän matkansa etenemistä jännittää, heitä haluaisi olla sysimässä eteenpäin ja piilottamassa omaan kellariinsa tai ullakolleen hirttotuomion uhkasta piittaamatta.

Romaani on karusta aiheestaan huolimatta silti myös jännittävä seikkailu, joka tempaisee mukaansa ja saa pohtimaan, millaisista rakenteista yhteiskunnat ja ihmisyhteisöt muodostuvat – ja miten niitä voisi vapisuttaa ja kyseenalaistaa.

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie
Suomentaja: Markku Päkkilä

Otava 2021

341 s.

The Underground Railroad (2016)

Kirjastosta.

Toisaalla: Mummo matkalla, Kirja vieköön!, Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen, oma Pulitzerien ikuisuushaasteeni 

Nainen, aina väärin

 

Lukemisharrastuksessa on lukemattomia (heh) hyviä puolia ja kiehtovia yksityiskohtia, ja yksi niistä on se, kuinka periaatteessa toisiinsa liittymättömät kirjat saattavatkin peräkkäin luettuna muodostaa eräänlaisen jatkumon. Ne osuvat tematiikaltaan, syvärakenteeltaan tai ihan vain joiltain yksityiskohdiltaan toisiinsa, hipaisevat tai tömähtävät kovaa vasten.

Alkuvuoteni on ollut kirjallisessa mielessä naisasiaa, hyvä niin. Luettuani ensin naisten mielenterveydestä ja yksinäisyydestä päädyin miesten naisiin kohdistamaan väkivaltaan ja sitten taas mielenterveyteen ja identiteettiin. Nämä ovat paitsi kiinnostavia ja tärkeitä teemoja, myös ihan tervettä vastapainoa David Foster Wallacen sangen miehiselle Päättymättömälle riemulle (josta kirjoittaminen antaa edelleen odottaa itseään, prosessini on vieläkin kesken!).

Evie Wyld teki minuun henkeäsalpaavan vaikutuksen romaanillaan Kaikki laulavat linnut. Uusi suomennos Me olemme susia oli tietenkin itseoikeutetusti lukulistalla. Loistavaksi romaaniksi sekin osoittautui, vaikka on ilmaisultaan erilainen kuin Kaikki laulavat linnut, ehkä jollain tapaa suorasukaisempi, tarinallisempi.

Romaanissa on kolme aikatasoa, joiden kautta tarkastellaan naisen elämää Isossa-Britanniassa, tarkemmin Skotlannissa. Nykyajassa häilyväinen Viviane joutuu pitämään kasassa itseään, perhettään ja perheen sukukartanoa, jonne hän aika ajoin ajaa luuhaamaan päiväksi tai pariksi. Viviane kaipaisi jotain muuta kuin mitä hänellä on, mutta ei osaa tai halua tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen. Toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa Ruthista on tullut ehkä omaksikin yllätyksekseen kotirouva kolkkoon taloon pikkupaikkakunnalle ja äitipuoli kahdelle kouluikäiselle pojalle. Puoliso tekee pitkää päivää poissa kotoa, eikä Ruth meinaa millään asettua hänelle varattuun rooliin. 1700-luvulla Sarah joutuu vainotuksi oletetun noituuden takia ja pakenee tielleen osuneen perheen kanssa syvälle metsään karkuun vihaisia kyläläisiä.

Wyldin teksti on vahvaa, suoraa ja nöyristelemätöntä. Hänen henkilönsä ovat säröisiä ja epätäydellisiä, ja siksi uskottavia ja tosia. Epävarmoja, mieltään muuttavia, miellyttämisenhaluisia, itsekkäitä, ajattelemattomia. Ihan niin kuin ihmiset ovat. Karulla tavalla Wyld rakentaa kuviostaan yhä suurempaa ja merkityksellisempää: kuinka suuri valta meillä on toisiimme, kuinka paljon merkitsevät "ikiaikaiset" arvojärjestykset, säännöt ja voima.

Me olemme susia on romaani, jonka sisään solahtaa, sitä lukee kuin hengenhädässä ja sitten niin, että toivoo sen vain jatkuvan, kauheuksistaan huolimatta. Lamaannuttavaa on myös huomata, etteivät (nais)ruumiit rannalla tunnu enää oikein miltään. Näin tämä vain menee, näitä vain aina ja uudestaan tulee. Wyldin kirjat ovat aarteita, hienoja kokonaisuuksia, joissa on yhä uusia kerroksia kuorittavaksi. Ne kestävät monta lukukertaa eivätkä välttämättä silloinkaan anna itsestään kaikkea.

Tuuve Aron tuorein romaani Kalasatama on autofiktion, esseen ja pamfletin yhdistelmä. Olen pitänyt lukemistani Aron novelleista, koska ne ovat vänkiä, vääräsäärisiä ja muotteja vältteleviä. Olikin kiinnostavaa tutustua kirjailijaan tarkemmin hänen omien muistojensa, ajatustensa ja mielipiteidensä kautta, vaikka toki vastuu jää myös lukijalle: värikynää on käytetty ja fiktion ja todellisten ihmisten ja tapahtumien välillä on häilyvä raja.

Kalasatama paneutuu etenkin Aron henkilökohtaiseen perhe- ja ihmissuhdehistoriaan, pitkälti siitä johtuviin mielenterveyshaasteisiin, elämään ja identiteettiin helsinkiläisenä lesbona, kirjailijana ja ihmisenä. Mikä on naisen paikka tässä kuviossa? Kuinka paljon on tilaa, kuinka paljon rajoitetaan? Missä määrin ihmisen rajat ovat hänen itsensä tekemiä, kuinka paljon lopulta estämme itseämme toimimasta, elämästä ja rakastamasta? Aro kirjoittaa vimmatulla, paikoin vihaisella tyylillä, hän ei silottele eikä pyytele juurikaan anteeksi. Ajoittain teksti on ilkeääkin: kyytiä tuntuvat saavan nykynuoret häilyvine seksuaalisine identiteetteineen, ne jotka poimivat rusinat pullasta eivätkä itse joudu taistelemaan asemansa puolesta, sisäänpäinlämpiävät kulttuuripiirit, sosiaalisten sääntöjen vankina olevat heterot ja niin edelleen.

