Terhi Rannela: Frau

Viime joulukuussa luin henkeä pidätellen Laurent Binetin upean historiallis-fiktiivis-tutkimuksellisen tietoromaanin HHhH. Kun sitten huomasin, että Terhi Rannelalta on ilmestymässä Reinhard Heydrichin vaimoa Linaa käsittelevä historiallinen romaani, oli tietenkin selvää, että sen lukisin.

Frau on matka natsin mieleen ja muistoihin. Lina Heydrich oli joidenkin tietojen mukaan puolisoaan kiihkeämpi kansallissosialisti, joka – toisin kuin miehensä – myös selvisi toisesta maailmansodasta hengissä ja pystyi vielä vuosikymmenet jälkeenpäin vaalimaan aatteitaan ja muistojaan. Rannela on romaanissaan kuljettanut hänet Pohjois-Saksan rannikolle, Fehrmarnin saarelle pieneen Todendorfin kylään, jonne journalisti Erich Richter häntä keväällä 1984 saapuu haastattelemaan.

Linalla on paljon kerrottavaa, mutta hän jakaa tietojaan tarkkaan harkiten. Enää ei ole tilaa ajattelijoille, jollaisena hän itseään pitää, ei mahdollisuutta jylhille aatteille. Lina on jo vanha nainen, sairaskin, ja hän elää yhä enemmän menneisyydessä ja muistoissaan.

Frau antaa äänen muillekin. Se kuvaa toisen maailmansodan tapahtumia Prahassa ja sen liepeillä keväällä ja kesällä 1942, kun Reinhard Heydrich salamurhataan ja murha puolestaan kostetaan. Näkökulmansa saavat niin attentaattiin osallistuneet, ohikulkijat kuin Lidicen kylän asukkaat, jotka saavat maksaa kovan hinnan tapahtumista. Aika ajoin palataan Heydrichien palatsimaiseen kotiin. Yksityisestä tulee yleistä ja yleisestä yksityistä.

Rannelalla on tyyli hallussaan. Frau on hiottu, huolellinen romaani, jonka rakenne on tasapainoinen ja kerronta tyylikästä viileydessään ja paikoittaisessa reportaasimaisuudessaan. Romaanin henkilöt eivät ole karikatyyrejä, vaan heissä on elinvoimaa ja inhimillisyyttä, Linassakin, jota vanhuus ja sairaus jo kuluttavat – vaikka eivät ne ole mitään syitä saada anteeksi rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Vaikka kirjan aihe on lähtökohtaisesti julma, Rannela ei mässäile sillä. En edes tiedä, olisiko se mahdollista, koska historialliset tapahtumat, joista Frau ammentaa, ovat kaukana mielipuolisuuden tuolla puolen.

Aika ajoin erinäisiä kustantamojen julkaisuluetteloja silmäillessäni olen miettinyt, voiko toisesta maailmansodasta ja natseista saada vielä jotain uutta näkökulmaa irti. Viimeisen vuoden aikana olen todennut, ettei aiheesta voi vaieta eikä sitä voi unohtaa. Äärioikeistolaisuus ja rotuhygienistiset puheet ovat vain vahvistuneet ja keränneet kannatusta. Rasismi ja rasistiset mielipiteet vaikuttavat jostain sairaasta syystä olevan salonkikelpoista kahvipöytäaiheistoa.

Joten antaa tulla vaan, ei anneta tämän kaiken unohtua.


