Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
WSOY 1959, 1960, 1962
1046 s.
Kirjastosta.
Varsinainen juonitiivistys lienee tässä tapauksessa tarpeeton.
Aloitin erään järkyttävän sivistysaukkoni paikkaamisen viime vuoden marraskuussa. Kannoin yliopiston kirjastosta kotiin massiivisen Täällä Pohjantähden alla -painoksen, jonka sivut olivat ohuet mutta leveät ja tekstin seassa oli jonkin verran kuvitusta, lähinnä suomalaista kansallisromanttista taidetta. Kirja painoi käsissä iltaisin, silmät seurasivat rivejä, sivut kääntyivät – hitaasti, mutta kääntyivät kuitenkin. Uusin lainan kahdesti, kunnes joku ruoja meni ja teki varauksen, jolloin lukemiseen tuli alkuvuodesta parin kuukauden tauko, ennen kuin onnistuin nappaamaan kirjan uudelleen lainaan. Tällä kertaa eri painoksen ja eri kirjastosta.
Matka Pentinkulmalla on siis ollut aika pitkä. Toisaalta on oltava armelias itselleen: kyse on kuitenkin yli tuhatsivuisesta trilogiasta, vaikka sen yhteisniteenä luinkin. Eilen illalla viimeinen rivi oli luettu.
Lukukokemus oli valtaisa.
Kaikki alkaa sen kuuluisan suon laidalta, kun Koskelan Jussi haluaa tehdä pappilan suosta viljelykelpoista maata. Eletään 1880-lukua Suomen suuriruhtinaanmaassa. Koskelan perhe kasvaa, kun Alma synnyttää kolme poikaa. Maailma muuttuu ja Suomi sen mukana, tulevat kansakoulu, helmikuun manifesti, sortokaudet, työväenliike, eduskuntauudistus, ensimmäinen maailmansota, jääkärit, Suomen sisällissota ruman jälkipyykkinsä kanssa, Suur-Suomihaaveet, torpparilaki, lama, Lapuan liike, talvisota, jatkosota, jälleenrakennus... Tarina kantaa 1880-luvulta 1950-luvulle.
Suurien historiallisten linjojen rinnalle ja niiden yli nousee tarina ihmisistä. Pentinkulmalle mahtuu ihmisluonto kaikessa komeudessaan, köyhyydestä turvattuun varakkuuteen, hiljaisesta ja nöyrästä puurtamisesta valaisevaan tiedostamiseen, hyvää, pahaa, juonikasta, lempeää, naiseutta, mieheyttä, riitaa ja rakkautta. Kylänraitti kasvaa ja sitä pitkin ajavat vuosien saatossa sekä uusien sukupolvien kasvot että uudet pelit ja vehkeet. Kauas päästään lopulta niistä hevoskärryistä, joilla Salpakarien pappisperhe ensimmäistä kertaa pappilaan kuskataan.
Täällä Pohjantähden alla on suomalainen suurromaani, ei enempää eikä vähempää. Se on upea tarina, täyteläinen kertomus, jossa on mukana kaikki ihmiselämän sävyt. Samalla se kertoo Suomesta ja suomalaisista, paljon. Nykylukijalle se tarjoaa mahdollisuuden eläytyä maailmaan, jota ei enää ole ja aatteisiin, jotka ovat jo jääneet historian hämärään.
Sisällissodasta on pian 100 vuotta. Sodan muisto elää vielä vahvasti Suomessa, mutta henkilökohtaisesti sodan kokeneita ei liene enää kuin kourallinen. Minulla ei ole sukurasitetta sodasta suuntaan tai toiseen, sillä sen verran periferioista juureni ovat peräisin, etteivät sisällissodan kuumimmat laineet koskaan ehtineet sinne saakka. Täällä Pohjantähden alla toi sisällissodan niin lähelle, että tuntui kuin olisin itse ollut siellä: onnettomissa hangissa väijytyksessä, epätietoisuudessa, epätoivoisissa teoissa, väkivallassa, katsomassa toverien kaatumista, häviön hetkellä, vankileirin kauheudessa. Sisällissotaa ja sen jälkipuintia käsittelevä osio kirjasta vaikutti minuun syvästi. Ja itkuhan siinä tuli, kun Akseli palasi vankileiriltä kotiin Elinansa luo. Eikä se ainoaksi itkuksi tämän kirjan äärellä jäänyt.
Toisaalta lukukokemukseni suuruuteen vaikuttivat varsinaisten merkittävien tapahtumien lisäksi Pentinkulman ihmiset arjessaan ja arkisuudessaan. Minusta Linna kuvaa hahmonsa aidosti, paikoin niin hyvin ja elävästi, että heidän puheensa kuulee korvissaan ja tuntuu, kuin olisi mukana tapahtumissa. Ruustinna Ellen Salpakari – siinäpä vasta nainen. Ennen kaikkea pahassa, mutta niin herkullisesti, etten voinut lukiessani kuin hymistä. Koskelan Elina on vaikuttava lempeänä ja herkkänä, mutta juuri siksi jäyhää Akselia täydentävänä naisena. Kieltämättä katseeni kiinnittyi tarkemmin naishahmoihin, tiedä sitten miksi. Ehkä naiset kiinnostavat minua kirjoissa jossain määrin enemmän. Helpompi samaistua, ehkä.
Täällä Pohjantähden alla sisältää paljon. Vaikka luin sitä pitkään, tunnelma säilyi. Vaikken kokenut tarvetta ahmia tarinaa, se oli intensiivinen. Se jatkui, kasvoi ja kehittyi, välillä hidastuen, välillä vauhtia kiristäen, niin kuin elämällä on tapana.
Ja tämän puolen vuoden ja yli tuhannen sivun matkan jälkeen päällimmäinen ajatukseni on, että voisin aloittaa lukemisen saman tien alusta uudelleen.
___
Sallan kiinnostava kirjoitus on luettavissa täällä. Jokke kirjoitti kirjasta perusteellisesti marraskuussa.
Täällä Pohjantähden alla on yksi TBR-listani kohokohdista.