Vaikka Aro tykittää menemään kiihkolla, eikä todellakaan kirjoita konsensushenkisesti siloitellen tai kaikkia (tai ketään) miellyttämään pyrkien, oma lukukokemukseni oli raikas ja hengittävä. Suoraan puhuminen on monitahoinen asia. Yhtäältä on kai nykyajan hengen mukaista sanoa, ettei mitään enää saa sanoa ja toisaalta pyrkiä osoittamaan olevansa oikealla tavalla hyvis, kun osaa puhua niin, että ottaa kaikki huomioon. Itse en halua tehdä kumpaakaan. Kyllästyttää valta-asemassa olevien ihmisten järjenvastainen ölinä siitä, kuinka "mistään ei saa puhua" (vaikka puhuvat koko ajan), mutta ihan samalla tavoin kyllästyttää sekin, että ihan joka ikisessä asiassa pitäisi huomioida mahdollinen jonkun yksilön triggeröityminen (jota sanaakin vihaan). Ehkä balanssi löytyy jostain, en tiedä. Aro ei mihinkään balanssiin pyrikään, paitsi oman hyvinvointinsa suhteen. Onneksi tarinan kaari jättää jälkeensä toiveikkaan olon, kesän valon ja vähittäisen toipumisen.

Näiden kirjojen jälkeen pitää ehkä harkita jotain muuta tematiikkaa, mutta se jää nähtäväksi. Ainakin olen saanut vaikuttavaa luettavaa käsiini. Kiitos siitä.

Evie Wyld: Me olemme susia
Suomentaja: Aleksi Milonoff

Tammi 2020

417 s.

The Bass Rock (2020)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä, Donna mobilen kirjat

Tuuve Aro: Kalasatama
WSOY 2020
296 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Herman Raivio / Kiiltomato

Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan ja 12. Kirjassa ollaan metsässä. Wyldin kirjalla osallistun myös Kirjan kannet auki -haasteeseen ja ruksaan kohdan 7. Kirja, jonka kannet on suunnitellut nainen (ne ovat Emmi Kyytsösen käsialaa).

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Alkuvuosi 2020 on ollut minulle vahvojen kirjojen aikaa. Näin äitiysvapaalla ennen vauvan syntymää on ollut aikaa lukea, ja lukeminen on myös maittanut paremmin kuin pitkiin aikoihin. Niinpä lopultakin jo lähes kaksi vuotta sitten julkaistu kirja, josta kustantaja lähetti aikoinaan minulle ennakkokappaleen, päätyi lukulistalle. Melkoinen kirja se olikin.

Johannes Anyuru on ruotsalainen kirjailija, jolla on sukujuuria Ugandassa. Hänen romaaninsa He hukkuvat äitiensä kyyneliin voitti August-palkinnon ilmestymisvuonnaan 2017. En voi kuin nyökkäillä: kirja on kerta kaikkiaan upea.

Ja kauhea.

Romaani alkaa jihadistisesta terrori-iskusta, jonka toteuttaa kolme nuorta ruotsalaista muslimia. He hyökkäävät sarjakuvakauppaan, jossa islamia kritisoivia teoksia julkaissut taiteilija on haastateltavana. Panttivankeja otetaan, aseet puhuvat. Kesken kaiken yksi terroristeista, nuori nainen joka kuvaa kaiken kännykällään, havahtuu. Kaikki tuntuu menevän väärin, jotain on pielessä.

Kaksi vuotta iskun jälkeen nainen on vahvassa psykiatrisessa hoidossa. Mieskirjailija menee tapaamaan häntä ja saa itselleen naisen kirjoittaman tarinan. Mistä kaikesta on kyse, mistä oli kyse, mitä kaikki tarkoittaa. Tarina alkaa aueta.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on vahvaa kerrontaa, kurkkua kuristava tarina jostain, joka voisi olla totta. Se kuvaa yhteiskuntaa, joka vähitellen ajautuu räikeän rasismin, ihmisten erottelun ja syrjinnän mahdollistavaan järjestykseen, jota kukaan ei enää kyseenalaista ainakaan ääneen. Romaani kulkee kahdessa aikatasossa: kirjailijan nykyhetkessä ja terroristin kuvaamassa tulevaisuudessa, jossa yksipuolisen kansalaissopimuksen allekirjoittamisesta kieltäytyneet tai muuten valtion vihollisiksi katsotut Ruotsin muslimit on suljettu epäinhimillisiin keskitysleireihin alistamisen ja nöyryyttämisen kohteiksi. Se pohtii aikaa, liikettä, kehityskulkuja ja muutoksia. Mikä johtaa mihin, mistä syystä jotakin tapahtuu, miksi jokin jää tapahtumatta. Voimmeko varautua? Voimmeko muuttaa tapahtumien suuntaa? Haluammeko edes, vaikka tietäisimmekin tulevasta?

Kirjan äärellä pidättää hengitystään. Se tuntuu monilta elementeiltään pelottavan tutulta, todelliselta. Sen kuvaamat ratkaisut, sävyt ja kehityskulut eivät tunnu mahdottomilta, se ei valitettavasti ole spefisävyistään huolimatta mitään fantasiaa - kaikkea muuta. Tätä on jo, tätä kaikkea on jo koettu ja eletty.

Vaikka He hukkuvat äitiensä kyyneliin on synkkäsävyinen ja armoton romaani, se koukuttaa ja tarjoaa lukijalleen suurta lukemisen nautintoa. Tarina on rakennettu taitavasti, aikatasot kulkevat lomittain, kertojaratkaisut toimivat. Outi Mennan suomennos on timanttinen, Anyurun kieli ja kerronta elävät sen myötä suomen kielellä sydänjuuria myöten.

Kirjan suomennoksen julkaisusta on tosiaan jo melkein kaksi vuotta. Muistan kiinnittäneeni huomion sen saamiin hyviin arvioihin jo silloin, mutta lukeminen silti jäi. Olen onnekas, että kirjavuosi 2020 on omalta osaltani alkanut näin hienosti.

Tätä romaania ei kannata jättää kokematta.


Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
Suomentaja: Outi Menna
Kustantamo S&S 2018
303 s.
De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (2017)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Kosminen K, Lukuisa, Kirjanmerkkinä lentolippu, Luettua elämää, Luetut, lukemattomat, Nannan kirjakimara, Tuijata. Kulttuuripohdintoja     

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 28. Tulevaisuudesta kertova kirja.

