Ulla Appelsin: Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen tarina
WSOY 2010
230 s.
Kirjastosta.
Muistan, kun luin vuonna 2009 Kuukausiliitteestä jutun Leevi K. Laitisesta. Artikkelin pääpaino oli Suomen yksityisissä lentokentissä ja lentoharrastuksessa, mutta loppupuolella haastateltavana olleesta kauppaneuvos Leevi Laitisesta paljastui jotain erityistä: hän oli viettänyt elämästään noin 15 vuotta satakuntalaisen hurmoslahkon, kartanolaisten kasvattamana lapsisaarnaajana.
Kartanolaisista taas olin kuullut aiemmin samana keväänä erään historian aineopintokurssin yhteydessä. Kurssilla käsiteltiin kansalaisuuden kehittymistä Suomessa ja sen sai suorittaa esimerkiksi ryhmässä valmistellulla paneelikeskustelulla. Houkuttelimme J:n kanssa erään miellyttävän mieshenkilön kolmanneksi tyypiksi ryhmäämme ja päätimme paneutua tarkemmin uskontoon yhtenä suomalaisen kansalaisyhteiskunnan muodostajana. Tätä kautta törmäsimme esimerkiksi inkeriläisiin hlysteihin ja skoptseihin sekä kotoisiin kartanolaisiin. Friikkiä porukkaa kaikki tyynni. (Samaisella kurssilla ja tästä ryhmätyöstä löysin myös oman graduaiheeni. Ei mikään turha luentosarja siis.)
Kartanolaisuus oli Alma Kartanon, satakuntalaisen entisen opettajattaren perustama omituinen uskonlahko, joka toimi aktiivisesti 1920-luvulta Alman kuolemaan saakka 1950-luvun puoliväliin. Kartanon lisäksi lahkon johdossa oli horrossaarnaaja Tilda Reunanen, mutta langat olivat aina Alman käsissä. Lahko uskoi pian koittavaan maailmanloppuun ja omaan kaikinpuoliseen erityislaatuisuuteensa. Kaikki seksi oli syntiä, ja esimerkiksi avioliittoa kartanolaiset pitivät vain laillistettuna huoruutena. Huoruuden synnistä saattoi parantua Tildan erikoisessa alttarisiunauksessa, jossa siunattava joutui paljastamaan sukupuolielimensä Tildan "käsittelyä" varten. Toiminnan pääpaino oli kiertävissä lapsisaarnaajissa, jotka julistivat Jumalan sanaa ja syntien taakkaa pitkissä, hurmoshenkisissä seuroissa.
Leevi Laitisen vanhemmat kääntyivät kartanolaisuuteen kuin varkain. Leevin äiti kärsi ilmeisesti suuresta synnytyspelosta (seitsemästä synnytyksestään huolimatta tai juuri siksi) ja koki kenties avioseksin kieltävän kartanolaisuuden pakotienä lastenteon kauheudesta. Leevin isä oli sotainvalidi ja yritteliäs kyläkauppias, joka seurasi vaimoaan lahkon piiriin. Alma Kartanon käskystä Laitiset luovuttivat ensin nelivuotiaan Leevin ja sen jälkeen seitsemän vanhan Saaran koulutettavaksi lapsisaarnaajiksi.
Kartanolaisuudessa mikään ei ollut liian pieni synti tai rike rangaistavaksi. Ja ellei mitään rangaistavaa ollut, sekin oli osoitus huoruudesta (tai jostain muusta synnistä, mutta huoruus oli niistä pahin ja siihen syyllistyivät kaikki) ja rangaistuksen aihe. Leevi siis "kasvatettiin" piiskaamalla, lyömällä, pakkopaastottamalla ja uhkailemalla. Hän osoittautui lahjakkaaksi lapseksi, joka oppi jo nelivuotiaana lukemaan Raamattua ja kykeni opettelemaan ulkoa Alman ja Tildan käskemiä kohtia ja niiden ympärille kehiteltyjä saarnoja. Kiertäessään seuroissa levittämässä kartanolaisuutta ja Jumalan sanaa Leevi sai osakseen paljon ihailua ja kunnioitusta - pieni mies oli niin vakuuttava, että saarnatilaisuuksissa itkettiin rivissä. Yötä myöten jatkuneet tilaisuudet kävivät kuitenkin kunnon päälle, ja jos Leevi sattui vaikka nukahtamaan, piiskaa tuli jälkeenpäin.
Tuli sitä muutenkin. Jos ei kolehtihaavi kolissut riittävän kovaa, Leevi sai piiskaa, koska ei huoraamiseltaan ollut keskittynyt saarnaamiseen. Jos ei hetkeen ollut löytynyt syytä piiskata, siitäkin sai piiskaa. Alma Kartanon mukaan vain rangaistuksien kautta lapsista saattoi kasvaa hyviä ihmisiä ja kartanolaisia. Kiintymys ja rakkaus ei kuulunut valikoimiin, sillä ne olivat - kuka arvaa? - huoruutta. Sitä oli Alman mielestä myös äidinrakkaus, ja siksi lapset oli hyvä erottaa vanhemmistaan. Viileät välit lasten ja vanhempien kesken olivat Jumalalle (ja Almalle) mieleen.
