Jani Kaaro: Kauniimpi maailma – Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta

Jani Kaaro on suosikkitoimittajieni joukossa, ja olen aina pitänyt paljon hänen tieteeseen ja tutkimukseen liittyvistä artikkeleistaan. Esseekokoelma Kauniimpi maailma – Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta on taattua Kaaro-laatua, mutta sen ote on tiukkoja lehtitekstejä lempeämpi ja seesteisempi.

Kirjassa on mukana seitsemän eri mittaista esseetä. Pisin niistä on nimeltään Raha ja lahjan henki ja se on Kaaron alkusanojen mukaan "parasta, mitä olen kirjoittanut". Teksti on laadukas, monipuolinen ja pohtiva. Se käsittelee lahjojen antamiseen perustuvan kulttuurin merkitystä ja syitä, miksi meidän tulisi miettiä, voiko nykyisenkaltaisen talousjärjestelmän korvata monien alkuperäiskansojen suosimalla lahjakulttuurilla tai jollakin versiolla siitä. Lahjojen antamiseen, saamiseen ja kiertoon perustuvan järjestelmän herkkä tasapaino on malli, joka tukee ihmisten välistä solidaarisuutta ja yhteistyötä tavalla, johon muut mallit eivät pysty. Kaaron essee on kirkasta ajattelua, se ei nokittele eikä pröystäile.

Todellakin, sillä rajalla, missä toisilleen vieraat kohtaavat, siellä missä ihmiset voivat käyttää toisia hyväksi tai osoittaa armoa, siellä missä ihmiset kulkevat tyhjän kupin kanssa ja toiset voivat täyttää sen, siellä lahjalla on aina mahdollisuus elää ja todistaa sielua koskeva voimansa. Lahja ravitsee meitä tavalla, johon talousjärjestelmämme ei pysty, ja uskon vakaasti, että jos koskaan haluamme kauniimman maailman, tuo muutos tarvitsee lahjan henkeä. (s. 62)

Muut kokoelman esseet ovat lyhyempiä, mutta hiottuja ja huolellisia yhtä kaikki. Kuolemisesta ja tulikärpäsistä on sydäntä sykäyttävä pohdiskelu länsimaisesta kuoleman kulttuurista – tai sen puutteesta. Kuinka kaukana olemme kuolemasta ja kuinka vieras se meille on. Ja mitä tapahtuu, kun kuoleman tietää lopulta koittavan. Onko syytä miettiä uudelleen koko elämän konsepti: miksi luulemme maailman olevan meille jotain velkaa, kun unohdamme jatkuvasti, millaisen lahjan olemme elämässä saaneet?

Kadonneet unemme ja Unettomalle ystävälle ovat uneen, nukkumiseen ja unettomuuteen liittyviä esseitä. Niissä Kaaro pohtii unennäkemistä ja näkemättä jäämistä, mutta myös mielikuvituksen ja abstraktien käsitteiden voimaa ja merkitystä sekä kykyämme nähdä ilmeisen taakse.

Surun tehtävä on puolestaan lyhyehkö essee surun käsittelystä ja siitä, kuinka se(kin) tuntuu olevan hukassa länsimaisessa nykykulttuurissa. Suru on monelta kantilta katsoen äärimmäisen merkityksellinen tunne, eikä sen peittäminen ole ihmiselle hyväksi. Kaarolla on jälleen esimerkkejä alkuperäiskansoista, joista jotkut jopa kuljettavat heimon vainajien luita mukanaan siirtyessään uusille asuinsijoille.

Miksi on niin tärkeää sanoa vanhalle hyvästit ja muistella sitä? Siksi, että ihmisen on opittava kaipaamaan. Ihmiselämä on täynnä menetyksiä, ja ihmisten on kaivattava sitä, mikä on menetetty. Jos ihmiset eivät kaipaisi menettämäänsä, silloinhan menetetty asia on ollut arvoton. Jos ihmiset eivät kaipaa mitään, se tarkoittaa, että mikään elämässä ei ole ollut tärkeää. Jos ihmiset sanoisivat – kuten he usein sanovat –, etteivät he kadu mitään, silloin heidän elämässään ei ole ollut mitään, mikä olisi ollut katumisen arvoista. (s. 131)

Se on vain psykosomaattista on kiinnostava essee medikalisaatiosta ja diagnostiikan muuttumisesta, siitä, kuinka oireet kehittävät diagnooseja ja mediatilaa tai muuta julkisuutta saavat yksittäistapaukset epidemioita, kuten 1800-luvun lopun hysteria-aallon. Teksti on mainio: terävä ja havainnollistava. Kaaro pitäytyy aiheen herkullisuudesta huolimatta tyynenä, eikä ivaa. Lienee hyvä valinta, vaikka aihepiiri on ristiriitaisuudessaan niin monisyinen, että siitä saisi melkoisen sopan, jos sille tielle lähtisi. Viimeinen teksti on Yurok-intiaanien myyttiin pohjautuva pienoisessee Pikku Raha, jossa Kaaro palaa vielä kerran rahan ja talouden äärelle, mutta tekee sen hienovaraisesti ja tyynellä tavalla kantaa ottaen.