Naomi Alderman: Voima

Naomi Aldermanin Voima keikauttaa valtasuhteet äkillisesti ja selittämättömästi toisinpäin kuin ne on totuttu näkemään. Eräänä satunnaisena päivänä teinitytöt ympäri maailmaa huomaavat saaneensa voiman antaa käsillään sähköiskuja muille. Muutos tulee yllättäen, se herää tytöissä ja myöhemmin myös aikuisissa naisissa eri tahtiin ja sen hallinta vaatii yksiltä enemmän kuin toisilta.

Tilanne on toki järkyttävä, jopa tytöille itselleen, sillä mikään ei ole enää niin kuin ennen. Osa alkaa tutkia, käyttää ja kehittää uutta kykyään uteliaina, osa hyödyntää sitä suoraan kostaakseen, huvitellakseen ja satuttaakseen.

Naisilla on nyt valta, jota heillä ei ole ennen ollut.

Tämä kaikki tarjoillaan historiallisen fiktion kuorissa, menneisyyden muutosta kuvaten ja arkeologisiin löytöihin ja historian- ja perinteentutkimukseen tukeutuen. Kehystarina on mainio, vaikka se vain pilkahtelee varsinaisen tekstin alussa ja lopussa ja satunnaisina kuvituksina tekstin seassa.

Voima on nopealiikkeinen, vauhdikas ja väkivaltainen kirja. Sen näkökulmina ja päähenkilöinä ovat ihmiset eri puolilta muuttuvaa maailmaa: yhdysvaltalainen poliitikko Margot, joka pyrkii valtansa kasvattamiseen, nuori brittinainen Roxy, jonka perhetausta on rikollisjärjestössä ja omat tavoitteet kovat, uuden uskonnon airuena toimiva, omien traumojensa kanssa painiva Allie, josta tulee kunnioitettu Äiti Eeva, nigerialainen nuori toimittajamies Tunde, joka päättää tehdä voimasta ja sen ilmenemisestä oman uransa suurimman skuupin.

Tapahtumien näyttämönä toimii laajasti puoli maailmaa Yhdysvalloista Afrikan kautta itäiseen Eurooppaan. Aikajänteenä on noin vuosikymmen, ja sen aikana peruuttamattoman muutoksen aiheuttaman yhteiskunnallisen ja kulttuurisen shokin eri vaiheet paljastuvat herkullisella tavalla. Ensin voimaa yritetään tukahduttaa ja piilottaa, sitten suitsia ja lopulta ne, joilta heidän oma voimansa on viety (eli kategorisesti miehet), joutuvat pakenemaan henkensä edestä.

Aldermanin ihmiskuva on romaanin perusteella synkkä. Henkilöt ovat ristiriitaisia ja osin arvoituksellisia, selkeitä sankareita ja konnia ei päähenkilöissä ole. Helppoja tuttavuuksia he eivät myöskään ole, sillä romaani vie lukijankin pään pyörälle pohtimaan voimaa ja valtaa. Voiman sivujen edetessä käy selväksi, miten tappavaa ja musertavaa valta lopulta on: patriarkaatin alta vapautuneet naiset eivät loppujen lopuksi ole mitenkään parempia vallankäyttäjiä, vaan väkivalta, alistaminen ja muiden ihmisten hyväksikäyttö vain kääntyy asetelmassa toisin päin.

Onko todella niin, että valta myrkyttää ihmisen? Ainakaan tässä romaanissa mitään pelastusta ei tule, vaikka vallan saavat ne, jotka ovat aiemmin joutuneet sen kohteeksi. Valta vain yksinkertaisesti otetaan raa'alla voimalla pois edellisiltä haltijoiltaan ja siirretään sorto ja väkivalta heitä kohtaan. Eräänlainen aseellinen vallankumous siis. Toivoa se ei ainakaan tuo.

Kiehtovin ja ristiriitaisesti samalla hieman puuduttava osuus on Allien kehitys huonosti kohdellusta nuoresta uuden uskonnon johtohahmoksi. Hänen sisäinen maailmansa tarjoaa yhden näkökulman siihen, kuinka uskonnollinen ajattelu ja toiminta kehittyvät ja kasvavat. Alderman kuvaa Äiti Eevan kautta uskonnon vallan sattumanvaraisuutta ja keinoja, joilla ristiriidat ylitetään silloin, kun tavoitteena on oman valtarakenteen vahvistaminen. Kuinka pienistä liikkeistä on lopulta kiinni se, että jostakin uskomusjärjestelmästä tulee muita vahvempi.

Voima herättää ristiriitaisia ajatuksia, ahdistaakin. Se on runsas, etenee anteeksipyytelemättömällä vauhdilla, pyörittää lukijaa mielensä mukaan ja kaiken väkivallan ja turhautumisenkin siivellä viihdyttää häpeämättömästi. Moderniksi klassikoksi siitä ei perimmäisen höttöisyytensä vuoksi ole, mutta kirjalliseksi seikkailuksi ja jollain sairaalla tavalla aikamme kuvaksi kyllä.


Naomi Alderman: Voima
Suomentaja: Marianna Kurtto
Gummerus 2019
411 s.
The Power (2016)

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Amman lukuhetki, Taikakirjaimet, Kirjapolkuni, Kirjahilla, Jatka lukemista

Samuel Davidkin: Rautakupoli

Samuel Davidkinin vetävän trillerisarjan kolmas osa Rautakupoli vie helsinkiläispoliisit Leo Askon ja Daniel Janovskyn yhä syvemmälle kansainvälisen asekaupan, vakoilun ja salaisuuksien sekaan. Samalla, kun puoli maailmaa tuntuu olevan Hernesaaren epämääräisissä oloissa kadonneen aseen perässä ja joku tai jotkut haluavat hiljentää siitä liikaa tietävän Leo Askon, Daniel Janovsky on puolestaan entistäkin uppoutuneempi vuosisataisen juutalaiseen kulttuuriin liittyvän arvoituksen, Kruunun, salaisuuksiin.

Aiemmat osat Esikoisten lunastus ja Sodomasta pohjoiseen ovat keittäneet Askon ja Janovskyn jo monessa liemessä Kuolluttamerta myöten. Mutta jos he luulivat voivansa jo hengähtää, väärässä olivat. Yhä selvemmäksi käy, että edellisessä osassa eskaloituneen, kansainvälisellä asteikolla vahvasti varoitusvaloja vilkuttavan asekauppavyyhdin lonkerot yltävät syvälle myös kotimaan kamaralla.

