Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta

Olen Esko Valtaojan fani, eikä faniuttani ole vähentänyt pätkääkään nyt loppusyksystä käynnissä ollut Vaihtoehto Eskolle -kampanja – päinvastoin. On toki jo aikakin saada Valtaojan rinnalle joku tai mielellään useampikin päivystävä tutkija ottamaan kantaa, kommentoimaan ja popularisoimaan tutkimusta. Vaikka jos totta puhutaan, kyllähän sellaisia vakikommentaattoreita on jo paljonkin, ei Esko ole ainoa.

Valtaoja on avaruustähtitieteen professori emeritus, mutta edelleen aktiivinen keskustelija ja kommentoija. Hyvä niin. Hänen humaaneja, innokkaita tekstejään on ilo lukea.

Kohti ikuisuutta on Valtaojan tuorein populaari kirja (itse asiassa minulla ei ole mitään hajua hänen tieteellisen julkaisemisen ansioistaan, enkä varsinaisesti välitäkään niistä tietää, sillä minulle riittää tämä yleistajuinen tavara aivan hyvin), jossa hän kurkottaa ei enempää eikä vähempää kuin ikuisuuteen. Pessimistit, maailmanlopun ennustajat ja ihmiskunnan tuhosta varmat saavat kyytiä, kun Valtaoja päästää omat villit mietteensä, visionsa ja fantasiansa valloilleen.

Ihmiskunta on kekseliäs porukka, ja vaikka olemme onnistuneet saamaan aikaan kaikenlaista epäilyttävää, on myös syytä uskoa hyvään: ihminen on olento, jolla on taitoa, kapasiteettia ja halua selviytyä yhä kinkkisemmiksi käyvistä tilanteista, ovat ne sitten olleet arkaaisen yhteiskunnan kommervenkkejä, hevosenpaskaan uppoavia suurkaupunkeja (Lontoo) tai pakkorako uusien energiamuotojen löytämiselle.

Kohti ikuisuutta muodostuu kahdeksasta erillisestä, pitkästä luvusta, joiden keskeisiksi teemoiksi nousevat hyvinvoinnin kasvu (ja sen ymmärtämättömyys nykyajassa), ihmisen ja luonnon suhde, ihmiskunnan rajat ja rajattomuus, teknologian kehitys, vastuu, avaruus ja ikuisuus. Kevyttä kamaa, noin erillisiksi sanoiksi kirjoitettuna.

Valtaoja yhdistää henkilökohtaisen yleiseen, paljastaa seikkoja omasta henkilö- ja ammattihistoriastaan, kertoo lukemistaan kirjoista ja kokemistaan kulttuurielämyksistä, vie mukaan matkoilleen ja perhelomilleen Kainuusta Italiaan ja Afrikkaan. Kynä on kevyt mutta sellaisen ammattilaisen käsissä, jolla on varaa ja pokkaa esittää näkemyksiään lähes mistä tahansa maan ja taivaan väliltä ja niidenkin yli ja ali. Valtaojalla on erinomainen taito yhdistää kovaa ja vaikeaa tiedettä kieleen, jota on helppo lukea ja ymmärtää. Hän tekee yleistajuistamisen tavalla, joka ei kuitenkaan saa lukijaa kokemaan itseään idiootiksi, vaikka tiedostaakin olevansa sellaisten asioiden äärellä, joista ei ilman Valtaojaa juuri mitään ymmärtäisi.

Kohti ikuisuutta on kirja, jonka lukemisesta tulee hyvä olo, vaikka sen käsittelemät aiheet eivät ole yksioikoisen positiivisia tai toiveikkaita. Valtaoja kyllä tunnustautuu optimistiksi, eikä tämän kirjan äärellä tarvitse mitään ilmestyskirjan liekkejä pelätä, mutta kyse ei ole myöskään pilvilinnahattarasta.  Pikemminkin Valtaojalla on selkärankaan asti yltävä usko ihmiseen ja ihmisyyteen, siihen, että pohjimmiltaan meistä on niin paljoon, niin älyttömiin, rajattomiin, pelottomiin ja uskomattomiin tekoihin, ettei tulevaisuus voi olla kuin ikuisuudessa. Näinä kvartaaliajattelun aikoina se tuntuu harvinaisen hyvältä.

Jotakin naputtaakseni totean, että kirjassa olevien lainausten lähteet olisi voinut merkitä selvemmin näkyviin sitaatin välittömään läheisyyteen. Jotenkin se vain tuntuu ikuisuuden äärellä hieman höttöiseltä hyttysen ininältä. Onhan tässä piirun verran isompiakin ajatuksia mielen päällä – tai ainakin pitäisi olla!


Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta
Ursa 2017
303 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Jorma Melleri

Tähdenlento pöytälaatikossa ja muita taivaan tarinoita

Esko Valtaoja, Lisbeth Landefort & Tuula Moilanen: Tähdenlento pöytälaatikossa ja muita taivaan tarinoita
Ursa 2013
56 s.

Arvostelukappale.


Professori Esko Valtaoja ja itävaltalaistaustainen, toisen maailmansodan aikana natseja Suomeen paennut ja tänne asettunut näyttämötaiteilija ja teatteri- ja oopperaohjaaja Lisbeth Landefort halusivat kirjoittaa yhdessä kirjan tähtitaivaan ihmeellisyydestä. Kun kuvittajaksi saatiin vielä pitkään Japanissa asunut taidegraafikko Tuula Moilanen, kokonaisuus oli valmis.

Tähdenlento pöytälaatikossa on kaunis, rauhoittava ja hyvälle mielelle lukijansa saava teos. Se koostuu Landefortin aloittamista, maallikon näkökulmasta kirjoitetuista tekstinpätkistä, joissa pohditaan avaruuden ilmiöitä, esitetään kysymyksiä ja kiedotaan mukaan pitkän elämän varrelta mukaan tarttuneita kokemuksia aina lapsuudesta Itävallan ja Italian rajalta eurooppalaisen taidepiirielämän kautta vanhuuteen. Näihin teksteihin Valtaoja vastaa tyylilleen tyypilliseen tapaan konkreettisesti, maailmaa ymmärtäen ja uutta kohti kurkottaen. Moilasen upeat, vaneripohjalle maalatut kuvat viimeistelevät tekstin.

Aiheina käsitellään aurinkoa, planeettoja, tähtitieteen kehitystä, Pääsiäissaaria, matkustamista, avaruuden aikaa, Linnunrataa, maailmankaikkeutta ja vähän kaikkea. Mukana on molempien kirjoittajien henkilökohtaisia kokemuksia ja näkemyksiä, taidetta ja tiedettä, maailman tarkastelua monesta näkökulmasta. Tunnelma on kautta linjan hyvin seesteinen.

Kirjaa haluaa sekä ahmia että säästellä. Kuvia jää huomaamattaan ihailemaan pitkäksi aikaa, etsimään niistä puun syitä ja oksanreikiä, planeettoja ja tähtiä, värejä ja yksityiskohtia. Samalla miettii lukemaansa: kuinka pieni yksi ihmiselämä on suhteessa maailmankaikkeuteen – ja kuinka merkityksellistä silti. Kirja tuo vastauksia, vaikkei kaikkea selitäkään. Pikemminkin se johdattelee kohti uusia kysymyksiä ja näkökulmia. Jos populaarinkin tähtitieteen ymmärtäminen tuntuu vaikealta, helpottavaa on tietää, ettei tähtitieteen professorikaan kykene kuvittelemaan maailmankaikkeuden pienoismallia.

Ehkä nämä asiat tosiaan ovat niin suuria, että ihmismieli voi roikkua niissä vain ihan reunalla?

Tähdenlento pöytälaatikossa ja muita taivaan tarinoita on hurmaava kirja. Voisin kuvitella sen sopivan yhteiseksi iltalukemiseksi ei-ihan-perheen-pienimmille, avuksi tiedonnälkään kaiken ikäisille avaruussankareille ja toisaalta rauhoittumiskeinoksi kelle tahansa, jota avaruus mietityttää. Itse palaan tähän teokseen vielä monen monta kertaa. Maailmankaikkeudesta ei ihmettely lopu.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja – Mitä jokaisen tulisi tietää?
Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry, 2012
212 s.

Arvostelukappale.


Emme tiedä vielä kaikkea, mutta tietämättömyys jostain ei ole mikään todiste. (Usko ja tieto, s. 176)

Esko Valtaojan uutuus, vaatimattomasti nimetty Kaiken käsikirja – Mitä jokaisen tulisi tietää?, on kirjoittajansa tutun tyylin mukaisesti mukaansatempaava, viihdyttävä, ajattelemaan pakottava ja jopa tällaisen perushumanistin ymmärryksellä luettavissa oleva teos. Sen tarkoituksena on ollut "tiivistää kaikki olennainen maailmasta ja ihmisestä, aineesta ja hengestä, pariinsataan sivuun". Ja kyllä, aika lähelle epäilemättä on päästy.