Terhi Rannela: Frau
Ulkoasu: Tuija Kuusela
Karisto 2016
232 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Luettua elämää, Leena Lumi, Lumiomena, Oksan hyllyltä, Kirjapolkuni, Järjellä ja tunteella, Kirjakaapin kummitus, Kirja vieköön!, Evarian kirjahylly, Mari A:n kirjablogi

Laurent Binet: HHhH

1

Ei pidä uskoa kaikkea mitä puhutaan, etenkään jos sanojen takana on natsi: noin yleisesti ottaen he joko kuvittelevat tahtonsa olevan yhtä kuin totuus ja erehtyvät pahan kerran, kuten punkero Göring, tai valehtelevat häpeilemättä levittääkseen propagandaansa kuten "Trismegistos" Goebbels, jota Joseph Roth kutsui "ihmisen muodon ottaneeksi äänitorveksi". Usein he syyllistyvät molempiin yhtä aikaa. (s. 191)

2

Mitä on historiankirjoitus? Mitä on historiallinen fiktio? "Niin kuin asiat olivat" – vai jotain muuta? Voittajien historiaa, niin sanotaan, mutta eikö se ala olla vanhentunut ajatus? Jo vuosikaudet on kaivettu esiin sivuääniä, marginaaleja, toiseutta, vaiennettuja. Joka vielä puhuu vain voittajien historiasta, on itse jäänyt ajatuksineen historiaan. Ehkä toivoo asioiden olevan niin.

3

Tulkinta, avain numero yksi.

4

Mutta ennen tulkintaa on faktoja: kerran eli natsikenraali Reinhard Heydrich, "Prahan teurastaja", Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltija. Ja kuoli, vastarintaliikkeen operaatio Anthropoidin suunnitteleman ja toteuttaman salamurhan tuloksena, joskaan ei suoraan vaan muutaman päivän verenmyrkytyksessä prahalaisessa sairaalassa kituen 4.6.1942. Heydrich oli katolisen perheen kasvatti, raaka ja julma mies, joka pani toimeen lukemattomia kuolemantuomioita. Hän oli Heinrich Himmlerin suojatti ja yhteistyökumppani. Siitä lyhenne HHhH – Himmlers Hirn heißt Heydrich, Himmlerin aivot ovat nimeltään Heydrich.

5

Salamurhan tekijöiksi värvättiin Jan Kubiš ja Jozef Gabčík, jotka saivat brittiläisen agenttikoulutuksen ja kuljetettiin Tšekkoslovakiaan puolisen vuotta ennen operaation suunniteltua ajankohtaa. Heillä oli aikaa soluttautua paikalliseen elämään ja suunnitella operaation toteutus. He löysivät liittolaisia – ja he löysivät pettureita.

6

Mitä kirjassa voi uskoa? Se jää lukijan valittavaksi. Tietenkin voi istua kirja yhdessä ja tiedonhakuväline toisessa kädessä ja maanisesti tarkastaa yksityiskohtia. Niin kirjan kertojakin tekee, hänelle operaatio Anthropoid on lähes pakkomielle, minkä hän myös avoimesti myöntää kiertäessään Prahaa, tutustuessaan museoihin ja kirjallisiin ja kuvallisiin lähteisiin. Siinä missä hän rakentaa historiallista romaaniaan yksityiskohtia hinkaten, hän samalla nakertaa jo kertomaansa saaden koko rakennelman vapisemaan.

7

Miksi historioitsijat, muistelijat, kirjailijat ja elämäkerturit elävät siinä harhassa, että voisivat sukeltaa jonkun toisen nahkoihin? Mikä saa uskomaan, että jäljelle jääneet sanat, kuvat ja muistot kertoisivat, kuka ihminen todella oli? HHhH:n kertoja piiskaa itseään mutta kritisoi myös muita: miksi elää harhassa, jonka tietää harhaksi? Miksi yrittää mahdotonta, kuten dialogien kehittelyä tai tuntemusten kuvailua, kun minkäänlaista faktatietoa, todisteita tai perusteita ei ole?

Uteliaisuutta? Vallanhimoa?

Tulkintaa?