18-vuotiaana Leevi sai tarpeekseen tuhansista selkäsaunoista ja huoruussyytteistä. Hän karkasi lahkosta yhdessä sisarensa Saaran kanssa. Elämä oli aloitettava aivan tyhjästä, sillä Laitisen perhe kielsi karanneet lapsensa, eikä sotien jälkeisessä yhteiskunnassa vielä ollut sellaista säädeltyä sosiaalista turvaverkkoa, johon olisi voinut nojata. Leevi sai kuitenkin apua tuntemattomilta ja töitä tehtäväkseen, mistä on jälkeenpäin ollut niin onnellinen ja otettu, että on jakanut omasta hyvästään eteenpäin esimerkiksi Tallinnan lastensairaalalle. Saara muutti pian Ruotsiin, sillä hän halusi mahdollisimman kauas kaikesta entisestä.
Pelkkä karkumatka ei katkaissut suhdetta kartanolaisiin, sillä kostoksi pakenemisesta Leeviä syytettiin eläimiin sekaantumisesta ja hänet haastettiin oikeuteen. Leevi olikin jonkun selkäsaunan aikana myöntänyt sekaantuneensa lampaaseen, kun oli vain halunnut hakkaamisen loppuvan. Nyt tämä seikka nostettiin esiin ja sitä riepoteltiin lehdistössä asti. Leevin (ja yleisen oikeustajun) onneksi oikeuslaitokselle selvisi, että kartanolaisille valaehtoinen todistaminen ei merkitse käytännössä mitään, sillä suruttomille saa valehdella niin paljon kuin haluaa, jos se on lahkon kannalta edullista. Syytteet hylättiin.
Leevi löysi elämälleen hyvän suunnan karkaamisen ja oikeudenkäynnin jälkeen. Hän tapasi vaimonsa Annin, sai kaksi lasta ja rakensi nousujohteisen uran ensin tullilaitoksessa ja sitten kuljetusbisneksessä. Eläkevuosiaan hän saa viettää Suomen tuhannen rikkaimman ihmisen joukossa, esimerkiksi sitä Kuukausiliitteen jutussa mainittua pienkonelentämistä harrastaen.
On aina onnellisempaa olla se, joka saa selkään kuin se, joka antaa selkään.
Huh. Lapsuus lahkon vankina on rankka kirja rankasta aiheesta. Mitä kaikkea uskonnon varjolla tehdään, ja miten hyvin se osataan ulkopuolisilta katseilta piilottaa! Kartanolaisia kyllä aika ajoin tarkkailtiin ja viranomaiset penkoivat lahkon taustoja ja toimintaa jo sen olemassaolon aikana, mutta esimerkiksi lasten pahoinpitely onnistuttiin peittämään. Sitä paitsi vitsan säästäminen ei vielä edes ollut sillä tavoin valtavirtaa kuin nykyään: pieni piiskaus oli normaalia kasvatusta muissakin kuin kartanolaisten piireissä.
Kartanolaisten touhua ei tietenkään voi millään mittarilla sanoa normaaliksi. Fundamentalistisen hullu suhtautuminen seksuaalisuuteen on siitä yksi merkki, lasten - ja muidenkin - kohtelu toinen. Kirjassa esitetään arvaus, että Alma Kartano saattoi sairastaa esimerkiksi skitsofreniaa, sillä hänellä oli erinäisiä sukurasitteita mielenterveyteen liittyen. Jotain hemmetin kummallista tyypissä joka tapauksessa oli, eihän mikään muu selitä hänen puuhiaan.
Aihe on sellainen, jonka on tärkeää olla yleisessä tietoisuudessa. Ainakin nykyään voidaan toivottavasti helpommin puuttua ulkopuolelta ylilyönteihin ja rikolliseen, moraalittomaan toimintaan. Leevi Laitinen ei halua olla katkera mistään, minkä vuoksi nostan hänelle hattua. Mies on selviytynyt sellaisista keitoksista, ettei moni varmasti niiden jälkeen olisi enää edes järjissään.
Kirjaa vaivaa kuitenkin muutama ongelma, jotka panivat oman lukukokemukseni hieman ontumaan. Taustoja on jätetty jonkin verran avaamatta ja esimerkiksi kartanolaisuuden syntyä ja lahkon alkuvaiheen toimintaa ja vahvistumista ei selitetä kunnolla. Tekstissä on paljon hyppelyä aiheesta ja ajasta toiseen, mikä sekoittaa (ainakin tämän) lukijan päätä ja ajantajua. Olisin kaivannyt myös hieman työstetympää kieltä, sillä paikoin se tökkii. Ja, niin. Vaikka Leevi Laitinen on kokenut helvetillisen lapsuuden, minun korvaani särähti etenkin kirjan loppupuolella esiintyvä suitsutus. Menestystarinan esittämisen muotoa olisi voinut ehkä vielä tarkemmin miettiä, sillä mitään sankarin viittaa Leevi itsekään tuskin harteilleen kaipaa. Luultavasti Ulla Appelsinin toimittajatausta vaikuttaa kirjoitustapaan: paikoin teksti on hyvin lehtijuttumainen, vetää mutkia suoriksi ja tiiviiksi. Ja ehkä se on ollut tarkoituskin, en tiedä.
Aiheensa ja tarinansa puolesta itsensä oikeuttava teos ilman muuta. Mielenkiintoinen, kauhea ja pelottavan tosi. Ilmaisutapa ei kuitenkaan osunnut eikä uponnut. Siksi en voi pitää Lapsuutta lahkon vankina minään loistokirjana.
Mutta ikinä en unohda asioita, joita tämän kirjan sivuilta luin.