Kaiken käsikirja on jaettu kymmeneen lukuun, jotka kertovat sen olennaisen. Liikutaan maailmankaikkeuden alun ja rakenteen sekä fysiikan peruslakien äärellä, pohditaan sitä, mitä todellisuus on, tarjotaan elämän synnyn ja evoluution perustiedot kuin tarjottimella, siirrytään ihmiskunnan historiaan ja yhteiskuntarakenteisiin ja lopuksi tartutaan haasteeseen nimeltä usko – muuta hengenelämää ja ihmisen ihmeellistä kykyä tehdä taidetta unohtamatta.

Tämä lukija melkein hengästyi, vaikka itse lukeminen tapahtui tuttuun tapaan suosikkiasennossani, sängyssä maaten. Niin paljon vanhaa ja uutta, unohdettua ja joskus kuultua, omassakin mielessä usein pyörivää ja toisaalta siellä koskaan käymätöntä tietoa ja ajateltavaa tästä sai. Kärryiltä en tipahtanut kertaakaan, vaikka fysiikka – saati kvantti- sellainen – ei vahvin lajini olekaan, niin napakasti ja selkeästi Valtaoja osaa aiheistaan kirjoittaa. Teki hyvää lukea jotain sellaista, joka ei muutamaan hetkeen ole todellakaan ollut mielessä sen sijaan, että olisin jälleen tahkonnut vain "oman alani" teoksia (jolla viittaan gradukirjallisuuteen).

Maailmankaikkeus on niin käsittämättömän ihmeellinen juttu, että minulta menee sitä miettiessä usein pasmat ihan sekaisin ja piuhat solmuun. Miten mahtavaa ja upeaa on se, että ihminen kykenee ymmärtämään ja tutkimaan Tätä Kaikkea, koko ajan lisää ja lisää tietoa saaden!

Valtaoja ei kuitenkaan jää pyörimään vain luonnontieteiden äärelle, vaan kirjassa saavat osansa myös historia, yhteiskunta ja uskonto. En tiedä, kuinka kerettiläisenä minua historia-alan piirissä pidetään, mutta voin yhtyä Valtaojan toteamukseen:

Maailmanhistoriassa on ollut vain neljä todella merkittävää tapahtumaa: Homo sapiensin synty Afrikassa, lähtö alkukodista levittäytymään ympäri koko maailman, maanviljelyksen aloittaminen ja tieteen keksiminen. (Historia, s. 127)

Kaikki muu – no, on sillekin paikkansa. (Ja on silläkin merkityksensä, hyvänen aika, mutta melko onnistunut tiivistys silti, sanoisin.)

Kaiken käsikirjasta tekee onnistuneen kokonaisuuden se, ettei se jää pyörimään tai junnaamaan yhden asian ympärille, vaan jokaisessa luvussa soppaan lisätään uusi mauste ja siirrytään eteenpäin. Vaikka Valtaoja on luonnontieteilijä ja siten ymmärrettävästi oman alansa puolestapuhuja ja sen korostaja, hän ei väheksy hengentieteitä tai taidetta, ei uskontoakaan. On aina miellyttävää, kun ihminen osaa perustella kantansa kiihkotta ja niin hyvin, että vastalauseet takertuvat saman tien kurkkuun. (Toki kaiken maailman huuhaa saa Valtaojalta kovaa kyytiä, mutta sen se ansaitseekin.)

Tila on kirjassa rajallinen, mutta moneen asiaan ehditään ottaa kantaa. Yhteiskunnan toimintaa ja oikeudenmukaisuutta käsittelevässä luvussa pääsin yhden ehdottoman lempiaiheeni äärelle: miten hyvinvointi jakautuu tai jaetaan ja miksi. Aihe on ajankohtainen aina, mutta etenkin tänään, kun päästään jälleen seuraamaan, kuinka moni suomalainen on taas jättänyt äänensä antamatta ja siten vaikuttamatta osaltaan kuntatason hyvinvoinnin ja toiminnan sisältöön. Esko Valtaoja tiivistää (yllättäen) minua paremmin sen, minkä itsekin haluaisin hyvin usein huutaa vasten omahyväisten "kyllä se on itsestä kiinni miten tässä elämässä menestyy" -individualismiuskovaisten kasvoja:

Olisi absurdia väittää, että minä tai kuka tahansa muu ihminen saa kiittää menestyksestään vain itseään, ja yhtä absurdia olisi yrittää olla maksamatta takaisin kiitollisuudenvelkaansa maailmalle. (Oikea ja väärä, s. 166)