8

Mitä sitä kieltämään: HHhH on erinomaista kirjallisuutta. Sillä on merkitys ja tarkoitus, se rakentaa toimintansa sujuvasti, se leikittelee lukijuudella ja kirjoittajuudella, se kommentoi historiaa ja historiankirjoitusta piikikkäästi mutta perustellen. Se ei nosta mitään tai ketään jalustalle (tai ehkä nostaa, mutta heiluttaa sitten seuraavassa kappaleessa jalustan pois paikoiltaan), vaan osoittaa inhimillisyyden heikkoudet, ihmisen tekemät virheet ja pyrkimyksen kiillottaa ulkokuorta vielä hieman.

9

Kuolleet ovat kuolleita, ja heille on aivan sama tehdäänkö heille kunniaa. Meille eläville sillä kuitenkin on merkitystä. Muistamisesta ei ole mitään iloa sille, jota sillä kunnioitetaan, mutta se helpottaa meidän oloamme. Muistamalla rakennamme ja lohdutamme itseämme. (s. 189)



Laurent Binet: HHhH – Heydrichin salamurhan jäljillä
Suomentaja: Taina Helkamo
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Gummerus 2015
344 s.
HHhH (2010)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?

Olemisen sietämätön keveys

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Suomentaja: Kirsti Siraste
Kansi: Urpo Huhtanen
WSOY 2008 (1. painos 1985)
390 s.
Nesnesitelná lehkost byti (1983)

Oma ostos.


Prahan kevät 1968 koskettaa kaikkialla Keski-Euroopassa. Neljään ihmiseen se vaikuttaa huomattavan paljon. On prahalainen kirurgi, naistenmies Tomás, joka rakastuu tarjoilijan työtä henkensä pitimiksi tekevään valokuvaajaan Terezaan. On Tomásin rakastajatar Sabina, taiteilija, jota ei kukaan tai mikään voi pitää vankina, ja joka vaihtaa Tomásin Geneveen muutettuaan tiedemies Franziin.

Tarina etenee päähenkilöidensä taustoja ja tekemisiä kartoittaen kommunistisen vallan alla räpiköivässä Tšekkoslovakiassa ja muualla Euroopassa. Vaikka kyse on pohjimmiltaan rakkaustarinasta, mukana on politiikkaa, totalitaarisen hallinnon absurdiutta ja pohdintaa elämän olemuksesta. Mitä on olemassaolo ja oleminen, mitä niiden keveys tai paino?

Olemisen sietämätön keveys on kuuluisa kirja, jolla on monille sen lukeneille suuri merkitys. Voin hyvin ymmärtää, miksi. Tarina on surullinen ja kaunis, lohdullinen ja ankara. Henkilöissä on paljon heikkouksia, he ovat menneisyytensä ja nykyisyytensä vankeja ja uhreja, mutteivät liian heikkoja ollakseen kiinnostavia ja pannakseen maailmalle vastaan.

Naistenkaataja Tomás ei saanut sydäntäni sykkimään, pikemminkin mies hieman säälitti. Vahva libido on toki usein ihmiselle voimavara, mutta pahimmillaan Tomás ei illalla muista, kenen kanssa on aamulla maannut. Toisaalta ymmärrän, miksi miehen kierrokset käyvät tarinan edetessä yhä kovemmalla vauhdilla, sillä työnsä poliittisen kähminnän vuoksi menettävä rautainen ammattilainen yrittänee vähemmästäkin täyttää elämään tulevaa aukkoa jollain muulla. Surulliseksi kuitenkin tulin.

Tereza taas on vaikean menneisyyden vuoksi herkkä ja haavoittuva, muttei kuitenkaan säry. Hänessä on piikkinsä, ja vähitellen paljastuu se olemisen taito, joka saa sekä mieheensä että elämäänsä pettyneen naisen jaksamaan päivästä toiseen. Tereza ei ole viaton, vaikka monen epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi joutuukin.

Sabina ja Franz jäävät pääparin varjoon, vaikka Sabinassa on särmää vaikka muille jakaa. Olisin lukenut mielelläni hänestä vaikka kokonaisen kirjan, sillä Terezaan ja Tomásiinkin verrattuna Sabina on huomattavan paljon kiinnostavampi ja jollain tavoin monipuolisempi hahmo, vaikkei saakaan kaikkea ansaitsemaansa huomiota. Franz ei herättänyt minussa juuri mitään ajatuksia.