Luvassa on vauhdikkaita ja vaarallisia käänteitä niin Helsingin kaduilla, lontoolaisissa pubeissa ja museoissa (!) kuin Lapin erämaassa. Moderni tiedusteluteknologia solahtaa osaksi tapahtumien kulkua vaivattomasti, ja kulissien takaiset valtavat kuviot voi nykyisessä epävarmassa maailmanpoliittisessa tilanteessa jopa uskoa mahdollisiksi – joskin pelolla. Myös historian hämäristä paljastuu yhä mielikuvituksellisimpia salaisuuksia, joiden ratkaiseminen voi muuttaa monia tulkintoja ja uskomuksia pysyvästi.

Lukijana nautin useista, nopeasti vaihtuvista näkökulmista. Asko ja Janovsky saavat selkeämmin omia piirteitä ja ominaisuuksia verrattuna aiempiin osiin, joissa minun on paikoin ollut hankalaa erottaa heidät toisistaan. Askon sinnikkyyttä ja sisua voi vain ihailla: tätä miestä ei tunnu pysäyttävän venäläisten drone, ammattimaisesti tähdätty luoti, ihmisen purema eikä edes Pohjois-Korea. Silti hän on inhimillinen, haavoittuva ja typeryyksiinkin sortuva. Suorastaan hieno hahmo, josta uskallan sanoa pitäväni lopulta enemmän kuin rauhallisemmasta Janovskysta, joka puolestaan on niin syvällä juutalaisen perinteen kiemuroissa, ettei tunnu sieltä aina kuivin jaloin selviävän – vaikka melkoinen koodinratkoja ja Rembrandtin ja Tooran tulkitsija onkin.

Davidkinin kerronta on saanut syvempiä sävyjä. Teksti pohtii, kiertelee ja kyseenalaistaa – paikoin huomattavasti enemmän kuin toimintakeskeiseltä trilleriltä voisi odottaa. Kuin huomaamatta tulee lukeneeksi ajatuksia menetyksestä ja elämään jääneistä aukoista, oman kulttuurin arvosta ja painosta, valintojen punnitsemisesta. Ja samalla saa olla tyytyväisenä vauhdikkaan juonen pyöritettävänä hengästyttävissä käänteissä ihmismielen perukoilta hyytäviin hengenvaaroihin.


Samuel Davidkin: Rautakupoli
Johnny Kniga 2019
365 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.

Doris Lessing: Hyvä terroristi

Alice Mellings on kolmekymppinen brittinainen, jonka perhetausta olisi voinut taata tälle nousujohteisen uran ja elämän ensin huippuyliopistossa ja sitten jossain hyvässä työssä. Lapsuus suuressa talossa paksuin verhoin peitettyjen ikkunoiden takana oli turvallinen, vaikka vanhempien rakkaus toisiinsa vähitellen haipuikin, eikä Alicen äiti päässyt toteuttamaan itseään niin paljon kuin olisi halunnut. Alicelle lähes kaikki olisi kuitenkin ollut mahdollista.

Mutta Alice päätti itse toisin. Hän opiskeli kyllä, mutta päätyi valkokaulusuran ja porvarillisen elämän sijaan vallatuissa taloissa erilaisissa kommuuneissa asuvaksi äärivasemmistolaiseksi, kapinalliseksi – ja väkivaltaan valmiiksi terroristiksi asti. Vai päätyikö kuitenkaan?

Hyvä terroristi on Doris Lessingin Man Booker -lyhytlistalla ilmestymisvuonnaan ollut romaani, jonka keskiössä on Alice Mellings. Ristiriitainen, raivostuttava, naiivi Alice, jota tekee mieli ravistella ja herätellä moneen kertaan. Alice on kumppaninsa Jasperin kanssa kiertänyt jo vuosia erilaisissa asuinyhteisöissä. Viimeisimmäksi he ovat asuneet useamman vuoden Alicen äidin Dorothyn nurkissa Alicen lapsuudenkodissa, jonne Dorothy on jäänyt yksin asumaan avioeronsa jälkeen. Mutta kun Alice ja Jasper löytävät tyhjillään olevan talon ja yhteisön, jonka kanssa elää, he muuttavat makuupusseineen pois valmiin pöydän ääreltä.

Uudessa asuinpaikassa Alice pääsee toteuttamaan itseään paremmin: hän saa olla äidillinen, huolehtiva, aikaansaava käytännön ihminen, jonka ensisijainen tavoite on estää talon purkaminen, hankkia sinne lämminvesivaraaja ja saada putket auki. Politiikasta Alice ei nimittäin lopulta tiedä niin paljoa, vaikka aatteen palo ja vallankumouksen halu ovatkin vahvoja.

Hyvä terroristi on viiltävää ja rasittavaa luettavaa. Lessingin katse on ironinen ja terävä, hän ei kohtele henkilöitään mitenkään empaattisesti, vaan pikemminkin joka hetki avaa yhä selvemmin heidän ristiriitaisuuttaan ja ehdottomuuttaan. Voisi ajatella, että saman aatemaailman jakavat ihmiset tulisivat keskenään toimeen, mutta kaikkea muuta. Alicen talossa kukaan ei tunnu pitävän toisistaan, pariskunnat ehkä juuri ja juuri.

Tämäkään ei tosin koske Alicea ja Jasperia. Niin tyhjä ja välinpitämätön Jasperin suhtautuminen Aliceen on, että sitä sai lukea nieleskellen. Karuudessaan se saa ymmärtämään, kuinka paljon – niin käsittämätöntä kuin se onkin – samanlaisia tyhjiä suhteita maailmassa on. Sellaisia suhteita, joissa pysytään vain, koska ei muutakaan osata tai koska halutaan hyötyä toisesta.

Vasemmistoryhmittymä haluaisi tositoimiin, mutta heitä ei ota vakavasti sen enempää IRA kuin KGB:kään. Niinpä on ryhdyttävä lopulta toimintaan aivan itse. Siinä vaiheessa punnitaan, kuka on valmis mihinkin ja millä ehdoilla.