Toki voidaan pohtia, mihin tällaisia yleistajuisia kaikesta-ja-ei-mistään kertovia kirjoja tarvitaan, mutta siinä pohdinnassa minun vastaukseni on selvä: juuri tällaista tietoa, jos mitään, maailma kaipaa, vaikka se jo pursuaakin informaatiota tai itseään sellaiseksi väittävää sontaa jokaisesta ovesta, ikkunasta, julkaisusta ja internetin sivustolta. Tiivistäminen ja yksinkertaistaminen – niin tiedekin toimii, ja niin tulisi ihmisen osata toimia yhtä lailla, ja sitä tällä kirjalla on haettu. On äärimmäisen tärkeää paukuttaa jatkuvasti ihmisten päähän, ettei oikeastaan mitään korviin ja silmiin osuvaa tietoa tai sellaiseksi väitettyä pidä purematta niellä. Tässä informaatioyhteiskunnassa, jossa me elämme, tieto ehkä on sen salaperäisen napinpainalluksen päässä, mutta se, kuinka me kykenemme sitä tietoa käsittelemään, kritisoimaan, ymmärtämään ja hyödyntämään, ei tule mistään automaatista. Toiselle ei pidä koettaa tuputtaa valmiita ajatuksia, tärkeämpää on, että jokainen oppii ajattelemaan itse. Tämä on Kaiken käsikirjan motto ja tarkoitus.

Esko Valtaoja on ihailtava optimisti, ja hänen katseensa on tiukasti suunnattu tulevaisuuteen. Muodikkaan kyynisyyden maailmassa kirjaa, joka ei suostu antamaan periksi tyhmyydelle, tietämättömyydelle tai epäoikeudenmukaisuudelle, lukee mielellään, mieli avoinna ja aistit valppaina. Kaiken käsikirja raottaa verhoja ja jättää lukijan päätettäväksi, avaako hän ne itse kokonaan, mutta tekee sen niin houkuttelevasti, ettei vaihtoehtoja taida oikein olla.

Ihminen on ihmeellinen olento, ja ihmeellinen on se maailmankaikkeus, jossa hän elää.

Eikä vain määrä, vaan myös laatu. Afrikasta levittäytyessään ihmiskunta hajaantui, ja vasta nyt olemme palaamassa takaisin toistemme yhteyteen; lukemattomista kulttuureista, perinteistä ja ajattelutavoista on kasvamassa ennen näkemättömän rikas kudelma, ensimmäinen ihmisen maailma. Kulttuurit sulautuvat; ne eivät katoa, vaan nostavat toisensa aivan uuteen loistoon. Maalaus ei synny yhdestä väristä vaan värien koko kirjosta. Monikulttuurisuutta kavahtavat vain tyypit, jotka ilmeisesti luulevat saunan, viinan ja puukon olevan suomalaista keksintöä. (Henki, s. 205)

Kosmoksen siruja

Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja
Tähtitieteellinen yhdistys Ursa 2010
328 s.

Omasta hyllystä.


Me olemme ydinjätettä, tai oikeastaan miehet ovat ydinjätettä ja naiset tähtipölyä, osa samaa tarinaa kuin taivaalla loistavien tähtien syntymä, elämä ja kuolema, pieni osa koko maailmankaikkeuden historiaa. Maasta olet sinä tullut ja maaksi olet sinä jälleen menevä maapallon elämän pienessä kierrossa; mutta myös tähdistä olet sinä tullut ja tähdiksi olet sinä jälleen menevä kosmoksen elämän suuressa kierrossa. (s. 26)

Kosmoksen siruja on kokoelma Esko Valtaojan kirjoittamia tähtitiedettä popularisoivia lehtijuttuja, kolumneja, puheita ja muita tekstejä. Kirja on jaettu teemoihin Valo ja pimeys, Ikuisuuden historiaa, Todellisuutta etsimässä, Tulevaisuus ja Pimeys ja valo. Tekstit on varustettu jälkisanoilla, kirjaa kootessa Valtaojan mielessä olleilla lisäyksillä ja tarkennuksilla.

Valtaoja on epäilemättä Suomen kuuluisimpia tähtitieteilijöitä, ja hän määrittelee itsekin itsensä varttijulkuksi. Ennen kaikkea hän on kuitenkin tehnyt vuosikausia tärkeää työtä tieteen popularisoijana ja kantaaottavana keskustelijana. Ilman hänenlaisiaan kirjoittajia esimerkiksi minä en tietäisi tai tajuaisi tähtitieteestä hevon hittoa.