Olemisen sietämätön keveys on yllättävän nopea- ja helppolukuinen teos, vaikka sisältääkin painavaa asiaa. Luvut ovat lyhyitä, leikkaukset nopeita ja tarina kiertää kehällään kiehtovasti yhä uudelleen samojen aiheiden ja tapahtumien läpi. Tunnelmaltaan se on melankolinen, muttei toivoton. Kommunistinen totalitarismi osoittaa tarinassa järjettömyytensä hienovaraisin keinoin, yksilötasosta ammentaen. Päällimmäinen ajatukseni kirjasta on, kuinka hienosti se käsittelee ihmisen olemista ja elämistä sekä yksinäisenä yksilönä että osana vahingossa tai vapaaehtoisesti syntyneitä yhteisöjä. Onko yksilöllä lopulta merkitystä maailmassa vai ei, se lienee jokaisen itse päätettävä.

___

Muualla kirjoitettua: Mari A., Sanna, Morre, Anni, Riina.

Ruksaan kirjan lukemisen myötä yhdet kohdat TBR-listaltani sekä Maailmanvalloituksesta. Lisäksi osallistun Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Prahassa

Uuh, lomamatka on takanapäin ja olo sen mukainen. Onnellinen ja väsynyt siis, tietenkin. Kotiuduin Prahasta päivällä ja oli jotenkin aivan ihastuttavaa palata matkalta mukavasti aamupäivälennolla – ei siis tavanomaiseen tapaani aikaisin aamulla tai myöhään illalla menevällä, mahdollisimman halvalla yhteydellä, vaan erittäin miellyttävästi tavallisten ihmisten aikaan matkustamalla. Luvassa on siis epäilemättä kaikkien ylettömän kiihkeästi odottama matkaraportti Tsekin pääkaupungista, tulvivan Vltava-joen rannalla sijaitsevasta Prahasta.

Lensin siis Finnairin kyydillä, ja liput hankin Stockan Hulluilta Päiviltä noin 175 euron hintaan. En tehnyt tälle matkalle erityisempää hintavertailua: keskeisempää oli, että keltainen kummitus kauppasi ylipäänsä halvahkoja lentolippuja, ja Praha valikoitui kohteeksi lopullisesti vasta ostotapahtumassa. Toinen kova kilpailija oli Budapest, jonka vuoro toki tulee vielä joskus. Halvemmallakin voi ilmeisesti liput Prahaan saada, jos tekee tiukkaa vertailua, eikä ole lentopäivistä niin tarkka.

Lentokentältä kaupunkiin pääsee näppärästi bussilla. Itse hyppäsin numeroon 179, joka kulki sopivasti hostellille vievän ratikkalinjan ohitse, ja paikallisliikenteen lipulle tuli hintaa 42 korunaa (vähän alle 2 euroa). Myös 119 kuljettaa lentokentältä lähemmäs kaupunkia, vihreän metrolinjan pysäkille. Paluumatkan tein Airport Express -bussilla, joka lähtee päärautatieasemalta ja kulkee matkan alle puoleen tuntiin. Se maksoi 60 korunaa (kolmisen euroa). Oikein toimivat yhteydet, kehuisin.

Hostellimme katto näkyy kyllä, kun pinnistää. Taustalla ihastuttava
neukkuhenkinen moottoritiesilta.