Lessingin kerronta on tempoilevaa ja jossain määrin jopa junnaavaa. Kommuunin ja etenkin Alicen arki toistaa itseään päivästä toiseen: on jälleen jokin huoltotoimenpide tehtävänä, on jälleen pohdittava, mistä saa rahaa, on jälleen tehtävä ruokaa, on jälleen suunniteltava vallankumousta. Henkilöhahmojen vastenmielisyys teki omasta lukemisestani hidasta, sillä oikeastaan en olisi edes halunnut tietää, mitä he tekevät ja miten heille käy. Alice ei herättänyt minussa mitään empatiaa, ellei lasketa sitä, että toivoin vain koko ajan hänen havahtuvan naurettavuuteensa, vaikka ymmärsin kyllä, ettei niin tule käymään.

Vaikka tämän kirjan lukeminen oli minulle haastavaa ja jopa vaikeaa (ja pirullisen hidasta se ainakin oli), Doris Lessingin armoton katse herättää kunnioitusta. Ideologian sumentama järki, oman toiminnan reflektoinnin täydellinen puute, ihmismielen heittelehtivyys ja yhteisöjen toiminnan pelisäännöt nousevat Hyvän terroristin sivuilla teemoina vahvasti esiin. Niissä riittää ammennettavaa ja edelleen mietittävää.


Doris Lessing: Hyvä terroristi
Suomentaja: Elina Hytönen
Otava 1987
451 s.
The Good Terrorist (1985)

Kirjastosta.


Haasteet: Joka päivä on naistenpäivä -haaste, Helmet-haasteen kohta 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi. 

Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä

Nawal El Saadawi (s. 1931) on egyptiläinen kirjailija, lääkäri ja feministi, joka on tehnyt vuosikymmenien ajan valtavasti töitä arabimaailman naisten aseman eteen. Hän on joutunut myös itse uhatuksi, vainotuksi ja vankilaan mielipiteidensä ja toimintansa vuoksi. El Saadawin kirjoja on kielletty monissa Lähi-idän maissa, ja hän asui yli vuosikymmenen paossa Yhdysvalloissa. El Saadawi on ottanut myös aktiivisesti osaa kotimaansa Egyptin politiikkaan.

Nainen nollapisteessä on tositapahtumiin perustuva teos, jonka El Saadawi kirjoitti 1970-luvun alussa tehtyään Qanatirin naisvankilassa tutkimusta egyptiläisten naisten neurooseista. Hän kohtasi siellä kuolemantuomiota odottavan vangin Firdausin, joka oli tuomittu parittajansa tappamisesta. Firdausin tarina kiehtoi El Saadawia, ja lopulta hän sai naisen kertomaan sen.

Firdaus syntyy köyhään perheeseen isänsä rautaisen otteen alle. Lapsuus on onneton, mutta tyttö pääsee kuitenkin setänsä kustannuksella opiskelemaan yleissivistävät opinnot lukion loppuun asti. Potentiaalia olisi vaikka mihin, mutta setä ja tämän vaimo päättävät, että Firdausin on aika maksaa hyväntahtoisuudesta ja mennä naimisiin eläkeikäisen miehen kanssa parantaakseen setänsä sosiaalisia suhteita ja asemaa. Firdausista tulee vaimo, talouskone ja väkivallan kohde.

Aikansa tilannetta kestettyään Firdaus pakenee. Egyptissä yksinäisen naisen asema on onneton ja vaarallinen, eikä hän pitkäksi aikaa jääkään yksin. Firdausin tie kulkee prostituoiduksi, uuden miehen kumppaniksi, lopulta vakavaraiseksi ja omavaltaiseksi naiseksi. Hän kokee olevansa vapaa vasta sitten, kun määrittelee itse oman hintansa. Tämä ei pidemmän päälle käy ympäristölle, ja Firdaus joutuu vielä kerran toisen vallan alle: kuuluisa parittaja pakottaa hänet alaisuuteensa.

Se on viimeinen niitti.

Firdaus kertoo tarinaansa Nawal El Saadawille rauhallisesti, poukkoilematta. Hän odottaa hirttotuomionsa täytäntöönpanoa tyynesti:

"En halua mitään.
En toivo mitään.
En pelkää mitään.
Olen vapaa."

Nainen nollapisteessä on järkyttävää, kalvavaa luettavaa. Se on puhtaan toivoton ja silti vakaa. On kuin tarina vain raportoisi asioita niin kuin ne ovat, vaikka asiat saavat palan kurkkuun ja kylmät väreet kulkemaa pitkin selkärankaa.

Muistan, että luin teini-ikäisenä jonkin omaelämäkerrallisen teoksen, jonka kirjoittaja oli nuorehko afrikkalainen nainen (en muista valitettavasti, mistä maasta tai kuka tai mikä oli teoksen nimi  – joskus vielä jäljitän sen). Hän kirjoitti elämästään ja sen kolhuista: traumatisoivasta ja lähes invalidisoivasta silpomisestaan, päätymisestään orjatyöhön Eurooppaan (ehkä Isoon-Britanniaan?), paostaan ja uudesta elämästään sen jälkeen. Jos on mahdollista sanoa käännekohtia omassa elämässään, tuo lukukokemus oli minulle sitä: silloin minusta tuli feministi ja ymmärsin, miten epäoikeudenmukainen maailma on.

Sen jälkeen on tullut nousuja ja laskuja sen suhteen, kuinka paljon jaksaa kantaa maailman murheita harteillaan. Joskus omat murheet ovat vieneet voimat, mutta aika ajoin nostan pääni ja nykäisen itseäni kohti edes pieniä tekoja, joilla voi koettaa muuttaa maailmaa. Kun lukee Nawal El Saadawin tapaisen ihmisen teoksia, tunnelmat ovat kaksijakoiset. Samalla kun nöyrästi ihailee hänen kaltaistaan rohkeaa, periksiantamatonta ja määrätietoista ihmistä, tuntee oman mitättömyytensä ja hyväosaisuutensa kuin sivalluksena. Mitä sinäkään elämästä tiedät, hemmoteltu länsimaalainen nainen.