Ihastelen Jani Kaaron harkittua, hiottua ilmaisutapaa ja kirkasta ajattelua, jonka hän tekstiensä kautta lukijalle välittää. Esseistä näkee, että niitä varten on tehty paljon tausta- ja ajatustyötä: mikään ei ole hutaistua tai sinne päin heiteltyä. Tekstien rakenne on selkeä ja looginen, niissä ei ole ylimääräisiä rimpsuja tai mitään muutakaan sellaista, jolla ei olisi paikkaansa ja merkitystään kokonaisuudessa.

Laadukasta, mietityttävää asiatekstiä, joka herättää muistoja, mielikuvia ja puheenaiheita – myös vastaväitteitä.


Jani Kaaro: Kauniimpi maailma – Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta
Ulkoasu: Helmi Sirola
WSOY 2017
172 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Hannan kirjokansi, Savon Sanomat

Haasteet: 97. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa  

Pia Pesonen: Maatuska

Irina on neuvostoliittolaisen loikkarin Tamaran tytär, ryssittelyä ikänsä kuunnellut, huonossa avioliitossa elävä yhden lapsen äiti ja röntgenhoitaja, joka ei juuri nuku. Kun Tamara kuolee, alkaa pesänselvitys kaikilla mahdollisilla tavoilla.

On tyhjennettävä Lauttasaaressa oleva asunto. On päätettävä, mitä tehdä äidin kymmenille maatuskanukeille. On tehtävä perunkirjoitus, otettava vastaan se, minkä perintönä saa. Ja on saanut jo. Ja joskus olisi hyvä nukkuakin.

Irina alkaa penkoa omaa identiteettiään ja perhehistoriaansa urakalla. Unettomana kaikki saa mittasuhteet, joita on vaikeaa liittää enää todellisuuteen. Uni ja valve sekoittuvat, muistot ja kuvitelmat samoin. Kuka Tamara oikein oli, mistä hän tuli, mitä teki ja jätti kertomatta tyttärelleen?

Pia Pesosen esikoisteos, novellikokoelma Urho Kekkonen Straße, oli mahtava lukukokemus kolmisen vuotta sitten. Kirjasta on tehty elokuvakin, jota en kylläkään ole nähnyt. Olin ilahtunut, kun huomasin Pesoselta ilmestyneen uuden kirjan, vieläpä romaanin.

Ensikosketuksen kaltaista intoa en Maatuskan kanssa kuitenkaan kokenut. Pesosella on vinkeä kirjoitustyyli, jollain tapaa vimmainen ja innokas, mutta samalla sitä on hieman raskasta lukea. Lauseet ovat napakoita, ne tulevat kuin kirjoituskoneella hakaten. Pohjavire on mustanpuhuva, joskin vinolla hymyllä varustettuna.

Minusta ehkä tuntui liiaksi siltä, että kanssani leikiteltiin härnäten. Annettiin hieman liekaa ja sitten kuitenkin kiskaistiin se ulottumattomiin. Lukiessa pää alkoi tuntua raskaalta samaa tahtia, kun Irinan univaikeudet pahenivat entisestään.

Pidin eniten Tamaran näkökulmasta kerrotuista pätkistä 1960-luvun lopulta, ajalta ennen ja jälkeen loikkauksen. Tamara on Irinaa kiehtovampi hahmo kirjassa, sillä Irina kietoutuu koko ajan vahvemmin vapisevan mielensä ja unettomien öidensä ympärille. Tamara sen sijaan on täynnä nuoruuden paloa, rakkautta, rohkeutta ja sitten ikävää, surua ja pelkoa. Hänen tunteensa tuntuvat aidommilta, sillä ne ovat selkeämpiä, normaalimpia. Irina taas on puuroutuvien ajatustensa ja jaksamattomuutensa vanki.

Maatuska on perhetarina, jonka kuvaamat perheet ovat – tietenkin – onnettomia omalla tavallaan.  Irinan ja Pietarin avioliitto on kauheaa luettavaa – ja juuri siksi tuskastuttavan kiehtovaa. On ylipäänsä ihme, että Irina pysyy kasassa niinkin kauan kuin pysyy, mutta niin vain sitä kaiketi kasvaa vahvaksi ja taittumattomaksi, kun aina on altavastaajana.