Majoittauduimme Prague's Heaven -nimiseen hostelliin, jota pyörittää aivan ihastuttava, arviolta 80-vuotias Anna. Anna piti meistä hyvää huolta ja tarjoili aamiaista ja tulikuumaa kahvia, eikä meinannut päästää meitä kaupungille ilman huolellista tankkausta. Hostelli sijaitsee hieman keskustan ulkopuolella, joskin erinomaisten ratikkayhteyksien varrella. Pääsimme nauttimaan kattohuoneen tunnelmasta, ja hintaa neljän yön majoitukselle kahden hengen huoneessa omalla kylppärillä tuli noin 200 euroa. Voin suositella, joskin yli 190-senttisten kannattaa ehkä pyytää jotain muuta huonetta. Seuralaiseni joutui nimittäin vähän kumartelemaan...

Se kuuluisa kello juuri ennen yhdentoista lyöntejä.

Reissumme tarkoituksena oli rentoutua ja nauttia olemisesta, joten nähtävyyksien kiertely jäi suosiolla vähemmälle. Toki tallustelimme jonkin verran pitkin Vanhaa kaupunkia ja kävimme vilkuilemassa esimerkiksi juutalaisen hautausmaan aidan raoista, mutta jotenkin ei vain tehnyt mieli sen tarkemmin tutustua juuri mihinkään perinteisimmistä kohteista. Toisaalta osa oli kiinni epävakaan tulvatilanteen vuoksi, joten silläkin siitä selvittiin: saatoimme hyvällä omallatunnolla jättää kohteita väliin ja keskittyä hengailuun, jossa olemme yhtään turhia kehumatta aivan tolkuttoman hyviä.

Vltava-joen kuohut.

Kaarlensilta pysyi suljettuna koko matkamme ajan.

Niin, ne tulvat! Odotin oikeasti jotain survival-meininkiä, mutta käytännössä kaupunki oli jo päässyt pahimman yli, kun saavuimme sinne keskiviikkona. Julkisessa liikenteessä oli jonkin verran peruutuksia ja poikkeusreittejä, mutta hyvin pääsimme siitä huolimatta liikkumaan. Vedenpinta oli jo laskenut huimasti tulvahuipusta, ja suojamuureja purettiin jo varsin vauhdikkaasti loppuviikosta. Osa rantabulevardeista pysyi suljettuna autoilta, ja Kaarlensilta oli kokonaan kiinni vielä lauantaina. Käytännössä vaikutus matkailijaan oli erittäin pieni, lähes olematon. Hyvä tietysti, että tilanne rauhoittui, joskin ilmeisesti vesi aiheuttaa nyt ongelmia muissa osissa Keski-Eurooppaa senkin edestä.

Näkymä Prahan linnalta 1.

Näkymä Prahan linnalta 2.

Pyhän Vituksen katedraali.

Sen verran linnabongarin täytyi toki itseään haastaa, että kapusin torstai-iltana korkokengissä Prahan linnaan. Sitä ennen oli tietenkin vedetty asiaankuuluva satsi friteerattua juustoa (kuulemma tsekkiläinen perinneruoka, huh!), joten varsinaisesta – ainakaan erityisen tervehenkisestä – patikoinnista ei ehkä voida puhua. Linna on pikemminkin monien rakennuksien yhteenliittymä, jonka keskellä on kaunis Pyhän Vituksen katedraali. Emme vierailleet missään maksullisissa osissa linnaa, ja katedraalissakin oli meneillään jokin konsertti, joten tyydyimme heittämään roposet toivomuskaivoon ja ihastelemaan kauniita maisemia. 

Pienipuoli.

Minusta Prahan paras puoli olivat pienet kujat ja vilkkaiden kaupunginosien syrjäisemmät kolkat. Joka kulman takaa löytyi jotakin kiinnostavaa, olivat ne sitten kulmakuppiloita tai graffitteja. Ehdottomasti yksi keskeisiä oman matkamme onnistumiseen vaikuttaneita seikkoja oli se, että majoittauduimme ruuhkaisimman keskustan ulkopuolelle. Sitä kautta pääsi tallailemaan niitä katuja, joita ihan tavalliset prahalaisetkin tallailevat ja syömään ja juomaan paikkoihin, joissa ei ollut turistilisää. Toki jokainen matkaa tyylillään ja kieltämättä mekin nappasimme parit tuopit törkeillä turistihinnoilla (50 korunaa eli 2 euroa tuopistahan on aivan järkyttävää kiskontaa!), mutta suosittelen ilman muuta ottamaan selvää myös paikoista, jotka ovat keskustan ulkopuolella.