Ja samalla olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen ihmisen murheet ja vaikeudet ovat yhtä oikeutettuja. On älyllistä laiskuutta väittää, ettei omassa elämässään kohtaamiinsa epäoikeudenmukaisuuksiin olisi oikeutta puuttua sillä perusteella, että jossain muualla asiat ovat vielä pahemmin. Tai että jonkin tietyn aihepiirin murheet olisivat arvokkaampia tai vähemmän arvokkaita kuin toiset: että maailman tilasta ei saisi huolehtia, ennen kuin kotimaassa ovat asiat mallillaan. Erikoista, että näihinkin argumentteihin törmää edelleen, vaikka pitäisi olla itsestäänselvää, ettei huolen määrä maailmassa ole mikään vakio, joka olisi kyettävä jakamaan tasan kaiken kesken.

Nawal El Saadawin teokseen palatakseni myönnän, ettei se kaunokirjallisena teoksena (johon luokkaan se on luokiteltu) ole mitenkään erityislaatuinen. Kerronta on poukkoilevaa, kieli paikoin tahmeaa. Tämä voi johtua myös siitä, että suomennos on tehty englanninkielisestä käännöksestä eikä alkuperäisteoksesta. Mutta vaikuttavaa luettavaa se on. Muistutus siitä, että maailmanparannus ei koskaan tule valmiiksi – että on niin paljon korjattavaa, ettei kannata enää aikailla, vaan tarttua jo toimeen. On sen toiminnan kohde sitten pientä tai suurta, lähellä tai kaukana, tuttua tai vierasta.

Mene jo.


Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä
Suomentaja (englanninkielisestä käännöksestä): Kaija Anttonen
Kääntöpiiri 1988
138 s.
Imra'a 'ind Nuqtat al-Sifr (1975)

Kirjastosta.


Toisaalla: Donna mobilen kirjat, Kirjan pauloissa, Kirjanurkkaus, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kuutar lukee

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (marraskuun kieli oli arabia), Joka päivä on naistenpäivä

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

14-vuotias Pearl ei ole koskaan nukkunut sängyssä. Hänen makuuhuoneensa on nimittäin ruostuneen automaattivaihteisen Mercury Topazin takapenkillä floridalaisen talovaunualueen laidalla. Sinne hänen äitinsä Margot hänet toi paettuaan teiniäitinä lapsuudenkodistaan, eikä parivaljakko ole koskaan osannut kaivata muualle.

Pearlin ja Margotin elämä on vaatimatonta, hiljaista ja vailla mahdollisuutta nousuun. Margot käy töissä veteraanisairaalassa, Pearl käy koulua (joskin tekaistuin henkilötiedoin), sunnuntaisin käydään kirkossa. Siellä ylhäisen taustansa etäisesti muistava Margot voi muistella, kuinka pianoa soitetaan.

Yhteisöllisyys vaunualueella on voimakasta ja jokaisella on omat taistelunsa käytävänään. Aseet kuuluvat elämään, aina ja kaikkialla. Niitä kerätään kirkkoon, niitä on tyynyjen alla ja renkaiden takana, niillä ammutaan alligaattoreita. Lasten aarteet löytyvät kaatopaikalta ja tienvarresta, yksi naapureista rakentaa barbienukeista puutarhan.

Kaikki muuttuu, kun Eli astelee paikalle. Margot on myyty. Lopullisesti.

Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin on karuakin karumpi ja kauneudessaan kipunoiva romaani nyky-Yhdysvalloista. Se näyttää, mitä elämä on esikaupunkiunelmien ja nousukkuuden takana, siellä, minne kaikki eivät halua edes katsoa. Sen maailma on samaan aikaan hyytävän hirveä ja eloisuudessaan rakastettava. Clement saa kerronnallaan lukijan uskomaan, että tämä tarina on kuultava, tämän äärelle on tultava.

Aseiden musertava läsnäolo ihmisen elämän kaikilla tasoilla on ilmiö, jota on vaikea Suomen näkökulmasta ymmärtää. "Yhdysvalloissa ihmiset uskovat, että aseet tuovat vapauden", Clement kertoi Kirjamessuilla. Kun saatavuus on helppo, kun kaikilla muillakin on, kun ei halua jäädä jalkoihin, kun pelko on suurin motivaattori, silloin vaihtoehdot on helppoa ohittaa – ehkei niitä edes ole.

Clementin teksti ja Terhi Kuusiston suomennos muodostavat tarinan, jota lukee kuin hypnotisoituna. Rajun ympäristön ja karujen tapahtumien vastapainona toimii pakotie, joka muodostuu musiikin, arkihavaintojen ja Pearlin lempeän lapsenuskon kautta. Rakkaudesta aseisiin on romaani, joka potkaisee ja osuu, koskettaa ja avartaa. Hieno kirja, jonka lukeminen antaa paljon.


Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Like 2018
279 s.
Gun Love (2018)

Kirjastosta.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Tuulevin lukublogi, Anun ihmeelliset matkat

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste

Sotaa, pakolaisuutta, itää, länttä

Syksyyni on kuulunut useampia teoksia, joissa käsitellään jollain tapaa sotaa, pakolaisuutta ja ihmisen onnetonta paikkaa kaaoksen keskellä. Teoksia yhdistää myös se, että niiden kirjoittajilla on monikulttuurinen siirtolaistausta Lähi-idässä tai Aasiassa.

Luin pakistanilaissyntyisen Mohsin Hamidin tuoreen suomennoksen Exit West (suom. Juhani Lindholm, Otava 2018), maailmankuulun Khaled Hosseinin uuden, Välimeren pakolaistilanteeseen tarttuvan Meren rukouksen (suom. Lotta Sonninen, Otava 2018) ja afganistanilaistaustaisen Atiq Rahimin Goncourt-palkitun pienoisromaanin Kärsimysten musta kivi (suom. Kristina Haataja, Like 2009).

Mitään helpointa luettavaa nämä teokset eivät olleet. Ne tarjoavat näkökulman, josta Länsimaissa voidaan saada vain aavistus, vaikka teemat ovatkin jatkuvasti esillä. Ne eivät varmasti tulevaisuudessakaan haivu sen enempää pois, vaikka niitä kuinka koettaisi vältellä tai torjua. Maailma on yhtä.

Exit West kuvaa nimetöntä sodan jaloissa olevaa maata, jossa nuoret Nadja ja Saeed kohtaavat, tutustuvat ja rakastuvat jatkuvasti kiristyvissä olosuhteissa. He tietävät – kuten kaikki – että on olemassa ovia, joiden kautta siirtymä turvallisempiin oloihin on mahdollinen, tai ainakin jonnekin pois. Ovesta astuessaan ei voi tietää, minne päätyy, mutta lähes mikä tahansa on parempi kuin yhä tiukentuva fundamentalistinen ja väkivaltainen ympäristö kotimaassa, joka hivuttaa ihmisen väkisin hengiltä.