Kirja on tosiaan kokoelma lyhyempiä tekstejä, jotka käsittelevät laajaa aihekirjoa aina mustista aukoista, pimeästä aineesta ja energiasta, multiversumeista ja maailmankaikkeuden synnystä uskontoon ja sen lieveilmiöihin, tieteenfilosofiaan ja scifihenkiseen tulevaisuuden spekulointiin. Siinä missä Valtaoja osaa vääntää monimutkaiset fysiikan opit helposti lähestyttävään muotoon, hän myös heittäytyy peliin persoonallaan, elämäkerrallisilla aineksilla ja henkilökohtaisilla, rautaisesti perustelluilla mielipiteillään.

Ostin Valtaojan palkitun teoksen Kotona maailmankaikkeudessa (Ursa, 2001) joitakin vuosia sitten Tampereen pääkirjaston poistomyynnistä. Luin sen vasta paljon myöhemmin, ja, no, hullaannuin. Umpihumanistina tarkkailen maailmaa epäilemättä usein turhankin ihmiskeskeisesti, ja Valtaojan kansantajuinen, luonnontieteellinen näkökulma oli kuin kylmä suihku niskaan. Mitä laajempi katsanto, sitä suurempi ymmärrys, aloin ajatella.

Kotona maailmankaikkeudessa on saanut kaksikin "jatko-osaa", joita kumpaakaan en ole lukenut, mutta aion kyllä. Tämä Kosmoksen siruja oli kuitenkin hyvä välipala, pätkittäin lähestyttävä ja löyhästi teemoiltaan kokonainen. Tarkkana sai lukiessa kyllä olla, ettei tipahtanut kärryiltä, sen verran tiukkaa tavaraa tämä kuitenkin paikoin on. Toisaalta pieni hajanaisuus hieman häirisi, sillä tiettyä toisteisuutta oli havaittavissa, ja juuri kun jokin teema kävi tutummaksi, se vaihtui toiseen. Toiston ymmärrän johtuvan siitä, että suurin osa kirjan teksteistä on tosiaan eri lehdissä aiemmin julkaistuja. Kokoelmilla ja Greatest Hitseillä on aina omat sudenkuoppansa.

Ihailen taitoa, jolla Valtaoja ottaa lukijansa. Hän todella hallitsee alansa, josta hän osaa – ja ennen kaikkea haluaa – kertoa muillekin kuin kollegoilleen. Valtaoja liputtaa laajan yleissivistyksen ja ennakkoluulottomaan tiedonhankinnan puolesta: hän suorastaan vaatii niin tavallisia talliaisia kuin teräksenkovia tieteentekijöitäkin ottamaan selvää ja katsomaan myös oman lokeron ulkopuolelle. Tieto tekee ihmisen, hän ajattelee.

Tieteen ja uskonnon vastakkainasetteluunkin tartutaan, vaikkei se keskeisin teema kirjassa olekaan. Valtaoja perustelee kantansa järkähtämättömästi, muttei todellakaan rienaa uskontoa sinänsä. Sen sijaan sen vähemmän ylväät lieveilmiöt kuten kreationismi ja älykäs suunnittelu, saati fundamentalistinen Raamatun tulkinta, joutuvat hänen hampaisiinsa, mutta edelleen erinomaisen hyvin argumentoiden. Valtaoja määrittelee itsensä agnostikoksi, joten mitään ateistista hyökytystä hänen teksteistään on turha etsiä. Kiinnostaisi kovasti lukea Valtaojan ja Juha Pihkalan yhdessä kirjoittamat uskonnon ja tieteen suhdetta käsittelevät kirjat. Lukulista siis sen kun pitenee.

Loppujen lopuksi en voi kuin nostaa hattuani Esko Valtaojalle. Hänen humaani elämänasenteensa, hyvin perustellut mielipiteensä ja terävä huumorintajunsa suodattuvat teksteistä niin hyvin, että lukiessa on todella miellyttävä olo, vaikka kvanttifysiikka tai yleinen suhteellisuusteoria menisivätkin noin ylipäänsä ohi korkealta ja kovaa. Hän ei väheksy tai aliarvioi lukijoitaan, eikä hän saarnaa tai messua, vaikka ottaakin paikoin voimakkaasti kantaa. Sen sijaan hän tarjoaa huikaisevan näköalan tähtitieteen ja fysiikan maailmaan jokaiselle, jolla on vähänkään halua yrittää ymmärtää meitä ympäröivää mykistävää maailmankaikkeutta sen uskomattoman moninaisissa muodoissaan.

Kosmoksen siruja ovat keräilleet myös Miia ja Mikko.

Avaan tällä oman Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -lukuhaasteeni. Lisäksi Kosmoksen siruja pääsee osaksi Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia (Tietokirjat) ja on yksi ruksi lisää TBR90+10-listallani.