Ulla-Lena Lundberg: Jää
Suomentaja: Leena Vallisaari
Teos & Schildts & Söderströms 2012
366 s.
Is (2012)
Kirjastosta.
Nuoren papin Petter Kummelin perhe muuttaa jatkosodan laannuttua Luodoille, syrjäiseen saaristoseurakuntaan, joka on pitkään ollut vailla pysyvää pappia. Papin vaimo Mona on tehokas ja liikkeissään vikkelä, toimeen kyselemättä tarttuva nainen. Petter itse sen sijaan on hieman haaveiluun ja idealismiin taipuvainen. Pariskunnan pieni tyttö Sanna ihailee ja ihmettelee maailmaa niin kuin vain lapsi voi.
Luodoilla elämä on raskasta mutta antoisaa. Ihmiset ja suvut ovat eläneet siellä ikuisista ajoista lähtien, ja vaikka Kummelit huumaantuvat saaristolaiseksotiikasta, heidänkään tietoisuutensa ei voi välttyä ymmärtämästä kahtiajakoa, joka itä- ja länsiluotolaisten välillä vallitsee. Jos itäluotolainen putoaa jäihin, ei länsiluotolainen välttämättä ojenna kättään. Ja toisinpäin.
Laulava ja sydämellinen pappi ihastuttaa seurakuntalaisia, ja papin rouva on tehokkuudessaan kuin kansanvalistusseuran opaskirjasta. Vähitellen perhe sopeutuu teräväreunaiseen elämään uudessa ympäristössä, ja ympäristö sopeutuu heihin. Taustalla vilahtelevat sekä Petterin että Monan lapsuudenperheet ja haastavat suhteet vanhempiin. Perheenlisäystäkin saadaan, kun sopivasti heinänteon jälkeen syntyy perheen toinen tytär, Lillus. Pastoraalitutkinnon suoritettuaan Petter on valmis nimitettäväksi Luotojen kirkkoherraksi. Hän ei aio enää lähteä.
Mutta saaristo on arvaamaton, eikä elämä siellä ole sellaisten sääntöjen mukaista, joita ihmiset yksin kirjoittavat. Luonto ei kysele mielialoja eikä mielipiteitä, se toimii kuten on aina toiminut. Ja ihmisen on vain sopeuduttava, otettava vastaan se, mikä tulee.
Lopultakin sain tämän viimevuotisen Finlandia-palkitun kirjan käsiini. Laitoin sen varaukseen jo ennen ehdokaslistan julkistamista, mutta kauan siihen kuitenkin meni, että vuoroni tuli. Ahmin kirjaa viikolla aina sopivissa väleissä, ratikassa ja junassa, ennen nukkumaanmenoa ja hetken aamulla.
Sanottakoon se suoraan, mutta olen pettynyt. Jää ei tarjonnut minulle sitä hekumaa, jonka odotin ja toivoin sen tarjoavan. Kirja käynnistyi hitaasti ja jatkui sellaisena aivan liian pitkään, vaikka eläväinen kuvaus ja kaunis kieli imaisivatkin mukaansa. Preesensissä kulkeva kerronta on paikoin jopa tajunnanvirtamaista, ja näkökulmat vaihtelevat kiinnostavasti. Liian pitkään jäädään kuitenkin kuvaamaan papin perheen saarelle asettautumista, arkirutiineja ja kirkollista elämää. En voi kuin ihmetellä, miksi kirjaan on jäänyt niin pitkiä jorinoita jumalanpalveluselämästä ja Jeesuksen pelastuksesta. Tottakai nämä teemat kuuluvat papin elämään, en sitä kiellä, mutta ne toistuivat uudelleen ja uudelleen, mitä ihmettelen. Kerta riittää, kiitos, etenkin, kun en havainnut toiston tuovat teemoihin mitään uusia tasoja.
Perheen sisäinen dynamiikka on mielenkiintoisesti kuvattu. Petter ja Mona sekä täydentävät että torjuvat toisiaan. Nuori pappi on melkein liian jumalinen ollakseen edes totta, ja vaikka miellyin häneen, olisin toivonut enemmän säröä pintaan kuin mitä lopulta annettiin. Hyvät kirjalliset henkilöt ovat mieleenpainuvia ja uskottavia juuri epätäydellisyydessään, eikä pelkkä korostettu nössöys ja sovittelunhalu riittänyt vakuuttamaan minua. Mona taas on kuin pyörremyrsky ja samalla kuin meren rasvatyyni pinta. Hänen vauhdissaan suorastaan hengästyy, ja vaikka en hänen tapaistaan kivikasvoista ihmistä haluaisi lähipiiriini, on hän henkilöhahmona mielestäni huomattavasti miestään uskottavampi ja aidompi. Äitinä hän on lähinnä ahdistava: voi Sannaa ja Lillusta! Vaimon käytännöllisyys tulee kuitenkin vähän turhan alleviivatuksi suhteessa miehensä idealismiin ja haaveiluun. Vähempikin olisi tehnyt selväksi, että Monaan kiteytyy jälleenrakennusta tekevä, tehokas ja toimelias Suomi, jolla ei ole aikaa jäädä unelmoimaan. Mistään.
Jää on joka tapauksessa täyteläinen kirja ja kertomus. Lundbergin tapa kuvata karua mutta kaunista saaristoa on suorastaan huumaava, ja hän paljastaa etenkin sivuhenkilöistä kiinnostavia puolia vähitellen tarinan aikana, vaikka osa niistäkin jää hieman puolitiehen. Ihmissuhteiden merkitys korostuu haastavissa asuinolosuhteissa pienessä ja eristyneessä yhteisössä, mutta eivät ne koskaan ole helppoja mantereellakaan, minkä Kummelin pariskunnan hankalat suhteet omiin vanhempiinsa osoittavat. Niihin olisin tosin kaivannut hieman syvempää selitystä.
Kirja ei missään nimessä ole huono, ei todellakaan. Jotenkin vain odotin jotain aivan taianomaista ja mukaansatempaavaa, mieltä ja sydäntä koskettavaa ja erityislaatuista. Näinhän se taas tuli todeksi, että ennakko-oletukset eivät aina toteudu, ja pettymys on siksi kovempi kuin olisi osannut odottaa.
___
Moni muu on pitänyt Jäästä huomattavasti minua enemmän (ei vähiten presidentti Tarja Halonen, joka sen Finlandia-voittajaksi valitsi). Tällä viikolla kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kaisa (joka rakastui kirjaan ja sen rauhalliseen tempoon) ja Valkoinen Kirahvi (joka ei päässyt aivan sisään kirjan alkupuolen idylliin ja jota jäi myös vaivaamaan kertomuksen tasaisuus).
Tämä on ensimmäinen Lundbergilta lukemani kirja, joten osallistun sillä Riinan Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.