Kärsimysten musta kivi ei tarjoa mitään pakokeinoa henkilöilleen. Se on taistelussa haavoittunutta ja koomassa makaavaa miestään hoitavan naisen hiljainen yksinpuhelu, tarina jossa aukeaa katsottavaksi yhä suurempia ja kipeämpiä kerroksia, yhä rajumpia tapahtumia ja tekoja, joista sota ei vapauta ketään.

Meren rukous on upeasti kuvitettu kertomus isästä ja pienestä lapsesta, jotka pyrkivät pakoon Syyriasta. Ainoa tie on meren yli, suoraan hengenvaaraan. Ainoastaan pahempaa on jäädä. Isä kertaa mennyttä ja taaksejäänyttä lapselleen, ettei tämä unohtaisi mistä on tullut. Tulevaa ei voi ennustaa, voi vain luottaa ja koettaa uskaltaa.

Tarinoiden yhdistävä tekijä ja voima on jokin syvän inhimillinen elementti kerronnassa ja henkilöhahmoissa. Hamid tuntuu Exit Westissä ajoittain jopa leikittelevän tarinallaan: tekstin tyyli ja Juhani Lindholmin suomennos rakentavat kokemuksen, jossa ei vakavasta teemasta huolimatta ole tilaa epätoivolle tai tragedialle. Ihmiset elävät, kokevat, kohtaavat, uskaltavat, perääntyvät ja pettyvät aivan kuten ihmiset vain tekevät riippumatta siitä, millaisissa oloissa he joutuvat olemaan.

Hosseinin ja Rahimin teoksissa ei puolestaan ole tilaa huumorin rippeillekään. Ne ovat vakavia, karuja teoksia. Etenkin Rahimi tavoittaa jotain hyvin hyytävää kuvaamallaan suljetulla maailmalla ja todellisuudella. Naisen kärsimysten määrä kasvaa, mitä pidempään miehen kooma kestää, eikä ulkoa tulevaa uhkaa voi paeta ikuisesti, ei edes piiloutua aina. Ja jossain on kärsimysten mustan kivenkin ääripiste ja loppu.

Khaled Hosseinin teos oli minulle näistä kolmesta siinä mielessä vaikein, että minun oli kirjan upeasta ulkoasusta huolimatta haastavaa suhtautua siihen. Tai pikemminkin vaikeinta oli löytää yhteinen sävel kirjan kanssa. Teoksessa on vain 48 sivua ja sen teksti on runoelman muodossa. Suurimman tilan ottavat ansaitusti Dan Williamsin upeat maalaukset, jotka kertovat Hosseinin tekstiä syvemmin siitä surusta, pelosta ja luopumisesta, jota pakolaisen on käytävä läpi matkallaan kohti jotain parempaa. On myönnettävä, että Hosseinin teksti jätti minut kylmäksi. Näen kyllä sen kantaaottavuuden ja ajankohtaisuuden, mutta siitä huolimatta jäin ajattelemaan tarinan kerronnan perusteita. Hosseini lahjoittaa tekijänpalkkionsa pakolaisjärjestölle, mutta silti Meren rukouksesta jää päällimmäiseksi ulkokultainen olo. Toki syy voi olla luentatavassakin – ehken vain jaksanut keskittyä näin lyhyeen tarinaan, en antanut sen kertoa itselleni kaikkea, mitä sillä ehkä oli kerrottavanaan.

Aiheena pakolaisuus sodan ja vainon tieltä kohti jotain uutta, parempaa ja turvallisempaa on universaali ja koskettava. Siitä on syytä lukea, sillä vaikka siltä kuvittelisi itse olevansa "turvassa" länsimaisessa kuplassaan, on kaikki perustoissamme silti hyvin helposti murenevaa, aina vaarassa jäädä vahvempien voimien jalkoihin. Niin voi käydä syistä, joihin emme itse voi vaikuttaa ja joista emme voi pitää itseämme vastuullisina – ihan yhtä vähän kuin voimme syyttää pakolaisia omasta matkastaan.


Mohsin Hamid: Exit West
Suomentaja: Juhani Lindholm
Otava 2018
182 s.
Exit West (2017)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjaluotsi, Oksan hyllyltä, Reader, why did I marry him?

Haasteet: Maailmanvalloitus (Pakistan)


Khaled Hosseini: Meren rukous
Kuvitus: Dan Williams
Suomentaja: Lotta Sonninen
Otava 2018
48 s.
Sea Prayer (2018)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjarikas elämäni

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa, Kirjoja ulapalta, Yhdysvallat-lukuhaaste (listan ulkopuolelta)


Atiq Rahimi: Kärsimysten musta kivi
Suomentaja: Kristina Haataja
Like 2009
132 s.
Syngué Sabour – Pierre de patience (2008)

Kirjastosta.

Toisaalla: Silja Ylitalo / Kiiltomato, Ankin kirjablogi

Haasteet: Maailmanvalloitus (Afganistan)

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku

HSS Matilda on tähtienvälinen sukupolvialus, joka matkaa kohti iäisyyttä elinkelvottomaksi muuttuneelta Maapallolta. Alus on valtava, monikerroksinen ja omavarainen. Sisällä on ruoantuotantoon soveltuvia ympäristöjä, jopa ydinvoimalla toimiva oma aurinko.

Matildan matkustajat tai pikemminkin asukkaat elävät arkea päivästä toiseen. Jokaisella on paikkansa, hyvin tarkkaan määrätty sellainen, eikä elämä ole erityisen valoisaa kuin aluksen korkeimmilla kansilla, jotka ovat valkoisten hallussa. Valta on siis tiukasti jakautunut ja ennen kaikkea syntyperän ja ihonvärin perusteella.