Romaani kuorii itsestään yhä uusia kerroksia ja uusia tarinoita. Se on yhtä aikaa kuin nukketeatteri ja näyteikkuna-asetelma ja silti elävä tarina, päivästä ja unettomasta yöstä toiseen kulkeva elämä. Irina ei ole aikoihin ollut oman elämänsä pääroolissa, mutta siitä huolimatta hän jaksaa avata uusia ovia ja yrittää päästä vielä jotain kautta karkuun kaikkea sitä, minkä on onnistunut keittämään kasaan.

Vimmaa ja unettomuutta. Puunukkeja ja vaihtuvia mielentiloja. Maatuska ei anna avata itseään helpolla.


Pia Pesonen: Maatuska
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2015
251 s.

Arvostelukappale.

______

Maatuskasta myös Suomi lukee -sivustolla.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Miten ihmiselle käy, kun uni ei tule?

Huonosti.

Johannes ei ole nukkunut enää aikoihin kunnolla, ei oikein hengittänytkään. Hänen yönsä täyttävät horros ja päivänsä työ kelloliikkeen apulaisena. Elämä muistuttaa päivittäin rajallisuudestaan ja aika kuluu, sekunteina ja viisarin naksahduksina, väistämättä ja hetki hetkeltä.

Viisi vuotta aiemmin Johannes menetti rakastettunsa Aalon, jonka meri vei. Kun Johannes tapaa pitkästä aikaa Aalon veljen Antin, hän päätyy osaksi erikoislaatuista kostosuunnitelmaa. Aaloa vikitellyt liikemies ja lääkeyhtiön johtaja Sandvall on sen mukaan saatava teoistaan vastuuseen. Oliko Sandvall syy Aalon kuolemaan?

Helsinki alkaa saada outoja piirteitä, rajat haipuvat, värit muuttuvat harmaammiksi ja ihmiset ympärillä tuntuvat mustasilmäisiltä nukeilta. Kuka kukin on, mitä viisi vuotta sitten tapahtui, mitä tapahtuu nyt? Ja kuka on kauhunväreitä aiheuttava koukkukyntinen Nukkumatti?

Harvemmin pelkään lukiessani, mutta Yö ei saa tulla aiheutti sellaisen olon, että valot oli laitettava päälle myös toiseen huoneeseen ja kissa otettava kainaloon. Raevaara on luonut tarinan ja maailman, joka vääristää itsensä, muttei armahda lukijaa täydellisellä fantasialla. Pikemminkin romaani kuljettaa mukanaan yhä harhaisempaan horrokseen, siihen hetkeen, kun kontrolli pettää ja pään sisältä tuleva muuttuu totuudeksi.

Aika, silmät, uni – niistä muodostuu tämän kirjan ydin. Taidokkain liikkein Raevaara muokkaa kirjan maailmaa yhä kummallisempaan suuntaan. Yhtenä hetkenä varmana pidetty asia on seuraavassa jo romahtanut kuvitelmaksi.

Helsinkiläisenä ihailin ja kauhistelin kaupunkikuvaa, jonka kirja tarjoaa. Värit sekoittuvat toisiinsa, aaveratikat ajavat, ihmiset kulkevat sieluttomina sätkynukkeina harmailla kaduilla. Nukkemaisuus ei ole epäaitoutta vaan pikemminkin tahdottomuutta: Aalokin tuntuu kuin soittorasian ballerinanukelta, joka lakkaa olemasta kun kannen sulkee. Kuka lopulta päättää elämässään itse mistään? Emmekö kaikki ole lopulta jonkun toisen lankojen päässä?

Yö ei saa tulla värisyttää selkäpiitä ja saa kurkkimaan olan yli. Se on tarina omilta teoilta piiloutumisesta, todellisuuden hämärtymisestä ja näkemisen vaikeudesta. Joskus painajaisesta ei voi enää herätä.


Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Ulkoasu: Anders Carpelan
Paasilinna 2015
238 s.

Kirjakauppaostos.

_____

Myös Amma ja Krista ovat lukeneet kirjan.

Kirjan vuoden lukuhaasteesta nappaan tällä kohdan 45. Kirja joka pelottaa sinua.

Nuku! (+jännitystä ilmassa...)

Annelies Verbeke: Nuku!
Suomentaja: Titia Schuurman
Avain 2006
156 s.
Slaap! (2003)

Omasta hyllystä.