Ei ollut sponsoreita tahi kustantajia maksamassa bloggarin tuopposia,
aivan itse piti kuvettaan kaivaa!

Ihastuttavat välimerelliset ruokamarkkinat, joihin eksyimme sattumalta
kulman takaa.

Viimeisen illan herkkuateria, kasvispaella, vei kielen.

Ruokaa ja juomaa tuli nautittua runsain määrin. Tsekkiläinen ruoka ei suoranaisesti hurmannut, se on raskasta, rasvaista ja lihaisaa, mutta aina löytyi jotakin puputettavaa myös tällaiselle semi-vegelle. Erityismaininnan saa Hybernia-niminen ravintola, jonka ruokalista hiveli silmää. Voittajaksi selviytyy kuitenkin ehdottomalla ylivoimalla kasvisravintola Maitrea, jonne osa sielustani ja makuaististani taisi lopullisesti jäädä... Nautiskelimme siellä lauantai-iltana kolmen ruokalajin illallisen viinipullolla höystettynä, jolle tuli kokonaisuudessaan hintaa noin 40 euroa. Kyllä kelpaa.

Olutta voisin ylistää erillisen postauksen verran, mutta mainittakoon nyt kuitenkin, että hyväähän se on. Kaikkialla. Ei voi kuin huokailla. Ja nauttia.

Katutaidetta Vysehradin linnoituksessa.

Lohikäärmeitä on kaikkialla. Kaikkialla!

Kuten todettua, perinteisimmistä vierailukohteista en osaa paljoakaan sanoa, kun emme niissä juuri aikaamme viettäneet. Vysehradin linnoitus on tosin paikka, jossa kannattaa Prahassa käydä. Kaipa sitä voi tituleerata "Prahan Suomenlinnaksi" (kuten Mondon matkaopas tekee), eli kyse on suositusta ulkoilu- ja piknikalueesta vanhan linnoituksen alueella korkealla kukkulalla. Yllättäen myös siellä on oma katedraalinsa, jossa sattui itse asiassa olevan parhaillaan häät, kun kävelimme ohi. Muutenkin morsiuspareja näkyi paljon ihan arkenakin – en tiedä, kuinka paljon kyse oli vihkiäisistä itsestään ja kuinka paljon vain kuvattiin hääkuvia.

Kyllä, se on dj-koppi.

Erikoisimpia kohtaamiani klubeja.

Yöelämään lähdimme oikeastaan vain perjantaina, jolloin Prahassa sattui olemaan myös eräs ystävämme omalla sukulomallaan. Päädyimme kunnon baarikierrokselle, sillä ystävämme serkku oli ollut Prahassa vaihdossa, ja hän tunsi kaupungista sen puolen varsin mallikkaasti. Tuskinpa olisimme löytäneet meille esiteltyjä keskustan baareja omin nokkinemme, ja missään nimessä emme olisi päätyneet Cross Clubille, joka on kyllä hämäräin klubi, jossa olen koskaan käynyt. Tunnelma oli suoraan Matrixista. Aivan huikea paikka, suosittelen ehdottomasti! Jopa tällainen opetantta pisti jalalla koreasti sydämessä tykyttävän konemusiikin tahtiin. 

Praha on valloittava ja kiinnostava kaupunki, jossa hintataso on kohdillaan ja näkemistä ja kokemista riittää. Aivan täydellisen onnistunut loma, jonka jälkeen paluu arkeen on tietenkin aina himppasen tylsää. Mutta niinhän se on aina. Ei siis muuta kuin aloittamaan seuraavan matkan haaveilu...

Ahoj!