Alempien kansien alistettujen työläisten joukossa elää myös Aster. Hänen äitinsä on kuollut pian lapsensa syntymän jälkeen, mutta ei Aster ole huolenpitoa vaille jäänyt. Aster on päässyt avaruuslaivan johtavan lääkärin, Kirurgiksi kutsutun Theon suojelukseen ja apulaiseksi. Koska alempien kansien väellä ei ole pääsyä parhaaseen tarjolla olevaan hoitoon, Aster toimii eräänlaisena kansanparantajana ja välskärinä niillä tiedoin ja taidoin, joita hän jatkuvasti kehittää. Aster on sulkeutunut, omassa maailmassaan viihtyvä ja sosiaalisuudesta uupuva ihminen, mutta kykenee hyvin tehokkaaseen toimintaan tarvittaessa. Hänen hyttitoverinsa ja lapsuudenystävänsä Giselle toimii sekä taisteluparina että luotettuna, vaikka onkin pahasti traumatisoitunut ja epävakaa omalta jaksamiseltaan.

Kun Matildan päällikkö kuolee salakavalaan sairauteen ja uusi Luutnantti astuu puikkoihin, alempien kansien elämä muuttuu yhä helvetillisemmäksi mielivallan ja väkivallan täyttämäksi taisteluksi. Aster ja Giselle koettavat selvittää, mitä merkittävää Asterin äiti sai selville juuri ennen kuolemaansa – se on selvästi jotain, jolla on olennainen merkitys Matildan matkaa ajatellen.

Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku on kantaaottava, väkivaltainen ja lähes musertava scifitarina. Se nostaa esiin rotusorron, yhteiskuntaluokkien, vallan ja väkivallan tematiikkaa eikä juuri anna lukijalle armoa. Vaikka romaanin kuvaamaan sukupolvialuksen sisäinen järjestys on kahtiajakautunut ja asetelmallinen, Solomon kirjoittaa sen eläväksi ja herätteleväksi. Sävyt syvenevät monimutkaisten henkilöiden kautta: varsinaisia sankareita on vaikea löytää, mutta synkkä puoli on jokaisella.

Aster on päähenkilönä moniulotteinen ja jopa hankala. Hänestä on vaikea saada otetta, sillä hän ei sovi mihinkään muottiin – ja niin juuri on tarkoitettukin. Luonteeltaan hän on haastava mutta loputtoman kiehtova. Asterin ja muidenkin henkilöiden kautta Solomon käsittelee persoonallisuuden, sukupuolen ja seksuaalisuuden monipuolisuutta heittäen yksioikoisuuden sivuun kuin mitään binääristä sukupuolijakoa ei koskaan olisi ollutkaan.

Solomon kirjoittaa vimmalla ja vauhdilla. Tarina ei etene suoran kronologisesti vaan jättää aukkoja. Sen tunnelma on karu, jotenkin metallinen. Matildan yhteiskunta toistaa Maapallolla vuosisatoja tehtyjä virheitä, sillä mitäpä ihminen menneestä oppisi tai edes haluaisi ymmärtää. Nujertamisen, alistamisen ja halveksunnan vastapainoksi kapina kytee. Pienikin kipinä riittää.


Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku
Suomentaja: Einari Aaltonen
Like 2018
355 s., e-kirja
An Unkindness of Ghosts (2017)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Lukuisa, Sivutiellä

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 24. Tieteis- eli scifikirjoihin kuuluva teos, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen – tai muunsukupuolisen – kirjoittama scifikirja), Yhdysvallat-lukuhaaste (Afroamerikkalaisen kirjailijan teos)

Han Kang: Ihmisen teot

Ihmisen toiselle ihmiselle aiheuttamalla tuskalla ei tunnu maailmassa olevan rajaa. Sen saa jälleen huomata, kun lukee eteläkorealaisen Han Kangin romaania Ihmisen teot. Mosaiikkimaisen tarinan keskiössä on vuonna 1980 tapahtunut Gwangjun kansannousu, jonka sotilaat tukahduttivat raakaa väkivaltaa käyttäen. Näihin päiviin, niiden tapahtumiin ja niiden vuosikymmentenkin jälkeisiin seurauksiin Ihmisen teot paneutuu.

Romaani muodostuu erillisten ja erilaisia kerrontaratkaisuja käyttävien lukujen ympärille. Han Kang marssittaa näkyville nuoria, jotka lähtevät mukaan kansannousuun ehkä aivan edes sitä ymmärtämättä, niitä, jotka käsittelevät yhä kasvavia ruumiskasoja, niitä, joiden maallinen taival on jo päättynyt. Kansanousun jälkeisinä vuosina sen kokeneet muistavat yhä kidutusten ja kuulustelujen jäljet itsessään, kärsivät traumoista ja myös syyllisyydestä: joskus eloon jääminen tuntuu suuremmalta rangaistukselta kuin mieletön kuolema.

Ihmisen teot imee mukaansa alkusivuilta lähtien, mutta sen lukeminen on raskasta ja julmuuden vuoksi paikoin jopa vastentahtoista. Kirjailija ei edes mässäille kerronnallaan, kaikkea muuta, hän lähinnä toteaa ja raportoi, kuvaa tapahtumia ja ihmisen tekoja niin kuin ne pahimmillaan ovat. Ja silti huomaan, etten ennakkotiedoistani huolimatta ole ollut valmis kohtaamaan aivan kaikkea niin varoittamatta.

Han Kangin kirjoittama tarina pohjautuu monelta osin tositapahtumiin. Se saa miettimään, mistä valta rakentuu, millaisin elementein se muodostuu ja millaisin teoin siitä pidetään kiinni. Valta ei tule annettuna, se on otettava, ja siitä kiinnipitämisestä voikin tulla kaikkea muuta tärkeämpää. Sodan mekanismit ovat minulle paljon ymmärrettävämpiä verrattuna valtaan, jonka voima käännetään kohti omaa kansaa, oman kansan vaientamista, suitsimista ja tuhoamista.

Ihmisen teot on kerronnaltaan monivivahteinen, sisällöltään raaka ja tunnelmaltaan hyytävä romaani. Se vaatii ja pakottaa, eikä tarjoa lohtua. Viimeisen pisteen jälkeen olo on turta.


Han Kang: Ihmisen teot
Englanninnoksesta suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2018
231 s.
소년이 온다 (2014)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Tekstiluola, Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Nannan kirjakimara, Oksan hyllyltä, Kirjasähkökäyrä, Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Kosminen K, Lukuisa, Mustetta paperilla, Lady Dandy -kulttuuriblogi, Luetut, lukemattomat, Kirjamies, Maaginen realismi...