Yöperhonen oli vieläkin paikallaan. Ehkä se oli kuollut? Napautin sitä kuulakärkikynällä. Se liikautti siipiään ärtyneesti. Vedin helpottuneena henkeä ja annoin sille vähän keksinmuruja. Ne eivät houkutelleet sitä.
"Jaaha, ollaankos sitä nirsoja?" minä nauroin. Se kuulosti kummalliselta ja ontolta hotellin tyhjässä aulassa. Minun oli paras varoa, etten rupeaisi puhumaan yöperhoselle. Sen jälkeen kun kaskelotti oli onnistunut järjestämään minut psykiatriseen sairaalaan, tuntui viisaalta asettaa erinäisiä rajoituksia eläinrakkaudelleni. (s. 125)

Maya ei ole nukkunut aikoihin. Unettomuus alkaa kalvaa hänen elämäänsä sen kaikilla tasoilla, ei vähiten sosiaalisen kanssakäymisen suhteen. Kun Mayan miesystävä lähtee kävelemään, unettoman levottomuus kasvaa entisestään. Maya polkee öisin pyörällään ympäri kaupunkia etsimässä karannutta untaan.

Mayaa huomattavasti vanhempi Benoit ei myöskään nuku. Hänen unettomuutensa taustalla lienee vaikea lapsuus ja yleinen sopeutumattomuus. Kun kaksi unetonta kohtaavat sattumalta toisensa, maailmassa on hetken aikaa rauhoittavaa valoa. Yhteiskunta ei kuitenkaan voi jarruttaa tahtiaan, vaikka kaikki eivät sen aikakäsitykseen sopeudu. Vaikeinta on silti aina unettoman pään sisällä.

Tässäpä malliesimerkki pienestä suuresta kirjasta. Mittaa tarinalla on vain noin 150 sivua, sisältöä senkin edestä. Annelies Verbeke kuvaa kouriintuntuvasti sitä, miltä tuntuu, kun ei saa unen päästä kiinni. Millään. Kuinka jonkin aikaa jaksaa koettaa taistella, mutta kuinka jossain vaiheessa aivot antavat periksi.

Olen itse kärsinyt unettomuudesta, ja Nuku! palautti tutun tunteen. Muistin taas ne aamuöiset pitkät hetket, jotka pyörin sängyssä, levottomat ajatukset, jatkuvan väsymyksen, lopulta unilääkekrapulaisen raudan maun suussa. Ei ole ikävä, todellakaan. Sympatiani ovat aina unettomuudesta kärsivien puolella. Menkää lääkäriin, heti. Turha jäädä kärsimään, unettomuuteen löytyy kyllä apua. Tämä ihan vaan vinkkinä, sillä itse odotin melkein puoli vuotta unta – turhaan.

Tarinana Nuku! on kiihtyvä ja tiivistyvä. Sen lyhyeen mittaan on saatu mahtumaan paljon, ja se on yhtä levoton kuin unetonkin voi olla. Vaikka tuntemukset olivat osin tuttuja, lukeminen takkusi, enkä päässyt kirjan imuun niin kuin olisin halunnut. Paikoin tarina oli aivan erinomaisen hyvä, hymähtelin ja eläydyin, mutta paikoin se tuntui vain virtaavan ohi ilman, että olisin oikeastaan edes erityisemmin piitannut. Ja valitettavasti tämä jälkimmäinen fiilis jäi päällimmäiseksi.

Maya ja Benoit ovat kiinnostavia henkilöitä, mutteivät jätä kovin vahvaa jälkimakua. Toisaalta heidän hämyisyytensä sopii aiheeseen: eihän unetonkaan näe tai koe asioita kovin selvästi tai kirkkaasti. Vaikka en siis itse ihastunut tähän kirjaan, pidän sitä suhteellisen taitavana ja vahvana tarinana, jolla on ollut syynsä tulla kerrotuksi.

Muiden mietteitä: Maukka, Villasukka kirjahyllyssä, Hanna, Ina ja Margit.

Nuku! sopii nähdäkseni nooran Mieleni on rajaton -haasteeseen, sen verran kouriintuntuvasti se kuvaa unettomuuden aiheuttamaa muutosta ihmisen mielessä, monella tavalla ja tasolla. Lisäksi valloitan Belgian.

---

Huomenna heitän ensimmäistä kertaa niskaani oikean opettajattaren auktoriteetin: menen nimittäin sijaiseksi! Voin sanoa, että jännittää. On jännittänyt jo pari päivää. Toivottavasti Nuku! ei pääse vaikuttamaan tietoisuuteeni näin jälkikäteen liian voimakkaasti, olisi meinaan ihan kiva saada edes vähän unta ennen huomista. Etten ihan zombina siellä paina.

Jää nähtäväksi.